Miellyttävä ja monivivahteinen valtiomuoto

Hellepäivinä olen tehnyt sitä, mitä kaikki tekevät sitten kun meille saadaan perustulo: maannut auringossa ja lukenut Platonia.

Platonin kuvaus demokratiasta on nykyisen ”radikaalin” poliittisen ajattelun viitekehys.

Valtiossa esitetään spekulatiivinen kuvaus demokratian synnystä. Se edellyttää jyrkän vallankumouksen:

Käsitykseni mukaan demokratia syntyy silloin, kun köyhät pääsevät voitolle, surmaavat osan vastustajistaan, ajavat osan maanpakoon ja jakavat valtiolliset virat tasapuolisesti muille; useimmissa tapauksissa virat päätetään arpomalla. (Valtio VIII 557a)

Köyhät siis kapinoivat, he tekevät väkivaltaisesti vastarintaa, ja he voittavat ja tuhoavat vihollisensa, minkä jälkeen he toteuttavat tasa-arvon. Vallankumous voisi aina olla vielä jyrkempi, se voisi tuhota itse ”valtiolliset virat” ja organisoida yhteiskunnan hallintorakenteen kokonaan uusiksi. Mutta olkaamme realisteja Platonin hengessä ja olettakaamme, että jyrkempikin vallankumous ja uudelleenorganisointi voivat tapahtua vähitellen.

Minkälaista elämä demokratiassa sitten on?

Ensinnäkin kaikki siellä ovat tietysti vapaita, valtiossa vallitsee kaikkialla elämisen vapaus ja sananvapaus, ja jokaisella on siellä valta tehdä mitä haluaa. (558b)

Demokraattinen valtio on heterogeeninen ja kirjava:

– Jos missään niin tässä valtiossa kai on kaikenlaatuisia ihmisiä.
– Se on selvä. (557e)

Tasavertaisen yhteiskuntamuodon kuvaus alkaa saada anarkistisia sävyjä, jos unohdetaan sanojen pinta-asu:

Demokraattisessa valtiossa sinun ei ole pakko ruveta hallitusmieheksi vaikka siihen pystyisitkin eikä liioin alistua muiden hallittavaksi ellet halua, eikä sinun tarvitse lähteä sotimaan vaikka muut lähtevät eikä viettää rauhaa vaikka muut viettävät, ellet halua rauhaa. Ja vaikka laki kieltäisi sinulta hallitusvirat ja tuomarintoimen, voit silti olla virassa ja istua oikeutta, jos päähäsi niin pälkähtää. Eikö tämä ole ihana ja suloinen olotila, sillä haavaa? (557e-558a)

Platon menee toki jo ironian puolelle. Helsingin yliopiston Porthania-rakennuksen vessakirjoitus kuitenkin sanoo, että ”ironia on älyn alhaisin muoto” (ensimmäisen kerroksen miestenvessa, ensimmäinen koppi ovea vastapäätä).

Tällaisia ja muita vastaavanlaisia ominaisuuksia on siis demokratialla. Se näyttää olevan miellyttävä ja monivivahteinen valtiomuoto, joka tulee toimeen ilman johtajia ja jakaa jonkinlaista tasa-arvoa sekä tasa-arvoisille että eriarvoisille. (558c)

Samalla Platon tietysti pelottelee että demokratiassa populistit nostetaan kunniaan, turmiolliset harrastukset saavat saman arvon kuin ylevät toimet, ja muuta sellaista, mitä nykyiset kovan linjan konservatiivit voisivat sanoa (tulee muutama republikaanipoliitikko mieleen). Demokratian selvittämiseksi Platonin täytyy kuitenkin vielä tutkia, millainen on demokraattinen ihminen, sillä eiväthän ”valtiomuodot putkahda esiin jostakin kivestä tai kannosta – tottahan ne syntyvät kansalaisten luonteista, jotka omalla painollaan vetävät kaiken muun mukaansa” (544e).

Ohimennen sanoen sama ajatus hiipii vallankumoukselliseen puheeseen yhä ja edelleen: meidän on luotava kokonaan uudenlainen ihminen, jotta uusi yhteiskunta tulee mahdolliseksi. 1960-luvulla kaikkialla ”ruohonjuuritasolla” amerikkalaisista kommuuneista Ranskan kokeellisiin mielisairaaloihin yritettiin kehittää uudenlaista ihmisyyttä, uutta kokemisen ja tekemisen tapaa, vallankumouksellista subjektiivisuutta, joka – Hardtin ja Negrin sanoin – ”olisi kykenemätön alistumaan ja tottelemaan” ja haastaisi vallan. Joukkoseksisessioita, ryhmäterapiaa, yhteisöllistä itsekritiikkiä, mielen pyyhkimistä LSD:llä… Hardtin ja Negrin oma poliittinen trilogia on paksuna samasta puheesta: Imperiumissa puhutaan kyborgeista, Multitudessa hirviöistä ja Commonwealthissa yksinkertaisesti uudesta ihmisyydestä.

Demokraattinen ihminen on Platonin mukaan ”hillitön”. Kreikkalaisille tärkeä eettisen ajattelun periaate on ”mitta”, siis kohtuus ja itsehillintä, joita vastaan demokraattinen ihminen rikkoo räikeästi. Tällainen ihminen

ei suostu kuuntelemaan totuuden sanoja eikä päästä niitä linnakkeeseensa. Jos hänelle sanotaan, että toiset nautinnot johtuvat kauniista ja hyvistä haluista ja toiset pahoista ja että toisia on vaalittava ja pidettävä arvossa ja toiset lannistettava ja kukistettava, hän puistaa päätään ja väittää, että ne ovat kaikki samanveroisia ja niitä kaikkia on arvostettava yhtä paljon. (561be)

Platon on näin kuvaillut kliseisen ”postmodernin monikulturistin”. Demokraattinen ihminen on relativisti, jolle ei ole totuutta, kauneutta eikä hyvyyttä. Platonin taktiikka on sama kuin nykyisten vierasvihamielisten konservatiivien: vaatimus tasa-arvosta kiihdytetään huippuunsa, jolloin siitä tulee naurettava.  Ympärileikkaus ja hunnutus on sallittava siinä missä naisten tasa-arvo! Paskansyöjiä ja kolmen tähden Michelin-kokkeja on kohdeltava samanarvoisesti! Pitää ottaa huomioon että valkoinen voi olla mustaa!

Alain Badioun tavoin on arvostettava sitä ivaa ja kritiikkiä, jota ”kova ja matemaattinen” Platon tykittää ”velttoa” sofistia (postmodernistia, relativistia, monikulturistia…) kohtaan. Mutta onko tuollaista ihmistä todella olemassa, ainakaan siinä ”radikaalin poliittisen ajattelun” piirissä jota tämä blogi käsittelee?

Sen sijaan seuraavanlainen demokraattinen ihminen on olemassa. Minä olen tällainen, ehkä sinäkin olet:

Näin hän sitten elää päivästä toiseen noudattaen milloin mitäkin mielitekoaan. Yhtenä päivänä hän viettää juominkeja huilujen soidessa, toisena juo pelkkää vettä ja laihduttaa itseään; hän vuoroin urheilee, vuoroin laiskottelee ja lyö kaiken laimin, vuoroin yltyy filosofoimaan. Usein hän tarttuu politiikkaan, hyppää seisomaan ja puhuu ja tekee mitä mieleen juolahtaa. Jos sotilaat äkkiä tuntuvat hänestä kadehdittavalta, hän innostuu tähän alaan, jos taas liikemiehet, hän muuttaa taas suuntaa. Hänen elämässään ei ole mitään järjestystä eikä kuria; hän kehuu sitä miellyttäväksi, vapaaksi ja onnelliseksi ja jatkaa yhä samaan tapaan. (561ed)

Tähän hajamielistä 2000-luvun prekaaria koskevaan vuodatukseen Sokrateen puhekumppani Glaukon vastaa: ”Olet kyllä antanut osuvan kuvan tasa-arvon kannattajien elämäntavasta.”

Oikea tapa suhtautua Platonin näkemykseen demokratiasta on uuttaa siitä kaikkia ironia ja kärjistetty relativismi pois ja ajaa sitä vakavasti toteuttavissa olevana yhteiskuntamuotona.

Demokraattisen ihmistyypin kuvaus tuo ehkä mieleen toisen klassisen filosofin. Nuoren Marxin kuuluisa houre menee näin:

Kommunistisessa yhteiskunnassa, jossa kellään ei ole yksinomaisen toiminnan piiriä vaan kaikki voivat tulla päteviksi haluamallaan osa-alueella, yhteiskunta säätelee yleistä tuotantoa ja siten tekee minulle mahdolliseksi tehdä yhtä asiaa tänään ja toista huomenna, metsästää aamulla, kalastaa iltapäivällä, hoitaa karjaa illalla, kritisoida päivällisen jälkeen, ainoastaan koska minulla on mieli, tulematta koskaan metsästäjäksi, kalastajaksi, paimeneksi tai kriitikoksi. (Saksalainen ideologia)

Poliittinen mielikuvituksemme harhailee tällä demokratian ja kommunismin avaamalla kentällä, ja jos tässä on jotain ironiaa, se on siinä, että demokratia on jo toteutunut, mutta vain edustuksellisena markkinademokratiana.

Myös kommunismi on toteutunut, mutta vain pääoman kommunismina…

10 comments to Miellyttävä ja monivivahteinen valtiomuoto

  • Toisaalta yhteiskunnan säätely voi estää täysin vapaata toimimista.

  • Joo, toki, jos yhteiskunta on yksi yhteiskuntaelin tuolla jossain. Mutta jos yhteiskunta käsitetään vaikka monien alhaalta rakentuvien osuuskuntien järjestelmäksi, niin ei ehkä sitten.

  • Tuo Marxin haave voisi saada tuulta purjeidensa alle, mikäli robotiikka kehittyisi tarpeeksi (ja tietysti vielä se ”pikku” juttu, että sen hallinta ei olisi yksityistä). Nykypäivänä robotit ovat vielä sen verta tyhmiä, etteivät ne osaa nostaa kuin pallon pöydältä, joten niitä ei saa vielä alistettua lypsämään maitoa tai leikkaamaan ruohoa.

    Mutta jos joku utopia pitäisi valita, niin kai se olisi tällainen robotiikan utopia.

  • @makislav: tuosta on puhuttu sata vuotta, mutta jostain syystä tekniikka ei koskaan ole ”tarpeeksi kehittynyttä”…

  • Noi vapaat kirjoittelija kaikkien muiden mukana olivat oikeilla jäljillä. Ite olen kiinnostunut kaikkien arvojen uudelleenarvioinnista, jonka jokainen joutuu suorittamaan itse. Mulla on vahva usko objektiiviseen totuuteen, mutta sitä ei voi vain kellekkään muulle tyrkyttää sanallisesti. (Onko kyse siitä mystisestä rakkaudesta?)
    Vapauden kokemusta on ehkä mahdoton pukea sanoiksi ihmiselle, joka ei ole kyennyt vapautumaan, tai tarkemmin uskomaan vain ja ainoastaan itseensä.
    Yhtälailla Hardtin ja Negrin rakkausläpät, kristinuskon ja buddhalaisuuden syvimmät opit ja Marx – Smith-sektorin utopiat ovat vapauden ilmentymiä, jotka ovat vain korruptoituneet ei-niin-vapaiden hyypiöiden toimesta. Aika monet ovat tällä hetkellä innoissaan uudesta ihmisyydestä, ja voivat kokea samaisia tunteita. Voi olla, että samaa muutosta on ollut viime vuosikymmeninä enemmänkin, mutta tällä hetkellä tunnelma on kohtis positiivinen. Kertokaa jotka olette enemmän olleet ines skenes.

  • jostain syystä tekniikka ei koskaan ole “tarpeeksi kehittynyttä”…

    Käsittääkseni kapitalismissa tuo robotiikan utopia ei ole mahdollista ts. taloudellisesti järkevää voittojen jne. tahkoamisen näkökulmasta. Tästä tuli mieleen perinteinen väite siitä, että ”vasta sitten kun tuotantovoimat ovat kehittyneet tarpeeksi, sosialismi on mahdollista.” Vallankumoukset tehdään aina ”liian aikaisin” (…tähän voisi jatkaa että ”liian myöhään” ne ovat käyneet mahdottomiksi).

  • Satama

    Niin, miksi Dalai Lama (platonilainen filosofikuningas par excellence!) julistautuu itse marxilaiseksi demokraatiksi?

    Idealismin ja materialismin dialektiikkaa sivuten demokratian perusongelmaksi voisi nimetä idealistisen yhteiskuntakäsityksen, joka johtaa hillittömään käytökseen, josta Platon varoittaa: syöpämäiseen kulutuskulttuuriin. Idealismi tarkoittaa tässä analyyttis-idealistista yhteiskunnan ja kulttuurin määrittelyä ihmiskeskeisesti, jyrkkää rajanvetoa ihmisyhteisöjen ja muun luonnon välille. Tämän rajanvedon vallitessa on virheellistä puhua hyvinvointiyhteiskunnasta kun todellisuus todellistuu vieraantuneeksi pahoinvointieriskunnaksi. Materiaalis-ruumiillisessa ymmärryksessä ihmisten osallisuus hyvinvointiyhteiskunnassa on mahdollista vain elimellisenä osana koko elonkehän laajempaa yhteiskuntaa.

    Materiaalis-ruumiillista ymmärrystä ja kokemusta ei puolestaan kannata samaistaa vallitsevan luonnontieteellisen paradigman idealismiin (analyyttinen reduktionismi) vaan pitäytyä aistisuuden ja kehollisuuden fenomenologisessa kokemuksessa sitä teoreettisesti rajaamatta ja sulkematta.

    Näkemys, että ”aidommin” demokraattinen yhteiskunta rakentuu alhaalta ylös ”orgaanisesti”, ei ole sekään ongelmaton, vaikka edustuksellisten hierarkioiden kritiikki onkin välttämätöntä. Kyseinen näkemys on vielä yksipuolisesti atomistis-analyyttinen l. idealistinen ja siis sokea ja kuuro (kvantti?)materiaalisille elimellisille kokonaisuuksille ja yhteenkuuluvuuksille, joita vallitseva mekanistinen paradigma ei tunne eikä tunnusta, mutta jotka olivat ja ovat itsestäänselviä esikreikkalaisille kulttuureille ja kokemuksille.

    Elimellisyys on rekursiivista ja analogista (niin solut organismin ruumiissa kuin organismin ruumis parven/heimon/lauman organismissa ja edelleen elonkehän yhteiskunnassa jne.), mutta osan ja kokonaisuuden – pilkkovan analogis-reduktionistisen ajattelun ja kokonaisvaltaisen holistisen kokemuksen – suhde ei ole joko-tai vaan dialektis-komplementaarinen sekä-että. Se on siis mysteeri, siitä yksinkertaisesta syystä että analyyttiselle ajattelulle kokonaisuudet joita ei voida tyhjentävästi pilkkoa atomistisiin osiin, ovat mysteeri.

    Veikkaan että myös Dalai Lama pitää elimellistä luontosuhdetta toimivan kommunistisen demokratian edellytyksenä ja vieraantuneen hillittömyyden hillitsijänä ja kohtuullistajana. Että materialistis-ruumiillinen myötätunto ei rajoitu vain oman heimon, kansan tai lajin (”demos”) edustajiin ja anna sille valtaa (”kratos”) muiden yläpuolella vaan ilmentää myös suhteellisuuden- ja kokonaisuudentajuista myötätuntoa elimellisenä osana elonkehää ja kaikkeutta. Rakkautta itseään, jos näin kehtaa sanoa.

  • @Satama: huuh, en pysy mukana sun kommentointitahdissa. Todella hyvä pointti Dalai lamasta. Ehkä ajatus marxilaisesta filosofikuninkaasta ei olekaan niin toivoton. Jos sen yhdistäisi anarkohedonistiseen näkemykseen jokaisesta ihmisestä itsensä monarkkina?

    Näkemys, että “aidommin” demokraattinen yhteiskunta rakentuu alhaalta ylös “orgaanisesti”, ei ole sekään ongelmaton, vaikka edustuksellisten hierarkioiden kritiikki onkin välttämätöntä. Kyseinen näkemys on vielä yksipuolisesti atomistis-analyyttinen l. idealistinen ja siis sokea ja kuuro (kvantti?)materiaalisille elimellisille kokonaisuuksille ja yhteenkuuluvuuksille, joita vallitseva mekanistinen paradigma ei tunne eikä tunnusta

    Samaa mieltä, joskaan en ole varma missä nykyään vallitsee ”mekanistinen paradigma”. Ei ainakaan biologiassa, fysiikassa, ekologiassa, matematiikassa, tietojenkäsittelytieteissä tai taloustieteessä… Arkipuheessa ja julkisuudessa varmasti, tieteenfilosofiassa ehkä.

    pitäytyä aistisuuden ja kehollisuuden fenomenologisessa kokemuksessa sitä teoreettisesti rajaamatta ja sulkematta

    Mutta joku ja jokin sen kokemuksenkin tuottavat.

    Täytyy jatkaa Platonin lukemista…

  • Tentin pari viikkoa sitten Valtion. Kirjoitin esseeni Platonin käsityksestä filosofikuninkaasta ja sain erinomaisen arvosanan — selvästikin tenttimisen pitkäkestoiset hyödyt jäävät vähän hatariksi, nyt en enää muista asiasta niin paljoa että osaisi sanoa mitään järkevää… ehkä pitää itsekin kaivaa Valtio uudestaan esiin.

  • Solja

    Toivottavasti ei ole liian myöhäistä vielä osallistua keskusteluun! Niin, eikös Platonilla demokratian hillittömyys johdu juuri siitä että ihmiset saattavat tehdä mitä pälkähtää ja demokratiassa heillä on siihen enemmän tilaisuuksia kuin muissa hallintomuodoissa? Kävin kuuntelemassa Lasipalatsin Kirjassa Filosofisilla viikoilla Pierre Hadot’n ”Mitä on antiikin filosofia?” -käännöksen esittelytilaisuutta, jossa lukukokemuksestaan oli kertomassa antiikintutkija Marke Ahonen. Hän suhteutti Platonin Valtiota senaikaiseen yhteiskunnallisen tilanteen herättämiin kokemuksiin: antiikin Kreikan kaupunkivaltiot olivat melkoisen epävakaita poliittisia järjestelmiä, ja siitä koitui onnettomuutta ja kärsimystä monille. Platonin ratkaisu tähän oli haaveilla valtiosta, jossa olisi muuttumaton hallinnollinen järjestelmä – joka meille tarkoittaa totalitarismia, lähihistoriamme hirveyksillä merkattuna. Lisäksi antiikin Kreikan filosofiassa hyvän elämän edellytyksenä pidettiin järjen ohjauksessa olemista; ihmisen aidon suvereenisuuden alue oli toisaalta hyvin pieni elämän koettelemusten keskellä, toisaalta äärettömän suuri sen kyetessä tavoittamaan jumalat ja kosmoksen rakenteen. Ihmisen tuli alistua jumalien säätämään kohtaloon eikä antaa tunteiden häiritä tätä alistumista, koska viime kädessä alistuminen kohtaloon on oman suvereniteetin saavuttamista. Mutta mielenkiintoista on, että tämä ei mene oikein yksiin modernimman vapaus-, suvereenius- tai autonomisuuskäsitysten kanssa. Kristinuskon myötä tuli käsitteellistyttyä tahdonvapauden ajatus, eli että meillä on inhimillinen tahto, joka voi valita Jumalan säätämän järjestyksen tai olla valitsematta.
    Jos valitsemme hillittömän (suoran) demokratian, merkitsee se siis että poliittisen järjestelmän kannatteena on kunkin oma tahto, toiveet ja halut; itse määritelty autonomia. Mutta merkitseekö se (jälki)kapitalistisessa yhteiskunnassa & kulttuurissa välttämättä syöpämäistä kulutuskulttuuria? Tai voisiko syöpämäinen kulutuskulttuuri olla sen yksi ilmentymismuoto rinnalla ollessa myös mahdollisuuksia johonkin muuhun?

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>