Nuorisoasiainkeskuksen lautakunta päättää torstaina 2.9. klo 17.00 Sosiaalikeskus Sataman tulevaisuudesta. Sataman päivät saattavat olla luetut. On äärimmäisen tärkeää että ihmiset tulevat paikalle ja pitävät ääntä toimiston edessä että kokous kuulee äänemme. Me äänestämme Sataman puolesta!
Kaikki paikalle osoittamaan autonomisen sosiaalikeskuksen tarve, omaehtoisen toiminnan, vaihtoehtokulttuurin ja vastarinnan merkitys Helsingissä! Säilytetään Helsingin ainoa valtavirrasta poikkeava toimintatalo ja kokoontumispaikka!
Torstaina kokoonnumme toivon mukaan suurin joukoin ja tuomme sohvat, sohvalamput, nojatuolit, kahvitermarit, oluet ja pullat, matot, tyynyt ja soundivehkeet mukanamme ja rakennamme julkisen olohuoneen nuorisoasiainkeskuksen toimiston eteen ja julistamme olohuoneemme sosiaalikeskukseksi mikäli lautakunnan päätös on väärä.
Tule paikalle ja tuo omat mukavuustarvikkeesi!
We are everywhere! Me emme katoa eikä meitä saa näkymättömäksi! Tulkaa jeesii, pidetään squatti, hyvät barrikadit on! SATAMA PYSYY!
Ei ostopakkoa, ilmainen kahvi- ja teetarjoilu, sekä musiikkia sielulle!
Jos Suomen syntyvyys lisääntyisi äkillisesti ja Suomeen syntyisi vuosittain tuhat lasta lisää, siinä ei olisi mitään ongelmaa. Lapsille riittäisi kouluja ja terveydenhuolto järjestyisi. Kun lapset sitten aikanaan kasvaisivat nuoriksi, loisivat uusia elämäntyylejä ja kapinoisivat esivaltaa vastaan, ei tulisi puhettakaan siitä että lapset karkotettaisiin “kulttuurierojen” vuoksi.
Jos toisaalta Suomen resursseista häviäisi yhtäkkiä tuhannen ihmisen tukemisen (koulutuksen, terveydenhuollon, jne.) verran, niin yrittäisikö valtio kompensoida hävikkiä jotenkin? Vai päättäisikö valtio valita tuhat suomalaista ja karkottaa heidät maasta?
Jos syntyvyyden lisääntyminen tai resurssien laskeminen ei ole ongelma eikä johda karkotuksiin, niin miksi sitten tuhat turvapaikanhakijaa vuodessa on julkisessa keskustelussa niin vaikea pala? Miksi siirtolaisten tuomaa väestönkasvua on vaikeampi hyväksyä? Miksi heitä karkotetaan maasta niin hanakasti?
Mistä otsikot kertovat? On selvää, että jossain vaiheessa opiskelijoiden aseman kurjistaminen alkaa potkia porvareita takaisin. Mitä muuta?
Olemme tottuneet ajattelemaan, että opiskelijoiden yhteiskunnallinen asema on sama kuin naisten, eli kummatkin ovat yhteiskunnallisesti näkymättömiä ja vähäpätöisiä ryhmiä. Kumpienkin roolia niin työmarkkinoilla kuin niiden ulkopuolella pidetään itsestään selvänä. Kummankaan asema ei oikein kiinnosta päättäjiä. Eikä poliiseja. Kun naiset tai opiskelijat osoittavat mieltään, ministereitä ei suojaa rivi mellakkapoliiseja. Kaksi polkupyöräpoliisia riittää, koska opiskelijat ja naiset käyttäytyvät kiltisti.
Opiskelijatoiminnan aktio perjantaina antoi vihjeen siitä, että suhtautuminen opiskelijoiden poliittiseen toimintaan saattaa olla muuttumassa. Paikalle tilattiin niin monta poliisipartiota että ne olisivat kyllä saaneet muutaman hehkulampun vaihdettua. Aikaisemmin Helsingin yliopiston kampusalueella on tehtailtu adresseja, pidetty keskustelutilaisuuksia, keskeytetty ministereitä, vallattu taloja, poltettu soihtuja, rikottu ikkunoita, vapautettu kiinniotettuja ja ties mitä, usein ilman yhtään kiinniottoa. Nyt poliisit pistivät putkaan 16 opiskelijaa. Enemmän kiinniotettuja kuin EuroMayDayssa.
Poliisien ja kiinniottojen lukumäärä korreloi suoraan yhteiskunnallisen arvostuksen kanssa. Hienoa, viimeinkin meidät opiskelijat otetaan vakavasti!
Syytä olisi. Opiskelijat, siirtolaiset ja muut paskaduunarit kuitenkin paistavat purilaiset, luuttuavat lattiat ja tarjoilevat Raimo Sailaksen kahvin. Opiskelijat ovat vielä siitä tärkeä ryhmä, että heidän nuoruuttaan, kapinallisuuttaan ja luovuuttaan -- heidän kykyään ja energiaansa paeta -- käytetään hyväksi erityisen voimakkaasti. Mistäpä uudet elämäntavat, brändien rakennusaineet ja “innovaatioiden” pohjamuta tulisivat, elleivät tällaisten ryhmien halusta paeta kapitalistista kiinniottokoneistoa. Opintotukea uudistamalla opiskelijoiden yhteiskuntatilaan levittyvää elämää yritetään taas kerran saada kiinni vähän tiukemmin. Ja onhan uudistuksessa mukana myös ripaus kostoa, puhdasta vihaa ja vittuilua opiskelijoita kohtaan: eivät opiskelijat yksilöinä ole kovin vaarallisia, mutta joukkona heillä on ihmeellinen potentiaali palkkatyömuodon pakenemiseen ja uuden elämän luomiseen, ja sekös porvareita vituttaa.
Jos energian ja materian päättymätön virta suo, niin lukukausi alkaa tästä. Katainen kansantuomiolle ja perse paljaaksi!
Samaan aikaan Pakistanissa: opiskelijat protestoivat lukukausimaksuja…
Opintotukea ollaan uudistamassa. Alusta asti oli tiedossa, että hallitus pyrkii kiristämään opiskelijoiden kontrollointia ja tehostamaan opintotuen keppipuolta. Keväällä kuitenkin vielä lupailtiin, että uudistuksessa tulisi myös pieniä etuja: opintotuki sidottaisiin indeksiin ja huoltajantuki kasvaisi.
Eilen hallitus päätti, että opintotukiuudistuksen parannusehdotukset hylätään ja kiristysehdotukset hyväksytään. Oikeistohallitus päätti antaa opiskelijoille keppiä.
Opintojen ohjausta on määrä lisätä kaikilla koulutusasteilla. Opintojen rakennetta muutetaan niin, että opiskelijoilla on mahdollisuus valmistua nykyistä nopeammin.
Hallituksen tavoitteena on työurien pidentäminen ja työllisyysasteen nostaminen työuran kaikissa vaiheissa.
Lue: “Opiskelijoiden kontrollointia ja omien halujen halveksuntaa lisätään kaikilla koulutusasteilla. Opintojen rakennetta hierarkisoidaan entisestään niin, että osa tippuu kyydistä aikaisemmin ja tekee vielä paskempia duuneja kuin ne, jotka työntävät opintopisteitä pankkiin valtion määräämässä tahdissa.”
Hallitus haluaa “pidentää työuria” ja “nostaa työllisyysastetta” kaikkialla, kaiken aikaa. Koska opiskelijat ovat jo töissä, hallitus siis haluaa opiskelijoiden tekevän lisää töitä ja samalla valmistuvan entistä nopeammin.
Samassa uutisessa kuitenkin kerrotaan ristiriitaisesti, että
Opintotuen tulee hallituksen mukaan kannustaa päätoimiseen opiskeluun. Opintotuen myöntäminen korkeakouluopintoihin muutetaan kaksiportaisen korkeakoulututkinnon mukaiseksi. Jatkossa asumislisäkuukaudet lasketaan tukiaikaan.
Opintotukea ei kuitenkaan olla sitomassa indeksiin.
Mitä vittua, Jyrki Katainen?
Opintotukea heikennetään ja sen kontrollia kiristetään, jotta opiskelijoiden olisi pakko tehdä enemmän töitä (monien huonolla palkalla ja olemattomilla työehdoilla, kuten tähän asti).
Opiskelun täytyy kuitenkin olla päätoimista, ja opintotuen tulee kannustaa päätoimisuuteen.
Opiskelijoiden tukia leikataan, mikä johtaa siihen, että heidän opintonsa hidastuvat (on pakko tehdä enemmän töitä ja opiskella vähemmän, koska ei ole rahaa elämiseen).
Opiskelijoiden tulee valmistua entistä nopeammin.
Eikö tässä nyt ole mitään ristiriitaa? Sääliksi käy kilttiä ja tottelevaa opiskelijaa, sillä hän ei tiedä mitä hallituksen päätä pitäisi kuunnella!
Klikkaa ja klikkaa uudestaan isommaksi
Kuten teollinen kapitalismi ei supistunut pelkästään markkinoihin, vaan tarvitsi toimiakseen moniulotteista lainsäädännön, poliittisten interventioiden ja ohjauksen järjestelmää, joka sekä loi vapaan työvoiman että pakotti sen tehtaisiin töihin, tarvitsee uusi kapitalismi vastaavaa järjestelmää.
(Jussi Vähämäki, Itsen alistus, s. 82)
Opintotuen uudistus on jälleen yksi “interventio”, jolla sekä luodaan “vapaata” työvoimaa että pakotetaan se töihin.
Yksi mahdollisuus sohia hallituksen monipäistä Hydraa on nyt perjantaina:
Luulitko että keskeinen konflikti Suomessa on työn ja pääoman välinen ristiriita? Jos luulit, niin olet SO LAST SEASON OF THE STRUGGLE OF THE MULTITUDE AGAINST CAPITALISM AND THE AUTHORITIES! Suurin ja mahtavin yhteiskunnallinen konflikti – tällä hetkellä, tässä maassa, tällä kanavalla – näyttää olevan juomisen ja juomiskurin välinen kamppailu.
Juova luokka juo, kurittava luokka pyrkii estämään juomisen. Simple as that. Paitsi että rajat eivät mene yksilöiden välillä, niin kuin sosiologiassa, vaan useimmat yksilöt ovat jakautuneet osittain juovaan ja osittain kurittavaan rooliin. Jokaisessa on vähän juomaria, myös ja varsinkin poliisissa. Toisaalta jokaisen sisällä asuu pieni sinertävä poliisi, kuten 1960-luvun hipit jo tiesivät.
Sosiaalinen media on tässä kamppailussa mahtava taktinen työkalu. Kaljakellunta organisoitiin sen avulla, ja poliisit jäivätkin rannalle murisemaan kellujien liikkuessa ja juodessa pitkin Keravanjoen “sileää tilaa”. Smooth!
Viranomaiset pitävät tapahtumaa vaarallisena osallistujille. Kaljakelluntaa ei kuitenkaan voida kieltää, koska sillä ei ole virallista järjestäjää. Osallistujat sopivat reitistä sosiaalisessa mediassa, kuten Facebookissa ja Irc-galleriassa.
Helsingin poliisi seurasi yleistä järjestystä. Poliisin ei tarvinnut puuttua kelluntaan.
Kaljakellunta järjestettiin jo 14. kerran. Tapahtumassa ei ole koskaan sattunut vakavia onnettomuuksia.
Sosiaalisen median avulla organisoidaan Suomessa pääasiassa juomistapahtumia, ei vallankumouksellisten liikkeiden luomistapahtumia. Mutta jos vallankumous lähtee “kaikkialta”, kuten Hardt & Negri väittävät, niin voisiko olla, että myös juominen olisi salakavalasti ja virtuaalisesti vallankumouksellista?
Juominen ei suinkaan ole ollut historiallisesti neutraali akti. Tiesittekö esimerkiksi, että pari sataa vuotta sitten ketään ei saanut tässä maassa töihin maanantaina, koska työläiset pitivät säännöllisen krapulapäivän? 1960-luvulla juovan luokan sankarit mursivat tämänkin maan jäykkänä pönöttävän kulttuurihierarkian juomalla ankarasti ja julkisesti.
60-lukulaisten kapina oli kuitenkin yksilökeskeisyydessään hieman porvarillista. Nyt juova luokka marssii esiin kollektiivisena ja luokkatietoisena. Tuhannet nuoret liittyvät yhteen juodakseen, eivätkä poliisit, vanhemmat tai papit mahda asialle mitään:
Poliisi on huolissaan massiivisiksi paisuneista koulunaloitusjuhlista, jotka vaikuttavat järjestetyiltä tapahtumilta. Epävirallisissa juhlissa ei kuitenkaan ole järjestäjää eikä lainkaan järjestyksenvalvontaa, ja niihin saattaa osallistua tuhansia alaikäisiä nuoria.
Tieto jättimäisistä juhlista leviää sosiaalisessa mediassa, jossa tapahtumille annetaan nimi. Virallista kuvaa saattavat luoda myös tapahtumapaikalla olevat kyltit. Vanhemmat ovat poliisin mukaan jopa kuljettaneet lapsiaan tapahtumiin.
[--]
Viime viikonloppuna 200–300 nuorta kokoontui espoolaiseen Sunan Ankkapuistoon Kilju 2010 -nimiseen tapahtumaan. Paikalla oli runsaasti humaltuneita alaikäisiä.
Espoon Haukilahden rantaan odotetaan viikonlopuksi tuhansia alaikäisiä Last Summer Party 2010 -nimiseen tapahtumaan. Viime vuosina juhlimassa on ollut jopa 3 000 nuorta. Poliisin mukaan paikka on erityisen hankala lasten turvallisuuden kannalta, koska väkeä on paljon pienellä alueella merenrannassa.
Toistaiseksi vaaratilanteet ovat jääneet tappeluihin ja omaisuusrikoksiin.
“Potentiaalia vakaviin vahinkoihin kuitenkin on, kun suuri määrä nuoria pakkautuu yhteen paikkaan. Poliisi tekee voitavansa, mutta tilanne on hankala, kun järjestyksenvalvontaa ei ole”, Launiainen sanoo.
Jos luokan kimppuun käydään väkivalloin, niin muistanette vuodet 2006 ja 2008. Edellisenä vuonna meni makasiinit ja mellakkapoliisit, jälkimmäisessä keississä vain poliisit autoineen. Ei Kaivarissakaan mitä tahansa kohtelua siedetä:
“Noin kello 19 poliisit lähtivät rauhoittamaan kahta miestä, jotka alkoivat ottaa puistossa yhteen. Sen jälkeen koitti niin sanottu massahysteria, kun nuoret yhtäkkiä kimpaantuivatkin poliisille”, [komisario] Helminen kuvaili tapahtumien kulkua.
Helsingin poliisi hälytti puistoon heti lähes kaikki kaupungin poliisipartiot. Lisävoimia pyydettiin myös naapurikunnista.
Tilanne rauhoittuikin nopeasti, eikä kukaan loukkaantunut rähinässä. Useista poliisiautoista rikottiin laseja ja vaurioitettiin peltejä. Helminen kuvaili vaurioita mittaviksi.
Kuten Oscar Wilde sanoi: “Work is the curse of the drinking class.” Työläisillä on hävittävänään vain työt, voitettavana on oman nautinnon autonominen edistäminen. Auktoriteetit, valtion monopolit ja kapitalistien työpakot ovat siinä vain tiellä.
Degrowth-talousajattelu on nousussa. Degrowth.fi-blogi määrittelee degrowthin “ainakin kolmen tason käsitteeksi ja liikkeeksi”:
1. Talouskasvun ideologian ja talouden kulttuurisen ylivallan kyseenalaistaminen ja pakeneminen taloudesta.
2. Degrowth- tai “ei-kasvu”-talousjärjestelmän mallintaminen ja rakentaminen.
3. Talouslaskun ajaminen politiikkaan.
Megafonin neljännen numeron – suositeltavassa mutta varsin teknokraattisessa - Degrowth-artikkelissa kirjoitetaan:
Degrowth-ajattelu haastaa talouskasvuun pyrkivän politiikan. Se pyrkii luomaan poliittista tilaa keskustelulle ja esityksille vaihtoehtoisista talousmalleista maailmassa, jossa materiaalisen kulutuksen ja tuotannon rajat on jo ohitettu. Degrowth-käsite (suom. esim. miinuskasvu) haastaa muun muassa ekonomismin (luonnon ja ihmisten suhteiden markkinaistamisen) ja kasvufetissin (usko, että minkä tahansa talouden pitäisi kasvattaa sen vaihdon ja tuotannon arvoa kriisin tai katastrofin välttämiseksi).
Degrowth-liikkeessä epäilyttää sen ääneen lausumaton (ajattelematon?) suhde kapitalismiin. Kapitalismissa ”kasvufetissi” on nimittäin muutakin kuin pelkkää uskoa talouskasvun välttämättömyyteen.
Jos aloitetaan kapitalismin historian tutkiminen 1820-luvulta ja päätetään se vuoteen 2009, niin huomataan että maailmantalous on kasvanut keskimäärin 2,25 % vuodessa. 1930-luvun suuren laman aikaan kasvu oli negatiivista ja toisen maailmansodan jälkeen kasvu oli jopa 5 % vuodessa, mutta keskimäärin kasvu on ollut jotain kahden ja kolmen prosentin välillä. Jos talouskasvun vauhti tippuu alle yhden prosentin, aletaan puhua kriisistä ja taantumasta, työttömyys nousee, kapitalistit eivät tee tarpeeksi voittoa jne. (Harvey, Enigma of Capital, s. 26-27.)
Ilmeisesti taloustieteilijät ja talouslehdistö (ja David Harvey) ovat jossain määrin yksimielisiä siitä, että “terve” kapitalistinen talous kasvaa noin 3 % vuodessa. Eikö degrowth siis johda talouskriisiin, vaikka talouslasku tehtäisiin kuinka “hallitusti”?
Jos degrowth johtaa talouskriisiin, miksi kapitalistit suostuisivat siihen ilman pakottamista? Eikö degrowth-liike joudu jossain vaiheessa väistämättä kohtaamaan porvarillisen luokkavallan vastustuksen? Vai olettavatko degrowth-aktivistit, että kapitalistit luopuvat voitoistaan puhtaan asiantuntijatiedon ja lobbauksen voimalla?
Miksei kuitenkaan erilaisten hyvinvointitavoitteiden toteuttamisen haasteellisuuden nähdä liittyvän pääoman logiikkaan eli jatkuvan kasvun pakkoon? Johtuuko se siitä, ettei uskalleta kyseenalaistaa talouskasvua työpaikkojen menetyksen pelossa? Myös degrowth-liikkeen sisällä on eri näkemyksiä suhteesta kapitalismiin.
(Megafoni/Degrowth)
Kapitalismi on järjestelmä, joka
tähtää kasvuun kasvun itsensä vuoksi (pääoma kiertää järjestelmässä vain kasvaakseen)
toimii lisäarvon mekanismilla
kykenee suhteellisen onnistuneesti sulauttamaan itseensä kohtaamansa esteet ja vastarinnan (Deleuze & Guattari: “Kapitalismi on aksiomaattinen systeemi”) ja tekemään niistä seuraavan laajenemisvaiheensa kilpailuvaltteja.
Degrowthin ajaminen tällaisessa järjestelmässä herättää kysymyksiä.
Miten voittojen tekeminen onnistuu ilman talouskasvua?
Miten lisäarvon realisoiminen onnistuu ilman talouskasvua?
Mitä tapahtuu kapitalistien väliselle kilpailulle ilman talouskasvua?
Miten rahan arvo voi säilyä ilman pääoman jatkuvaa kasautumista?
Raha onkin ainoastaan osoitus arvosta tulevaisuudessa, ja tämän myötä rahan määrä voi kasvaa ainoastaan suorassa suhteessa arvon laajenemiseen. Raha on ainoastaan osoitus omistusoikeudesta johonkin osaan “kokonaisarvosta” ja mikäli kokonaisarvo siis kutistuu tai kasvaa hitaammin kuin rahan määrä, raha kykenee säilömään ja edustamaan vähemmän arvoa.
Arvon epävakaus selittää siis kapitalismin pyrkimyksen jatkuvaan laajenemiseen ja kaiken aikaa suurempaan pääoman kasaamiseen, sillä ainoastaan näin toimimalla kapitalistit voivat välttyä arvon kutistumiselta.
Entä mitä talouskasvun pysähtyminen tarkoittaa velkaan perustuvalle kapitalismille?
Häiriö ja pysähdys lamaannuttavat pääoman kehityksen mukana samanaikaisesti kehittyneen rahan toiminnan maksuvälineenä, mikä perustuu näihin arvioituihin hintasuhteisiin, katkaisevat sadoissa kohdin tietyille määräpäiville merkittyjen maksuvelvoitteiden ketjun ja kärjistyvät entisestään tästä aiheutuvan yhtä aikaa pääoman kanssa kehittyneen luottojärjestelmän luhistumisen johdosta ja näin ollen johtavat rajuihin akuuttisiin kriiseihin, äkillisiin väkivaltaisiin arvonvähennyksiin sekä uusintamisprosessin todelliseen pysähdykseen ja häiriintymiseen ja siten uusintamisen todelliseen vähentämiseen.
(Marx, Pääoma III, sit. ed.)
Pitkällä aikavälillä vaikuttaa mahdottomalta saada kapitalismia ilman talouskasvua. Ehkäpä talouskasvun on jatkuttava tai kapitalismin on tuhouduttava. Degrowth-liike tuntuu heiluvan jossakin välimaastossa: se vastustaa talouskasvua, mutta vastustaako se kapitalismia, jonka vuoksi talouskasvusta on tullut järjestelmätason välttämättömyys?
Skenaario, jossa kapitalismi tuhoutuu, ei tietysti ole lainkaan huono, eikä degrowth-liike ole lainkaan huonompi, jos se edistää kapitalistisen talouden luhistumista.
***
Postaus perustuu Tulevan kapinan viidenteen lukuun, joka käsittelee talouskasvua ja arvostelee degrowth-liikettä eri näkökulmasta.
Ranskan vallankumouksen kestävin anti ei ole vapaus, solidaarisuus, tasa-arvo tai muu abstraktio. Se on syntymärekisteri. Dokumentoidun kansalaisen historia alkaa Ranskan suuresta vallankumouksesta.
1800-luvulla eurooppalainen siirtolaiskontrolli kuitenkin kehittyi jossain määrin kohti ”vapaata liikkuvuutta”. Britannia luopui passeista vuonna 1815, koska ne olivat kalliita. Preussi ja Pohjois-Saksa poistivat vaatimukset matkustusasiakirjoista 1867. Dokumentteja käytettiin silti irtolaisten, romanien, köyhälistön ja poliittisesti vaaralliseksi katsottujen ryhmien kontrolliin. Liikkuvuutta kontrolloitiin kumouspyrkimysten torjumiseksi ja väestön kurillistamiseksi. Opiskelijoita pidettiin erityisen vaarallisena ryhmänä (mikä tuntuu huvittavalta nykyisin).
Filosofit olivat innoissaan mukana kontrolloimassa ja dokumentoimassa väestöä. Fichten mukaan poliisin on pystyttävä tunnistamaan jokainen, ja Bentham esitti, että jokaisella ihmisellä tulisi olla tunnistettava tatuointi käsivarressa, jotta yleinen moraali parantuisi.
Passit ja viisumit otettiin takaisin käyttöön ensimmäisen maailmansodan syttyessä ja standardoitiin 1920-luvulla.
Historia näyttää, miten keinotekoista ja poliittisesti tuotettua kansalaisuus on aina ollut ja miten olemme sata vuotta sitten eläneet vapaamman liikkuvuuden aikaa.
Pikakelaus 2000-luvun Eurooppaan. Biometriset tiedot ja eri viranomaiskohtaamisten rekisteröinnit yhdistetyissä tietorekistereissä mahdollistavat siirtolaisten tunnistamisen: tiedot haetuista, myönnetyistä, evätyistä, mitätöidyistä, peruutetuista tai pidennetyistä viisumeista sekä digitaaliset valokuvat ja sormenjäljet. Eurooppaa täplittävät säilöönottokeskukset, jossa siirtolaisia pidetään vankeina piikkilangan ja valvontakameroiden alla. Rajakontrolleja venytetään unionin ulkopuolelle ja yksityistetään liikeyrityksille. Vastuuta myös ulkoistetaan yhä enemmän: liikenneyrityksiä saatetaan sanktioida siirtolaisista – ja Helsingissä kaupunginjohtaja Jussi Pajunen haluaa häätää romanit sosiaalikeskus Sataman pihalta.
Romanijutun pihvi on siinä, että Suomessa asuvilla Romanian romaneilla on kaikki lailliset oikeudet oleskella Suomessa. Juridisesti romanialaiset ovat EU-kansalaisia siinä missä suomalaiset. Suomalaisilla on oikeus liikkua EU:n sisällä vapaasti, aivan kuten romanialaisilla on – teoriassa. Käytännön tiedämme: suomalainen on eri luokan kansalainen kuin Romanian romani.
Mutta käytäntöähän ei määrää laki, vaan lain tulkitsijat ja toimeenpanijat, kuten poliisit, virkamiehet ja paikallispoliitikot.
Helsingissä lakia on tulkittu niin, että romaneja on otettu kiinni systemaattisesti, heitä on estetty pääsemästä lääkäriin, heidän lapsiaan on uhattu huostaanotolla ja heidän leirinsä on toistuvasti hajotettu. Sitten on työnantajien, kadunmiesten ja median asenteet. Onko Suomessa potkitumpaa ryhmää?
Romanialaiset romanit
uhkaavat kuolla nälkään synnyinalueillaan Romaniassa, koska siellä ei ole töitä tai apua
tekevät eri puolilla Eurooppaa valtavasti paskaduuneja aina Espanjan tomaattiviljelmistä Italian kenkätehtaisiin ja Suomen romurautapihoihin
kerjäävät ja soittavat kadulla, jos heille ei suostuta antamaan muuta työtä elämistä varten
luokitellaan Suomessa automaattisesti varkaiksi ja eläteiksi
eivät maksa yhteiskunnalle käytännössä mitään, mutta ovat valmis tekemään mitä tahansa työtä millä tahansa ehdoilla
Liikkumisen kontrollointi on edelleen yhtä keinotekoista ja poliittisesti tuotettua kuin Ranskan vallankumouksen aikaan, vaikka nyt rajat kulkevat myös kansalaisuuksien sisällä, eivät vain niiden välillä.
Näyttää siltä, ettei Helsinki kovista puheistaan huolimatta ole häätämässä sosiaalikeskus Satamaa. Virkamiehet eivät ole toistaiseksi onnistuneet suunnitelmassaan lyödä kiila talonvaltaajien ja romanien väliin.
Pajunenkin tajunnee, että jos Satama todella häädetään, siitä saattaa seurata epämiellyttäviä asioita Pajusen ja bisnes-Helsingin kannalta. Esimerkiksi kokonaan uudenlainen talonvaltausten aalto.
Pajunen ulos, romanit ja muut potkitut ryhmät sisään!
Sovinnaisin mahdollinen politiikan kritiikki kuuluu näin: “Politiikassa on nykyään kyse vain retoriikasta ja mielikuvista. Kuvitelmat ja brändirunoilu ovat korvanneet sisällön. Politiikan tekijät myös vetoavat tunteisiin halpamaisesti. Meidän pitää hylätä nämä illuusiot ja palata asiakysymyksiin ja tosiasioihin.”
Kritiikki edustaa typerää käsitystä todellisuudesta. Eivätkö retoriikka ja mielikuvat ole yhteiskunnallista todellisuutta? Eivätkö kuvitelmat ole psykologista todellisuutta? Mistä ihmeestä sosiaalinen todellisuus koostuu, jos ei retoriikasta, mielikuvista, tunteista ja kuvitelmista? Koostuuko se ehkä kivistä? Pitäisikö politiikassa puhua mikrohiukkasista? Kuinka kova ja objektiivinen asian pitää olla että siitä tulee “sisältökysymys”? 500 euroa kolikkoina on tosiasia, mutta vapauden tunne on illuusio? Hyvään elämään kuuluu kirjastorakennus ja sosiaalivirkailija, mutta ei minkäänlaisia kokemuksia?
Kuvat, sanamuodot ja tunteet ovat todellisia. Ne ovat yhteisesti havaittavissa, ne ovat jaettavissa ja niillä on todellisia vaikutuksia (millainen sitten olisikaan “epätodellinen vaikutus”). Ne eivät ole yhtään sen vähemmän todellisia kuin kasa kiviä tai euron kolikoita. Ne eivät ole illuusioita, huijausta tai kusetusta, vaan ihan tavallinen osa jokapäiväistä todellisuutta.
Ihmiset voisivat yrittää pikku hiljaa tulla toimeen tämän asian kanssa. Puhe, kuvat ja fantasiat ovat aina olleet osa politiikkaa ja niiden tuleekin olla. Politiikka ilman niitä olisi kivien politiikkaa. Yhteiskunta ilman subjektiivisuutta ei ole mikään yhteiskunta, vaan kasa kiviä.
Kun väki menee sinne, missä on mielenkiintoista puhetta, seksikkäitä kuvia ja vapauden magiaa tarjoavia kuvitelmia, siinä ei ole mitään analysoitavaa. Se ei ole huijausta, eikä se perustu illuusioon. Ketään ei kiinnosta mikä on esimerkiksi “luokan objektiivinen materiaalinen intressi”, jos siihen ei liity minkäänlaista subjektiivisuutta. Väki haistattaa paskat sellaiselle, ja se on oikein.
Siksi on hyvä, että viimein Vasemmistoliitto on taipunut uudistamaan puolueohjelman lisäksi myös ulkoasunsa, nimensä ja sloganinsa. On oikein, että uudet yhteiskunnalliset liikkeet ovat oppineet käyttämään mediaa ja tuottamaan shokkikuvia. Harmi vain, että tällä hetkellä oikeisto käyttää tätä todellisuuden tasoa paremmin hyväkseen.
Mainostoimiston kanssa tai ilman, sillä ei ole niin väliä. Pääasia on, että ymmärretään kuvaston ja retoriikan kuuluvan todellisuuteen.
Ne eivät ole koko todellisuus, mutta jos ne ottaa pois, kovin paljon sosiaalisesta elämästä ei jää jäljelle.
Edellinen Tuleva kapina -lukupiirin postaus käsitteli työn ristiriitoja. Kirjan neljännessa luvussa laskeudutaan metropolin kadulle tutkimaan kaupungin tapahtumia. Tosin sillä ei ole väliä, onko kyseessä Mannerheimintie vai pihtiputaalainen hiekkatie, koska kirjan mukaan molemmat tuntuvat samoilta:
We’ve heard enough about the “city” and the “country,” and particularly about the supposed ancient opposition between the two. From up close or from afar, what surrounds us looks nothing like that: it is one single urban cloth, without form or order, a bleak zone, endless and undefined, a global continuum of museum-like city centers and natural parks, of enormous suburban housing developments and massive agricultural projects, industrial zones and subdivisions, country inns and trendy bars: the metropolis. Certainly the ancient city existed, as did the cities of medieval and modern times. But there is no such thing as a metropolitan city. All territory is synthesized within the metropolis. Everything occupies the same space, if not geographically then through the intermeshing of its networks.
Metropoli tarkoittaa kaupungin ja maaseudun yhtäaikaista kuolemaa. Ne herätetään henkiin zombeiksi metropolin museoon, pääsymaksulla tietenkin. Planeetan pinta täytetään lasilla ja teräksellä eli materiaaleilla, jotka ovat kovia, kestäviä ja läpinäkyviä ja joihin ei jää jälkiä elämästä. Yhteiskunta lentokenttäistyy. Kaikkialla arkkitehtuuri alkaa muistuttaa lentokenttää – ja lentokenttä muistuttaa mediakeskusta, mediakeskus koulua, koulu sairaalaa, sairaala innovatiivista uusmediafirmaa, jne.
Lentokenttä on epätila, joka voisi sijaita missä tahansa, jonka läpi on tarkoitus vain virrata ja jossa voisi periaatteessa tapahtua mitä tahansa. Kaikesta tilasta pyritään tekemään läpinäkyvää, neutraalia ja yhdenmukaista. Tilan ainoa tarkoitus on optimoida sen läpi virtaavien ihmisten, tavaroiden, tietojen, rikoksien, tautien ja muiden ainesten määrä ja frekvenssi.
Pelkkä arkkitehtuuri ei riitä metropolin virtauksen joustavaan hallinnoimiseen. Lisäksi tarvitaan armeija ja poliisi, jotka kehittyvät käsikynkässä. Metropoli on matalan intensiteetin sodankäynnin maastoa. Siellä vallitsee jatkuva poikkeustila, jonka näkyviä edustajia ovat siirtolaisten leirejä hajottavat poliisit, mahdollisia tägääjiä tönivät vartijat ja kadulla partioivat sotilaat. Kortteleita halkovat rintamalinjat ja turvallisuustarkastukset, aivan kuten lentokenttiä, vaikka tarkastukset perustuisivat etupäässä “vain” tuhansiin valvontakameroihin ja rintamalinjat koostuisivat “vain” kauppojen varashälyttimistä, lasista, teräksestä ja mainoksista.
On metropolissa elämääkin jäljellä. Kalliossa on niin boheemia, että Lonely Planet aloittaa Helsingin kierroksensa sieltä. Sompasaaressa asuu 75 romania sosiaalikeskuksen pihalla. Itä-Helsingissä on kuulemma “likaista ja elävää”. Paha vain että porvarit eivät tiedä mitä tehdä tälle elämälle: pitäisikö sen antaa tuoda pittoreskiutta kaupunkikuvaan vai pitäisikö se siivota vankilaan “turvallisuuden” nimissä?
Siinä on Näkymättömän komitean analyysi auki kirjoitettuna. Komitealla on myös ehdotus vastarinnasta. Metropolin funktio on mobilisoida väki loputtomaan kiertokulkuun, joka vastaa pääoman loputonta kiertokulkua. Yksinkertainen vastarinnan muoto on demobilisaatio. Jos metropolia hallinnoidaan virtauksilla, niin hallintaa vastaan voidaan hyökätä tukkimalla virtauksia. Metropoli sekoaa, jos sen sähkölinjat katkaistaan, tietoliikenneletkut leikataan, päätie tukitaan tai rautatieasema vallataan. Vastaavasti työpaikoilla voidaan mennä lakkoon, yliopistossa voidaan estää pääsykokeet ja valmistuminen, ja niin edelleen. Virtauksien hidastaminen tekee vahinkoa, ja niiden pysäyttäminen on pääomalle kuolemaksi.
Toinen vastarinnan muoto on virusten levittäminen ja “piratismi”. Metropolin virtauksiin voi injektoida kapinallisia epidemioita. Esimerkiksi Helsingissä talon- ja kadunvaltauksista tuli 2007 suorastaan muoti. Katutaide voi olla sienimäisesti leviävää vastarintaa, tai se voi olla seksististä urpoilua, riippuu taiteilijasta. Tajunnette pointin.
Kolmas tapa vastustaa hallintaa on käyttää metropolin tarjoamaa infrastruktuuria hyväksi ja organisoitua. Kun Yhdysvallat toi Irakiin metropolin ja tietoverkot, kapinalliset ottivat molemmat omikseen ja potkivat amerikkalaisia näiden itse tarjoamalla teleinfralla.
Ensin mainittu metodi eli demobilisaatio ja tukkiminen esiintyy tekstissä vahvimpana. Siinä on kuitenkin kolmenlaisia ongelmia. Ensiksi se ei kohdistu tarkasti kehenkään, toisin kuin klassinen työtaistelu eli lakko, jolla painostetaan tiettyä kohdetta. Toiseksi se saattaa tuottaa sivullisille enemmän vahinkoa kuin perinteiset työtaistelut. Jos leipomot seisovat lakon vuoksi, niin mikäs siinä, se ei ole iso vaiva, mutta jos joku katkaisee asuinalueelta sähköt ja veden, niin jokaisen asukkaan elämä vaikeutuu huomattavasti.
Kolmanneksi voidaan kysyä, kuinka rakentavaa tukkiminen on. Jos sillä painostetaan kaupunkia johonkin tiettyyn suuntaan tai pyritään liikkeen tai alueen rakentamiseen, niin hyvä. Näkymättömän komitean kirjoittajilla tuntuu kuitenkin olevan mielessä insurrektionistinen kaaos kaavalla “tarvitaan täydellinen katastrofi, niin ihmisten välille syntyy uusi solidaarisuus ja ihmiset voivat tuottaa uuden maailman”.
Hedelmissä oli syksyllä 2008 kaupunkia käsittelevä trilogia:
Ujostuttaa kirjoittaa aiheesta, koska uumoilen että blogia lukee muutama oikea seksuaalisuuden tutkija. Edellinen postaus jäi kuitenkin epätäydelliseksi ja siihen kommentoitiin hyvin.
Viimeksi väitettiin, että
Seksistä puhutaan kaikkialla ”avoimesti”. Jokainen terapeutti, asiantuntija ja kolumnisti rohkaisee harrastamaan seksiä ja puhumaan siitä. [- -] Missä ei muka ole seksiä?
Tällaisessa ympäristössä ajatus jonkin seksuaalisen elementin tukahduttamisesta tuntuu absurdilta. [- -]
[- -] kukapa kehtaisi myöntää tai edes tiedostaa haluavansa vähemmän seksiä ympärilleen. Kulttuuri käskee meitä: ”Flirttaa! Koskettele! Harrasta seksiä! Nussi! Pane! Nai!! Nauti!”
Vastaan väitettiin esimerkiksi, että
Mutta on meillä vielä seksiin liittyviä tabuja, miten esimerkiksi vanhusten seksielämä?
ja:
Olen vähän eri mieltä siitä että nautintokäskyt olisivat eri asia kuin tukahduttaminen. Tietysti “tukahduttamisen” voi ymmärtää monella tavalla, mutta minusta esim häpeän tuottaminen on sitä. Tarkkarajainen käsityksemme siitä, mikä on seksuaalista – tai seksiä – on kai jonkin tukahduttamista? Seksuaaliset suhteet erotetaan muista, seksuaalinen ajatus ja halu on tiukasti määritelty, potentiaalisesti vaarallinen. (Entä jos kiihotun ystävääni/sukulaiseeni/eläimeen kohdistuvasta seksuaalisesta ajatuksesta?) Jos seksiä olisi “kaikkialla”, perhe, ystävyys ja monta muuta suhdetta/instituutiota muuttaisivat muotoaan täysin.
Vastaukseni on tiivistettynä seuraava: seksuaalisuuden tabut eivät ole kadonneet kokonaan eikä seksuaalisuuden tukahduttaminen ole loppunut, mutta seksuaalisuutta kontrolloidaan nykyään eri tavalla kuin aikana, jolloin klassinen psykoanalyysi kehittyi.
Emme siis ole “seksuaalisesti täysin vapautuneita”. Meidän seksuaalisuuttamme vain kontrolloidaan uudella tavalla.
Eikö myöntävällä käskyllä tai kehotuksella (uusi seksuaalikontrolli) ja tukahduttavalla kiellolla (vanha seksuaalikuri) ole tietty rakenteellinen ero, vaikka molemmista seuraisi jonkinlaista estymistä ja tukahtumista?
Jos haluaa, niin kummankin voi aina vääntää toiseksi. Jonkin asian myöntäminen onkin tukahduttamista, koska se sulkee aina jotain pois, ja jonkin asian kieltäminen onkin myöntämistä, koska se määrittelee jonkin alueen ja siten antaa asioille uudenlaisen latauksen, mikä pitää paikkaansa varsinkin seksuaalisuuden tasolla.
Seksuaalisuutta voi kontrolloida sekä kehotuksella että kiellolla. Molemmilla voi olla tukahduttavia seurauksia. Kehotus kuitenkin tuottaa erilaista kontrollia ja erilaista etiikkaa kuin kielto.
On siis totta, että edelleen on seksuaalisia tabuja ja erilaiset seksuaaliset suhteet ja teot ovat keskenään hierarkkisia. Ei ole mieltä väittää, ettei näin olisi. Sen sijaan voi väittää, että kulttuurin suhtautuminen seksiin on muuttunut.
Suoristetaan vähän historian mutkia. Ennen 1960-luvun kapinaa ja hedonistista kulutuskapitalismia länsimaissa pyrittiin sääntelemään seksuaalisuutta suorasukaisemmin, kurin ja kieltojen kautta. 1970-luvun myötä on (alueen ja ryhmän mukaan vaihdellen) tapahtunut siirtymä kulttuuriin, joka pikemminkin kannustaa yksilöitä harrastamaan seksiä ja kokeilemaan erilaisia seksuaalisen nautinnon muotoja.
Nykyään” kulttuuri” aina naistenlehdistä terveystietoon jopa velvoittaa meitä löytämään ja kokemaan seksuaalista nautintoa.
Yhteenvetona: sata vuotta sitten seksiä suoraankäsittelevä materiaali oli etupäässä siveetöntä, nyt yhdeltä kanavalta tv:stä tulee arki-iltana putkeen kolme seksiä käsittelevää sarjaa. Tv ei toki näytä suoraan yhdyntöjä, suuseksiä tai seisovaa penistä, koska nämä luokitellaan yhä pornoksi, mutta olennaista on, että niin seksiohjelmat kuin iltapäivälehtien seksikolumnitkin tuottavat tietynlaita seksuaalietiikkaa, joka käskee meitä harrastamaan seksiä ja nauttimaan siitä.
Vaikka tällekin kehitykselle on olemassa vastakehityksiä, vaikka perhe ja konservatismi ovat palanneet ja vaikka fundamentalismin syntymä on tapahtunut samaan aikaan seksuaalisuuden siirtymän kanssa, niin yleinen linja on selvästi muuttunut.
Väittäisin siis, että seksuaalisuuden suhteen on tapahtunut samanlainen muutos kuin siirtymässä kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan. Seksuaalisuutta, ja ihmisten elämää yleisesti, hallinnoidaan nykyään “moduloimalla” ja osallistamalla. Ihmisille, kuten seksuaalisuudelle, sallitaan tietynlainen vapaus, tietynlaiset rajat ja tietynlainen vaihteluväli. Nämä rajat saattavat olla joustavia, ja ihmisiä aktiivisesti osallistetaan toimimaan niiden sisällä.
Muutos ei tarkoita, että seksuaalisuus olisi välttämättä valtavan paljon “vapautuneempaa” kuin joskus 1800-luvun Wienissä. Mutta muutos tarkoittaa, että seksuaalisuutta kontrolloidaan nyt pääsääntöisesti erilaisella logiikalla. Sillä tuotetaan ihmisille muun muassa epämääräistä stressiä, kilpailullista asennetta, suorituskyvyn jatkuvaa parantamista, siis eräänlaista seksuaalista yrittäjyyttä jälkimmäisen sanan kaikissa merkityksissä.
Lopuksi kaksi vastausta kommentteihin.
Tarkkarajainen käsityksemme siitä, mikä on seksuaalista – tai seksiä – on kai jonkin tukahduttamista?
Onko meillä tarkkarajainen käsitys seksistä tai siitä, mikä on seksuaalista? Mainoksia, elokuvia, muotia ja alakulttuureja seuratessa väittäisin, että asia on täysin päinvastoin. Kaikki vaikuttaa olevan seksuaalista. Ehkä psykoanalyysilla ja sen väärinkäytöllä on ollut osansa tässä kehityksessä.
Jos seksiä olisi “kaikkialla”, perhe, ystävyys ja monta muuta suhdetta/instituutiota muuttaisivat muotoaan täysin.
En nyt ota tätä ihan kirjaimellisesti, mutta eikö juuri näin ole tapahtunut sitten 1960-luvun, jolloin hedonistinen kapitalismi ja “seksuaalinen vallankumous” molemmat syntyivät?
Keskustelua