Poliittisesta väkivallasta

Olen politiikan tutkimuksen kautta kiinnostunut eräistä poliittista väkivaltaa koskevista kysymyksistä ja harkitsen kirjoittavani johonkin julkaisuun pienen artikkelin aiheesta. Tekstissä voisi ihmetellä tällaisia kysymyksiä:

  • miksi Suomessa ei tehdä poliittisia murhia?
  • miksi väkivaltaiset mielenosoitukset ovat täällä äärimmäisen harvinaisia?
  • miksi esimerkiksi elinkeinoelämän pääideologien koteja ei häiritä, kun taas turkistarhaajien ja -kauppiaiden koteja on häiriköity?
  • miksi Itä-Helsingissä ei mellakoida?
  • miksi Espalla ei polteta autoja?
  • miten pitkään porvarihallitukset pystyisivät leikkaamaan, kiristämään ja kuristamaan ennen kuin tulisi uusi Schaumann?


Väkivallan yleinen ongelma on sen tehottomuudessa. Kokoomuksen valta ei tiivisty Jyrki Kataiseen, eikä kapitalismi kuole vaikka jokainen kapitalisti kuolisi. Väkivallalla on taipumus johtaa uuteen väkivaltaan, ja tässä kierteessä (länsimainen) valtiovalta voittaa useimmiten.

Sitä paitsi liikkeen kuin liikkeen elinehto on ainakin jonkin tasoinen väestön tuki. Tappamalla vallanpitäjiä liike tavallisesti tappaa itsensä, koska väkivalta tuomitaan ja se loitontaa loputkin tukijat. RAF:lle kävi juuri näin 1970-luvulla. Punaisen armeijakunnan aloittaessa intensiivisen toimintansa (1971) liikettä tuki jopa 25 % alle 30-vuotiaista. Liike unohti organisoinnin ja verkostoitumisen yhteiskuntaan ja keskittyi aseelliseen toimintaan, minkä seurauksena liike yhtäältä vieraantui alkuperäisistä tukijoistaan ja toisaalta ajautui väkivallan kierteeseen, joka lopulta tuhosi sen.

Carlos Marighellan Kaupunkisissin käsikirjassa (1969) popularisoitu sissiväkivallan peruslogiikka – jota myös RAF noudatti – vaikuttaa nyt hieman naivilta. Tuolloin ajateltiin karkeasti tiivistettynä, että symboliset (eli uhrittomat) terrori-iskut pankkeihin ja valtion kohteisiin johtaisivat valtion provosoitumiseen ja repression kiihtymiseen. Tällöin valtio paljastaisi todelliset kasvonsa. Ihmiset kauhistuisivat ja hätkähtäisivät hereille kapitalistisesta horrosunestaan. Valtio jakautuisi vallanpitäjiin ja väestöön, ja konfliktista seuraisi sekasorron myötä sisällissota. Sodan pyörteissä voitaisiin lopulta junailla varsinainen vallankumous.

Ajatusketju piti paikkaansa toiseen kohtaan asti. Valtio provosoitui, repressio kiihtyi ja väkivalta lisääntyi, mutta tämä johti väestön kauhistumiseen ja vieraantumiseen. Syntyi vastakkainasettelu väkivaltaisten kaupunkisissien ja ”muiden” välille. Sissit jäivät yksin, ja siksi valtiovalta onnistui lopulta tukahduttamaan heidät. Tämän kuvion tulkinnan voi lukea mainiosta kirjasta Terrorismin monet kasvot (2007).

Toisaalta väkivallalla on tehty myös onnistuneita vallankumouksia. Olli Tammilehto huomauttaa uusimmassa artikkelissaan, että

Esimerkiksi Batistan hallinnon kaatamiseen Kuubassa tarvittiin suhteellisen vähän aseellista toimintaa, sillä tyytymättömyys oli levinnyt laajalle ja tapahtui voimakas kansannousu. Samaten Venäjällä tsaarin ja sitä seuranneen väliaikaisen hallituksen kaatamiseen ja talouden demokratisointiprosessin aloittamiseen tarvittiin vain vähän väkivaltaa. Mutta bolshevikkien oli luotava valtava väkivaltakoneisto estämään vallankumousinnostuksen elähdyttämiä ihmisiä murentamasta keskitetyn vallan perustaa.

(Nopea yhteiskunnallinen muutos ja ilmastokatastrofin välttäminen)


Jos kuitenkin väkivallalla
pystyykin jotain saavuttamaan, saavutus on harvoin kovin vakaa. Israel on ehkä kaikkien aikojen menestynein ja vakain väkivaltaan perustunut valtio, mutta se tuskin olisi pystynyt veriseen kukoistukseensa ilman juutalaisten itse toisessa maailmansodassa kärsimää kohtaloa.

Joka tapauksessa kysymystä poliittisesta väkivallasta ei voi jättää käsittelemättä. Väkivalta on sitä itseään, väkivaltaa: toisin kuin 1970-luvulla väitettiin, ei ole selkeästi eroteltavissa olevaa hyvää väkivaltaa ja huonoa väkivaltaa. Porvarihallituksen ja pääoman edustajien harjoittama ”objektiivinen” eli rakenteellinen väkivalta on kuitenkin niin terroristista sekä ihmisiä että luontoa kohtaan, että ei olisi ihme, jos jossain vaiheessa koetaan, että ”subjektiivinen” eli näkyvä ja suora väkivalta hallintoa on pienempi paha kuin hallituksen ja EK:n totteleminen.

Slavoj Zizek oli tällä linjalla käydessään Suomessa viime joulukuussa.

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>