Lekafoni laulaa

+

=

(Jatkoa Megafonikommentaarille) Niin kuin Nietzsche koputtelee arvoja vasaralla selvittääkseen kuinka onttoja ne ovat, niin Megafonin kirjoittajat laulattavat lekaansa selvittääkseen minkälaisia soundeja vasemmisto ja liikkeet lurittavat. Kalle Seppä ei artikkelissaan ole lainkaan tyytyväinen vasemmiston muutoksen ääniin. Seppä pelkää että ”puolueemme” menettää ääniä perussuomalaisille ja demareille, jos puolueessa otetaan vakavasti ne uudet teemat, joita artikkelin kirjoittaja on itse ollut ajamassa vanhassa Megafonissa. Seppä ehdottaa työnjakoa vasemmiston ja vihreiden välille:

Teesini on se, että hyödyllistä olisi pyrkiä lisäämään kannatusta sekä vanhan teollisen työn että uuden työn tiettyjen muotojen parissa ja jättää uuden työn kehittyneimmät muodot muiden poliittisten voimien piiriin.

Eli ilmeisesti turkistarhauksen ja ydinvoiman vastustaminen pitäisi jättää vihreille, jotta vasemmistoa äänestävät miehiset miehet eivät säikähdä.  Reaalipolitiikkaa, jotta saataisiin ääniä. Vai jo tehdyn työn yli ajamista? Citymaasturilla vieläpä.

Siinä Seppä lienee oikeassa, ettei puolueeseen kannata yrittää viedä jokaista teemaa yhtäaikaa. Vasemmistoliiton tavoiteohjelman kritiikki on hyvää:

Puoluejohdon esittämä poliittinen tavoiteohjelmaluonnos on paperi, joka ei vastaa strategisiin kysymyksiin ja materiaalisiin linjauksiin. Se on listaus kaikkea hyvää. Se on eräänlainen ostoslista ilman hintalappua tai epärealistisella hintalapulla. Poliittisen tavoiteohjelman luonnoksen arvo on nolla ilman poliittista päätöstä strategisista tavoitteista, subjekteista ja välineistä, joita on käytettävä. Yleinen listaus on korvattava strategisilla tavoitteilla, jotka liittyvät kansallistamiseen, perustuloon, työn oikeuksiin ja siirtolaisuuteen. Yleinen listaus on korvattava subjekteilla, joita ovat vanhan teollisen työn tekijät, uuden prekaarin työn tekijät ja siirtolaiset. Yleinen listaus on korvattava välineillä, jotka ovat parlamentaarisia ja myös – korostetusti – ulkoparlamentaarisia.

Ei kai kukaan meistä ihan oikeasti kuvittele saavansa yhtäkään ääntä taas kerran vatvomalla hirvittävää taikinaa, ja taas kerran, maalaamalla hirvittäviä seiniä, joissa vatkataan yhteen kaikki maailmanparannuskeinot, jauhot ja värit? Viimeisten vuosikymmenien aikana vaaleissa ovat menestyneet ne puolueet, jotka ovat kyenneet radikalisoimaan omia positioitaan, fokusoimaan vain tiettyihin määriteltyihin asioihin: ympäristöstä muukalaisvihaan, yrittäjyydestä herravihaan. Mikä on puolueemme keskeisin asia? Puolueemme keskeisin asia on vanhan ja uuden työn materiaalinen etu.

Toinen tärkeä kysymys on universalismin ongelma: pitäisikö puolueen yrittää ainakin julkilausutusti ajaa ”kaikkien etuja” vaiko ”oman luokkansa” etuja?  Porvaripuolueet yrittävät puhua kaikkien suilla, ja ainoastaan kommunistit ja äärioikeisto tuntuvat puhuvan suoraan tietylle ryhmälle ja tiettyä vihollista vastaan.

Tuttu teoreettinen solmukohta on juuri se, että kapitalistisessa taloudellispoliittisessa muodostelmassa ainoastaan porvarilliset puolueet ovat ”kaikkien” puolueita. Ymmärtääkseen tätä ei tarvitse lukea Althusserin tai Gramscin ”opera omnia”. Työväen puolue ei voi olla ”kaikkien” puolue, se voi olla vain ja ainoastaan työväen autonomian puolue. Tätä determinaatiota puolueen luokkakantaisuudesta ei voi sivuttaa. Jos puolueemme olisi – esimerkiksi poliittisen tavoiteohjelmaluonnoksen mukaisesti – kaikkien puolue, silloin se ei olisi kenenkään puolue, eli se olisi porvarillinen puolue. Vasemmistoliiton vaikeudet eivät johdu siitä, että me olisimme liian luokkakantaisia, vaan juuri päinvastaisesta syystä.

Sepän tekstin Eurooppa-osuudessa on suuren kertomuksen makua. Mitä Pekka Himanen sanoisi:

Eurooppa jäähtyy. Euroopan talous jäähtyy. Elämme entropian aikakautta. Kapitalismin dynaaminen ja propulsiivinen voima on maanosassamme kulunut loppuun. Tässä ei ole tarkoitus millään lailla vedota eurooppalaiseen taantumukselliseen traditioon, Oswald Spengleriin tai René Guenoniin. Kyseessä ei tietenkään ole kulttuurinen ilmiö vaan uusi taloudellis-tuotannollinen asetelma. Kapitalismin dynaaminen keskipiste vain siirtyy. Kuten se on aina epokaalisissa murroksissa siirtynyt: Firenzestä Bruggeen, Amsterdamista Lontooseen, Detroitista Los Angelesiin. Teesini on se, että vuonna 2008 alkanut talouskriisi ei ole pelkästään yksi kriisi muiden joukossa, vaan sukupolvemme merkittävin geopoliittinen ja taloudellinen siirtymä, jonka seuraukset eivät edes ole täydellisesti avautuneet itsellemme.

Yhteiskunnistamme tulee vanhoja, köyhiä ja harmaita. Kulutuksen taso tulevaisuudessa tulee vain laskemaan. Uutta nousukautta ei ole edessä. Uutta mahdollisuutta jakaa ylijäämää ei tule. Resursseista tulee niukkoja. Entropiassa tulevat yhdistymään uudella tavalla ristiriitaiset ilmiöt: työvoimapula ja endeeminen työttömyys, köyhyys ja resurssipula. Kriisi ei tule olemaan katastrofaalinen romahdus. Kriisi tarkoittaa jäähtymistä, vanhentumista, hidastumista: entropiaa. Eräänlainen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian päättyminen ilman sotaa, ilman Gustav Mahleria, ilman Gustav Klimtia, ilman Joseph Rothia. Maailmanloppu sellaisena kuin me olimme sen oppineet tuntemaan.

Toimintasuosituksesta tosin on vaikea olla samaa mieltä:

On mahdollista, että hallitusvastuu ja desisionismi tulevat kuulumaan myös meidän poliittisen selkäreppuun, jos haluamme vaikuttaa asioihin. Tavoittelemme kuitenkin ministereitä ja päätöksiä, yhteistyössä SDP:n, Keskustan ja Vihreiden kanssa. Vuonna 2011 vaalit voittanut ja hallituksessa oleva Vasemmistoliitto joutuisi melko nopeasti sopeutumaan talouden ja fiskaalisen kriisin todellisuuksiin, ja siksi meidän on kerrottava ennen vaaleja, miten asiat ovat, ja halustamme osallistua maan johtamiseen. Emme halua tuomita puoluettamme ikuiseen populistiseen oppositioon.

Onnea Vasemmistoliiton romuttamiseen 1990-luvun malliin. Puolue alkaa nyt olla juuri ja juuri toipunut silloisesta hallitussekoilustaan. Epäilemättä ne luovat voimat jotka nyt ovat puhaltamassa uutta voimaa vassareihin häipyisivät jos puolue rynnisi innoissaan hallitukseen tekemään vihreät.


Kalle Sepän
jälkeen tulee artikkeli otsikolla ”Vihreitä kritisoivat ovat oikeassa väärästä syystä”. Tulee mieleen omakin vihreät-kritiikki. Tekstistä on vihuriaasti bloggausuransa aloittanut Kanta kirjoittanut niin hyvin, että korvaan kommentin sillä: Termonen ja vihreät.

Tiivistettynä: Termosen mukaan vasemmistolaiset arvostelevat vihreitä siitä, etteivät vihreät ole vasemmistolaisten haaveiden mukaisia, eli vasemmistolaisia. Termonen tuntuu myös esittävän, että Suomen vihreitä ei voi arvostella näin, koska Saksan vihreät ovat olleet sen-ja-sen-kaltaisia. En ymmärrä. Eikö vihreitä voi arvostella myös heidän omilla kriteereillään? Kyllä kokoomustakin voisi arvostella puolueen omilla kriteereillä, jos se ei toteuttaisi omia tavoitteitaan (eli ajaisi porvareiden luokkaetua), ilman että kyse olisi vasemmistolaisista haaveista.

Siinä Termonen taitaa olla täysin oikeassa, että ”nykyaikainen uusvasemmistolaisuus on itse asiassa lähellä arvoja korostavaa liberalismia, jota eteenpäin katsovan Vasemmistoliiton tulisi välttää”.


Lehdessä on
myös yllättäen yksi italiasta käännetty artikkeli, Mario Trontin luokan ja puolueen suhdetta tutkiva teksti, joka tosin on julkaistu aikaisemmin eri versiona tottelemattomat.orgissa. Jos italialaisista haluaa jonkun nimen pitää mukana, Tronti lienee selkein ja helposti käytettävin. Lukemani Trontin tekstit ovat jokainen sellaisia, että niiden pohjalta voisi kirjoittaa ”metodin esityksen”.

Tekstin alun jokaisen lauseen voisi avauslauseesta – ”luokkataistelun uuden strategian etsiminen kehittyneen kapitalismin olosuhteissa on ajankohtainen tehtävä” – lähtien siteerata tässä.

Joko se [liike] kykenee välittömästi kohtaamaan yhteiskunnallisen työläismassan päivittäisen toiminnan tai muuten se tulee jähmettymään paikalleen ja perääntymään. Teoreettiset keksinnöt eivät kehity erillään käytännön organisaatiosta, eikä taistelujen kulkua ole mahdollista ennakoida muuten kuin niiden sisältä. Yksikään iskulause ei ole todellinen ilman aseita sen vahvistamiseksi.

Vasemmistopuolueiden yleinen ongelma on, että ne puhuvat ”ainoastaan poliittisesta ratkaisusta vailla yhteyksiä luokkataistelun konkreettisiin muotoihin”. Jos rajoitutaan taloudellisiin vaatimuksiin (”lisää liksaa”), niin juututaan helposti reformismiin. Jos taas rajoitutaan poliittisiin vaatimuksiin, ajaudutaan opportunismiin ja kyynisyyteen. Tarvitaan siis molemmat ja puolueella on liikkeen ja tutkimuksen lisäksi rooli tässä sotkussa.

Sitten mennään absurdismin puolelle:

Tässä merkityksessä puolue on luokan teoreettinen elin, sen kollektiiviset aivot, jotka pitävät sisällään luokan objektiivisen totuuden, sen omasta liikkeestä, kehityksestä ja päämääristä. Puoluejohtajilla on oltava kyky synteettisiin poliittisiin arvioihin, ja sen voi hankkia ainoastaan pitkästä kokemuksesta työstä hienostuneilla, moderneilla, monimutkaisilla ja syvillä teoreettisilla instrumenteilla. Puoluejohdon kokonaisuudessaan on aina ilmennettävä työläistieteen synteettistä yhtenäisyyttä, pidettävä se kokonaan itsellään, luovuttamatta sitä kenellekään toiselle.

Teksti on kirjoitettu 1964 ja ja ikä näkyy. En nyt vaivaudu kommentoimaan tätä ”leninististä” anakronismia. Muutenkin tekstin loppuosa on mielenkiintoisella tavalla vanhentunut. Kuinka mahdottomalta tuntuisi nykyään kirjoittaa esimerkiksi tällaista:

Kun vallankumouksen organisaatio tulee sovelletuksi ensimmäistä kertaa kehittyneessä kapitalismissa, se tulee palvelemaan ainoastaan sellaista vallankumouksellista prosessia, jota on ennakoitu, valmisteltu, toteutettu käytännössä, vain hetkellisesti lopetettu ja jatkuvasti avattu uudelleen. Se ei ole mitään muuta kuin yhä nopeamman jatkuvuuden järjestämistä, yhä kiihtyvää jatkuvuutta hetkien välillä, jolloin luokka kasvaa poliittisesti ja puolue suorittaa yllättäviä vallankumouksellisia hyökkäyksiä. Tämän rytmin tahdissa, tietyssä taistelun vaiheessa, pääomaa on pakotettava tanssimaan pitkään, kunnes se tullaan kaatamaan nopealla iskulla.

Sitten, keskellä suurta ja harmaata tekstikimpaletta, Tronti paljastaa strategiansa puoluen suhteen:

Ongelman ratkaisun tavoite ei tietenkään ole demokraattisen enemmistön saavuttaminen porvarillisessa parlamentissa, vaan yhteiskuntavoimien poliittisen blokin rakentaminen, jota voisi käyttää materiaalisena vipuvartena räjäyttääkseen – yksi kerrallaan ja sitten kaikki yhdessä – vihollisen poliittisen voiman sisäiset rakenteet.

Epäilen onko Vasemmistoliitosta tällaiseen! Vielä kun sanotaan, että kapitalismin ketju ”katkeaa siellä, missä työväenluokka on vahvimmillaan, eikä siellä, missä pääoma on heikoimmillaan”, niin tulee selväksi, että tekeminen ei ihan heti lopu kesken.


Numerossa on
myös historiallinen haastattelu marxilaisesta feminismistä 1970-luvulla. Jutussa käsitellään antiautoritaarisesti organisoitunutta Marxist-Feministerna-ryhmää, joka oli opintopiirin ja tiedostamisryhmän yhdistelmä.

[sosialismin ja feminismin] suhde oli [myös] teoreettinen eli vasemmiston perinteestä tulevat ne käsitteet, joilla ryhmässä lähdettiin analysoimaan yhteiskuntaa. Ja toisaalta myös hirveän kriittinen asenne siihen, että miksei vasemmisto tee mitään, miksi vasemmistossa siedetään seksismiä. Sellainen muutos siinä ehkä tapahtui, että MF-ryhmä siirtyi opintopiirimäisestä toiminnasta, jossa lähdettiin nimenomaan teorioista – itsen ulkopuolelta lähtevästä analyysista – jotenkin henkilökohtaisempaan, oman elämän kautta analysoimaan. Mutta sekin on sellainen muutos joka minusta ei ole siirtymä pois sosialismista vaan erilainen tulkinta sosialismista.

Vasemmistolaisten suhtautuminen feminismiin tuona aikana on karua luettavaa:

Ensin vaiettiin kuoliaaksi eli feministinen keskustelu ei näkynyt millään tavalla. Tosin voi olla että toiminnasta ei myöskään tiedetty eli kyse ei ollut tahallisesta vaikenemisesta. Sitten myöhemmin kun oli tietämystä suhtautuminen oli pilkkaavaa. Feminismiin suhtauduttiin joko naurettavana tai poliittisesti vahingollisena. Samanlainen suhtautuminen oli myös taistolaisliikkeessä, mikä näkyy ruotsinkielisten taistolaisten Erhet-lehdessä. Se ero kylläkin että siellä ei ilmeisesti pilkattu, vaan enemmän vain äidillisesti opastettiin takaisin turvalliseen teoriaan, marxismi-leninismin pariin pois porvarillisesta haihattelusta. Kansan Uutisissa asenne oli selkeästi pilkkaava.

Voi miettiä, mitkä teemat nykyään ovat samanlaisessa asemassa kuin feminismi 70-luvulla. Turkistarhaus ja ydinvoima?

Ehkä MF-ryhmässä meininki oli vähän tasa-arvoisempaa kuin monissa muissa porukoissa. Esimerkiksi se, että joku alustaa ei tarkoittanut sitä, että hänellä olisi jotenkin parempi tieto aiheesta. He myös tekivät yhdessä näyttelyä tee se itse -asenteella – että kaikki osallistuvat ja kaikki pystyvät yhdessä tekemään.

Tämän vuoksi pidän naisvaltaisista liikkeistä enemmän. En tiedä mistä se johtuu, mutta miesvaltaisissa liikkeissä syntyy enemmän hyväveliverkostoja ja asioilla on taipumusta tapahtua mystisesti selän takana, kun taas tuntemillani poliittisesti aktiivisilla naisilla vaikuttaa olevan hyvin vahva tahto avoimeen ja epähierarkkiseen toimintaan.

Paljonhan vasemmistossa toki käydään sellaisia keskusteluja, jotka liittyvät sukupuoleen. Mutta minun mielestäni on älyllistä laiskuutta se, miten paljon siedetään sitä että ihmiset eivät osaa operoida sukupuolen kanssa. Että on jotenkin ihan hyväksyttävää – miehille, ennen kaikkea, naisillekin kyllä – sanoa että minua ei tämä sukupuolihomma tässä kiinnosta. Tai sanoa että ”niin sittenhän tässä on tällainen sukupuoleen liittyvä merkitys mutta ei puhuta nyt siitä vaan mennään eteenpäin”. […]

En tietenkään tarkoita että kaikkien naisten olisi oltava pakonomaisen kiinnostuneita sukupuolesta, jos ei kiinnosta niin ei sille mitään mahda. Mutta jos vertaa ympäristökysymyksiin on selvää että jos puhutaan vaikka talouden ympäristövaikutuksista, niin kukaan ei voi sanoa että minua ei nyt kiinnosta tämä ympäristö. Sukupuolella ei vielä ole samanlaista merkitystä, sitä pidetään erityiskysymyksenä.

Sukupuolesta puhuminen tuntuu olevan naisille vaikeaa, sitä nolostellaan ja mieluummin vaietaan.

Tämä liittyy myös Suomen vasemmistolaiseen keskustelukulttuuriin. Keskustelijat ovat käsittämättömän miesvaltainen joukko, ja aika usein naiset ostavat paikkansa keskustelussa olemalla puhumatta sukupuolesta.
Kommentti vasemmistolaisen feminismin tärkeydestä pitäisi julkaista joka päivä Hesarin etusivulla:
Vasemmiston iso anti feminismin sisäiseen keskusteluun on sukupuolijärjestelmän analyysi voluntaristisen yksilökeskeisyyden sijaan. En ymmärrä minkä takia vasemmiston pitäisi alkaa tukea pörssiyhtiöiden hallitusten naiskiintiöitä. Se on kuitenkin eliittinaisten juttu. Tosi kiva tietenkin että siellä on naisia pikkutyttöjen esikuviksi, mutta haluammeko todella kasvattaa pikkutytöt osaksi finanssitalouden eriarvoistavaa järjestelmää? Tai minkä takia naisten vapaaehtoinen asepalvelus olisi tasa-arvosaavutus? Tämä on oikeistolaisten feministien näkökulma.
Ja tässä on minusta hirveän hyvä vastaus niille miehille, joiden mielestä feminismi ei koskaan aja miesten asiaa. Koska jos puhuu sukupuolijärjestelmästä on selvää, että kolikolla on toinenkin puoli. Jos naisia syrjitään työelämässä, miehiä syrjitään perheessä – ja näitä asioita ei voi korjata ilman, että korjaa ne molemmat.
Tähänasti kommentoiduista artikkeleista tämä tuntuu radikaaleimmalta. Lopetuskin on hillitön:
Oliko MF-ryhmässä jotakin, jota toivoisit tämänhetkiseen feminismiin, jotakin joka turhaan jäi 70-luvulle?
Ihan epäilemättä ainakin se hillitön rohkeus teoreettiseen tulkintaan. Näillä ihmisillähän ei tietenkään ollut minkään sorttista naistutkimuksellista koulutusta, koska sellaista ei ollut tarjolla – vaikka he olivat kyllä aika koulutettuja naisia, että sinänsä mistään työläisromantiikasta ei ole kysymys. Mutta että otetaan vain Hegel käteen ja todetaan, että tällä ei ole mitään annettavaa meidän elämälle – ja sitten kysytään, miten tämän teorian voi muuttaa sellaiseksi, että tässä on jotain tolkkua meille. Tämäntyyppistä toimintaa todella toivoisin, ja siihen ruohonjuuritason feminismi olisi tervetullutta, ja sellainen feminismi jossa ei aina lähdetä siitä että ihmisillä on oltava naistutkimuksen opintoja jotta he voisivat olla feministejä. Ja ehkä tähän auttaisi myös oman elämän ottaminen ajattelun lähtökohdaksi.

28 comments to Lekafoni laulaa

  • Tatu Ahponen

    Feminismi tuntuu saavan voimaa nimenomaan vasemmistolaisten liikkeiden miesvaltaisuudesta. Ainakin ensimmäisen ja toisen aallon kohdalla on ollut havaittavissa tendenssi, että ensin nousee ilmaan joukko sosiaalisia kysymyksiä, syntyy (miesvaltaisia) liikkeitä näiden ympärille, ja sitten naisten kyrpiintyessä miesvaltaisuuteen liikkeissä naisliike saa pontta. Lähinnä tulee mieleen amerikkalaisia esimerkkejä – Yhdysvaltain ensimmäinen aalto ottaa tulta alleen abolitionistiliikkeestä ja naisten kyvyttömyydestä saada ääntään kuuluviin siinä, toisen allon pontena taas uusvasemmiston nousu ja siihen liittynyt seksismi (hyvänä tiivistelmänä tästä Robin Morganin kuuluisa artikkeli Goodbye To All That.) Olenkin joskus leikilläni pohtinut että miespuolisen nykyvasemmiston velvollisuus on olla sovinistinen – ihan vaan uuden feminismin aallon aikaansaamiseksi tietysti, juunou.

  • Samaa logiikkaa kannattaa ehdottomasti laajentaa kaikkialle yhteiskuntaan. Asuntovaltauksia ja asuntoprotesteja tehdään enemmän silloin, kun asunnottomuus on suurempi ongelma. Häädetään ihmisiä kaduille niin saadaan raflaavampaa politiikkaa! Työoloista keskustellaan enemmän kun ne ovat todella surkeat. Maaorjuus takaisin! Vasemmistokin syttyy liekkiin silloin, kun oikeisto on tarpeeksi konservatiivinen ja härski. Äänestetään siis oikeistoa!

  • Tatu Ahponen

    No tosta syystä mä pistinkin tohon sanan ”leikilläni”. Sinänsä eivät kyllä nuokaan ole uusia ideoita vasemmiston parissa. Ne kuultavat läpi myös länsimaisten vallankumouksellisten vaivoin peitellyssä ilakoinnissa joka kerta kun talouskriisistä tai ympäristökriisistä tulee merkkejä. Nyt se viimeinen kriisi tulee ja pelastaa meidät!

  • Tästä syystä länsimaisessa vasemmistossa islantilaisten tulivuorien kannatus on huimaa luokkaa.

  • Niin ja ihan tosissaan, samalla logiikalla Marx ja monet muut ovat ’kannattaneet’ vapaakauppaa, koska se lisää järjestelmän ristiriitaisuuksia. Samoin Lenin ei kannattanut (ainakaan ennen ekaa maailmansotaa) vapaakaupan rajoittamista. Tatu huitaisi aika merkittävää vasemmiston ongelmaa — olosuhteet määrittävät (”viime kädessä”) vasemmiston mahdollisuuksia.

  • Katariina

    Tatu: En kyllä näkisi feminismin toisen aallon nousun syynä yksinomaan vasemmiston seksismiä vaan myös ja ennen kaikkea miesvaltaisen vasemmiston kyvyttömyyden huomioida sukupuoleen (ei vain naisiin!) liittyviä kysymyksiä (reproduktio, seksuaalisuus etc) yleisesti teorian ja politiikan tasolla. Minusta nämä ovat kaksi eri asiaa tai vähintäänkin seksismi on vain osa suurempaa ongelmaa (joka on edelleen olemassa, kuten yllä siteeratusta haastattelustakin voi päätellä).

    Hedelmä: Ehkä feminismi on edelleen yksi niistä asioista ”jotka ovat samassa asemassa kuin feminismi 70-luvulla” :D. Suora pilkkaaminen ei ehkä enää ole kovin hyväksyttyä, mutta yhä vain toistuvat ikivanhat keskustelut siitä mitkä ovat ydinkysymyksiä ja viekö feminismi vain huomiota luokkasorron kysymyksistä tai onko se jopa vastakkaista vasemmiston päämäärille jne. En nyt kiellä etteikö edistystä olisi tapahtunut, mutta melkoisen helposti feministiset kannanotot yhä leimataan naisten harhautuneeksi ristiretkeksi miehiä vastaan ilman että vaivauduttaisiin ajattelemaan asioita yhtään pidemmälle.

  • Yleensä vasemmistolaiset liikkeet (ainakin Euroopassa) ovat feministisiä.

    Yksi esimerkki
    http://enhedslisten.dk/enhedslistens-principprogram-0
    –> 6. Frigørelse: kvinde- og kønskamp –> ”Ingen klassekamp uden kvindekamp – ingen kvindekamp uden klassekamp.” ks. myös kohta ”Revolutionære, socialistiske queer-perspektiver”.

    Toki esim. myös Vänsterpartiet ks.
    http://www.vansterpartiet.se/index.php?option=com_content&view=article&id=2022&Itemid=824

  • Katariina

    Totta, ja feminismi mainitaan Suomessakin Vasliiton periaateohjelmassa. Toisaalta taas esim. tänä keväänä kommentoitavana ollut samaisen puolueen tavoiteohjelmaluonnos oli lähes täydellisen sukupuolisokeaa kamaa (toivottavasti lopullinen versio on tässäkin suhteessa parempi). Ja jos katsoo vasemmistolaista keskustelua ja vaikkapa puolueen keskeisten toimijoiden haastatteluja/kannanottoja/blogimerkintöjä ei feminismi niissä erityisen paljon näy – etenkään miesten puheenvuoroissa.

    Ja vaikka vasemmistolaiset liikkeet yleensä ovat feministisiä on silti melkoisia ristiriitoja nimenomaan sen suhteen, mitkä kamppailut nähdään ensisijaisina. Ja nämä ristiriidat konkretisoituvat juuri siinä kuinka reagoidaan erilaisiin feministisiin aloitteisiin.

  • Aivan, asia on erityisesti Suomessa siten että feminismi tuppaa jäämään vain maininnaksi.

    Hallitukseen menemisestä — tässä enempää nyt asiaa perustelematta — sen verran että se se nyt olisi viimeinen naula vasemmiston arkkuun.

  • Ajettava politiikka kandee erottaa tilannearviosta. Yleissti ottane: jos demarit ja VAS ovat hallituksessa, se saa (lässy)vasemmiston painamaan jarrua ulkoparlamentaariselle toiminnalle; käytännön toimintamahdollisuudet ovat siis jonkun verran laajemmat jos sdp:kin saa kiivailla ”porvarihallitusta” vastaan. Jos porvarihallitus joutuu tekemään ”kipeitä leikkauksia”, on sille helpompi organisoida vastarintaa, kuin jos ”omat” ovat myös tekemässä samoja leikkauksia.. Mutta ei siitä johdu, että toimintamahdollisuuksien laajentamiseksi tulee siis kannattaa porvarihallitusta (”the worse the better!”). Ellei sitten luule, että ihmisten spontaani raivo johtaa itsestään johonkin tuloksiin. Samaten ei sotaa tarvi kannattaa tai lietsoa, vaikka samalla onkin sitä mieltä, että sota voi toimia myönteisen muutoksen kätilönä..

    Feminismistä: jos joku kysyisi, olenko feministi, sanoisin varmaan ei, koska se ei vaan ole osa meikäläisen poliittista identiteettiä. (Sitä voi paheksua, mutta näin se on.) Mutta uskon silti kannattavani pitkälti feminismin konreettista poliittista agendaa (joku voisi tämänkin testata, että onko tosiaan näin [ja minkä tyyppisen feminismin], voisi olla ihan mielenkiintoista).. kai tähän joku netissä tehtävä testi on 🙂 Jotain judithbutlereita en oikein jaksa lueskella, mutta Michèle Barrettin ja Mary McIntoshin ”The Anti-Social Family” oli hyvä kirja. Voi olla että se on vähän old skool, mutta semmosta se on..

    Megafonin haastiksesta: ”jos puhuu sukupuolijärjestelmästä on selvää, että kolikolla on toinenkin puoli”. Tämä (puhe sukupuolijärjestelmästä) tuntuu ainakin minulle itselleni luontevammalta tavalta puhua asiasta kuin puhuminen feminismistä.. siis silloin kun itse otan kantaa.

  • Mikä siinä liberalismissa on sellaista, että sitä on vastustettava henkeen ja vereen? Siis jos puhumme vasemmistoliberaaleista.

  • Hallitukseen kannattaa toki mennä vasta siinä vaiheessa, kun puolueen kansanedustajamäärä pyörii jossain 30 kansanedustajan hujakoilla, ellei saada aivan erinomaista hallitusohjelmaa.

  • Arvoliberalismi sinänsä on tietty hyvä juttu, mutta liberalismi laajemmin poliittisena maailmankatsomuksena ei pidä luokkaa (siten kuin se mm. marxilaisuudessa tai kollektiivianarkismissa on käsitetty) juuri minään; kun demarit jyrähtelevät ”luokkayhteiskunnan paluusta”, niin he tarkoittavat lähinnä tuloerojen kasvua, jolla taas ei ole mitään tekemistä työväenluokan ja omistavan luokan välisen suhteen kyseenalaistamisen kanssa. Talouden puolella liberalismi taas tarkoittaa kolmen ”tuotannontekijän” (pääoma, työ, maa) ”tasavertaista” panosta tuotannossa jne.

    Hallitukseen ei kannata mennä välttämättä sittenkään, vaikka puolueella olisi eduskunnassa enemmistö. Päinvastoin juuri silloin ehkä kannattaakin olla menemättä hallitukseen..

  • Niin ja mitä vasemmistoliberaaleihin tulee, niin aika pitkälti se on sitä demarilinjaa Vasemmistoliitossakin. Ohjelmallisella tasolla puolue vaatii että ”demokratian on oltava pääomaa vahvempi” ja että ”Tahdomme korvata pääoman ylivaltaa suosivan vallankäytön kaikkien osallisten yhteistoiminnalla ja työn tulosten oikeudenmukaisella jaolla.”
    http://www.vasemmisto.fi/politiikka/ohjelmat/910.html

  • Nykyisen VAS:n sosiaalidemokratisoituminen on ilmeisen yleinen (tutkija)mielipide ja valtio-opin opetuksessakin käytetystä (Suomen suhteellisen vähäisestä puoluetutkimuksen) materiaalista luettavissa. Näissä tosin keskitytään nimenomaan puolueohjelmien tarkasteluun puolueiden ”julkisina lippuina” eikä käytännön toimintaan. Tutkijat itsekin ovat usein puolueiden jäseniä (käytännössä vihreät tai sos.dem.), jos tämä vaikuttaa tulkintoihin

  • No eikös Vasemmistoliiton linja ole Vasemmistoliiton linja ja sitten SKP:n linja on SKP:n linja jne jne?

    Miksi Vasemmistoliiton pitäisi olla SKP?

  • Vierustoveri on tosiaankin ihan oikeassa siinä, että VAS:n linja on VAS:n linja jne.! Vaikea nähdä että tästä kukaan olisi eri mieltä. Vielä kun kukaan ei ole esittänyt että ”VAS:n pitäisi olla SKP”, jää arvoitukseksi, mitä Vierustoveri haluaa sanoa.

  • Hahahah 🙂 Vasemmistoliiton ei todellakaan tarvitse olla Skp:n linja. Ne kyllä ovat todella lähellä toisiaan.

    En todellakaan kannata mitään nykyisten Skp:n ja Vas:n linjaa, jos toveri Vierustoveri jotenkin ajatteli tällaista väitetyn 🙂

    Yllä oli siis puhe vain Vas:sta, Skp on kyllä hyvin samanlainen tapaus (ja jäsenistökin jakaa pitkälti saman järjestöhistorian) mutta Skp on yhteyksiltään ja imagoltaan vielä huomattavasti heikommassa asemassa kuin sinänsä hyvin vaikeassa asemassa oleva isosiskonsa.

  • No meinasin sitä, että syytetään Vasemmistoliittoa sosialidemokratioitumisesta (ihmeellinen sana), vaikka Vasemmistoliitto on ihan omalla linjallaan. Se ei ole kommunistinen, eikä sosialidemokraattinen vaan itsenäinen punavihreä sosialistinen puolue.

  • Tämä Sozialdemokratisierung ei ole syytös sinänsä, vaan yleinen toteamus. Aatehistoriallisesti ’punavihreä sosialismi’ ei merkitse mitään mutta ’sosiaalidemokratialla’ on oma historiallinen merkityksensä, johon viitataan.

    Puolueiden ’linjat’ ovat aika vaikeasti määriteltäviä ja henkilöstä riippuen usein risteäviä, päällekkäisiä, joten tiettyjä yleistyksiä on tehtävä jotta ulkopuoliset tutkijat tms. kykenevät määrittelemään tarkastelunsa kohteen itselleen ymmärrettäväksi. Siitä tällaiset lokeroinnit.

  • Ja sosiaalidemokratia voi olla ihan perusteltu ja järkevä valinta. Päämäärähakuinen sosiaalidemokratia olisi omasta mielestäni kannatettavampi kuin nykyinen arvopohjainen politiikan tekotapa (joka jää hämäräksi ja sekavaksikin, eikä eri politiikan ”lohkoja” tai tavoitteita kytketä laajempiin päämääriin).

  • Mitäs sitten kun se päämäärä on saavutettu?

  • Jos tarkoitetaan sellaista päämäärää, mitä varten organisaatio on rakennettu, niin sitten organisaatiolla ei sellaisenaan ole mitään tekemistä: sittenhän homma on sitä myöden selvä eikä toimintaa tarvitse enää jatkaa.

    Mutta todellisuudessa asiat ovat monimutkaisempia ja edelleen olisi monenlaisia vaikeuksia. Kuten vaikka a) se, että monet saattaisivat haluta että maailma olisi sittenkin entisellä tavalla, jolloin organisaation tehtävänä olisi saavutetun puolustaminen ja b) se, että organisaatioilla on taipumus jatkaa elämäänsä vaikka ne syyt, joiden vuoksi ne on perustettu, ovat jo vanhentuneet tai päämäärät on jo toteutettu, jolloin organisaatio saattaisi keksiä itselleen vaikka mitä tehtäviä jotta organisaation mahdollisella eliitillä ja byrokratialla riittäisi edelleen puuhastelua ja he voisivat nauttia mahdollisista etuisuuksista.

  • Vai oisko sittenkin se liike tärkeämpää kuin päämäärä? Eli tarkoituksena on jatkuvasti ihmisten ja ympäristön elinolojen parantaminen, ei niin, että pyritään johonkin tiettyyn pisteeseen, jonka jälkeen kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia.

    Itselleni ainakin täysin vieras ajatus, että tulisi joku piste, jonka jälkeen kaikki olisi saavutettu.

  • Eihän se sitä tarkoitakaan että kaikki olisi saavutettu. Mutta jos aiotaan oikeasti muuttaa asioita, päämäärähakuinen toiminta on toimivinta. Kokoomus on tässä ehkä toimivin Suomen nykyisistä puolueista.

    Kokonaisuuksien ja laajempien päämäärien hahmottaminen ja tavoitteleminen on siten viisasta, että se ei ole paikallisen rajoittunutta. Silloin voidaan toimia kansainvälisestikin — eri paikoissa toimitaan tietenkin eri tavoin ja erilaisin organisaatioin; tässä päämäärien ja tavoitteiden ensisijaisuuden tärkeyden huomaa helposti. Näin se liike on voimakkaampi ja kykenee todella tekemään niitä parannuksia ihmisten elinoloihin ja luonnontuhon estämiseksi.

    Pelkkään paikallisten ja yksittäisten uudistusten tekeminen uhkaa jäädä hetkelliseksi. Voittoja voidaan saavuttaa, mutta ne voidaan myös helposti hävitä. Jos katsoo miten pysyvämmät voitot, äänioikeudet ym. on kamppailtu, ne ovat kiinnittyneet laajempien päämäärien tavoitteluun ja olleet osa kansainvälistä liikettä.

  • yllä ”Pelkkään” po. ”Pelkkä”

  • Vai oisko sittenkin se liike tärkeämpää kuin päämäärä? Eli tarkoituksena on jatkuvasti ihmisten ja ympäristön elinolojen parantaminen, ei niin, että pyritään johonkin tiettyyn pisteeseen, jonka jälkeen kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia.

    Pyöräni on rikki. Sen sijaan että ottaisin tavoitteekseni pyörän korjaamisen, pyrinkin vain pikku hiljaa parantelemaan sen vikoja, sillä enhän pyri johonkin tiettyyn pisteeseen, jonka jälkeen olisin tyytyväinen ja onnellinen siitä että pääsen viimein ajamaan pyörälläni ja tekemään sillä ihan eri juttuja kuin silloin kun se oli rikki.

    Vierustoveri ei halua korjata pyörää, koska hän ei tiedä mitä tehdä korjatulla pyörällä.

  • Tatu Ahponen

    Pyöräni on rikki. En korjaa sitä, koska sen pitäisi olla auto.

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>