Itsenäisyyspäivänä on kaksi perinnettä: presidentinlinnassa jonotetaan kättelemään ja linnan ulkopuolella yritetään häiritä juhlintaa ja sörkkiä railoja päivän melankoliseen nationalismiin. Molemmat perinteet uudistuivat viime vuonna, kun kättelyt järjestettiin Tampereella ja ulkona järjestettiin Kiakkovierasjuhlat. Tänä vuonna virallinen juhla palasi Helsinkiin, mutta epävirallinen juhla riistäytyi uomista ja virtasi kaduilla miten sattuu. Poliisi arvioi, että illan aikana tuhottiin yksityisomaisuutta sadan tuhannen euron edestä:
Itsenäisyyspäivän illan aikana vahingoitettiin Hakaniemen ja keskustan alueella runsaasti yksityistä omaisuutta: parikymmentä henkilöautoa ja toistakymmentä kiinteistöä kärsi vahinkoa. Vahinkoina oli mm: peilien rikkomisia, lasien rikkomisia ja sotkemisia.
Illan aikana yksi metrovaunu jouduttiin poistamaan käytöstä, koska se oli sotkettu kauttaaltaan sisätiloista.
Tämän hetkinen vahinkoarvio illan tapahtumista liikkuu sadantuhannen euron hujakoilla.
Poliisi on ottanut tapahtumaan liittyen kiinni 23 henkilöä, ja heidän osaltaan esitutkinta aloitetaan sunnuntaina kuulustelemalla heitä.
Viime vuoden Kiakkovierasjuhlat onnistui järjestäjiensä näkökulmasta ilmeisen hyvin: osallistujia oli puolisen tuhatta, mielenosoitus liikkui vapaasti ja sai viestinsä läpi. Tapahtuma oli seuraavien päivien ykkösuutinen. Kun tänä syksynä julkaistiin kutsu itsenäisyyspäivän ”luokkavieraiden” Luokkaretki lähiöst linnaan -mielenosoitukseen, sitä pidettiin ainakin osittain epäonnistumaan tuomittuna yrityksenä toistaa Tampereen tapahtuma.
Mielenosoituksen ennakkoviestintä ja graafinen ilme eivät olleet Kiakkovierasjuhlien tasolla, eikä niin sanotun poliittisen mielikuvituksen tasolla tehty uusia avauksia. Kutsu ei onnistunut kommunikoimaan kovin hyvin. Kuulin monen ihmisen perustelevan poisjäämistään näiden syiden lisäksi poliisilla: Kiakkovierasjuhlien jälkeen poliisi tuskin päästäisi mielenosoitusta edes liikkeelle. Ja vaikka päästäisikin, miksi pitää yllä itsenäisyyspäivän mielenosoitusperinnettä vain perinteen vuoksi?
Alku vaikuttikin tapahtuman kannalta huonolta. Mellakkapoliisit olivat miehittäneet Itäkeskuksen metroaseman. Poliiseja oli sekä laiturilla että Tallinnanaukiolla, ja he tarkastivat ohikulkijoiden reppuja.
Metro pysäytetty itikseen. +50 mellakkapoliisia tutkii maskipäitä ja lipunkantajia. Oranssi kumipyssy ja pippurikaasua #luokkaretki
Ennen puoli seitsemää mielenosoitus ryhmittyi banderollien ja soihtujen taakse ja lähti kävelemään kohti Itäkeskusta. Poliisi oli tukkinut Tallinnanaukion. Mielenosoitus kiersi Turunlinnantien kautta bussipysäkkien puoleiselle metrosisäänkäynnille, ja poliisi päästi koko mielenosoituksen pakkautumaan yhteen metrojunaan.
Tämä oli itselleni illan ensimmäinen yllätys. Olin ajatellut, että poliisi ei päästä tapahtumaa liikkumaan keskustaan tai vaihtoehtoisesti sumputtaa kaikki metroon ja purkaa mielenosoituksen siellä. Ehkä vapun kritiikki poliisia kohtaan todella osui, ja poliisi pelkäsi toimia, tai sitten poliisi ei halunnut ottaa riskiä ja katsoa, mitä Itäkeskuksessa tapahtuu, jos mielenosoitusta ei päästetä liikkumaan metroon.
Metrossa tunnelma oli niin sanotusti katossa, missä oli nopeasti myös melkoinen kasa tussispaghettia. Poliisi ennakoi mielenosoituksen nousevan metrosta rautatieasemalla, jonne oli järjestetty mellakkapoliisien vastaanottoväijytys. Metro pysäytettiin kuitenkin Hakaniemessä ja järjestäjät karjuivat mielenosoituksen ulos, ylös ja kadulle.
Tässä vaiheessa poliisi oli menettänyt pelin. Ylös noustessa ei näkynyt yhden yhtä partiota.
Takavuosina totuin suomalaisissa mielenosoituksissa siihen, että jos jossakin hajoaa ikkuna, sen tekee useimmiten satunnainen känninen pullonheittelijä. Lisäksi paikkoja on särkynyt vastauksena poliisin väkivaltaan. Tällä kertaa mukana oli työkaluilla valmistautuneita ihmisiä, jotka tekivät jo alussa kulkueesta nopeita koukkauksia ikkunoita kohti, palasivat kulkueeseen, kävelivät jonkin matkaa ja pudottivat työkalunsa pois, jotta eivät jäisi kiinni. Toiminta oli mielenosoituksen alkuvaiheessa varovaisen ja selväpäisen oloista. Näytti siltä, että kohteet valikoitiin tarkasti: McDonald’sin, Sokoksen ja Subwayn ikkunoita vastaan hyökättiin, ja H&M:n valomainos rikottiin ja töhrittiin.
Nyt kadulla Hakaniemessä, etenee Kaisaniemeen. Eka ikkuna rikki: Sokoksessa pari naarmua
Kulkueessa oli samaa energian ja ilon karnevalismia kuin Kiakkovierasjuhlissa 2013 ja EuroMayDayssa hulluna vuonna 2006. Ihmiset nauroivat ja huusivat, polttivat soihtuja, heittivät savupommeja ja ”äänipommeja”, tarjosivat toisilleen pähkinöitä, tanssivat ja hoilasivat. Välillä mielenosoitus oli strobosoihtujen ja rakettien liikkuva spektaakkeli.
Poliisi kasasi joukkonsa uudestaan Kaisaniemessä, jossa jouhat tukkivat tien keskustan liikekaduille ja ohjasivat kulkueen kohti Senaatintoria. Tässä vaiheessa kulkueen sivusta sai viimein perinteisistä suurmielenosoituksista tutun mellakkapoliisisaattueen, joka marssi mielenosoituksen sivussa.
Poliisin kanssa oli pientä käsirysyä, kun mielenosoitus yritti tunkeutua Aleksanterinkadulle. Poliisi piti rivistönsä eikä ottanut ketään kiinni, ja kulkue jatkoi Espaa kohti. Espan puistossa oli uusi tönimiskohtaus, jossa poliisit näyttivät jo hätääntyneiltä puolustaessaan Kappeli-luksusravintolan ikkunoita.
Seuraavaksi mielenosoitus yllätti poliisin niin totaalisesti, että kesti yli tunnin, ennen kuin poliisi pystyi taas toimimaan tehokkaasti.
Poliisi oli ilmiselvästi odottanut, että mielenosoitus suuntaisi presidentinlinnan mellakka-aitakarsinaa kohti. ”Jos aita kaatuu, niin patukkaa vaan”, ohjeistettiin poliisia linnan luona. Kulkue käveli kuitenkin Etelärantaan Elinkeinoelämän keskusliiton pääkonttorin eteen. Muutama poliisi ehti suojaamaan ovia mielenosoittajilta.
Jatkuu kohti Espaa. Poliisit vahvasti mukana mellakkavarusteissa. #luokkaretki
EK:n jälkeen alkoi valtava yksityisomaisuuden halveksunta ja paikkojen hajottaminen. Mielenosoitus sai liikkua EK:n ympäryskortteleissa miten halusi ja tehdä mitä huvittaa. Ikkunoita hajosi joka puolella. Kalliiden autojen peilejä rikottiin. Joku tuhosi Metson konttorin ikkunan. Eri puolilla paukahteli. Kultaliikkeiden ikkunoihin maalattiin FUCK CAPITAL -graffiteja. Fabianinkadulla kiskottiin kokonainen lipputanko irti kiviseinästä. Suomen lippuja revittiin alas ja yritettiin polttaa, mutta sade oli kastellut ne liian märiksi.
Metson ikkuna hajotettu Fabianinkadulla. Pommiääniä. Graffitia ikkunoissa. Kohti Eiraa #luokkaretki
Kaartinkaupungista mielenosoitus nousi Tähtitorninmäelle. ”Tässä on jotain kaunista”, sanoi vieressä kävelevä mielenosoittaja ja hymyili. Toinen laahasi Suomen lippua ja yritti sytyttää sitä soihdulla toimittajien kuvatessa.
Mäen huipulla ammuttiin pari rakettia valaisemaan pimeää iltaa.
Jos mielenosoitus olisi hajautunut tässä vaiheessa, kukaan ei luultavasti olisi joutunut kiinniotetuksi. Sen sijaan kulkue suuntasi uudestaan kohti Etelärantaa. Kadun yläpäässä kama alkoi lentää uudestaan ja ikkuna hajosi. Poliisi oli ryhmittynyt EK:n eteen todella voimakkaasti, mukana oli ratsupoliisit ja mellakkakilvet. Väki paineli suoraan poliisiriviä päin, töni poliiseja taaksepäin ja heitteli tölkkejä. Poliisi töni takaisin kilvillään.
Kulkue päätti kääntyi uudestaan EK:n kulmalta kohti Fabianinkatua. Seurasi hillittömin tuhosessio, jonka olen Suomessa nähnyt. Kirkkohallituksen iso ikkuna kivitettiin rikki. Ihmiset repivät liikennemerkkejä, tuhkakuppeja, roskiksia, tynnyreitä, lautoja, kaikkea mikä lähti irti, ja tähtäsivät kaikkea mikä hajosi. Osa mielenosoittajista osoitti suosiotaan, osa huusi vastaan, osa alkoi paeta paikalta.
Paikkoja hajosi niin paljon, ettei perässä enää pysynyt. Alun varovaisuus ja kohteiden valinta oli poissa, nyt uhattiin myös ravintoloiden ikkunapöydissä istuvia ihmisiä. Kaman heittelijät eivät enää välittäneet, oliko särkyvän lasin takana ihmisiä tai edessä mielenosoittaja lastenrattaidensa kanssa.
Kirkkohallituksesta iso ikkuna rikki, poliisi suojaa vain ek:ta
Muutama minuutti ylläolevan twiitin jälkeen kulkue pysähtyi Unionkadun päähän mellakkapoliisien tukittua tien. Poliisit kurvasivat mellakkajoukoilla myös kulkueen takaa ja alkoivat sulkea risteystä. Osa mielenosoittajista, seuraajista ja toimittajista ehti kävellä muotoutuvan poliisirivistön välistä, loput 200 jäivät poliisimottiin. Kun sumputetut huomasivat, että heidät oli saarrettu, ympäristön tuhoaminen yltyi.
Poliisisumpusta ei pääse ulos. Ikkunoita yritetään rikkoa, muut demoajat estelevät. #lähiöstlinnaan#luokkaretki
Tilanne näytti motitettujen kannalta toivottomalta. Päätin lähteä kotiin. Ehdin kävellä korttelin verran, kun kuului valtavaa riemuhuutoa. Viitisenkymmentä ihmistä juoksi ulos korttelin keskellä olevasta rakennuksesta, juoksi kulman taakse ja hajaantui joka suuntaan. Mielenosoittajat olivat murtautuneet ulos poliisin sumpusta ja pakenivat paikalta suoraan rakennusten läpi.
”Nyt ei tainnut mennä poliisilla ihan putkeen”, vieressä seissyt seuraaja sanoi. Kadulla olevat ihmiset nauroivat tilanteen älyttömyyttä: todennäköisesti juuri ne, jotka olivat rikkoneet paikkoja, onnistuivat livahtamaan motista ulos. Kun poliisi huomasi paon ja onnistui tukkimaan sumpussa rikotun portin, mottiin jäi lähinnä rauhallisia seisoskelijoita ja toimittajia.
Motti murrettu. Ihmiset pakeni rakennuksen läpi. Taitaa poliisille tulla palautetta…
Yleensä mielenosoitusten jälkeen mediat täyttyvät tuomitsijoista ja ymmärtäjistä. Itseäni ei kiinnosta kumpikaan. On tärkeämpiäkin kysymyksiä, joihin tarttua.
1) Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta on täysin uusi käänne suomalaisessa mielenosoitusperinteessä, että paikkoja tuhotaan näin laajasti, organisoituneesti ja militantisti. Meno on tietysti lievää verrattuna esimerkiksi Kreikkaan, jossa tuhopoltot ovat arkipäivää, mutta täkäläisessä kontekstissa tämä ja Kiakkovierasjuhlat ovat uutta. Mistä tämä kertoo?
2) Poliisiin keskitytään aina aivan liikaa, mutta poliisin silminnähtävä epäonnistuminen tuntui omituiselta. Oliko tosiaan niin suuri yllätys, että mielenosoitus ei mennyt linnan eteen vaan lähti harhailemaan ja pystyi muuttamaan suuntaansa nopeasti? Toisaalta poliisia tuskin sinänsä haittaa, että ikkunoita hajotetaan, perusteleehan tuho äärimmäiset voimakeinot ja lisämäärärahat.
3) Luokkaretki osoitti, että anarkistit pystyvät tekemään mielenosoituksessa mitä haluavat. Liike on nyt niin vahva, että sen ei tarvitse neuvotella poliisien kanssa tai jäädä marttyyreina valittamaan, että poliisi pamputti. Entä sitten? Mitä harhailu keskustassa ja vaihtelevasti valittu omaisuuden tuhoaminen kommunikoi ja kenelle? Kauempaa mielenosoitusta seuranneet tutut jakautuivat. Toisten mielestä mielenosoitus oli kommunikatiivisesti sisäänpäin kääntynyt. Toisten mielestä suuryrityksiä, EK:n korttelia ja Suomen lippuja vahingoittaneiden viesti oli selvä.
4) Uusnatsit ja muut äärioikeistolaiset järjestivät samaan aikaan mielenosoituksen Töölössä. Laajemmassa poliittisessa mittakaavassa tätä yli sadan ihmisen 612-marssia voi pitää äärioikeiston kannalta onnistumisena. Onko kadulla marssinut yhtä paljon äärioikeistoa 1930-luvun jälkeen? Tapahtumassa avoimesti natsihenkinen Suomen Vastarintaliike käveli yhdessä fasistisen Musta sydän -projektin, Suomen Sisun ja perussuomalaisten kanssa.
Anarkistien näyttävä marssi ja ikkunoiden rikkominen on hetkeen ja hätkähdyttävyyteen perustuvalla medialle kiinnostavampi kohde kuin sinimustien marssi. Äärioikeisto on kuitenkin jo nyt annettujen pahoinpitely- ja murhayritystuomioiden perusteella se todellinen uhka ja kohde, jota pitäisi tutkia ja joka pitäisi estää heti alkuunsa.
Itsenäisyyspäivänä äärioikeisto otti pienen mutta taitavan askeleen kohti mainstreamia. Samalla anarkistit noudattivat yleisessä tajunnassa ennakolta ollutta käsikirjoitusta.
Äärisovinnaisen lehden äärimaltillinen toimittaja kirjoitti kolumnin, joka varoittaa ääriajattelun vaaroista. Kolumnin otsikossa rinnastetaan ”äärifeminismi” uusnatseihin. Ääriliike kuin ääriliike.
Seuraan nyt toimittajan ohjeita ja yritän ymmärtää asioita maltillisesti sen sijaan, että olisin ääriajattelija ja ottaisin kantaa mihinkään.
Suomessa toimii pitkälti Ruotsista johdettu uusnatsijärjestö Kansallinen vastarinta / Suomen vastarintaliike (SVL). Liike on hyvin pieni, jäseniä sillä lienee alla sata ja varsinaisia aktivisteja alle parikymmentä. SVL:n natsit ovat silti muun muassa tehneet kaasuiskun Pride-kulkueeseen, suihkuttaneet kaasua keskustelutilaisuuden puhujan kasvoille, tapelleet torilla luotiliiveissä ja hyökänneet Jyväskylän kaupunginkirjastoon pulloilla ja puukoilla. Lisäksi liikkeen yksittäiset jäsenet ovat kunnostautuneet pahoinpitelytuomioilla.
Viime aikoina julkisuudessa on väitetty, että Helsingissä olisi käynnissä katujengiytyminen. Väitettyjä jengiläisiä vastaan on hyökätty rasistisin äänenpainoin. Tästä innostuneena SVL on partioinut Helsingin kaduilla maahanmuuttajajengien varalta.
Lauantaina 11. lokakuuta natsit marssivat ensimmäisen kerran. Seuraavan viikonlopun tapahtumista Varisverkosto-ryhmä kirjoittaa:
Viikkoa myöhemmin, lauantaina 18. lokakuuta, Helsingissä järjestettiin Rudolf Hess -muistelmateoksen julkistamistilaisuus. Kirjan on suomentanut SVL:n entinen puheenjohtaja Henrik Holappa. Helsinkiin saapui natseja ainakin Norjasta ja Ruotsista, ja oletettavasti koko Suomen SVL:n kerma oli paikalla.
(…) Lauantai-iltana 18.10. SVL lähti toisen kerran katupartioimaan ulkomaalaisvahvistusten turvin. Tällä kertaa he saivat kokoon hämmästyttävät 17 natsia. Ruotsimieliset suomalaisnatsit ovat jo vuosia keksineet mitä mielenkiintoisempia tarinoita Suomen tapahtumista jaettavaksi Ruotsin emäjärjestön sivuille. Edes Ruotsin vastarintaliikkeen (SMR) natsit eivät ole aina uskoneet näitä jorinoita. Nyt SVL:llä oli näytön paikka.
Antifasistit olivat tällä kertaa valmistautuneita kohtaamiseen. Natsit ehtivät kävellä Töölönlahdelta Rautatieasemalle, jossa poliisit pysäyttivät heidät hetkeksi. Natsit jatkoivat partiotaan, mutta antifasistit yllättivät heidät Mannerheimin patsaalla, jossa seurasi alle puoli minuuttia kestänyt nujakka. Suurin osa natseista yllättyi silminnähden kohtaamastaan vastustuksesta ja seisoi kädet alhaalla kun ensimmäiset antifasistit olivat jo jakaneet iskuja. Natseja oli seurannut pari poliisipartiota, jotka puuttuivat antifasistien hyökkäykseen jo muutaman sekunnin jälkeen pippurikaasuttamalla kaikkia paikalla olleita. Tässä vaiheessa antifasistit vetäytyivät, jotta eivät joutuisi kiinniotetuiksi.
Johtiko tapahtuma keskusteluun siitä, miksi natsiliikkeen on annettu kasvaa sen verran, että se marssii kaduilla avoimesti? Ei. Ainakin minun Facebook- ja Twitter-virroissani liberaalit toimittajat ja politiikan tutkijat kauhistelivat natsien sijaan sitä, miten ”ääriliikkeet” nyt ovat vajonneet toistensa tasoille ja tappelevat katujen hallinnasta.
Siis avoimesti natseja ihannoivat, vähemmistöjen kimppuun väkivaltaisesti puukoilla ja kaasulla iskevät ihmiset edustavat samaa ääriliikettä kuin ihmiset, jotka vastustavat tätä natsien toimintaa?
Siis rotu- ja kulttuurierottelua sekä hierarkkista ja patriarkaalista yhteiskuntaa väkivaltaisesti ajava ryhmä on samanlainen ääriliike kuin ryhmä, jonka julkilausuttu tavoite on ”tasa-arvoon, vapauteen ja keskinäiseen avunantoon perustuva yhteiskunta, jossa ihmisiä ei ajeta kilpailemaan keskenään”?
Lisäksi keskustelussa kiinnostaa se, että liberaalit eivät vastusta väkivaltaa sinänsä vaan sitä, kuka väkivaltaa käyttää. Kukaan liberaaleista tuskin olisi lotkauttanut ironista sunnuntaibrunssin hyvinvoinnista yltäkylläistä eväänsä, jos väkivallan käyttäjänä olisi ollut antifasistien sijaan sinisissä puvuissa liikkuva hyvin varusteltu väkivaltamonopoli, jota kutsutaan poliisiksi. Poliisin voimankäyttöhän on aina oikein ja lainmukaista.
Nyt vedän hesarintoimittajat ja kerron, että oikeastaan ymmärrän näitä liberaaleja tuomitsijoita. Olinhan itsekin sellainen.
Kiinnostuin politiikasta ja aktivismista lukiossa. Lukiolaisia usein pilkataan ajattelun naiviudesta ja hölmöydestä, mutta minusta se ei ole mikään ongelma, sillä lukiolaiset usein vaikuttavat aikuisia älykkäämmiltä ja tuoreemmilta. Sen sijaan elämänkokemuksen puute voi olla ongelma. Pelkän älyn varassa asioita tuomitsee liian helposti ja abstraktisti.
Aluksi politiikka oli itselleni jotain, josta ”oltiin mieltä” ja mihin ”otettiin kantaa”. Se oli keskustelua ja tekstiä. Se ei koskenut aineellisia asioita, tunteita tai kokemuksia. Se oli argumentaatiota ja symboleja.
Muistan tuolloin nähneeni videoita Saksan antifasta, joka ylpeili natsien hakkaamisella. Tyypit juoksivat metroon, löivät uusnatsit nopeasti maahan ja juoksivat pois. Toiminta näytti täysin sairaalta miehiseltä machotappelulta. Ajattelin, että tuollaista hullua väkivaltaliikettä täytyy vastustaa kaikin voimin.
Antifa-inhoni huippukohta oli mielenosoitus, johon osallistui ruotsalaisia antifasisteja. Toimintainnossaan antifat hyökkäsivät kulkueessa kävelleen humalaisen hörhön kimppuun, koska hörhö oli huudahtanut miekkaria sivustaseuranneille tummaihoisille ”what’s up niggas”. Mies nousi kadusta hämmentyneenä naama verta valuen.
Myöhemmin antifat torjuivat kaiken kritiikin ja perustelivat toimintaansa sillä, että ”tyyppi huuteli rasistisia, joten pistettiin pari hittiä naamaan, so what”.
Kun kirjoitin tapahtumasta, päädyin pilkan kohteeksi. Pehmoilua ja nynnyilyä!
Niin että ymmärrän tosiaan, miksi antifasisteiksi itseään kutsuvien toiminta saattaa hirvittää. Kuitenkin, kuten Hesarin toimittajilla on tapana sanoa, asiassa on toinen puolensa. Aloitetaan vaikka siitä, että virheistään huolimatta antifasistien toiminta on ollut huomattavasti luotettavampaa kuin poliisin toiminta.
Ensimmäinen tähän keskusteluun liittyvä todella ”materiaalinen” kokemus mielenosoituksissa ja muissa poliittisissa tapahtumissa aikoinaan oli se, että poliisiin ei voinut luottaa. Vaikka olisi ollut sivullisena valokuvaamassa, niin ei ollut mitään takeita siitä, että poliisi ei voisi töniä, napata kameraa, nöyryyttää sanallisesti tai viedä putkaan poliisilain nojalla.
Kerta toisensa jälkeen poliisi tarkasti papereita, piiritti mielenosoittajia, hyökkäsi rauhallisen tapahtuman kimppuun, töni ihmisiä nurin, painoi kasvoja katuun ja otti osallistujia kiinni. Joskus virallisena syynä oli jonkun mielenosoittajan sytyttämä soihtu, joskus banderollin kantaminen, joskus poliisin mielestä väärä kulkusuunta, joskus poliisin megafoniin mumisemien käskyjen noudattamatta jättäminen.
Läheltä katsoessa näki, miten yksittäiset poliisit näyttivät saavan nautintoa väkivallan käyttämisestä ja vastenmielisenä pitämänsä ryhmän nöyryyttämisestä. Poliisi nauroi, kun vallattua taloa häädettäessä pois kannettavan valtaajan housut valuivat nilkkoihin.
Tämä kaikki antoi kaksi opetusta: poliisiin ei voi missään tilanteessa luottaa täysin, ja rauhallisissakin mielenosoituksissa on joskus varauduttava väkivaltaan, nimittäin poliisin käyttämään väkivaltaan. Poliisi voi ehkä olla työkalu joissain tilanteissa, mutta se on hyvin väkivaltainen ja uhkaava työkalu, jonka rakenteellinen rooli on yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäminen ja vähemmistöjen sosiaalinen kontrollointi.
Tuolloin Suomessa ei vielä ollut näkyvää natsiliikettä eikä näkyvää antifa-liikettäkään. Talouskriisi, salonkikelpoisen rasismin nousu ja persujen jytky muuttivat kenttää.
Yhtäkkiä huomasin istuvani Jyväskylän kirjaston luentosalissa uusnatsien iskiessä sinne puukoilla ja pulloilla. Olin erittäin iloinen siitä, että salin ovella oli antifa-henkistä väkeä käyttämässä väkivaltaa natseja vastaan. Nämä ihmiset suojelivat minua, kavereitani ja muita keskustelutilaisuuteen osallistuneita, kun poliisia ei kiinnostanut tulla paikalle, vaikka kirjaston vahtimestari oli etukäteen soittanut poliisille nähneensä kirjaston aulassa epäilyttävän näköistä väkeä.
Jo tätä ennen natsit olivat siis tehneet aikaisemmin mainitut kaasuiskut, pahoinpidelleet ihmisiä ja esimerkiksi luoneet henkilörekisterin ”pettureista”. Poliisi ei kyennyt lopettamaan tätä liikettä, tai sitten poliisia ei edes kiinnostanut koko juttu.
Tilanne antoi taas uusia opetuksia. Ensinnäkin natsit ovat oikea fyysinen uhka, eivätkä mikään harmiton mielipide, jota pitäisi liberalistisesti ”suvaita”.
Toiseksi poliisiin ei todellakaan pysty luottamaan. Poliisin toimintaa on vaikea kuitata satunnaisena virheenä, kun poliisiylijohtaja Mikko Paatero kommentoi Jyväskylän iskua sanomalla, että ”julkinen demokraattinen yhteiskunta tarkoittaa sitä, että tilanteita sattuu”.
Uusnatsit puukottavat, eli tilanteita sattuu! Paatero myös suoraan vetosi ruohonjuuritason toiminnan puolesta:
”Ääriliikkeitä on ja poliisi on hyvin tietoinen niistä. Poliisi ei kuitenkaan pysty valvomaan jokaista tilaisuutta, vaan se on tilaisuuden järjestäjän vastuulla vastata turvallisuudesta.”
Poliisin viesti tuntui olevan, että natsipuukotusten estäminen on pääasiallisesti tavallisten ihmisten vastuulla.
Kolmanneksi Jyväskylän tapauksen mediakäsittely osoitti, että monet toimittajat kokivat, ettei natsien väkivallalla ja muulla toiminnalla ole heidän edustamansa elämän kanssa mitään tekemistä. Natsit eivät uhkaa heitä. Eikä natsien väkivallan kohteillakaan ole toimittajien kanssa tekemistä, joten tapahtuma leimattiin joissakin paikoissa ”ääriryhmien” taisteluksi. Koko juttu koskee vähemmistöjä, ei ”meitä”, joten antaa asian olla.
Nyt kaduilla uusnatsien kanssa tappelevat antifasistit sitten tekevät poliisin tekemättömiä töitä samalla, kun mediassa jatketaan puhetta ääriliikkeiden yhteenotoista.
Pidän edelleen Saksan antifan videoita sairaina ja vastustan kaikenlaista väkivaltahehkutusta ja machoilua, mutta nykyään ymmärrän erittäin hyvin, miksi natseja vastaan käytetään väkivaltaa.
Huomatkaa muuten, etten missään vaiheessa tätä kirjoitusta ottanut suoraan kantaa mihinkään. Kehystin vain keskustelua sopivilla nostoilla, omilla kokemuksillani ja retorisilla kysymyksillä. Näin minua ei voida syyttää ääriajattelusta. Sopisin hyvin toimittajaksi!
Rullasin alamäkeä auringonpaisteessa aamulenkkini loppupäässä, potkaisin asfaltilla vierivän pallon takaisin pikkupojalle ja mietin iloisena, että tämä on ensimmäinen päiväni työttömänä.
Seuraavana päivänä lojuin hiekkarannan yläpuolella kelluvan soutuveneen takatuhdolla Brewdogin olut kädessä ja sixpack donitseja keskipenkillä. Enää en muistanut ajatella työtä tai työttömyyttä. Enkä varsinkaan opiskelua.
Pääsin yliopistoon suoraan lukiosta. Kahdeksan vuotta opiskelin ja taistelin yliopiston ja opintotuen byrokratian kanssa. Kahdeksan vuotta stressaamista siitä,
riittävätkö opintopisteet Kelan tukeen,
milloin kurssin vetäjä viimein muistaa laittaa arvosanan kurssista jonka suoritin yli puoli vuotta sitten,
mitä vastaan yliopistolle Etappi-kontrolliin joka estää ilmoittautumisen seuraavalle lukuvuodelle,
mitä valehtelen taas yhteen pakolliseen HOPSiin,
mistä tilaisuuksista saan hajasuoritukset pakolliseen ”työelämäorientaatioon”,
miten huijaan tieni pakollisen ja hyödyttömän ruotsin kurssin ohi,
miten jaksan lukea taas uudesta opiskelijoiden toimeentuloa leikkaavasta päätöksestä tai opiskelijoita syyllistävästä EK:n lobbarista,
mistä saan tahdonvoimaa rämpiä pakollisen ja täydellisen turhan kurssin läpi,
miten saan luennoitsijan ymmärtämään että hän kontrolloi arvosanojen lisäksi myös opiskelijoiden toimeentuloa opintopisteiden kautta,
miten selitän että tärkeintä opiskelua ovat omaehtoiset lukupiirit ja keskustelut, jotka eivät näy rekistereissä,
millä rahalla elän taas seuraavan kesän ja oikeastaan koko opiskeluajan,
minä vuonna saan pitää lomaa,
milloin voin viimeinkin olla vapaa syyllisyydestä ja riittämättömyyden tunteesta.
Nyt ei tarvitse kestää mitään noista.
Opiskeluaika on toistaiseksi ollut elämäni parasta aikaa, mutta mietin silti usein, miksi ihmiset alistuvat opiskelemaan. Niin paljon nöyryytystä, moralisointia ja köyhyyttä opiskelijana joutuu kohtaamaan sen lisäksi, että päähän tuntuu itsestään asentuvan itsenalistusjärjestelmä, joka syyllistää tekemättömyydestä.
Opintotukilautakunta, Kela ja yliopistojen omat kontrollit nöyryyttävät opiskelijoita hitaasta etenemisestä, tuottamattomuudesta ja kirjallisten todisteiden puutteesta.
Kolumnistit, taloustieteilijät ja poliitikot moralisoivat opiskelijoita yhtä aikaa siitä, että nämä tekevät töitä ja eivät tee töitä.
Valtio pitää opiskelijoita köyhyydessä, kun opintoraha on enintään 335 euroa kuukaudessa, työttömyystukeen ei ole oikeutettu ja toimeentulotuelle on äärimmäisen vaikea päästä, työmarkkinoilta löytyy lähinnä alistavaa silppua ja jos onnistuu pääsemään töihin, niin työnteko käytännössä estää opiskelun ja palkka on paljon pienempi kuin mitä se olisi valmiin tutkinnon kanssa.
Työttömänä on vapaa kaikesta tästä.
Totta kai työttömät kohtaavat valtavan määrän syyllistämistä, alistamista ja kontrollointia, mutta kyseessä on sentään avoin ja täysin kyyninen sota, jossa toisella puolella työttömät pakenevat vinkkejä ja aseita jakaen ja toisella puolella TE-toimistot, päivystävät moralistit ja kokoomuslaiset vaativat työttömiltä sirkustemppuja köyhyysrajalla elämisen ehdoksi. Lisäksi työttömän toimeentulo on massiivisesti opiskelijan tukea parempi.
Työttömyys tekee onnelliseksi. Työttömänä on viimeinkin mahdollisuus tehdä kaikkea sitä, mitä on aina halunnut tehdä mutta mihin ei ole ollut aikaa.
Paras tänä vuonna lukemani pamfletti on nimimerkki Pasi Fauxin kesäkuussa julkaisema 44-sivuinen pdf-töräytys Kokemuksia palkkatyön ulkopuolelta. Se ilmaisee selkeästi sen, mitä itse koen ja ajattelen työnteosta. En ole niin nöyrän askeettinen tai antimaterialistinen kuin kirjoittaja, mutta lähtökohtamme ovat samat.
Faux kirjoittaa, että hyvän elämän mahdollistava yhteiskunta on nimenomaan ”oleskeluyhteiskunta”, jossa saa ”myös olla, eikä vain tehdä ja suorittaa”. Oleskelu vapauttaa tekemään mielekkäitä asioita ja työtä, jota ei tarvitse tehdä pakotettuna hengissä pysyäkseen vaan joka tarjoaa oman palkkionsa.
Nykyisessä sosiaaliturvajärjestelmässä tällainen mielekäs oleskelu ei ole mahdollista:
Ei ole ihmekään, että työttömiä pidetään laiskoina, koska aktiiviset työttömät joko menettävät tukensa tai sitten pysyvät visusti hiljaa. Jos haluaisi pelata sääntöjen mukaan, työttömäksi jäävän pitäisi myös lopettaa kaikki aikaa vievät ja aktiivisuutta edellyttävät harrastuksensa. Niitä saa sitten luvan jatkaa, kun on ansainnut paikkansa yhteiskunnassa tekemällä palkkatyötä.
(- -) Silloinkin kun ”työttömät” oikeasti ovat passiivisia, pääsyy on sosiaaliturvassa, ei palkkatyöttömien omissa taipumuksissa. Työttömyysturva ei millään tapaa kannusta tekemään yhtään mitään, mutta se ei johdu siitä että sosiaaliturva olisi liian hyvä, vaan siitä että se on liian huono, byrokraattinen ja joustamaton.
(- -)
Vastikkeelliseen sosiaaliturvaan siirtymisestä puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä se on jo sitä: vastineeksi työmarkkinatuesta minun on oltava työmarkkinoiden käytettävissä ja pidättäydyttävä markkinoita vääristävästä toiminnasta. Toistonkin uhalla totean uudestaan: sosiaalietuuksista tekee passivoivia niiden muoto ja ehdot, ei niiden väitetty liiallinen rahallinen arvo.
TE-toimiston, sosiaalitoimiston ja Kelan tosiasiallinen tehtävä ei ole lakisääteisen sosiaaliturvan jakaminen ihmisille vaan sen jakamatta jättäminen. Jos viranomaisten tarkoitus olisi ensisijaisesti taata kaikkien toimeentulo aukottomasti, meillä olisi käytössä perustulon kaltainen järjestelmä.
(- -) Nyt tarvitaan viranomaisarmeija tarkistamaan pilkuntarkasti, osaako kansalainen hakea juuri sitä tukea johon hän on vaihtelevissa elämäntilanteissaan oikeutettu.
Kun sitten lähdetään pakotettuna työnhakuun, tilanne on äärimmäisen vastenmielinen:
Työelämän kilpailukeskeisyys itse asiassa saakin työnhaun tuntumaan minusta sodankäynniltä, sikäli kuin rauhan aikana eläneenä siitä mitään tiedän. Minua ei kiinnosta hakea töitä markkinoilta, joilla minun pitää jotenkin todistella olevani parempi kuin muut hakijat. En ole, olen ihan samanlainen kuin kaikki muutkin. Minä uskon yhteistyöhön, en kilpailuun.
Sitä paitsi haluan tehdä asioita, joista en ole ollenkaan varma, että markkinamekanismi olisi niille paras ympäristö. Kuten Faux kirjoittaa:
Haluan tutkia minua kiinnostavia asioita, en asioita joille löytyy ”ostaja”, koska en minä ainakaan jaksa keskittyä mihinkään tarpeeksi pelkän rahan motivoimana. Päinvastoin: ajatus siitä että kaikesta mitä tekee, pitäisi saada rahaa, on minulle lamaannuttava; miellyttävästäkin tekemisestä tulee silloin suorittamista.
(- -)
Itse kuitenkin koen, että kulttuuria on järkevintä luoda vastikkeettomasti: ei palkkiota vastaan vaan esimerkiksi perustulolla. Tällöin ihmisen minimitoimeentulo on automaattisesti taattu, jolloin kaikki ovat vapaita tekemään mitä haluavat riippumatta siitä onko joku markkinoilla valmis maksamaan juuri siitä toiminnasta rahallista korvausta.
(- -)
En ole koskaan ymmärtänyt mikä pakkomielle kaikkein marginaalisimmillakin luovan työn tekijöillä on vaatia ”työstään korvaus”, jos suurin osa siitä kuitenkin tehdään ilmiselvästi harrastuksena ja tekemisen ilosta. Esimerkiksi musiikin levyttäminen on tietysti kallis harrastus, mutta en ymmärrä miksi se pitäisi rahoittaa nimenomaan myymällä tuon harrastuksen ”tuote”. En myöskään ymmärrä, miksi luovan työn tekijä haluaisi, että heidän työnsä hedelmistä pääsevät nauttimaan vain he, jotka voivat maksaa niistä. Itse ainakin haluan, että kirjoitukseni leviävät mahdollisimman laajalle, ja ovat vapaasti kaikkien luettavissa. Ajatus tuotteen myytävyydestä tekisi kirjoittamisesta tylsää suorittamista: minunhan pitäisi miettiä enemmän sitä mitä ihmiset haluavat lukea kuin sitä mitä itse haluan sanoa.
Olen lukenut kommenttipalstoja niin monta vuotta, että kyynisyyteni on tummunut mustaksi karstaksi, joka ei provosoidu minkäänlaisen trolliarmeijan rynnäköstä. Tiedän myös, ettei trolleille kannata vastata. Joskus kuitenkin on hyvä ehkäistä trolleja etukäteen. Siksi avaan lopuksi muutamia populistisia väitteitä työttömyydestä.
”Työttömät vain loisivat veronmaksajien rahoilla.” Jos tälle linjalle lähdetään, eikö kaikki, mitä valtiossa tapahtuu, ole ”loisimista veronmaksajien rahoilla”? Onko esimerkiksi järjestötyön tekeminen tai toisista ihmisistä huolehtiminen jotenkin vähemmän loisimista, kun sitä tekee julkisen sektorin palkalla eikä työmarkkinatuella? Miksi palkan maksaminen muuttaa asian loisimisesta ei-loisimiseksi?
Kuka itse asiassa loisii kenen työllä? Jokainen suomalainen loisii kolmannen maailman riistopalkattujen työläisten ja ryöstettyjen resurssien kustannuksella. Hyvin palkattu keskiluokka kuluttaa ja loisii työttömiä enemmän. Lisäksi koko maailman väestö loisii koneiden ja öljyn mahdollistaman energian siivellä.
Ja jos verorahoista ollaan aidosti huolissaan, eikö työttömien sijaan pitäisi keskittyä veroparatiiseihin?
”Työttömät saavat yhteiskunnalta enemmän kuin antavat sille.” Onko elämässä kyse hyödystä? No, ok, oletetaan että on. Omalla kohdallani hyötysuhde on luultavasti päinvastainen. Työttömänä on paljon enemmän aikaa ja energiaa tehdä muita ihmisiä hyödyttäviä asioita kuin palkkatöissä. Työttömänä ehtii kirjoittaa blogeja, tieteellisiä artikkeleita ja kulttuurisälää sinne sun tänne, ehtii tukea toisia ihmisiä emotionaalisesti, ehtii auttaa vanhempia ihmisiä tietotekniikan kanssa, ehtii nähdä tuttuja ja sukulaisia, ehtii tehdä taidetta ja oikolukea tuttujen projekteja, ehtii tuottaa toimittajille sisältöä organisoimalla poliittisia tempauksia… Palkkatyö kahlitsee elämän hyvin pienelle alueelle.
”Palkkatyö antaa arkeen rytmiä ja onnistumisen kokemuksia.” Mikä tahansa voi antaa arkeen rytmiä ja onnistumisen kokemuksia. Palkkatyö on pienen pieni siivu kaikesta mielekkäästä tekemisestä, eikä se välttämättä ole mielekästä. Ihmisten tapaaminen, omaehtoinen kirjoittaminen, valokuvaaminen tai mikä tahansa luova tekeminen, liikunta, matkustaminen, itsenäiset opintopiirit, nettikeskustelut, koodaaminen, lukeminen, katsominen, pelaaminen, mielenosoittaminen – mikä tahansa näistä rytmittää ja tuottaa iloa. Palkkatyötä ei tarvita. Usein palkkatyö on itse asiassa haitaksi, kuten Pasi Faux kirjoittaa:
Itse en keksi mitään masentavampaa ja mielettömämpää kuin sen, että joutuu tekemään muodon vuoksi merkityksetöntä työtä ollakseen oikeutettu toimeentuloon. Minua kuntouttaa eniten se, että saan omilla (eikä työmarkkinajärjestöjen) ehdoillani toteuttaa itseäni.
”Ei kaiken pidä olla niin saatanan kivaa. Siitä vaan aamulla töihin ja illalla himaan!” Antaa Fauxin jälleen vastata:
On kaikkien etu, että ihmiset tekevät vain miellyttäviä asioita, koska niissä he ovat yleensä parhaimmillaan. Itse en ainakaan osaa sitoutua henkisesti epämiellyttävään ja merkityksettömäksi kokemaani työhön, enkä siksi tekisi sitä täydellä antaumuksella. (- -) Ei kauheasti kiinnosta osallistua työmarkkinoille, jotka eivät anna ihmisen tehdä sitä missä hän on parhaimmillaan.
”Mitä siitäkin tulisi jos kukaan ei tekisi palkkatöitä.” Jos kaikki ihmiset kävelevät joskus punaisia päin, tämä ei tarkoita, että kaikki ihmiset kävelevät aina punaisia päin. Liikenne toimii edelleen. Epäilemättä ilmastonmuutos hidastuisi, ihmisten hyvinvointi paranisi ja ympäristötuhot pitkälti pysähtyisivät, jos palkkatyötä ei olisi, mutta nykytilanteessa on varmasti turha huolehtia siitä, että ”kukaan” ei tekisi palkkatöitä. Valtaosa ihmisistä haluaa kaikesta huolimatta kuluttaa ja saada valtaa ja kokemuksia palkkatyön kautta ainakin jonkin verran. Eiköhän tilanne pysy samana, vaikka palkkatöihin ei olisi pakko mennä.
Siispä annetaan mahdollisuus palkkatyöttömyyteen niille, jotka sitä kaipaavat.
Olen monesti istunut vaalivirkailijana (140 e käteen per päivä). Ihmiset ovat raahautuneet äänestämään krapulassa, kipsissä tai viimeisen päälle laitettuina. Joku tulee lapsensa kanssa, näyttää kuinka lappu laitetaan uurnaan ja lausuu lapselle juhlallisesti jotain latteaa. Joku kävelee tiskille ylpeästi ja toteaa, että nyt on kansalaisvelvollisuus suoritettu. Joku on niin hermostunut että yrittää kävellä pois lappunsa kanssa. Jollakin kädet tärisevät niin ettei lappu osu uurnan aukkoon. Joku seisoo kopissa puoli tuntia piirtääkseen lappuun erityisen hienon akuankan.
Tuo on kuvaus siitä, että kylläpä äänestäminen tuottaa tunteita. Niissä tyypeissä, joita minä seuraan, tunteet kiinnittyvät kahteen napaan. Parlamentaristeiksi voisi kutsua niitä, joiden mielestä äänestäminen on tärkeää, äänestämättä jättämällä antaa äänensä Stubbille ja Halla-aholle ja niin edelleen. Li Anderssonin vaalilehteen kirjoittava Riku Rantala on esimerkki parlamentaristista:
Äänestämättä jättäminen on tietämättömyyttä, joka johtaa vallan keskittymiseen entistä enemmän suuryhtiöiden ja populistien käsiin. Se johtaa EU:ssa päivittäin tehtäviin päätöksiin, joita ei kyseenalaisteta – sekä sumutuksen noidankehään, jossa entistä isompi osa ihmisistä ymmärtää entistäkin vähemmän systeemistä, joka heitä hallitsee.
Ellen tietäisi paremmin, pitäisin Rantalaa kirjoituksen perusteella ylimielisenä besserwisserinä, joka tuomaroi kuka on tietämätön ja idiootti. Äänestämättä jättäminen kun voi olla hyvin määrätietoista toimintaa. Äänestäminen taas on aivan viimeisiä toimenpiteitä, joilla EU:n päivittäisiä päätöksiä kyseenalaistetaan.
Toisen navan muodostavat anarkistit, joiden mielestä äänestäminen on lähinnä hyväuskoisten hölmöjen vapaaehtoista alistumista. Suvi Auvisen teksti on hyvä esimerkki anarkistisesta vaaliajattelusta:
Minä en aio tukea systeemiä, johon en luota. Minä en allekirjoita yhdenkään europarlamenttiryhmän ohjelmaa. Minä toivon äänestämättömyyden johtavan raivoon, joka lopulta kaataa tämän paskan.
Minulle ongelma tässä keskustelussa on siinä, että parlamentaristi ja anarkisti ovat molemmat väärässä, koska he ovat toistensa kääntöpuolia. Molemmat pitävät äänestämistä tärkeänä juttuna ja periaatteellisena kyllä-ei-kysymyksenä.
Parlamentaristit sanovat, että äänestämällä voi vaikuttaa. Anarkisteilla on tapana sanoa, että jos äänestämisellä voisi vaikuttaa, se olisi jo kielletty lailla.
Yhtä hyvin voisi sanoa, että jos äänestämättä jättämisellä voisi vaikuttaa, se olisi jo kielletty lailla.
Vastaan voi heittää, että äänestämättä jättäminen onkin kielletty lailla esimerkiksi Argentiinassa, Australiassa ja Singaporessa. Ehkä noissa maissa olisi mahdollista organisoida tottelemattomuutta juuri äänestämättä jättämisen ympärille. Ehkä myös Suomessa olisi. Haaveilen tietysti kaikkien terveiden ihmisten tavoin tilanteesta, jossa massojen äänestämättä jättäminen mahdollistaa valtarakenteiden suistamisen ja paremman rakentamisen tilalle. Sellaista ei kuitenkaan näy. Se, että joku jättää äänestämättä, ei oikein synnytä hedelmällistä konfliktia vaan, niin kuin Rantala kirjoittaa, lähinnä antaa porvareille lisää voimia leikata palveluita, tuhota ilmastoa ja kuristaa köyhiä.
Ei sillä, että olisin ketään innostamassa muulle uurnalle kuin sille, mihin kapitalismin tuhkat ripotellaan. Mutta. Anarkisteilla on tapana kannattaa ”taktiikoiden moninaisuutta”. Miksi rajoittaa itseään ja sulkea yksi toimintatapa pois?
Suvin pointeista tämä on paras:
Lobbarit ajavat läpi ehdotuksiaan ja suuryhtiöt rahoittavat heitä. Tätä ei muuteta tämän systeemin sisältä, eikä muutosta systeemiin saavuteta äänestämällä yhtään ketään. Edustuksellinen demokratia ei ole oikeastaan demokratiaa ollenkaan. Siinä annat äänesi edustajalle, joka vuorostaan antaa äänensä puolueelle, joka vuorostaan antaa Euroopan parlamentissa äänensä ryhmälleen.
Mitään ei muuteta pelkästään ”systeemin sisältä”, koska monimutkaisilla systeemeillä on niin luonnossa kuin parlamentaarisessa politiikassakin tapana yrittää käsitellä niihin tulevia syötteitä sillä tavalla, että ne laitetaan järjestelmän rakennuspalikoiksi ennemmin kuin muuttajiksi. Mutta miksi pitäisi ajatella vain sisä- ja ulkopuolen käsitteillä? Miksei voi toimia sisällä, ulkona, takana, edessä, yllä, alla ja sivussa?
Europarlamentti, kansanedustuslaitos ja kunnallisvaltuustot eivät ole mitään monoliitteja vaan monimutkaisia asetelmia, joilla on kytköksiä joka suuntaan ja jotka myös vuotavat reunojensa yli. Totta kai ne ottavat enemmän syötteitä yrityksiltä ja sijoittajilta kuin prekarisoidulta ihmismassalta. On silti parempi, että huonommassa asemassa olevilla on edustuksellisissa elimissä liittolaisia, jotka pystyvät tuomaan käsiteltäväksi yhteiskunnallisten liikkeiden avauksia, vastustavat leikkauksia ja uuttavat resursseja parempaan käyttöön. Vaikka sitten iso osa edustajista yrittääkin kaapata nämä avaukset ja resurssit kontrollin välineiksi.
En ole ikinä ymmärtänyt tätä osaa anarkistien vaalikritiikistä:
Äänestäminen on oman äänesi antamista pois. Silloin et voi itse nostaa melua sinulle tärkeistä asioista, vaan saat tyytyä istumaan kädet sylissä ja katsomaan mitä puuhaa se henkilö, jolle äänesi meni. Minä en aio antaa ääntäni pois, vaan käyttää sitä itse.
Eikö tällaisessa ajattelussa hyväksytä peruskoulun opettajien supersovinnainen järkeily: ”Jos et äänestä, et voi valittaa. Jos taas äänestät, niin pulinat pois, kansa on puhunut demokraattisesti ja sillä selvä.”
Miksi äänestäminen olisi pois poliittisesta toiminnasta tai arkitason organisoinnista tai tarkoittaisi ”äänensä luovuttamista”? Yhtä mielekästä olisi ajatella, että jos osoittaa mieltään kadulla, niin ei voi kirjoittaa mielipidekirjoitusta lehteen, koska ne ovat erilaisia toimintatapoja.
Tästä väitteestä olen yhtä aikaa samaa mieltä ja eri mieltä: ”Poliittiset nuorisojärjestöt toimivat porttina maailmaan, joka tylsistyttää terävät mielet, haalistaa aatteen värin ja passivoi entisen aktivistin.” Taas kerran homma on monimutkaisempi kuin tuo. Tunnen esimerkkejä passivoiduista aktivisteista. Sitten on kansanedustaja ja poliittisen nuorisojärjestön puheenjohtaja, joita ei kukaan voi pitää haaleina, passiivisina tai tylsinä. Minusta on hyvä, että he ovat edustuksellisissa elimissä, ainakin niin kauan kun he käyttävät asemaansa konfliktien vahvistamiseen ja resurssien takaamiseen ihmisten omaehtoiselle toiminnalle.
Suvi kirjoittaa:
Toisekseen: me äänestämättä jättävät, ”nukkuvat”, teemme aktiivisen poliittisen teon. Se ei perustu tietämättömyyteen, vaan nimenomaan tietoon. Minä ymmärrän systeemiä, joka minua haluaa hallita, enkä halua olla millään tavoin osa sitä.
Populistinen esimerkki: juttelin eilen parturini kanssa. ”Äh, niin, ne vaalit tosiaan”, parturi sanoi. ”Mitähän siitäkin tulis jos mä menisin äänestämään. Kun ei ole perehtynyt ehdokkaisiin yhtään niin tulis äänestettyä jotain ihan sattumalta. Kyllä se on parempi että ne äänestää jotka tietää ehdokkaista ja joille se on tärkeä juttu, niin se on lopputuloskin parempi.”
Eikö tässä ole kyse juuri tietämättömyydestä? Voi tietysti sanoa, että parturi nimenomaan tietää, mikä häntä kiinnostaa, ja siihen joukkoon eivät kuulu ainakaan eurovaalit. Joka tapauksessa kyse ei ole mistään raivosta tai suorasta vastalauseesta paskalle systeemille. Voisi olla, mutta ei ole. Ei vain kiinnosta senkään vertaa kuin anarkisteja.
Äänestäjien osuus voi pudota 30 tai 20 prosenttiin äänioikeutetuista, ja mitä siitä seuraa? Valta keskittyy, tutkijat järjestävät huolestuneina seminaareja, politiikot puhuvat yhä pienemmille yleisöille, nuoria kosiskellaan äänestämään noloilla videomainoksilla, köyhällä on taas vielä vähän vaikeampi tapella tukiensa kanssa. Joku heittää pullolla poliisia. Ehkä jossain vaiheessa äänioikeudellisia alettaisiin palkita tai velvoittaa.
Äänestäminen tai äänestämättä jättäminen ei johda mihinkään kovin suureen. Sen sijaan organisoituminen voi johtaa. Äänesti tai ei.
Mitä viestistä tulee mieleen: ”Poliisi pahoittelee etteivät kaikki lippusalot olleet anarkistien lippuja. Poliisi pahoittelee, ettei ratsattu vasemmistonuorten paku ollut mustiin pukeutuneiden ihmisten paku, silloin olisi nimittäin ollut kaikki sallittua.”
2. Poliisi julkaisi kuvan kahdesta lippukepistä. Siis kahdesta. Niiden askartelukeppienkö pitäisi oikeuttaa satojen mellakkapoliisien rynnäkkö, ihmisten piirittäminen ja kymmenen kiinniottoa?
Sosiaalikeskus Helsinki julkaisi Facebookissa tämän:
3. Vappumarssin järjestäjät ovat olleet hieman hämillään tapahtumista, mutta ainakaan SAK:ssa ei olla kovin pahoillaan, että poliisi kävi marssijoiden kimppuun. Tässä olisi työväenliikkeelle vähän keskusteltavaa:
– Ne tunkivat siihen keskelle ja alkoivat naamioitumaan. Kun tilanne havaittiin, että tällainen veijarilauma siellä on, niin häädettiin heidät aivan hännille. Järjestyksenvalvojamme hienovaraisesti kävivät siirtämässä heidät, kertoo SAK:n pääkaupunkiseudun paikallisjärjestön puheenjohtaja Simo Utriainen.
Marssille osallistunut nainen puolestaan kuvaili järjestyksenvalvojien käskyjä ”tylyiksi”. Utriaisen mukaan oli sovittu, että anarkistien paikka on kulkueen perässä.
– Naamioituminen osoittaa mahdollisuutta väkivaltaan ja sekasortoon siinä keskellä.
Aiempina vuosina vappumarssit ovat sujuneet rauhallisesti. Anarkistit ovat osallistuneet vappumarssille vuosikymmenien ajan.
”Mukanaolo harkittava uusiksi”
– Virkavalta otti tilanteen aika vakavasti aiempiin tilanteisiin peilaten. Meidän täytyy nyt harkita koko anarkistien mukanaolo marssilla kokonaisuudessaan uusiksi, haluamme ihan työväen ja rauhan juhlana pitää sitä.
Utriaisen mukaan päätös ohjeistaa virkavaltaa siirtämään anarkistit kulkueen perälle oli järjestäjien yhteinen.
– Ollaan ihan aktiivista yhteydenpitoa pidetty, yhteisellä päätöksellä ilmoitettiin virkavallalle.
Osallistujat ja silminnäkijät ovat jakaneet Facebookissa paljon kokemuksia marssista. Kopioin tähän muutamia julkisia päivityksiä, jotta niitä lukisivat nekin, jotka eivät käytä Facebookia.
No nyt on keski-ikäinen perheenäitikin nähnyt random poliisiväkivaltaa ihan lähietäisyydeltä
Jännitti. Olin jo vähän myöhässä. Olin menossa ekalle vappumarssilleni antirasististen feministien pinkkiin blokkiin. Olimme sopineet, että omassa blokissamme ei kannettaisi puoluepoliittisia tunnuksia. Kavereissani on niin anarkisteja, vasemmistopuolueen jäseniä kuin vasemmistonuoriakin.
Näin kymmenet poliisipakut jo bussin ikkunasta, kun kaarrettiin Rautatientorille. Torilla näkyi satoja valkokypäräisiä mellakkapoliiseja täysissä varusteissa, enemmän kuin punalippuja. Valkoiset kypärät oli kuin joku munapäämeri. Ihmettelin, että onko tää Vappuna aina tämmöistä, Suomessakin?
Odoteltiin torilla kulkueen järjestäytymistä. Järjestäjän edustaja kävi kertomassa, että anarkistit marssivat viimeisenä. Kulkueen alkupää on varattu virallisille järjestäjätahoille. Myös me päätimme jättäytyä kulkueen loppupäähän mm. koska mukana oli lapsia ja osa kavereistamme rattaineen kärryblokissa, joten liikkuisimme aika hitaasti. Omalta osaltani asiaan vaikutti myös se, että vaikka olenkin Vasemmiston jäsen, en erityisemmin välitä VaNujen soundsystemistä raikaavasta suomireggaesta. Paikalle valui koko ajan mattimyöhäisiä marssijoita.
Yhtäkkiä huomasin eri puolilta ilmestyneen poliiseja vaivihkaa ympärillemme. Saartorengas kiristyi hiipien, mutta nopeasti. Ihmiset huomasivat yhtäkkiä olevansa eri puolilla jakolinjaa. Nopeasti poliisit olivat eristäneet parikymmentä mustiin pukeutunutta tiukaksi sumpuksi. Oli vaikeaa nähdä, mitä poliisimuurin takana tapahtui, vaikka olimme ihan vieressä. Näin ihan vierestä, kuinka isä noin nelivuotiaan pojan kanssa yritti päästä saartorenkaasta ulos. Saartava poliisi ei ensin halunnut tehdä tilaa, mutta sivusta tuli toinen poliisi sanomaan ”kyllä sen lapsen kanssa voi päästää”. Tuli tunne että onko tämä joku oikeilla ihmisillä tehty joukkojenhallintaharjoitus?
En ollut valmistautunut tällaiseen. Kun järjestysmiehet kehottivat meitä ja muita torille jääneitä kiertämään blokatut ihmiset ja liittymään muuhun kulkueeseen, en tiennyt mitä tehdä. Osa lastenrattaiden kanssa liikkuneista noudatti järjestyksenvalvojien kehoitusta ja liittyi vasemmistonuorten kulkueen hännille. Näin miten kaverini lapsia pelotti, he joutuivat lähtemään pois koko marssilta, onneksi juuri ennen kuin ihmisiä aivan vieressä taklattiin rynnäkössä pää edellä katuun. Edelleenkään en ollut nähnyt tai kuullut mitään tavallista kännistä huutelua pahempaa provosointia, sen sijaan poliisimassat tuntuivat uhkaavilta.
Tämä oli hyvä muistutus siitä, mikä helposti unohtuu: poliisi ei ole kaikkien kaveri. Jos sinulla sattuu oleman vääränvärinen iho tai lippu, kokemuksesi Suomen poliisista saattavat olla hyvin erilaisia. Joukossamme on niitä, joilla on hyvin huonoja kokemuksia poliiseista entisistä kotimaistaan tai ulkomailta. Mielipiteen ja kokoontumisen vapaudet kuuluvat kuitenkin kaikille. Myös niille, joiden mielipiteet eivät miellytä. Poliisin tehtävä ei ole rajoittaa näitä ennakoivasti tai muutenkaan. Ei ole syytä sumputtaa ja rynnäköidä ennen kuin on oikeasti näyttöä. Onneksi oma lapseni ei ollut mukana, kenenkään ei kuuluisi oppia pelkäämään poliisia.
Marssikulkueen loppuosaa pidäteltiin noin 30-45 min ennen kuin pääsimme liikkeelle. Kuljimme tiukassa poliisisaattueessa. Edellämme oli useita poliisiautoja. Takana oli parhaimmillaan kaksikymmentä maijaa. Esplanadilla oli lisäksi poliiseja näyteikkunoiden edessä ketjuna ja toisella puolella videoimassa ja kuvaamassa marssijoita. Jostain syystä ei tullut yhtään turvallisempi olo, vaikka ympärillä oli satoja mellakkapoliiseja täysissä varusteissa, panssareissa, osalla mukana etälamauttimia ja ties mitä mielikuvituksellisia varusteita. Yliopistonkadulla näkyi myös poliisin maijoja kahdella kaistalla useammassa rivissä. En ole koskaan nähnyt niin paljoa mellakkapoliiseja yhdellä kertaa.
Itse marssi meni rauhanomaisesti. Uutisista luin myöhemmin, että Pitkänsillan kupeessa poliisi oli napannut vielä yhden tyypin kiinni. Sitä tilannetta en itse nähnyt. En kuullut taakse, mitä anarkistiblokin alkupäässä huudettiin, mutta pinkki blokkimme huusi ”Kissoja, ei kyttiä” ja ”Kissavideoita, ei valvontakameroita” sekä koitettiin muistella ”Kenen joukoissa seisot”-kertsiä huonohkolla menestyksellä. Me seisoimme nyt tahtomattamme poliisien joukoissa tai poliisi meidän joukoissamme.
Hakaniemeen saapuessa olo oli kuin olisi sirkusta tuotu kaupunkiin. Torilla oli ohjelma jo melkein lopussa, puheet pidetty. Menin vapputorille juomaan kahvia lämmikeeksi ja katsomaan, olisiko vielä jotain kavereita paikalla. Jännitys purkautui, huomasin melkein täriseväni, kun kerroin kokemastani pöyristyneille päämarssin mukana kulkeneille.
Piti olla yhtenäinen vappukulkue. Nyt osa porukasta marssitettiin leimaavasti poliisiblokissa saarrettuna paljon muiden jälkeen. Luin jälkeenpäin netistä, että anarkistit ovat marssineet vappukulkueessa mukana 80-luvulta saakka ongelmitta. Vappukulkue ei ole mikään yhden asian protestimiekkari, jossa ihmisillä voi olla valmiiksi tunteet pinnassa. Se on rennon krapula-aamun työväen juhla. Tuskin koko vappua juhlittaisiin ilman anarkisteja ja Chicagon Haymarketin verilöylyä.
Rautatientorilla poljettiin ihmisoikeuksia ja yritettiin rajoittaa ilmaisunvapautta. Se ei tapahtunut minulle, miutta näin sen aivan vierestä ja meitä oli monta.
Yhteiskunta on jakautunut koko ajan pahemmin jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan ja nyt vielä poliisi toimillaan koittaa kasvattaa kuilua. Jos olisin ollut tällä ekalla marssillani parikymppisenä, olisin varmaankin radikalisoitunut näkemästäni. Pelästys, tunne, adrenaliini on voimakas tunne. En silloin tiennyt sitä mitä nyt, tunteet huuhtoivat ylitseni hallitsemattomammin.
Etuoikeutetusta asemasta on helppo kuitata itselle tuntemattomat asiat vainoharhaisiksi kärjistyksiksi etenkin jos ilmaisun tyyli ei miellytä. Rakentavampaa olisi kuitenkin kuunnella ja hakea kaikille toimivia ratkaisuja. Yhtenäisyys meitä yhdistävissä asioissa on tärkeämpää kuin mielipide-erot. Demokratiaan kuuluu myös kritiikki.
Tulisi yhdessä miettiä vastaisen varalle, miten jatkossa toimitaan. Pelkkä poliisiväkivallan näkeminen sai miettimään, voiko lapsia jatkossa ottaa mukaan vappumarssille? Entä uskaltaako hitaasti liikkuva mennä mukaan kulkueeseen, jos sattuu saapumaan paikalle myöhässä? Olisin toivonut, että sana olisi kulkenut muuhun kulkueeseen, että ei olisi annettu sulkea yhtä porukkaa ulos, olisi pysähdytty, odotettu, reagoitu. Uhkaavan tilanteen rauhoittaminen toimii parhaiten, kun se on kaikkien, ihan kakinlaisten ihmisten ja jokaisen asia. Ei jätetä jotain porukkaa yksin.
Ennen kaikkea, mitä teemme, että tilanne ei kärjisty entisestään? Mitä teemme toisin, jos asiat lähtevät tällaiseen suuntaan myös ensi vuonna?
Etelä-Suomen Vasemmistonuoret tilasi yhtiöltämme logiistiikkapalveluita vappumarssille, ja lisäksi toimin tilaisuudessa vapputoimikunnan asettamana kortillisena järjestyksenvalvojana. Tästä vapusta tuli kohdaltani ikimuistoinen, ja haluaisin pähkinänkuoressa kertoa mitä tapahtui – ellette ole jo uutisista kuulleet.
Rauhallisesti sujuneen vappumarssin päätyttyä pysäköin kulkueen saundiauton Hakaniemen torin viereen, jossa sijaitsee myös Helsingin Vasemmiston varastotila. Auton takaosassa kulki ylimääräiset liput ja koska kulkue oli ohi, keräsimme autoon tavaroita varastoon kuskaamista varten.
Valmistautuessamme palauttamaan PA-kamoja ja kuljettamaan muonatarpeita illan juhliin tulikin suunnitelmiin tuli yllättävä muutos kun poliisi yllättäen ottikin kiinni sekä minut että autossa kamojaan pakkaavan DJ:n – puhumattakaan DJ:n vaimosta, joka oli tullut miestään vastaan.
Poliisi takavarikoi liput, ja katkoi lippujen varret. Syy tähän oli kyselyni mukaan se, että lippujen varsia voi käyttää astaloina. Kisahallin putkassa minulta otettiin haltuun myös järjestyksenvalvojan kortti – joka myös pistettiin katkolle. Päätöksestä voi kuulemma valittaa. Pyysin kaikkia asiaan liittyviä asiakirjoja perusteluineen mukaani, mutta ne pitää erikseen tilata osoitteesta asiakirjatilaus.helsinki@poliisi.fi.
Poliisi kehotti ensi vuonna ripustamaan liput ”johonkin”, mitä ei voi käyttää aseena.
En saanut vastausta kyselyyni, että minkälaista korvaavaa tuotetta kyseinen virkamies voisi ehdottaa. Järjestämmekö siis ensi vappumarssin työryhmäteemalla ”Kohti liputonta vappua”?
Haluan painottaa, että kaikki kohtaamani poliisit käyttäytyivät asiallisesti, joten en kannata virkamiesten henkilöihin puuttumista. Mutta poliisin toiminta oli tilanteessa kovin harkitsematonta ja aiheutti huomattavia vaikeuksia päivän järjestelyihin.
Provokaatiot ja ylilyönnit virkavallan puolelta yhteiskunnallisen eriarvoistumiskehityksen muassa aiheuttaa radikalismia puolin ja toisin. Tästä esimerkkinä haluaisin mainita Yle Yksi klo 17 uutiset, jossa sanottiin autosta löytyneen lipuiksi naamioituja astaloita.
Vappu 2014, Helsingin Rautatientori. Noin neljä tuhatta ihmistä kokoontuu perinteiselle vappuaamun työväenmarssille. Osallistun samalla hengellä kuin aikaisempina vuosina: luvassa on tylsähkö lipunheilutusmarssi, joka on mielenosoitukseksi maltillinen jopa suomalaisilla mittapuilla. Anarkistitkin ovat olleet marssissa mukana 1980-luvulta alkaen.
Kun saavun Rautatientorille kymmenen minuuttia ennen marssin lähtöä, panssaroitujen ja aseistettujen poliisien saartorengas peittää osaa kulkueesta. Aleksis Kiven patsaan vieressä on 12 poliisiautoa parkissa. Torin toisella laidalla on lisää kypäräpäisiä mellakkajoukkoja. Twitteristä näkyy, että ratsupoliiseja valmistellaan lähistöllä.
Poliisi on motittanut osan perinteisen vappukulkueen mielenosoittajista Helsingissä. En ole nähnyt tällaista sitten 2009 Kööpenhaminan
Poliisi tekee laajemman ja väljemmän saartorenkaan vanhan ympärille. Saarrettuna on sekalaista porukkaa: lastenvaunuja, ihmisiä punaisten ja mustien lippujen kanssa, krapulaisen näköisiä vapunjuhlijoita, muutama hämmentynyt eläkeläinen.
Kuuluu huutoa. Poliisi rynnäköi vauhdilla saartorenkaan sisälle. Seuraa käsirysy ja edestakaisin työntämistä. Poliisi painaa ihmisiä maahan.
Rynnäkön syy selviää: luotiliiveillä ja pistooleilla varustetut mellakkapoliisit kävelevät ulos renkaasta kahden muovivartisen lipun kanssa.
Lisää seisoskelua, rummutusta ja odottelua. Poliiseja tuodaan jatkuvasti lisää paikalle, heitä on varmasti yli 70 mellakkavarusteissa. Välillä syntyy käsikähmää, kun poliisi hyökkää katkomaan viimeisiä lippuja saartorenkaasta. Muutama kiinniotettu painetaan maahan ja raahataan poliisiauton takaosaan väkivaltaisen näköisesti. En näe kenenkään mielenosoittajan hyökkäävän poliisia vastaan. Edes yhtä tölkkiä ei heitetä poliisia päin.
Istanbul, Phnom Penh, Helsinki poliisi kaltoinkohtelee vappumarsseja.
Osa marssin järjestäjistä kuvasi tapahtumia myöhemmin tiedotteessa:
Muun kulkueen lähdettyä poliisi rynnäköi saartamaansa joukkoon ja teki mielivaltaisia kiinniottoja. Kuusi ihmistä raahattiin pois väkivaltaisesti. Poliisi löi yhtä kiinniotetuista kasvoihin vielä kiinnioton jälkeen. Poliisi myös töni sekä iäkkäämpää liikuntavammaista että lapsen kanssa marssirivistöön saarrettua osallistujaa.
“Kiinniotot ja saarto kohdistettiin vaan yhteen ryhmään, se rikkoo perusoikeutta mielipiteenilmaisuun”, kertoo marssille osallistunut Olga Heikkilä.
Poliisi takavarikoi lippuja ja esitti niin sanottuja astaloita kiinniottojen syyksi. Kaikilla marssiin osallistuneilla ryhmillä oli lippuja, mutta ainoastaan anarkistien lippuja takavarikoitiin.
Kun muu vappumarssi on edennyt riittävän kauas, saarrettu osuus päästetään liikkeelle. Viiden metrin jälkeen on uusi nujakka ja kiinniotto. Tässä vaiheessa poliisin massiivinen läsnäolo on houkutellut paikalle lisää ihmisiä. Alkuperäinen sata on kasvanut ehkä 200-300 mielenosoittajaan.
#vappumarssi: Poliisi ilmeisesti eristänyt ilman syytä anarkistit muusta kulkueesta. Perustuslaki kumottu?
HS:n mukaan poliisi on ilmoittanut kiinniottojen syyksi lippukepit:
”Anarkisteilla oli mukanaan lippuihin naamoituja [sic., varmaankin ”naamioituja”] lyömäaseita. Liput oli teroitettu toisesta päästä. Ne otettiin pois, jotta voidaan turvata kulkueen turvallinen ja rauhallinen eteneminen”, kertoo komisario Jari Taponen Helsingin poliisista.
No, kyseessä on vappumarssi. Marssillahan on satoja lipunkantajia samojen keppien kanssa joka vuosi. Joskus järjestöjenkin käyttämät kepit ovat toisesta päästä terotettuja, koska ne on tarkoitus saada pysymään nurmikossa pystyssä. Tämä marssi ei eronnut osallistujien puolesta mitenkään edellisvuotisista. Poliisi hyökkäsi joidenkin osallistujien kimppuun lippukeppien vuoksi, kun taas suurin osa vappuväestä sai kantaa lippujaan ja keppejään rauhassa.
Kirkolta käveltiin Hakaniemen ohi Tokoinrantaan. Kulkueen loppupuolella poliisi ei pitänyt lipunkantajia enää uhkana vaan antoi heidän marssia rauhassa. Paitsi niiden täysin marssista irrallisten vasemmistonuorten, jotka olivat Hakaniemen torilla viemässä pois omia soundikamojaan ja lippujaan. Heidät poliisi otti kiinni.
Vasemmistonuoret on tyrmistynyt ja järkyttynyt Helsingin poliisin toimista vappumarssin yhteydessä ja vaatii viranomaisilta toimenpiteitä poliisin perusteettomien kiinniottojen ja ylilyöntien välttämiseksi tulevaisuudessa. Helsingissä järjestetyn vappumarssin jälkeen poliisit ottivat kiinni useamman vappumarssille osallistuneen ilman syytä sekä takavarikoivat ja rikkoivat järjestön punalippuja, kun näitä oltiin viemässä varastoon. Tämän lisäksi poliisi on estänyt joidenkin marssijoiden liikkumisen ja osallistumisen yhteiseen kulkueeseen.
– On aivan käsittämätöntä, että poliisit tällä tavalla rankaisevat ihmisiä kansalaisoikeuksiensa harjoittamisesta, punalippujen kantamisesta ja marssiin osallistumisesta vappupäivänä, jota työväenliike ja vasemmisto on viettänyt vuosikymmenten ajan. Mielenosoittaminen on keskeinen kansalaisoikeus, ja pidän erittäin vakavana sitä, että poliisi tällä tavalla sekaantuu ja estää ihmisiä harjoittamasta kansalaisoikeuksiaan, Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson painottaa.
Lippujen kanssa on marssittu vappuna vuosikymmeniä ilman ongelmia. Ainoa muutos on, että poliisi yhtäkkiä on päättänyt suhtautua samoihin lippuihin lyömäaseiksi tarkoitettuina astaloina. Vasemmistonuoret vaatii poliisia kunnioittamaan jokaisen laissa turvattua oikeutta mielipidevapauteen ja mielenosoittamiseen.
– Poliisin toiminnassa on piirteitä laajemmasta eurooppalaisesta viitekehyksestä, jossa mielenosoittaminen pyritään kriminalisoimaan. Halutaanko Suomessa todellakin polkea kansalaisoikeuksia tällä tavalla? ihmettelee Andersson.
Kuljin vappumarssin Vasemmistonuorten porukassa. Ei minkäännäköisiä järjestyshäiriöitä, ongelmia tai kränää. Pidätykset käsittämättömiä.
Tuntuu siltä, ettei poliisin toimintaa pysty mitenkään selittämään itse marssilla, marssijoiden käytöksellä tai edes anarkistien vappuryhmän mainosretoriikalla (”porvari vie rusinat sun simasta”). Ainoa selitettävä asia taitaa olla poliisijohdon ajattelu: miksi määrätä sadat poliisit lomalta töihin mellakkavarusteilla ja pyhäpalkalla? Määrärahojaan valittava poliisi taisi nyt käyttää useamman sata tuhatta euroa vapputoimintaansa.
Ehkä poliisissa on oltu aistivinaan, että jonkinlaista uutta ruohonjuuritason liikehdintää on nyt syntymässä, kun talouskuripolitiikka ja leikkaukset ovat viimein osuneet kunnolla myös Suomeen. Joulukuun Kiakkovierasjuhlat nolasivat poliisin jossain määrin. Nyt saa riittää! -mielenosoituksessa 25.4. osa väestä yritti nousta eduskuntatalon portaita, ja poliisi kaasutti mielenosoittajia. Vappuaattona Tampereella poliisi hyökkäsi noin sadan mielenosoittajan kimppuun. Ehkä poliisi on kokenut näytön- ja kostonhalua näiden tapahtumien jälkeen? Ehkä on ajateltu, että taloustilanteen kurjistuessa mielenosoitukset tulevat lisääntymään, ja ainakin niistä terävimmät täytyy jo alusta alkaen tukahduttaa kovakouraisesti, jotta muut saavat viestin.
Poliisin toiminnassa kiinnostavinta on sen iloinen mielivaltaisuus ja omapäisyys. Laajemmassa mittakaavassa poliisi tietenkin valvoo lakia, omistusoikeuksia ja muita instituutioita sääntöjen mukaan, mutta mitä tarkemmin poliisitilanteita katsotaan, sitä irrallisemmalta poliisin toiminta näyttää:
"täällä ei paljon sun oikeudet paina kun teemme työtä" poliisi pahoinpidellessään vappumarssijaa. #fuckthepolice
Vuosi sitten olin valtion sijoitusyhtiön aulassa Talvivaara-mielenosoituksessa, johon poliisi tuli äkillisesti joukolla. Etummainen poliisi marssi luoksemme ja huusi ensi sanoinaan: ”Koko porukka lähtee nyt koppiin!”
Tuohon huutoon kiteytyy poliisin toiminta käytännössä. Poliisia ei yksinkertaisesti kiinnostanut selvittää, mitä on meneillään, vaan lähtökohtana oli, että kaikki paikallaolijat otetaan kiinni, olivat he keitä hyvänsä ja tekivät he mitä tahansa. Laki ja määräykset tietenkin virallisesti rajoittavat poliisin toimintaa, mutta käytännön toimessa poliisi voi vedota vaikka poliisilakiin ja ottaa ihmisiä ennakkopäätöksellä joukolla kiinni. Tai painaa heitä maahan ja repiä tavaroita käsistä, jos ihmiset sattuvat vaikuttamaan vähän ärsyttäviltä. Tai jos niillä on väärän väriset vaatteet, kuten osalla vappumarssijoista.
Mainitussa Talvivaara-mielenosoituksessa kaikki otettiin kiinni kuvaajaa myöten. Ketään ei sakotettu, eihän poliisilla ollut syytäkään, jonka perusteella olisi voinut sakottaa. Nyt vappuna poliisi on jaellut lipunkantajille sakkoja lyömäaseen kantamisesta. Uusi keksintö tämäkin. Ehkä ensi vappuna farkkujen metallisolkiset vyöt tulkitaan lyömäaseiksi ja revitään housuista?
Ainakin poliisiväkivalta on tehokas tapa politisoida ja suututtaa ihmisiä.
Lisää luettavaa (päivitetään sitä mukaa kun näitä ilmestyy):
Vappumarssin päätyttyä vappukulkueen lippuja oltiin viemässä Vasemmistoliiton ja Vasemmistonuorten yhteiseen varastoon, kun poliisi oli tullut paikalle, katkonut vuosia vappumarsseilla käytetyt lippujen kepit ja ottanut kiinni kolme henkilöä, jotka olivat viemässä vappumarssin tarpeistoa varastoon.
Helsingin poliisin komisario Jari Taponen on todennut Iltalehdelle, että “Paikan päällä ollut poliisi on tehnyt oman arvionsa tapauksesta, joita emme lähde sen kummemmin erittelemään. Tämä on poliisin sekä asianosaisten henkilöiden välinen asia.”
Tämä ei ole mikään poliisin ja yksittäisten henkilöiden välinen asia vaan iso periaatteellinen kysymys, josta poliisin pitää antaa julkinen selvitys. Poliisi ei voi omavaltaisesti estää poliittisia liikkeitä tuomasta esille omia tunnuksiaan. Olemme tottuneet aivan toisenlaisissa maissa kuin Suomessa uutisiin, joissa poliisi ilmoittaa estävänsä poliittisen toiminnan.
”Etelä-Suomen Vasemmistonuoret osoittaa kaiken tukensa kiinniotetuille ja sakkoja saaneille mielenosoittajille”, sanoo järjestön varapuheenjohtaja Sophia Leppä. ”Pahoittelemme anarkistiryhmittymään osallistuneille että luottamus poliisin vakuutteluihin anarkistiryhmittymän päästämisestä liikkeelle marssin perälle johti kulkueen hajoamiseen. Tapaus osoittaa ettei poliisiin voi luottaa mielenosoitusten turvaajana. Poliisi on osoittanut ettei tue perustuslaillista oikeutta kokoontumisenvapaudesta vaan toimii tätä oikeutta vastaan.”
Etelä-Suomen Vasemmistonuoret tuomitsee myös kiinniotettujen eriarvoisen kohtelun. Kiinniotetut vasemmistonuoret vapautettiin ensimmäisinä ilman sakkoja. Anarkistiblokkiin osallistuneiden tovereiden sakottaminen lipunkantamisesta on täysin mielivaltaista ja tarkoitushakuista toimintaa. Myös poliisin valheellinen viestintä kertoo karua kieltä. Puheet lipuista teroitettuina ”astaloina” ovat älyttömiä.
Poliisi ei halua, että sitä kunnoitetaan tai arvostetaan. Poliisi haluaa, että sitä vihataan ja pelätään. http://t.co/Zz9SpFnpKB
Helsingissä osoitettiin eilen 15.3. mieltä rasismia, äärioikeistoa ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Antirasismi X:n ja Varisverkoston koolle kutsuma mielenosoitus oli lauantai-iltaan ja säähän nähden valtava: Narinkkatorille kokoontui lähemmäs 500 ihmistä. Puheissa korostettiin uusnatsien Ruotsissa ja Suomessa lietsoman pelon ilmapiirin vastustamista. Kulkue käveli Kampista keskustan ja Kaisaniemen puiston kautta Kallion Karhupuistoon ja näytti saavan iloisen vastaanoton baareista kadunkulmiin.
Sotahysterian lietsomisen lisäksi netistä löytyy mielekästä lukemista Venäjän, Ukrainan ja Krimin tilanteista. Tai ainakin kiinnostavampaa.
CNN Money tiivistää Ukrainan tilanteen vaikutuksia maailmantalouteen: maa on tärkeä silta Euroopan ja Venäjän välillä, Venäjää uhataan sanktioilla ja suhteiden jäädyttämisellä, Ukraina on maailman suurimpia maissin ja viljan viejiä, Ukrainalla on vaikeuksia hoitaa valtionvelkaansa ja tilanne voi haurastuttaa muita nousevia kansantalouksia.
HS kirjoittaa, että ruplan heikentyminen hillitsee Putinin toimia. Valuutta kärsii ulkomaisten sijoittajien vetäytymisen lisäksi venäläisten epäilyistä: ”Aina kun kriisi on uhkaamassa, monet venäläiset alkavat epäillä ruplan arvon pitämistä ja menevät valuuttakauppoihin vaihtamaan ruplansa dollareiksi, jota pidetään turvavaluuttana. Siksi dollari vahvistuu ruplaan nähden nyt enemmän kuin euroon nähden.”
The Kremlin thinks it knows Europe’s dirty secret now. The Kremlin thinks it has the European establishment down to a tee. The grim men who run Putin’s Russia see them like latter-day Soviet politicians. Back in the 1980s, the USSR talked about international Marxism but no longer believed it. Brussels today, Russia believes, talks about human rights but no longer believes in it. Europe is really run by an elite with the morality of the hedge fund: Make money at all costs and move it offshore.
Entinen CIA-pomo ja muutama toinen amerikkalainen turvallisuustoimija syyttää Yhdysvaltoja vääristä Venäjä-analyyseista ja huonosta vakoiluista:
Hayden compared the problem with understanding Putin to the problem of the Arab Spring, the democratic upheavals in Egypt, Tunisia, Libya and other countries in the Arab world that was also entirely missed by the U.S. intelligence community.
[–]
But the biggest problem [–] was a failure to absorb that Putin does not assess his own interests in the way Americans believe that he should.
Maailma ja paikat -blogi maailailee hyvän ja pahan välistä taistelua Kiovasta käsin: ”Venäjä viis veisaa siitä, mitä mieltä ukrainalaiset tai krimiläiset ovat – tai mitä Lännen pääkaupungeissa nyt ajatellaan Venäjästä. Ei sellaisilla asioilla ole väliä. Väliä on sillä, kenellä on tarpeeksi sotavoimaa, häikäilemättömyyttä ja kykyä valehdella vaikka koko maailmalle. Tällaisia kykyjä Venäjän nykyjohto ihailee. [–] Mordorin edessä kolme joukkoa – haltiat, kääpiöt ja ihmiset – vaikuttavat heikoilta, mutta yhdessä he ovat voima.”
Hesarin haastattelema Aleksanteri-instituutin tutkija toppuuttelee:
”Pitää löytyä ratkaisu, jossa kaikki osapuolet voivat vetäytyä ilman kasvojen menettämistä. Siksi on hyvä, että vielä ei ole tehty mitään radikaalia. Vaikka Venäjä on ottanut Krimin haltuunsa, toistaiseksi kukaan ei ole kovin voimakkaasti ajanut Krimin irrottamista Ukrainasta. Ei ole kiveen hakattua, että Moskova edes haluaa sitä. Se lähinnä haluaa elinikäisen oikeuden pitää Sevastopolin laivastotukikohdan itsellään”, Smith sanoo.
”Lopputulos voi hyvinkin olla, että Krimin tasavalta pysyy hyvin autonomisena, Venäjä pitää Sevastopolin ja lisäksi Ukrainalta viedään oikeus pitää sotilasjoukkoja Krimillä.”
Krimin kaltaiset ristiriidat osoittavat, kuinka ongelmallinen kansallisvaltion jo yksioikoisen, nationalistisen enemmistödemokratian konsepti on. Krim on monikansallinen alue, jonka kaikkien väestönosien mielipiteet pitäisi ottaa huomioon sen tulevaisuudesta päätettäessä. Mielestäni Krimillä olisi välttämätöntä päätyä kompromissiin, jossa päätökset tehtäisin eri ryhmien välisellä konsensuksella. Tällä hetkellä tällainen malli ei tunnu kiinnostavan kumpaakaan hallitusta joka on Krimin konfliktissa osallisena.
Ylen toimittaja kauhistelee Venäjän järjettömyyttä: ”Krimin valtaus ja länsisuhteiden katkaiseminen ei voi millään vaa’alla mitattuna olla pitkällä tähtäimellä taloudellisesti tai ulkopoliittisesti järkevää, mikä taas kertoo muiden, naapurimaiden kannalta ikävämpien motiivien tärkeydestä Kremlissä.”
Otso Kivekäs kaipaa Naton sijaan EU:lta vahvaa ulkopolitiikkaa:
Naton ydin, eli USA on vetänyt joukkojaan Euroopasta kylmän sodan loppumisesta lähtien. Jäljellä on enää 30 000 sotilasta, kun vielä 90-luvulla määrä ylitti 100 000. Nato ei ole ottanut Georgiaa tai Ukrainaa turvatakuidensa piiriin, eikä ylipäänsä ole selvää, mitä turvatakuut nykymaailmassa oikeasti takaavat: kyse on kylmän sodan aikaisesta instrumentista jota ei suunniteltu nykytilanteeseen, eikä takuun pitävyyttä ole koskaan kokeiltu käytännössä.
Se joka voisi ja jonka pitäisi reagoida on EU. Ei sotilaallisesti, sillä siihen ei unioni kykene, eikä se muutenkaan olisi järkevää, vaan ”pehmein keinoin”, jäädyttämällä pankkitilejä ja perumalla viisumeja jne. Tähänastinen unionin politiikka Ukrainassa ei vakuuta, koska sitä ei ole. Ulkopolitiikkaa on vetänyt satunnainen joukko maita, ei unioni. Sillä jos ei EU ota läntistä Ukrainanpolitiikkaa vedettäväkseen, ei sitä tee oikein kukaan muukaan. Sitä varten meillä unioni on, että se on riittävän iso sanomaan Venäjälle jotain mitä on pakko kuunnella. EU:lle tarvitaan vaan todellinen yhteinen ulkopolitiikka.
uuden kylmän sodan mahdollisuus on olemassa, mutta luonteeltaan se olisi erilainen kuin aikaisempi, jossa blokkien välinen ideologinen vastakkainasettelu oli selvä.
– Rautaesirippu oli siinä mielessä todellinen, että blokkien välillä oli suuria eroja. Venäjä ja itäblokki olivat ikäänkuin eristyksissä länsimaista. Nyt Venäjä on kuitenkin kiinnittynyt taloudellisesti länsimaihin samalla tavalla kuin Kiinakin, Ahonen toteaa.
– Voi sanoa että tässä on sellainen talouden kauhun tasapaino. Sen takia on vaikea sanoa, tulisiko siitä sellainen kylmä sota kuin aikaisemmin. Siihen en oikein usko, mutta toisaalta tilannehan on niin tulenarka, että on vaikea sanoa kuinka pitkälle tämä konflikti menee.
Back in 2008, Thomas de Waal, an expert on the South Caucasus, argued that Putin’s greatest legacy is something de Waal called ”soft annexation,” which, at the time, was underway in Georgia’s breakaway provinces of Abkhazia and South Ossetia. The idea, expressed in various forms over the years, is that Russia is pulling political, economic, and military levers—all of which fall short of traditional invasion—to exploit ethnic conflicts in countries that used to be in its orbit. And the goal is to leverage these tensions, which are often relics of the Soviet Union’s messy consolidation and collapse, to gain influence in former Soviet states, while preventing these countries from moving closer to the West.
[–]
In 2006, Nicu Popescu, an expert on EU-Russian relations, offered one of the best analyses I’ve seen of Russia’s new assertiveness in world affairs under Putin. Moscow’s support for secessionist movements in Georgia and Moldova, he said, was part of Russia’s larger decision over the past decade to make expanding its influence in Eurasia, not creating favorable conditions for domestic economic growth, the top priority of its foreign policy. There are four reasons for this shift,Popescu argued:
The growth of Russia’s economy due to oil and gas exports, which helps bankroll a more aggressive foreign policy
The Kremlin’s centralization of power, which neutralizes the challenges posed by political opponents at home
The retreat of the West from the world stage after the wars in Iraq and Afghanistan, which creates an opening for Russia
The success Russia has had in suppressing its own secessionist movement in Chechnya, which makes it easier for the Kremlin to support secessionist groups abroad
”These have all led to a feeling in Moscow that Russia has the resources and the proper international conditions to reassert its dominance in the former Soviet Union,” Popescu wrote. ”Stepping up support for the secessionist entities is seen as a way to achieve that.”
Venäjän lisäksi edelleen huolestuttaa Ukrainan oppositoliikkeen äärioikeistolaisuus, josta Isrealin oikeistonationalistinen (!) media Arutz Sheva varoittaa:
The most worrisome and largely overseen factor of the ongoing Ukrainian tragedy, to me, is the mighty Neo-Nazi presence among the opposition hard-core militants from ultra-right nationalistic parties and movements. The threat posed by those forces should be not under-estimated, especially in the context of rapidly rising ultra-national forces all over Europe.
Viime vuosina olen toistuvasti törmännyt toimittajien ja jopa vasemmistolaisten esittämään väitteeseen, jonka mukaan ajatus kommunismista tai edes kriittisestä kapitalismianalyysista on vanhentunut, koska ”nykyään jokainen omistaa tuotantovälineensä”, kuten läppärinsä ja asuntonsa. (Omistaisipa jokainen tosiaan asuntonsa! Tai edes sen yhden läppärin.)
Taloussanomien Lontoon kirjeenvaihtaja ei puhu ”jokaisesta”, mutta kirjoittaa tuotantovälineistä:
Olisikohan 1800-luvun tilallisen nykyaikainen vastine asuntonsa ostanut, koulutettu palkkatyöläinen? Hänhän omistaa viljelijän tavoin sekä tuotantovälineensä (koulutus, osaaminen) että kotinsa, mutta hän on silti altis katovuosien (taantumien) tuomille kriiseille.
Kuten muistetaan, kommunismi on määritelty työläisten liikkeeksi, jonka tarkoitus on ottaa tuotantovälineet yhteiseen omistukseen. Jos jokainen omistaa omat tuotantovälineensä, niin tällainen liike on tarpeeton.
Kun väitetään, että jokainen omistaa tuotantovälineensä, ehkä yritetään sanoa, että kommunismi on jo toteutunut ja että työläisten pitäisi kiinnittää huomiota ihan muihin asioihin kuin luokkataisteluun.
Työväenliikkeen syntyaikana tuotantovälineet oli helpompi käsittää mekaanisiksi ja tarkkarajaisiksi. Ompelukoneista ja liukuhihnoista voi sanoa suoraan, kuka ne omistaa. Mutta missä määrin voi sanoa, että omistaa oman osaamisensa? Voiko koulutusta omistaa? Eikö se ole prosessi ennemmin kuin tavara?
Tietokoneet ovat kyllä tuotantovälineitä, mutta riittääkö yhden läppärin omistaminen? Koneella, jossa ei ole nettiyhteyttä, ei tuoteta enää paljon mitään. Omistaako nykyajan työläinen myös nettiyhteytensä ja kaikki muut koneen käyttämiseen tarvittavat resurssit?
Oletetaan, että joku tietotyöläinen tosiaan on niin onnekkaassa tilanteessa, että omistaa tietokoneensa ja kotinsa (joka on vieläpä omalla tontilla) ja työhuoneensa. Oletetaan, että työläiseen ruumiillistuneita asioita voidaan myös kohdalla tuotantovälineinä, jolloin koulutuksen ja osaamisen omistaminen ei ole ongelmallista. Omistaako tällainen ihminen myös muut tuotannon kannalta olennaiset resurssit, kuten ruoan, sähkön ja rahan?
Tieto- ja palvelutaloudessa ei ole aina selvää, mitä tuotantoväline tarkoittaa ja mihin asti tuotantoketju yltää. Sen sijaan selvää on, etteivät tuotantovälineet ole ainakaan yhteisessä omistuksessa. Tuotanto tapahtuu entistä enemmän jaetusti epämääräisissä verkostoissa, mutta verkostojen infrastruktuuri entistä useammin yksityisessä omistuksessa, kuten sosiaalinen media.
Nykyajan ”tilallisia” enemmän on nykyajan torppareita, jotka kitkuttelevat viikosta toiseen epämääräisillä tuloilla ja maksavat omistajille vuokraa asumisestaan ja elämisestään.
