Gigafonista kuuluu

”Nyt on koittanut se aika vuodesta, kun vetäydytään vuorelle mukana vain jallupullo ja Megafoni, huipulla sitten luetaan jälkimmäistä vähintään kunnes jallupullo on tyhjä ja valaistus on koettu…”

Näin saattoi ajatella verkkolehti Megafonin lukija, kun edellinen numero julkaistiin viime syksynä. Kolmosnumero oli kilon kebab, jonka sulattelemiseen ei ehkä edes kannattanut ryhtyä: olen nimittäin kuullut, että uusimpien tutkimusten mukaan ison lihamäärän syöminen kerralla voi johtaa siihen, että vatsa ei pysty käsittelemään koko satsia, ja osa lihasta saattaa jäädä suolistoon mädäntymään.

Joskus sellaisesta syntyy hirviöitä. Joskus sellainen vain johtaa  sairaalaan.

Huhtikuun 11. päivä eli Leninin syntymäpäivän jälkeen ja Hitlerin syntymäpäivää ennen julkaistiin Megafonin nelosnumero. Jos lehti toisinaan kutistuu Kilofoniksi, niin, hyvät lukijat, tällä kertaa Megafoni on taas paisunut Gigafoniksi: 18 artikkelia vasemmistosta ja yhteiskunnallisista liikkeistä.

Mutta!  Juttuvalikoima sisältää nyt pitkälti zurnalistisia ”juttuja” eikä vain työpapereita tai Marx-veivauksia. Mikä parasta, jutut ovat lyhyitä ja selväkielisiä. Numeroa kannattaa taputella hellästi kaikkien niiden luku- ja ajattelutaidottomien laiskojen idioottien naamaan, joiden mielestä lehteä ei voi lukea, koska siinä puhutaan vain italialaisista filosofeista.

Jos tätä numeroa luetaan, niin pitäisi muutaman lehteä koskevan ennakkoluulon karista: että se olisi raskas, vaikeatajuinen tai jotenkin italialais-ranskalainen. (Tarvittaisiin muuten nyt sellainen suomenkielinen lehti, joka todella olisi kaikkea näitä ja lisäksi poliittinen, eli Nuori Voima ei käy.)


Tässä vähän
juoksevaa kommentaaria numeron annista. Muutama päivä julkaisun jälkeen kiireessä hutaistussa postauksessa ei tietenkään ole kovin rouhevaa sisältöä, mutta päätarkoituksena onkin innostaa muita lukemaan ja tölväistä pikaisesti.

Pääkirjoitus on tyylillisesti parasta tuubaa mitä uudistunut Megafoni on tuutannut ulos. Se on hyvä tiivistys numerosta, ja jos ei muuta lue, niin lukee sitten sen.  Siinä on myös otettu joitakin kritiikkejä huomioon (syytökset harmaudesta, ideologisuudesta ja reduktionismista) ja vastattu niihin. Analyysi maailman tilasta on hyvä, joskin jo ”perinteinen” uuden vasemmiston (vaikkapa New Left Review) piirissä:

Uskottavuutensa menettäneiden markkinaliberaalien lisäksi vallasta taistelevat nyt ainakin sosialistiset ja sosiaalidemokraattiset ryhmittymät, oikeistolais-keskustalaiset ryhmittymät, autoritaarisen kapitalismin kannattajat sekä postneoliberalistit, jotka korostavat esimerkiksi Green New Dealia ratkaisuna vallitseviin talous- ja energiakriiseihin. […]

”Jälkiuusliberaali” siirtymävaihe ei tarkoita, että seurauksena olisi automaattisesti parempi tai ihmiskasvoisempi järjestelmä. Ilman pääomaa haastavaa poliittista voimaa mahdollisuus jää ainoastaan mahdollisuudeksi. Valtioiden kasvanut velkataakka tarkoittaa, että nyt luottamusta maailmantalouteen haetaan yhä painokkaammin koko kapitalistisen järjestelmän tasolla. Ilman poliittista kamppailua ja vasemmistolaisia vaihtoehtoja siirtymä voi johtaa taloudellisten reaaliteettien pakottamana kohti Kiinan mallia ja yhä autoritaarisempaa kapitalismia.

Edelleen on tärkeä korostaa pääkkärin tavoin sitä, että marxilaisen (ja epäilemättä myös anarkistisen) politiikan tarkoitus ei suinkaan ole ”edustaa” joitakin sosiologisia luokkia, vaikkapa ”työläisiä”, vaan lopettaa luokat sinänsä. Tämä vaatii yritystä kapitalistisen valtiomuodon ylittämiseksi. Lainataan vielä pitkä pätkä, koska tämä on kirjoituksen ydin:

On luotettava kollektiivisesti oppiviin, kokeileviin ja erilaisia strategioita hahmotteleviin yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Tässä perinteinen työväenliike jäi puolitiehen. Se muuttui ideologiseksi ja reaktiiviseksi voimaksi.

Perinteinen työväenliike myös sitoutui teollisen modernisaation kasvuhorisonttiin. Palkkataistelut työväenliikkeen ytimessä sitouttivat väkeä kollektiivisesti, koska ne nostivat köyhän kansanosan ja perimmiltään koko kansan elintasoa. Horisontin takana väikkyi utopia rajattomien rikkauksien maailmasta. Historiallisena saavutuksena elintason kohottaminen tietysti ansaitseekin kaiken arvostuksen, mutta se tarkoitti myös työväenliikkeen sitoutumista kapitalistiseen (ja imperialistiseen) talouskasvuun yhdessä porvariston ja valtiokapitalismin kanssa. Palkkatyön ideologiasta muotoutui pyhä doktriini, johon vasemmistolaiset voimat ovat edelleen hämmästyttävän sitoutuneita.

Tosiasiallisesti palkkatyötä tekemällä rakennettiinkin suuri yhteisvaurauden kasauma. Toisen maailmansodan jälkeinen hyvinvointivaltion kehitys oli epäilemättä vaikuttava kokemus, joka näkyi ja tuntui konkreettisesti ihmisten elämässä: maksuton terveydenhuolto, julkinen liikenne, työttömyysturva, lomapäivät, työhyvinvointi, peruskoulujärjestelmä…

Nykykokemus on raadollisempi: teet miten paljon työtä tahansa, yhteinen hyvä ei kasaannu, vaan murenee ja pakenee. Elintasoerot ovat palanneet 1960-luvun tasolle. Työelämää vaivaa kurjistuminen ja työhön sekä kouluttautumaan pakottamisen kontrollit kasvavat. Peruspalveluistakin joutuu pulittamaan yhä pidemmän sentin ja niin joutuu pian koulutuksestakin. Uudistusten sijasta yhteiskunnallisten keskustelujen keskiössä ovat leikkaukset. Vaikka selkäpiitä karmiikin, ei porvarillisen luokkapolitiikan tehokkuutta voi kuin ihailla.

Yleisvasemmistolaisuus ei enää riitä. Mutta sen on myös ymmärrettävä, ettei ole paluuta 1980-luvulle. On puolustettava saavutettua yhteisvaurautta, on revittävä kaikki irti uppoavasta laivasta, mutta on myös kyettävä hahmottamaan, ettei edessämme ole hyvinvointivaltion versiota 2.0 oli tuleva hallitus minkä värinen tahansa. Länsimainen talouskasvu kiikkuu W-käyrän partaalla, maailmanpoliittiset suhteet käyvät läpi perustavaa paradigmamuutosta, eikä tilannetta auta paljoa sekään, että ekologinen kriisi on saavuttamassa katastrofaaliset mittasuhteet maailman päättäjien kykenemättä tekemään asialle juuri mitään. On energiakriisiä, ruokakriisiä ja vesikriisiä. Tervetuloa 2010-luvulle vasemmisto!

Emme tarkoita, että olisi saarnattava apokalypsista tai että kapitalismi olisi viimeinkin kokemassa ”vääjäämättömän” romahduksensa. Luultavasti kapitalistit nousisivat koloistaan yhdessä torakoiden kanssa vaikka kohtaisimme ydintalven. Ei, kyse on siitä, että juuri tällaisissa olosuhteissa kapitalismin vastaisten voimien on kyettävä avaamaan perustavaa laatua olevaa keskustelua sekä toimintaa ei-kapitalistisen vaihtoehdon puolesta. Hullunrohkeatkaan aloitteet eivät ole nyt pahasta.

Lainatun kohdan jälkeen huomautetaan, että tällä hetkellä kapitalismin vastaisessa kamppailussa on tärkeä käyttää hyväksi myös porvarillista valtiota ja sen puolueita. Jos miettii suomalaisen ”radikaalin” aktivismin vaistonvaraista anarkistisuutta, niin ehkä ehdotusta voi kutsua ”hullunrohkeaksi aloitteeksi”.

Ja vielä kaikille ”työläisyyttä” tai ”työväkeä” kavahtaville:

Myyttistä suomalaista työmiestä vastaan on asetettava työn ja työvoiman moninainen kuvasto. On tuotava esiin uusia työläissubjektiivisuuksia siirtolaisista ja tietotyöläisistä hoito- ja palvelualojen työläisiin. On syytettävä globaalin pääoman etupiirejä ja luotava uutta solidaarisuutta. On korostettava työväen globaalia luonnetta ja on asetuttava kaikkea haudantakaista fasismin löyhkää vastaan.

Yksi täsmennys: kun pääkirjoituksessa lukee, että

Marxin partakarvojen ja paiseiden kaivelu on ”harmauttavaa” puuhaa. On helpompi ajatella ”disco-Deleuze” kuin ”mambo-Marx”.

niin, jos kerran elämme kapitalismin kriisiaikoja, eikö olisi relevantimpaa ajatella myös ”metal-Marx” eikä vain mambota. Vähän sirkkelikitaraa peliin…



Ensimmäinen artikkeli on Anna Kontulan ja Tomi Kuhasen esittely Vasemmistoliiton historiasta, puolueen eri sukupolvista ja sen tulevaisuudesta. Teksti on kiinnostavampi kuin mitä edellisestä lauseesta voisi päätellä. On totta, että puolueen johtoon kuuluu yhä homofobisia savupiipunhalaajia, jotka taistelevat ammattiyhdistysliikkeen puolesta työläisiä vastaan ja vastustavat perustuloa. On myös totta, että puoleen jäsenistä vain noin 5 % on alle 30-vuotiaita (!). Silti epäilen, että ei niinkään puolue, joka on homeinen ja pystyynkuollut, vaan siihen liittyvät järjestöt ja projektit – kuten Vasemmistonuoret, Vasemmistofoorumi ja Vasemmistolinkki – ovat näinä vuosina lehdistön ohella ainoa mielekäs alusta osallistua porvarilliseen politiikkaan, oli toimija sitten nuori tai vanha. (Vihreitä tulen käsittelemään toisessa postauksessa lähiaikoina, mutta nyt voi sanoa, että ainakin aktivistien keskuudessa olen vuoden ajan havainnut siirtymää vihreistä vasemmistoa kohtia.)

Ei toki ole pakko osallistua molaariseen ”valtapolitiikkaan”. Voihan sitä pelätä puolueita ja jättää äänestämättä. Ei Vasemmistoliittokaan mikään hyvä puolue ole. Mutta jos kieltäytyy valtapolitiikasta kokonaan, niin silloin vain rajoittaa käytettävissä olevien taktiikoiden määrää ilman että saavuttaa mitään.

Kontula & Kuhanen huomauttavat, että nuoret kuitenkin toimivat, vaikka eivät muodollisesti kuuluisikaan puolueeseen, ja että käynnissä näyttää olevan pienimuotoinen nuorison nousu.

Nuoren polven poliittinen herääminen ajoittuu uusliberalistiseen Suomeen, jossa hyvinvointipalveluja puretaan ja tuloeroja kasvatetaan. Juuri nuoret ovat kritisoineet puoluetta moralisoivasta asenteesta ja vaatineet vanhaa etupolitiikkaa takaisin – tosin nyt jatkuvassa käymistilassa olevan prekariaatin, ei enää stabiilin teollisuustyöväestön näkökulmasta. Heidän puolueessa ajamiaan teemoja ovat ainakin kulutuskeskeisen elämäntavan ja talouskasvun kritiikki, immateriaaliset oikeudet, siirtolaisten oikeudet ja uuden työelämän epävarmuus.

Nähdäkseni vasemmistolla on voitettavanaan ainakin kolme patologiaa, jotka täytyy diagnosoida oikein ja ohittaa, jottei taas päädytä yhteen ”torjuntavoittoon”:

  1. Vaistomainen ja automaattinen käyttäytyminen, joka vain reagoi annettuihin olosuhteisiin eikä aktiivisesti (1) haasta porvareita ja (2) esitä positiivisia ja kommunismilta tuoksahtavia vaihtoehtoja (ks. kohta 3).
  2. Käsitys politiikasta markkinointina ja tyhmien äänestäjäjoukkojen paimentamisena, mikä johtaa esimerkiksi vaalikampanjoissa hyödyttömään kokoomuksen ja vihreiden matkimiseen.
  3. Lässyttävään ja moralistiseen kritiikkiin juuttuminen vaihtoehtojen sijaan, varsinkin kun vaihtoehtoja todella on: osuuskunnat, vertaistuotanto, piratismi, talonvaltaukset, vapaampi liikkuvuus, perustulo, julkiset palvelut.

Taudeista huolimatta kohta voisi olla aika suunnata toinen silmä pois vasemmiston vanhoista synnistä ja katsoa eteenpäin. Toki myös käsien ja jalkojen täytyy seurata katsetta.


Seuraavana on
teksti joukkoliikkeistä, demokratiasta ja politiikan kriisistä. Tämä on niitä tekstejä, jotka ovat sikäli aidosti poliittisia, että ne haastavat luutumia ja tuottavat erimielisyyttä. Kääntöpuolena on sellaisten sitaattien tuottaminen, joiden esittely antaisi taas lisävauhtia leninismisyytöksille.

Artikkeli kyseenalaistaa vasemmistossa ja anarkismissa dogmina vallitsevan ”suoran demokratian fetissiluonteen”. Lehti lainaa itseään: ”Vaikka organisoitumiskammo vaivaa usein juuri edustuksellisuuden kriitikoita, se jos mikä jättää liikkeet täysin edustajien ja katkeran voimattomuuden tunteen armoille.”

Suora demokratia toimii pienissä yhteisöissä, mutta kategorisesti edustuksellisen demokratian hylkäämisellä on pakenemisen kaltainen vaikutus. Sakari Hänninen on kirjoittanut: ”On mahdotonta ohittaa taistelua vallasta, mikäli tähdätään yhteiskunnalliseen muutokseen. On mahdotonta laiminlyödä poliittista taistelua jollakin valtiollisen muodon tasolla (julkisuusmuodon, organisoitumismuodon, institutionaalisen muodon), mikäli halutaan kehittää yhteiskunnallista muutosta, sosiaalista emansipaatiota aktualisoiva poliittinen liike” (Hänninen 1986). Useiden tasojen puolesta puhuu myös Tuomas Rantanen (2008), jonka mukaan ”politiikan pelitila kasvaa … yleensä aina, kun demokratiaa vaaditaan edustuksellisten rakenteiden ulkopuolelta”.

Bobbion mukaan rousseaulaisen suoran demokratian suurin merkitys on sen ymmärtäminen kokousdemokratiaksi. Tällaisena sen käyttöä rajoittaa mittakaava. Bobbiolle on tärkeää, että rousseaulainen abstrakti suvereenin kansan käsite hajotetaan konkreettisiin osallistuvien kansalaisten yksiköihin […]

Jos edustuksellinen demokratia voi rapautua virkamies-/toimitsijavallaksi, jossa edustajat toimivat kumileimasimina jo tehdyille päätöksille, voi suora demokratiakin esiintyä sellaisena ”huutoäänestysdemokratiana”, jossa päätökset syntyvät impulsiivisesti sen mukaan, ketkä osallistuvat kokouksiin, jaksavat istua siellä loppuun saakka ja tulevat valituiksi kokousten välisiin toimeenpanoelimiin. Pelkkä muoto ei siis kummassakaan tapauksessa takaa demokratian toteutumista.

Tässä on jotain, mitä todella pitäisi ajatella, vaikka olenkin eri mieltä tekstin taustalla olevan viitekehyksen kanssa. Olen kuitenkin osallistunut muutamaankin ”suorasti demokraattiseen” kokoukseen, joissa on käsimerkeistä, vuoroista ja fasilitaattoreista huolimatta ollut täysin selvää, kenellä on tietoa ja kuka käyttää valtaa, kuka taas ei. Erotuksena muihin ideologioihin näissä tapauksissa on ollut se, että tästä vallasta ei ”ikään kuin” ole saanut puhua.

Pitää myös erittäin hyvin paikkaansa, että yhteiskunnallisissa liikkeissä päätökset tehdään usein hyvin sattumanvaraisesti sen mukaan, keitä sattuu juuri oikealla hetkellä istumaan oikeaan paikkaan ja kuinka sekaisin kunkin puhujan verensokerit ovat.

Viitekehyksestä: myönnän toki artikkelin tavoin, että meidän kannattaa edistää

  1. monitasoista ja monimutkaista poliittista ajattelua, joka huomioi politiikan ja valtion erilaiset tasot ja niiden kytkökset sen sijaan, että rajoituttaisiin määkimään ”paha edustuksellisuus – hyvä mää ja mun kaverit”;
  2. jatkuvia ja pysyviä, eikä vain hetkellisiä, demokratian muotoja.

Näen tekstissä kuitenkin pari ongelmaa. Ensiksi, edustuksellisuuden kritiikki menee helposti kuvitteellisen olkinuken pahoinpitelyyn, varsinkin, jos käsite määritellään niin laajasti kuin se kyseisessä artikkelissa määritellään. Sillä jopa anarkistit voivat kannattaa jonkin asteista edustuksellisuutta, kunhan sille asetetaan tiettyjä rajoituksia, esimerkiksi vuoron kierrättäminen (jota artikkelin kirjoittaja itsekin ehdottaa), välitön erotettavuus ja imperatiivinen mandaatti:

Edustuksellisuus anarkistisessa organisaatiossa vaatii kahta elementtiä – imperatiivisen mandaatin mahdollistamista, ja välitöntä erotettavuutta. Imperatiivisen mandaatti tarkoittaa valtakirjaa, jossa edustajan on äänestettävä tiettyjen, mahdollisesti hyvin tiukkojen valitsijoiden päättämien ehtojen puitteissa. Äärimmillään hän siis muuttuu kynäksi valitsijoiden ja paperin välissä, kyseessä on siis tavallaan suora demokratia.

(Kapinatyöläinen: Anarkistit ja järjestäytyminen)

Radikaali ulkoparlamentaarinen vasemmisto ei myöskään ikinä hyväksyisi sellaista edustuksellisuutta, jossa edustajalle annetaan valta jyrätä edustamansa yhteisön yli. Tähän Megafonin teksti ei valitettavasti taida ottaa kantaa.

Toiseksi, teksti on läpeensä kyyninen. Siinä ei ole minkäänlaista utooppista tai ylipäänsä innostavaa horisonttia. Jos visio on siinä, että ”suoraa ja edustuksellista demokratiaa ei pitäisi ajatella toisilleen vastakkaisia, vaan toisiaan täydentävinä demokratian malleina”, niin meininki kuulostaa vähän mattivanhaselta. Kuka nyt tällaista kivaa politiikkamallia sanoisi vastustavansa?

Loppuosa artikkelista menee parempaan suuntaan esittelemällä suomalaisen vasemmiston lähihistoriaa ja antamalla konkreettisia ehdotuksia ”käytännön osallistumisen muotoihin”. Tuntuu kuitenkin, että ehdotukset ovat lähinnä vedellä jatkettuja versioita äärivasemmiston yli 100 vuotta sitten esittelemistä periaatteista.

Hyvä silti, jos ehdotetut ”joustot” joskus menevät läpi Vasemmistoliiton äijäkerhoissa.


Tällä vauhdilla
numero on kommentoitu loppuun vasta kun seuraava ilmestyy. Huomenna jatketaan.

22 comments to Gigafonista kuuluu

  • Tatu Ahponen

    Anarkisteillahan usein tuntuu olevan tapana se, että käytetään puolet ajasta tonkimalla omaa organisaatiota (tai ”liikettä” yleensä) ja etsimällä piilossa olevia hierarkioita että niistä päästäisiin eroon. Sitten niitä kuitenkin löytyy, kaikesta pois pyrkimisestä huolimatta, aina uudestaan ja uudestaan, mutta onpahan sitten taas jotain mistä voi pyrkiä eroon. Kumma juttu, ihan kuin ihminen olisi hierarkioihin taipuvainen otus tai jotain…

  • …vähän niin kuin äärikristityt, jotka ruoskivat lihaansa löytääkseen jokaisen saastaisen synnin hitusen?

  • trees

    Onko ihminen likaisuuteen taipuvainen otus, jos pakkoneurootikko löytää käsistään koko ajan jotain poispestävää?

  • Tatu Ahponen

    On.

  • Ja aivan kuten eri vasemmistoliikkeet löytävät aina uusia revisionistisia liikkeitä, jotka on saatava pois..

  • …tai ’dogmaatikkoja’ jotka on erotettava

  • Kyllähän yleensä uskonnoissa ja poliittisissa liikkeissä nimenomaan nuo dogmaatikot ovat näitä syntejä laittamassa sivuun. Kuten juuri revisionisteja tai muita.

  • Loistavaa! Aletaan kinastelemaan tästä! Erinomaista! No, ainakin Suomen vasemmistossa on erotettu dogmaatikkoja useammin kuin kerran ja oikein joukolla.

  • Ei kinastelussa mitään vikaa ole. Bolshevikit kinastelivat paljon ja haukkuivat toisiaan ”mitä pikkuporvarillisimmiksi taantumusmiehiksi”, ”luopioiksi” jne., mutta silti ennen 20-luvun lopun taistelua ”trotskilaisuutta” vastaan puolueesta ei erotettu kuin yksi henkilö (Alexander Bogdanov, 1909). Otetaan siitä mallia.

  • pttp

    No jos bloshevikitkin niin ei siinä sitten mitään vikaa.

    ”Olen kuitenkin osallistunut muutamaankin “suorasti demokraattiseen” kokoukseen, joissa on käsimerkeistä, vuoroista ja fasilitaattoreista huolimatta ollut täysin selvää, kenellä on tietoa ja kuka käyttää valtaa, kuka taas ei. Erotuksena muihin ideologioihin näissä tapauksissa on ollut se, että tästä vallasta ei “ikään kuin” ole saanut puhua.”
    ”…vähän niin kuin äärikristityt, jotka ruoskivat lihaansa löytääkseen jokaisen saastaisen synnin hitusen?”

    Anarkisteja siis syytetään siitä, että kätketystä vallasta ei saa puhua, ja toisaalta siitä, että kätkettyihin valtarakenteisiin kiinnitetään liikaa huomiota?
    Varmaan kaikki on samaa mieltä siitä, että kätkettyjen valtarakenteiden etsiminen ja purkaminen on ihan hyvä pyrkimys, kukaan tuskin luulee, että niistä kuitenkaan kokonaan päästäisiin koskaan eroon. Vai lopetetaanko kaikkien riistävien järjestelmien vastustaminen, eihän se riisto ja sorto tunnu minnekään häviävän, kumma juttu, johtuisiko siitä, että ihminen on riistoon ja sortoon taipuvainen otus tai jotain?

  • Mun mielestäni ”ihminen” ei ole hierarkioihin taipuvainen, se on hassusti sanottu. Ainakin Venezuelan heimojen keskuudessa valtahierarkiat alkoivat syntyä vasta yhteyksistä muihin, jolloin valittiin päälliköitä jne.

    Ja kinastelu on ehdottomasti hedelmällistä ja välttämätöntäkin kehittymiselle, kunhan se ei ole tyyliin juupas-eipäs.

  • JS

    Artikkeli ei tosiaan käsittele imperatiivista mandaattia tai edustajan suhdetta edustettaviin. Se olisi todellakin tärkeä aihe, mutta siihen ko. artikkelissa ei ollut aikaa mennä.

    Monimutkaisissa demokraattisissa järjestelmissä imperatiivinen mandaatti ei varmaankaan voi toimia ”vanhaan anarkistityyliin” sellaisena, että kokous ensin päättää kannan, ja edustaja laitetaan vain viemään se tiedoksi eteenpäin. Tällöin sidottaisiin edustajan kädet ja kaikkki poliittinen pelivara, edustajan lähettämisen sijaan voisi aivan hyvin lähettää vain viestin, mitä mieltä ko. ryhmä on. Edustuksellisessa politiikassa imperatiivisen mandaatin pitäisi toimia enemmän ”puoluekurin” kautta, eli toimimalla tietyssä poliittisessa ryhmässä, sitoutuu kannattamaan tämän ryhmän periaatteita, tavoitteita ja toimintatapoja. Valitettavasti tämä ei toimi Suomessa tarpeeksi hyvin missään puolueessa, ja tästä pitäisi pitää meteliä ja miettiä sille ratkaisuja. Esim. listavaalit toimisivat asiassa paljon paremmin.

    Artikkelissa ei ole mitään innostavaa? Riippuu näkökulmasta. Toisenlaistakin palautetta on tullut: sen mukaan artikkeli hyritti esittää pragmaattisia keinoja, joilla parempaa toimintakulttuuria voi luoda ja jollaista keskustelua pitäisi käydä enemmän. Sen sijaan että etsittäisiin puhtaita ”äärivasemmiston 100 vuotta sitten esittämiä periaatteita”, pitäisi miettiä, millä keinoin organisaatiot voisi oikeasti saada avautumaan ja toimimaan. Toki jos tällaisia ”ei laimennettuja” periaatteita löytyy, niin niitä voi heittää kehiin ja arvioidaan asiaa sitten uudestaan. Yksi artikkelin tarkoitushan oli kuitenkin ampua alas joitakin sellaisia periaatteita, joihin on ehkä suhtauduttu dogmaattisesti..

    PS. Mitä sellaista artikkelissa muuten oli, jonka ”esittely antaisi taas lisävauhtia leninismisyytöksille”? Artikkelissahan kyseenalaistetaan Lenin(kin) käyttämää proletariaatin diktatuuri -käsitettä sekä problematisoidaan marxilaista painotusta nähdä politiikka vain voimankäytön areenana.

  • Norberto Bobbio on muuten väärässä, jos väittää että MEL-jengi määritteli ”diktatuurin muuksi kuin määräaikaiseksi poikkeustilaksi”. Kyllä se kaikilla näillä kavereilla on väliaikaista eikä lopullista. Neuvosto-Venäjän aikana seinillä oli julisteita joissa luki ”Eläköön työläisten ja talonpoikien ikuinen valtio!”, josta Volodja-parka suuresti järkyttyneenä piti puheen, jossa käsitteli sitä että valtio on hävitettävä.

    Bobbion jutut ovat yleensä kuraa, mutta tuossa suoran demokratian fetissiluonteessa hän on oikeassa. Minulle se on lähes fetissi: olisihan se hyvä, jos demokratia olisi aina mahdollisimman suoraa. Paras tilanne olisi tietysti silloin jos demokratiaa ei olisi enää ollenkaan ts. se olisi täydellistä. En menisi ihan siihen pysyvyyteenkään… 😉 Nykyisissä oloissa edustuksellisuutta tarvitaan (ja niin kauan kuin on tarpeen — ehkä niin kauan kuin ihmiskunta on olemassa)

    Munkin mielestäni artikkelissa esitetyt keinot ovat vanhoja (juuri niitä jo muinaisten kommunistien esittämiä) MUTTA hyviä keinoja noin maltillisinakin esitettyinä, ja ne varmasti auttaisivat nykyisiä puolueita kehittymään. JA jos jaksaisin tehdä turhaa työtä niin voisin kaivaa niille jopa Lenin-sitaatit 😉 No, Pariisin kommuunista ja siellä toteutetusta edustuksellisuudesta (ja myös suorasta demokratiasta) on usein ammennettu paljon ja tuo sitaatti Rautiaisen jutusta näyttää nojaavan samantapaisiin periaatteisiin.

    Mielestäni koko nykyisen puoluerakenteen saisi hylätä ja siirtyä pluralistisempaan ja enemmän aktivismia parlamentaariseen toimintaan yhdistelevään järjestömuotoon. Näin epämääräisesti muotoiltuna kun en vielä tarkemminkaan osaa muotoilla.

  • JS

    Tämä nyt on osin sivuseikka, mutta ko. artikkelissa todetaan MEL-jengin puhuneen proletaariaatin ditatuurin lisäksi porvarillisesta diktatuurista, eli ylipäätään yhdistäneen herruuden ja diktatuurin. Tässä mielessä diktatuurin määritelmä poikkeaa aikaisemmasta väliaikaisen ja poikkeuksellisen määritemästä. En väittäisi että Bobbion on tässä väärässä.

  • Tuo on totta, arvelinkin että se on siinä pointtina.

  • pttp, JS, Miika: vaikea vastata kun on samaa mieltä kommenttien kanssa.

    @JS: Luen artikkeliasi eri näkökulmasta kuin mihin se ehkä on tarkoitettu (puolue/järjestötoimijoille?), siitä kritiikki. Jos istuisin puolueessa lukemassa tuota, ylistäisin. Mutta jos ajattelen sitä ”utopistisen äärivasemmiston totaliteetin” tai jonkin sellaisen näkökulmasta, niin sitten laitan nuo pointit olkinukkesyytöksistä ja ei-innostavuudesta. Varmasti vasliiton sisällä sillä ei ole väliä, tulevatko ehdotukset 1800-luvun anarkisteilta vai eivät. Mutta laajemman perspektiivin kohdalla sillä saattaa olla väliä. Propaganda, politiikka ja filosofia eroavat jotenkin…

    En itse lähtisi esittämään jutusta leninismisyytöksiä. Kuten on kuitenkin nähty, jotkut varmasti lähtisivät. Esimerkiksi siitä, miten tekstissä epäsuoraan hyväksytään puolue-eliitti (toki ymmärrän että jutun kontekstissa muu olisi idealismia). En tiedä, ehkä tuo heitto on tämän jutun yhteydessä asiaton, yhdistin mielessäni liian suoraan allekkain julkaistut ja peräkkäin luetut artikkelit: sun jutun, Termosen ja Sepän sekä ihmetyin EV:n dissauksesta. Efektejä aikaan saava avaus tuo teksti joka tapauksessa, näköjään.

  • Lisäyksenä vielä tähän mielipiteeseeni

    Mielestäni koko nykyisen puoluerakenteen saisi hylätä ja siirtyä pluralistisempaan ja enemmän aktivismia parlamentaariseen toimintaan yhdistelevään järjestömuotoon.

    että organisaatiomuoto riippuu aina olosuhteista, ihan samoin jos olosuhteet sitä vaatisivat (esim. jos vallitsisi jonkinlainen fasismi joka kieltäisi vasemmistolaisen toiminnan), niin keskitetty salaliitto voisi ihan hyvin olla paras järjestömuoto. Organisaatiomuoto ei siis ole mikään fetissi, mutta olosuhteista riippuen pidän mahdollisimman demokraattista muotoa kannatettavimpana. Nykyisissä olosuhteissa järjestö voi olla mahdollisimman avoin, monipuolinen ja moniääninen.

    Tietysti (jotta se olisi organisaatio), pitää toiminnassa pyrkiä yhtenäisyyteen yhteisiä päämääriä kohti (ts. että erilainen toiminta edesauttaa yhteisten päämäärien saavuttamista). Mitään mielipiteen yhtenäisyyttä ei kuitenkaan ole tarvetta vaatia, kunhan on jokin suppea yhteinen päämääräohjelma.

    Periaateohjelmassa ei tarvitse ottaa kantaa mihinkään historian kysymyksiin tai asemoida koko joukkoa yhtenäisesti aatteellisesti johonkin lokeroon. Mun mielestäni periaateohjelman ei pitäisi olla kuin hyvin tiivis päämäärien esitys, ajankohtaisemmat ohjelmat ja ajankohtaiset päämäärät voivat sitten olla erikseen, eikä jokaikiseen kysymykseen (kuten historiaan, organisaatiorakenteeseen jne.) pidä yrittää vastata periaateohjelmassa.

    Tulipa enemmän tekstiä kuin oli tarkoitus, kiitokset innostuksesta 🙂

  • JS

    Mikä on EV (Klementiini: ”ihmetyin EV:n dissauksesta”)?

  • JS: E. Viren, jonka Puolueiden kriisi pamfletin kirjoitusta tekstissä nälvitään.

  • JS

    Eihän tässä toki ketään henkilöä ole dissattu 🙂 Siteeratut EV:n ajatukset edustuksellisuuden lokaan astumisesta ja hetkellisten demokratian muotojen etsimisestä olivat vain liian hyvin kuvaan sopivia ohitettavaksi, kun kontekstina oli nimenomaan organisaatioiden maailma (l. Puolueiden kriisi -kirja & teema).

  • Jep jep, näin ajattelinkin. 🙂

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>