Prekakamaa

Eikö olisi jo aika päästää prekariaattikeskusteluun vaikuttaneet kirjat pdf:nä ilmaiseen kiertoon:

Franco ”Bifo” Berardi: Tietotyö ja prekaari mielentila (2006)

Akseli Virtanen: Biopoliittisen talouden kritiikki (2006)

Prekaariruoska (2006)

General Intellect: Vasemmisto etsii työtä (2008)

Jussi Vähämäki: Itsen alistus (2009)

Precarias a la deriva: Hoivaajien kapina (2009)

Hoivaajien kapinasta ja Prekaariruoskasta on hyvä aloittaa. Seuraavaksi helpoimmat ovat Vasemmisto etsii työtä ja Itsen alistus. Tietotyö ja prekaari mielentila on kevyehkö. Biopoliittisen talouden kritiikki on sitten taloustieteen väitöskirja.

Vinkki pdf:ien helppoon lukemiseen: kannattaa hankkia kevyt miniläppäri, laittaa pdf-lukija fullscreenille ja kääntää kone (ja pdf-lukijan kuva) pystyasentoon. Parempi kuin paperikirjaa lukisi.

Jos jollakin on pdf:t vielä seuraavista teoksista, saa lisätä luetteloon:

Jakonen, Peltokoski & Virtanen (toim.): Uuden työn sanakirja (2006)

Paolo Virno: Väen kielioppi (2006) (myös englanniksi)

Maurizio Lazzarato: Kapitalismin vallankumoukset (2006)

Christian Marazzi: Pääoma ja kieli (2006)

Korhonen, Peltokoski & Saukkonen: Paskaduunista barrikadille (2009)

Lopuksi: Uutinen prekariaatista Japanissa (2007)

17 comments to Prekakamaa

  • Ehkä kysymys on vähän old skool, mutta esitelläänkö missään näissä teoksissa tilastoaineistoa, joilla yleisimmät prekaväitteet yhdistettäisiin todellisuuteen? Kysymys ei missään tapauksessa ole retorinen, mutta ainakaan Vasemmisto etsii työtä tai Paskaduunista barrikaadille ei sisältänyt mitään siihen viittaavaa; Paskaduunissa oli kutakuinkin yksi ainoa tilasto, pääkaupunkiseudun määräaikaisten työsuhteiden kaksinkertaistumisesta 1997-2006 (ja viitteestä HS:n juttuun käy ilmi, että koko maassa ne ovat lisääntyneet noin 60%). Kun kuitenkin pienten lukujen absoluuttisesta kasvusta saa helposti näyttäviä prosenttilukemia (1 -> 2 = kasvua 100%), niin tuo ei vielä mitään todista.

    Hardt & Negrin Imperiumia en ole lukenut (pitäis varmaan), mutta kuulemma sitä vaivaa ihan sama.

    Esimerkki: Tilastokeskuksen aineiston perusteella määräaikaisten/toistaiseksi jatkuvien ja osa-aikaisten/kokopäiväisten työsopimusten kehitys (molemmat sukupuolet yhdessä) on vuosina 1999-2008 ollut seuraava:

    – määräaikaisen työn osuus on pienentynyt 16,9 prosentista 15,1 prosenttiin (ei kovin paljon)
    – jatkuvan työn osuus on kasvanut 83,1 prosentista 84,9 prosenttiin (ei kovin paljon)
    – osa-aikaisen työn osuus on kasvanut 11,9 prosentista 12,7 prosenttiin (ei kovin paljon)
    – kokoaikatyötä tekevien määrä on pudonnut 88 prosentista 87,3 prosenttiin (ei kovin paljon)

    Palkansaajien määrä 1999 oli 1 975 000, ja 2008 se oli 2 207 000. Aineisto ei ulotu vuonna 1997 kauemmas, mutta ainakaan tämän perusteella prekarisoituminen (jos sitä mitataan työsopimusten laadulla) ei ole mikään kovin merkittävä trendi. Mahtaisvatko esim. Suomalaiset luokkakuvassa tai TANDEM valottaa aiempaa kehitystä..

    On varmaan asioita, joita en osaa ottaa huomioon näitä Tilastokeskuksen lukuja tulkitessa, mutta jos joku osaa sanoa, mitä näissä olisi vialla, niin apu on tervetullutta.

    Tiedot löytyvät täältä:
    http://pxweb2.stat.fi/Database/StatFin/tym/tyti/tyti_fi.asp
    040. Palkansaajien erilaiset työsuhteet sukupuolen mukaan

  • Mutta eihän prekariaattikeskustelussa ole kysymys tilastoista vaan yhteisistä kokemuksista.

    Mistä löydät tilaston joka todistaa että lukemattomat ihmiset kokevat elävänsä epävakaata elämää työnostajien armoilla ja sosiaaliturvajärjestelmien nöyryytettävinä?

  • Lisään nyt vielä, että ehdottomasti kannatan tilastojen, kuvaajien, käyrien ja vaikka piirakkadiagrammien lisäämistä poliittisen tyylin repertoaariin, jos siitä on apua…

  • Joskus oon jotain nähnytkin

    kiitos! kantsiiko muuten virtasta sun mielestä lukea? onko mielekiintoinen sisällöltään?

  • @Joskus oon jotain nähnytkin: En ole lukenut Virtasta kokonaan. Se on aika raskassoutuinen ja tuntuu pitkälti referoivan (Foucault’ta, Deleuzea ja Guattaria). Uskoisin että keskeiset poliittiset pointit tuosta voi noukkia saman tyypin Uuden työn sanakirjan artikkeleista. Jos D&G:n Kapitalismi ja skitsofrenia -sarja kiinnostaa, niin sitten kirja kannattaa varmasti lukea.

  • Toveri Clemens: Mutta eihän prekariaattikeskustelussa ole kysymys tilastoista vaan yhteisistä kokemuksista. Mistä löydät tilaston joka todistaa että lukemattomat ihmiset kokevat elävänsä epävakaata elämää työnostajien armoilla ja sosiaaliturvajärjestelmien nöyryytettävinä?

    Voi olla että meillä on eri lähestymistapa, mutta minusta juuri tämä on prekakeskustelun heikoin lenkki. Kävisikö sellainen maahanmuuttokeskustelu, missä puhutaan vaan persujen ja hommalaisten henkilökohtaisista kokemuksista, kuinka hunnut loukkaavat heidän suomalaisuuttaan ja maahanmuuttajien paapominen nöyryyttää heitä heidän omassa maassaan?

    En ole varma ajatteletko, että mainitsemasi kaltaisia tilastoja ei ole ylipäätänsäkään saatavissa, mutta Raija Julkusen ’Uuden työn paradoksit’ (2009) näyttäisi kyllä käsittelevän tällaistakin aineistoa, nimittäin suomalaisia työolotutkimuksia.

    Tässä vuodet 1977-2008 kattavassa aineistossa käsitellään mm. kiireen tuntemusta, työyhteisön kannustavuutta ym. laajojen haastattelututkimusten perusteella.
    http://www.tilastokeskus.fi/tup/julkaisut/isbn_978-952-467-930-5.pdf

    (Äkkivilkaisulla määrä- ja osa-aikainen työ ei ole merkittävästi lisääntynyt tai vähentynyt vuosien 1984-2008 välillä, ainoastaan 90-luvun laman aikana oli tilapäinen huippu.)

    Omasta mielestäni on aika epäselvää, missä määrin muuttunut kokemus työstä heijastaa muutoksia itse työssä (tai työelämässä), ja missä määrin muutoksia yleisessä diskurssissa (esim. masennuksesta tai työuupumuksesta ei puhuttu 50 vuotta sitten, kun näitä käsitteitä ei ollut). En tarkoita (todellakaan!), että ”ideologiset” muutokset olisivat jotenkin vähäpätöisempiä kuin (muka) ”aidot” materiaaliset muutokset, mutta luulen että puhe ”työelämän jatkuvasta muutoksesta” on enempi ideologista puhetta (toivon että erottelua ”ideologisen” ja ”materiaalisen” välillä ei tarvi sene enempää selvittää). Sitä voidaan käyttää poliittisesti monella tavalla, esim. ihmisten pelotteluun (vaikkei mitään merkittävää muutosta pätkätyön lisääntymisessä ole tapahtunut), mutta myös kapitalisminvastaiseen agitaatioon, että ”jumalauta tätä emme enää niele” (vaikka syödään suurinpiirtein sitä samaa kuin ennenkin).

    Voi olla, että lehtien ja joidenkin tutkijoiden puhe pätkätöiden lisääntymisestä (joka selvästi viittaa ”materiaalisiin” muutoksiin) ei saa ”oikeiden” prekateoreetikkojen kannatusta, mutta minusta kyllä esim. tuo Vasemmisto etsii työtä ei lopultakaan ollut kovin uskottava teos siltä osin kuin se pyrki kuvaamaan työelämän muutosta. Ehkä se vastaa yliopistolaisten ja joidenkin kausityöläisten (ravintola-ala ym.) kokemusta työn muutoksesta (mitä en tarkoita väheksyä), mutta ei se ole yhtään sen enemmän yleistettävissä ”työelämän muutokseksi” tai ”uudeksi paradigmaksi” kuin raksa- ja telakkaduunarien kokemukset 2€:n tuntipalkalla työskentelevien baltian reppumiesten muodostamasta uhkasta omalle työlleen.

    Ite olen sen verta konservatiivi, että minusta ”uusi kapitalismi” on aika pitkälti vanhaa kapitalismia.

  • Katariina

    Koko tää keskustelu työn ja talouden muutoksesta on minusta tosi hankala jo siksi että koko ajan tunnutaan haluavan luoda jonkinlaista suurta kokonaiskuvaa tietystä kehityksestä. Toisaalta samaan aikaan puhutaan aika monenlaisista asioista, esim. immateriaalinen työ ja siihen liittyvä keskustelu (”uusi talous”) on selkeästi eri kuin prekarisaatio-keskustelu, vaikka ne jatkuvasti risteävätkin.

    Talouden ja työn muutoksesta puhuttaessa aika monet (Harvey, Linda McDowell) ovat korostaneet samanaikaista muutosta ja jatkuvuutta. Esim. McDowell kirjoittaa siitä miten iso muutos on tapahtunut palvelualojen kasvaessa – toisaalta muutos ei ole niin iso jos ottaa huomioon että oikeastaan naiset ovat siirtyneet tekemään palkattuna työtä jonka aiemmin tekivät palkkatyön järjestelmän ulkopuolella (yksinkertaistetusti ilmaistuna). Eli näkökulmasta riippuu puhuuko muutoksesta vai jatkuvuudesta, ja ehkä just osassa uutta taloutta ja prekarisaatiota koskevaa keskustelua vituttaa se että ei tarpeeksi paikanneta sitä kenestä puhutaan ja missä. Siinäkin on ero että ajatellaanko immateriaalisen työn tyypilliseksi tekijäksi tietotyöläinen vai ajatellaanko että immateriaalinen työ on hyvä apukäsite kun mietitään et mitä kaikkea esim. sairaanhoitaja työssään tekee.

    Yleisesti ottaen myös ajatus siitä että ”suuri muutos on tullut ja nyt ollaan kaikki ihan uudessa tilanteessa” on huono jos se tarkoittaa että vältytään nimeämästä ja tunnistamasta esim. niitä poliittisia päätöksiä jotka siihen muutokseen on johtaneet. (Riippumatta siitä ajatellanako esim. prekarisaatio hyvänä vai huonona asiana vai siltä väliltä.)

    Britannian osalta ainakin Peter Nolan on juurikin tilastojen avulla kyseenalaistanut yleisluontoisen ja maalailevan puheen muutoksesta ja peräänkuuluttanut yhteiskunnallisten toimijoiden ja työvoiman ja pääoman välisen kamppailun tunnistamista sen sijaan että puhutana vain globalisaatiosta tai teknologisesta kehityksestä.

  • @Joonas: emme taida puhua ihan samasta asiasta. Kuinka paljon tekemistä prekariaattikeskustelulla loppujen lopuksi on pätkätöiden kanssa? Olen aina ymmärtänyt, että noin prekakeskustelua tulkitsevat lähinnä mattivanhaset ja muut, jotka tarkoituksella tai jonkin rakenteellisen ajattelukyvyttömyyden vuoksi haluavat derailata ja marginalisoida koko keskustelun. Keskustelun tunkeminen vanhaan ja vakiintuneeseen pätkätyö-vakituinen työ -vastakkainasetteluun on vain sen haltuunottamista.

    Kävisikö sellainen maahanmuuttokeskustelu, missä puhutaan vaan persujen ja hommalaisten henkilökohtaisista kokemuksista, kuinka hunnut loukkaavat heidän suomalaisuuttaan ja maahanmuuttajien paapominen nöyryyttää heitä heidän omassa maassaan?

    Juuri tätä maahanmuuttokeskustelu Suomessa on, vaikka sitä käyvät valkoiset lihaa syövät heteromiehet välillä yrittävät edetä pseudorationalistisen ja objektivistisen savuverhon suojissa (jota facebookissa levinneet ”maahan tulleiden Beghamien työllistyminen Suomessa” -tilastot pilkkaavat mainiosti). Tämä savuverho on useinkin toiminut. Siksi kirjoitin aiemmassa kommentissa, että tilastot ovat myös meille ehdottoman tervetulleita, kunhan tajutaan että nekin ovat osa poliittista tyylitaitoa.

    @Katariina: olen samaa mieltä siitä, että liiallinen periodisointien painottaminen vain hämärtää.

    Kun analysoidaan kapitalismia, eivätkö kummatkin ääripään positiot ole täysin väärässä?

    a) Mikään ei ole muutttunut. Kapitalismi pysyy aina samana. On vain yksi kapitalismin logiikka, jota kaikki kapitalismin historialliset muodot ilmentävät. Prekarisaatiota oli jo 1800-luvulla jne.

    b) Kaikki on muuttunut. ”Postfordismissa” Marxin työnarvoteoria romahtaa, riiston logiikka on täysin muuttunut, palkkatyön merkitys on olematon, työelämä on kokonaan erilaista, tuotanto on ihan uudenlaista jne.

    Nyt tuntuu olevan niin, että ”vanhan koulukunnan” kommunistit ja sosialistit edustavat kantaa a), ja jotkin ”uuden koulukunnan” prekaarikommunistit ovat saattaneet esittää kannan b) kaltaisia väitteitä.

    Ensimmäisen kannan ongelma on konservatismi ja silmien sulkeminen maailmalta. Sillä sitä juuri prekarisaation kieltäminen on. Jos yhtään on vilkuillut ympärilleen viime vuosien aikana, ei ole voinut olla havaitsematta niitä yhteiskunnallisia kokemuksia ja prosesseja joita keskustelussa on käsitelty – ainakin omaa ja kavereideni elämää ne määrittävät niin paljon, että tekisi mieli leimata niiden kieltäjät suoran sokeiksi idiooteiksi. Prekarisaatioon liittyviä aiheita voidaan luetella loputtomasti: yleinen tietotyön lisääntyminen, yleinen tunnetyön lisääntyminen, palvelualan valtava kasvu, kokemukset epävarmuudesta, pakotetusta joustamisesta ja riskinotosta, vuokratyö, talouden finansialisaatio (mikä mm. lisää talouden heittelehtimistä ja ihmisten velkaannuttamista), jatkuvan opiskelun, itsensä päivittämisen ja ”yleisen manageroinnin” ja monisähläämisen pakko, koulutuksen keskittyminen sisältöjen sijaan kykyihin… Saa aika harmaa marxisti olla että pystyy (tai ylipäänsä haluaa) kohauttamaan olkiaan näille prosesseille.

    Toisen kannan ongelmana on historiattomuus ja kyvyttömyys ymmärtää sitä kuuluisaa ”kapitalismin logiikkaa”, jonka seurauksia järjestelmän erilaiset historialliset vaiheet jossain mielessä ovat. Tällainen äärihehkutus ajautuu myös helposti spontaaniuden ja sanamagian juhlintaan, kun yritetään organisoida poliittista toimintaa.

    Talouden ja työn muutoksesta puhuttaessa aika monet (Harvey, Linda McDowell) ovat korostaneet samanaikaista muutosta ja jatkuvuutta. Esim. McDowell kirjoittaa siitä miten iso muutos on tapahtunut palvelualojen kasvaessa – toisaalta muutos ei ole niin iso jos ottaa huomioon että oikeastaan naiset ovat siirtyneet tekemään palkattuna työtä jonka aiemmin tekivät palkkatyön järjestelmän ulkopuolella (yksinkertaistetusti ilmaistuna). Eli näkökulmasta riippuu puhuuko muutoksesta vai jatkuvuudesta, ja ehkä just osassa uutta taloutta ja prekarisaatiota koskevaa keskustelua vituttaa se että ei tarpeeksi paikanneta sitä kenestä puhutaan ja missä. Siinäkin on ero että ajatellaanko immateriaalisen työn tyypilliseksi tekijäksi tietotyöläinen vai ajatellaanko että immateriaalinen työ on hyvä apukäsite kun mietitään et mitä kaikkea esim. sairaanhoitaja työssään tekee.

    Tämä on hyvä kiteytys. Kun prekariaatin käsitettä lanseerattiin ja myllytettiin postfordismipuhetta, jatkuvuuden korostaminen jäi aivan liian vähälle huomiolle. Toisaalta Harveyn kaltaiset teoreetikot, toisaalta Suomessa tapahtunut paluu Marxiin korjaavat tätä puutetta – kunhan muistetaan pitää ”prekariaattisyklin” opetukset mukana jossain muodossa.

    Britannian osalta ainakin Peter Nolan on juurikin tilastojen avulla kyseenalaistanut yleisluontoisen ja maalailevan puheen muutoksesta ja peräänkuuluttanut yhteiskunnallisten toimijoiden ja työvoiman ja pääoman välisen kamppailun tunnistamista sen sijaan että puhutana vain globalisaatiosta tai teknologisesta kehityksestä.

    Aivan. Prekakeskustelussa on ollut kyse samasta Nolanin mainitsemasta kamppailusta ja sen tunnistamisesta, vaikkakaan ei tilastojen avulla.

  • Joel

    Mutta kai keskustelussa tulisi olla kyse kamppailun voimistamisesta, myös tilastojen avulla?

    Tilastoilla on usein vahvasti itseään toteuttavan ennusteen luonne, joten mikäli niistä osataan ottaa vauhtia, niin oletettavasti prekakaman tai sen osatekijöiden ”vahvistaminen” tilastojen avulla palvelisi myös sen prekakokemuksen leviämistä, jne.

  • Ihana uuden työn välineeni päätti minulta kysymättä (ts. en huomannut kysymystä) sammuttaa itsensä joten äskeinen kirjoitukseni haihtui Tässä uudempi yritys.

    Minusta prekarisaatiokeskustelu on parasta mitä vasemmistossa on tapahtunut aikoihin. Siinä on omat ongelmansa, jotka ehkä nyt käynnissä oleva ”korjausliike” (eli hieman maalipurkista otetaan mukaan myös sitä harmaata) saattaa korjata.

    Itse ajattelen, että osaltaan prekarisoitumisessa on kyse siitä, kuinka läntiset ”hyvinvointivaltiot” ovat murentuneet ja on palattu takaisin vuokratyöhön jne. (konkreettisesti ”paluu vuokratyöhön” — joka siis muinaisuudessa oli yleistä samoin kuin työsuhteiden pätkittäisyys ja epävarmuus — alkoi Suomessa 1966, kun ensimmäinen vuokrafirma perustettiin Helsinkiin).

    Kuten tiedetään talouden muutos (”teollisesta yhteiskunnasta” ”jälkiteolliseen”) laajeni ja kiihtyi 1970-luvulta alkaen ja otti jättiaskeleita 1990-luvun tapahtumien jälkeen jne. Suomessa muutos on ollut poikkeuksellisen nopeaa 1940-luvulta lähtien, mikä tuo omat erityispiirteensä suomalaiseen ajatteluun (esim. teknisen edistymisen ja elintason nousun yleisestä vauhdista).

    Sähkövallankumouksen samalla jatkuessa mukaan on tullut myös jo laadullisesti erilaisia työnteon muotoja tietotekniikan mahdollistamana. ”Paluu” työn epävarmuuteen on ”keskusten” ilmiö — keskusten, joissa oli mahdollista monien eri tekijöiden summana toteuttaa ”sosiaalidemokraattista” järjestelmää. Periferioissa epävarmuus ja turvattomuus (toimeentulosta ja muutenkin) on ollut varsin pysyvää. (Suomen muutos periferiasta osaksi keskusta, vaikkakin sen perifeeriseksi osaksi, on sinänsä myös aika omalaatuinen — tosin en tiedä missä määrin Suomi on koskaan ollut vahvassa mielessä osa periferiaa, siis jos ajatellaan että Suomi on syntynyt vuonna 1809)

    Meidän kokemusmaailmassamme siirtymä ”hyvinvointivaltiosta” nykyiseen ”kilpailukykyyn” on todella merkittävä, mutta sinänsä laajemman kehityksen huomioon ottaen muutokset eivät ole kovin huimia. Internetin avautuminen keskusten perustyöläisten käyttöön on eräs suurimmista ja laajimmin vaikuttavista asioista (tässä oma näkökulma voi vähän vaikuttaa, koulutus kun on digitaalisen viestinnän ja tietoverkkojen ylläpidon puolelta).

    Joonaksen näkökulmaan vaikuttaa samaten hänen omat kokemuksensa jotka ovat ihan yhtä todellisia kuin muidenkin. Kenties jopa yleisempiä kuin yliopisto-opiskelijoiden vastaavat, mutta en tiedä sen tarkemmin (ts. en ainakaan muista mitään tutkimusta prekaarikeskustelun levinneisyydestä). Oman käsityksen mukaan käsitettä eivät ole ottaneet ainakaan vielä omakseen kovin laajat piirit (mikä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö he tosiasiassa kokisi samoja asioita, joita käsitteellä pyritään kuvaamaan) — eli prekaaritietoisuus tai -identiteetti ei liene tällä hetkellä ainakaan maailmanmitassa mikään kovin vahva tai yleinen.

    Pidän siis prekaarikeskustelua sinänsä hyvin merkittävänä ja tärkeänä, mutta sen vaikutukset ovat tähän mennessä jääneet aika rajatuiksi.

  • Klementiini: Juuri tätä maahanmuuttokeskustelu Suomessa on.

    Niin onkin, mutta tarkoitus oli kysyä, menisikö sellainen läpi tässä blogissa. Tuskin menisi, mikä aivan oikein olisikin.

    Klementiini: Kun prekariaatin käsitettä lanseerattiin ja myllytettiin postfordismipuhetta, jatkuvuuden korostaminen jäi aivan liian vähälle huomiolle. Toisaalta Harveyn kaltaiset teoreetikot, toisaalta Suomessa tapahtunut paluu Marxiin korjaavat tätä puutetta – kunhan muistetaan pitää “prekariaattisyklin” opetukset mukana jossain muodossa.

    Olen tästä samaa mieltä. Missään tapauksessa ei ole tarkoitus väittää, että mitään prekailmiötä ei ole olemassa; Julkusen kirjakin tämän vahvistaa, vaikka kirjan nimi (Uuden työn paradoksit) viittaakin siihen, että asia ei ole kovin suoraviivainen, vaan kokemukset työelämästä ovat sekä huonontuneet että parantuneet. Esim. lähes kaikki (yli 90%) ovat erittäin tai melko tyytyväisiä työhönsä ja omia kehitysmahdollisuuksia työssä pidettiin 2003 parempina kuin 1984, mutta samalla esim. kiireen tunne on lisääntynyt (s. 210-211).

    Olen kylläkin sitä mieltä, että prekailmiö on huomattavasti kapeampi kuin voisi luulla jatkuvan pätkätyöläis- ja perustuloon liittyvän keskustelun perusteella.. samoin kuin (humanitaariseen) maahanmuuttoon liittyvät ongelmat (joita on) eivät ole lainkaan niin suuria (puhumattakaan että ne olisivat joku uhka jollekin) kuin persujen puheesta voisi kuvitella.

    Se mikä minusta syö prekapuheen uskottavuutta on se, ettei olla valmiita erittelemään tilastollisesti väitteitä, jotka selvästi olisivat kvantifioitavissa. Esim. mitä muka tarkoittaa ”huomattava määrä” (Bios Politikos: ”Prekarisaation kautta huomattava määrä vakituisissa työsuhteissa olleita työntekijöitä on kyetty irrottamaan perinteisestä järjestelmästä laillisesti ja siirtämään ’vapaille’ markkinoille) tai vastaavat ilmaisut? Tällaisia näennäisen määrällisiä väitteitä esitetään jatkuvasti tahoilla, jotka kai edustavat ”todellisempaa” prekakeskustelua kuin mattivanhaset ym., mutta niiden tueksi ei juuri koskaan esitellä mitään tilastotietoa. Sen sijaan vain jatketaan tällä impressionistisella linjalla.

    Okei, blogeissa voidaan katsoa vähän enempi läpi sormien. Mutta myös Vasemmisto etsii työtä on täynnä epämääräisiä väitteitä, kuten ”tietotyöläisen tieto [..] on yhä tärkeämpää itse tuotantoprosessille”, ”työnantaja puuttuu yhä harvemmin työn varsinaiseen sisältöön” (s. 31), ”tietokykykapitalismi [..] säilyttää osan [minkä osan?] työvoimasta suhdeturvan piirissä, osalle [mille osalle?] se antaa liki täydellisen turvan, osan [kuinka suuren?] jättää kokonaan ilman” (s. 70), ”joidenkin arvioiden mukaan yli puolet Euroopassa solmittavista uusista työsuhteista voidaan luokitella epätyypilliseksi” (s. 64) ilman lähdeviitettä tai mitään muutakaan keinoa arvioida, mitä nämä ”jotkin arviot” ovat. Tietty tilastokeskuksen näennäisen täsmällisistä työttömyysluvuistakin pitää tietää että ”toimenpiteiden” piirissä olevat, tosiasiassa työttömät, on sieltä siivottu. Mutta tämä ei ole mikään peruste jättää numeropuoli sivuun tilanteissa, joissa sitä aivan hyvin voitaisiin käyttää, ja uskottavuus vaatii, että sitä käytetään.

    Voi kumminkin olla, että kiireessä juttujaan tekevät toimittajat ja vapaa-aikanaan bloggaavat preka-aktivistit jättävät tilastot sivuun, kun niiden esiinkaivaminen vaatisi liikaa vaivaa ja aikaa, jota ei ole. Se on ymmärrettävää, mutta ei valitettavasti johda uskottaviin tuloksiin. Vastauksista päättelen, että Klementiinin tarjoilemissa PDF:issä ei asian tätä puolta taaskaan käsitellä, ja se on harmi.

    Uudenlaisen tietoisuuden luomisessa impressionistisemmallakin toiminnalla voi olla huomattavaa merkitystä tietty, ja hyvä niin. Mutta siinä on silti jotain samaa kuin siinä, kun vasemmisto huutaa että julkista sektoria aina vaan leikataan ja leikataan, palveluita karsitaan jne., ja tyhmempi voisi luulla ettei kohta ole mitään jäljellä, vaikka tosiasiassa julkinen sektori on Suomessa paisunut koko ajan: Valtion menot (ilman investointeja) olivat vuonna 2002 n. 30 miljardia (5 500€ per asukas), vuonna 2008 jo n.40 miljardia (n. 7 000€ per asukas). Ks.
    http://pxweb2.stat.fi/Database/StatFin/jul/vtmma/vtmma_fi.asp

    Kuntien työntekijöiden määrä on kasvanut vuoden 1990 jälkeen n. 20 000:lla (n. 6%), nopeammin kuin yksityisellä sektorilla (n. 4%).
    http://www.tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_tyoelama.html

    Tietoisuuden luomiseen tuommoinenkin agitaatio tietenkin tähtää (ja hyvä niin), samoin kuin sen jatkuva hokeminen että ”jotain merkittävää on juuri nyt tapahtumassa”, ”elämme keskellä muutosta”, millä on tarkoitus kertoa, että nyt on hei saumaa (vielä) vaikuttaa asioihin, mitään ei ole vielä lyöty lukkoon, nyt kamoon kaikki mukaan.. tuommoiseen kyllä kyynistyy aika äkkiä.

    @Miika: Kyllä minusta prekakeskustelulla on ollut huomattavasti laajuuttaan painavampi merkitys esim. jo siinä, että perustulosta keskustellaan. Samoin persujen ja hommalaisten suhteellinen paino maahanmuuttokeskustelussa on heidän lukumääräänsä selvästi merkittävämpi.

    Ja omasta kokemuksestani vielä: luulen kyllä että käsitystäni muokkaa enempi asian käsittely julkisuudessa on kuin kapeammin määritelty henkilökohtainen kokemus työelämästä, joka varmaan on lähempänä sitä ”myyttisen suomalaisen työmiehen” kokemusta, jatkuva työ, täydet palkalliset lomat jne., kuin tämän blogin (kuvittelemallani) keskimääräisellä lukijalla.

    Vaikka Vasemmisto etsii työtä on ollut hyvä keskustelunherättäjä, pakko sanoa että mieluummin kumminkin luen Raija Julkusta, ja uskon Kimmo Kevätsaloa enemmin kuin Jussi Vähämäkeä.

  • Joonas Laineelle kymmenen pistettä ja papukaijamerkki varsin hienosta puheenvuorosta!

  • Tässä on Paolo Virnon Väen kielioppi englanniksi:

    http://www.generation-online.org/c/fcmultitude3.htm

  • @Aaron: Kiitos. Nyt sen saa myös suomeksi:

    http://www.mediafire.com/?anymwy5i0my

  • […] Prekakamaa | Vallankumouksen hedelmiä – Vinkki pdf:ien helppoon lukemiseen: kannattaa hankkia kevyt miniläppäri, laittaa pdf-lukija fullscreenille ja kääntää kone (ja pdf-lukijan kuva) pystyasentoon. Parempi kuin paperikirjaa lukisi. […]

  • […] Vallankumouksen Hedelmiä on tehnyt hyvän listauksen suomalaisesta prekariaattikirjallisuudesta. Tutustu siihen täällä. […]

  • […] analyysiin päätyy Paolo Virno kirjassaan Väen kielioppi. Virno kirjoittaa: “Palkkatyössä (nimenomaan itsenään, palkkatyönä) on jo niin paljon […]

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>