Puuttuvat tasot

Poliittisista keskusteluistamme puuttuu liian usein kaksi tasoa: konkreettinen tekeminen ja yksilön toiminta. Niitä tarvitaan, poliittisten vaikutusten lisäksi, tekemään yksilöistä vapaampia ja voimakkaampia ja saamaan heidät yhteistyöhön toistensa kanssa.

Pelkkä ekoyhteisön – tai vasemmiston historian tai 60-luvun hippikulttuurin – käytännön larppaaminen kaveriporukalla ei tietenkään riitä muuttamaan yhteiskuntaa. On myös sinisilmäistä ajatella, että yksilöiden henkilökohtaiset toimet olisivat erityisen vallankumouksellisia.

Yhtä rajoittunutta on kuitenkin poliittinen ajattelu, josta puuttuu kokonaan tekemisen ja yksilöllisen toiminnan taso. Voimme arvostella loputtomiin vasemmistolaisten perinteistä ”tekemisen fetisismiä” ja voimme hyökätä individualismia vastaan teoreettisesti, mutta emme voi hävittää yhtäkkiä sitä tosiasiaa, että toistaiseksi elämme yhteiskunnassa, jossa ihmiset käsittävät maailman arkipäiväisen tekemisen ja ympäristöjensä kautta, eivät pelkästään abstraktian teorioiden välityksellä. Emme myöskään voi taikoa pois ”länsimaisten ihmisten” yleistä itsekokemusta, jonka mukaan jokainen on jossain määrin toisista erillinen ja ainutlaatuinen yksilö. Kuten Harhautuksia-blogi kirjoittaa:

Individualistisen kulutusyhteiskunnan kritiikissä unohtuu se, että viime kädessä me tulemme subjekteiksi nimenomaan tässä kontekstissa. Se, joka valitsee toisin, on myös individualistisen kulutusyhteiskunnan minä.  Niin kuin myös se,  joka masentuu tai syrjäytyy, joka kapinoi ja rakentaa toisenlaisia suhteita toisiin ihmisiin, luo ”rikoskumppanuuksia”, jotka eivät toimi kapitalistisen hyödyn ja kulutuksen logiikalla.  Kaikki lakkomme tapahtuvat aina tässä yhteiskunnassa ja pyrkivät vaikuttamaan sen rakenteisiin.

(Tuleva kapina -lukupiiri: Kenen kapina?)


Perinteinen vasemmisto
etenee yhä jommallakummalla abstraktilla tasolla: joko puhumalla moraalisista arvoista ja periaatteista tai sitten analysoimalla ”kapitalismin logiikkaa” ja kiistelemällä oikeasta Marx-tulkinnasta. Kumpikaan taso ei välttämättä anna ihmisille konkreettista tekemistä ja mahdollisuutta myös yksilölliseen nautintoon ja muutokseen. Molemmat tasot ovat melko tylsiä, kuten suurin osa politiikasta.

Vasemmisto voi analysoida kriittisesti individualisaatiota, kontrolliyhteiskuntaa ja porvarillista hegemoniaa, mutta sillä aikaa käytännön ja yksilön huomioivat tahot valtaavat keskeiset asemat ja määräävät asioiden kulun.

Vihreä liike (ja epämääräisemmin vaaleanvihreä ideologia) menestyy ja pysyy ”affektiivisesti latautuneena”, koska sillä on tarjota konkreettisia ohjeita ja yksilöllisiä tekoja:

  • ala kasvissyöjäksi
  • älä osta turhaa kamaa, kierrätä, korjaa, dyykkaa
  • hanki lisää vapaa-aikaa palkankorotuksen sijaan
  • jos ostat, osta luomua, lähituotantoa jne.
  • downshiftaa ja hidasta
  • jne.

Elämänhallintaoppaat, self-help-kirjat ja erilaiset porvarilliset itsemanagerointipsykologiat myös menestyvät, koska niiden ohjeet ovat suoraan yksilöiden käytettävissä:

  • ala ”datadieetille” ja pidä lukulakkoja
  • minimalisoi tavarasi, velvollisuutesi ja stressisi
  • tee vähemmän töitä äläkä ota töitä kotiin
  • leikkaa luottokorttisi
  • syö terveellisemmin (näin), nuku paremmin (noin), liiku järkevämmin (niin) jne.

Yksi syy oikeiston valta-asemaan – kaiken ideologisen masinaation, kusetuksen, väkivallan jne. ohella – on oikeiston kyky muotoilla sanomansa yksilöiden kielelle:

  • voit saada paljon roinaa jos teet paljon töitä
  • kaikki on kiinni juuri sinusta
  • sinun ei tarvitse kokea köyhiä ongelmaksi, koska he ovat itse syypäitä omaan tilaansa
  • voit erottua muista positiivisesti ostamalla tätä ja tuota


Vastaavasti (!) prekariaattiliike
ja -keskustelu on ollut vapauttava ilmiö, koska se on pystynyt kerrankin antamaan käytännön ideoita, nautintoa ja yksilöllistä toivoa:

  • minä – juuri minä – pystyn organisoitumaan joko liittymällä johonkin ryhmään tai puhumalla tuttujen kanssa sellaisen perustamisesta, ja tällä voi olla suuria vaikutuksia juuri minun elämälleni
  • liiallisen tai huonoilla työehdoilla teetetyn palkkatyön henkilökohtainen pakeneminen ei ole häpeällistä
  • jos työnostajat kusevat silmään, on ihan ok varastaa työpaikalta tai suuryrityksiltä
  • politiikka voi olla yksilötasollakin nautinnollista ja värikästä
  • yksilön ei politiikkaa tehdessään tarvitse valita joko tai (ammattipolitiikko vai puritaaninen anarkisti), vaan voi tehdä monia asioita ja toimia eri tasoilla

Esimerkiksi viime vuonna ilmestynyt ”prekariaatin julistus” eli Paskaduunista barrikadeille -pamfletti räjäytti pari pankkia veistämällä nyt jo klassisen vitsin:

Kuntoile, äläkä vain dokaa ja bilettele. Skarppi työväen militantti saa enemmän aikaan kuin veltto nuorisoalkoholisti!

Näin ei vasemmisto saa puhua! Ei saa antaa elämään liittyviä ohjeita ja ideoita! Ei saa tuottaa nautintoa yksilöille! Miten ne kehtaavat!

Vasemmisto kaipaa lisää tällaisia vitsejä. Voisi myös harkita vakavien konkreettisten oppaiden tekemistä.


Ero prekaarisuuskeskustelun
ja esimerkiksi vihreän liikkeen välillä on tietenkin kollektiivisuudessa: prekariaattiliike on aina pitänyt mukana yhteiskunnallisen tason ja vaatinut organisoitumista, kun taas vihreiden ja vaaleanvihreiden sektorilla näkökulma on usein rajautunut pelkkään yksilöön. Molemmat tasot tarvitaan, ja niiden välille ja ulkopuolelle tarvitaan vielä aika monta tasoa lisää.

Ei siis pidä vaatia mitään mahtipontista ”paluuta subjektiin”. Ei pidä romantisoida käytäntöä, eikä pidä halveksua teoriaa. Mutta pitää ottaa käytäntö ja yksilö mukaan. Politiikan päämääränä ja keinona täytyy edelleen olla demokraattisen yhteistyön ja hajautetun organisoitumisen kehittäminen. Samalla pitäisi kuitenkin kysyä: miltä asiat näyttävät yksilön näkökulmasta? Miten asioita tehdään arkisesti ja käytännössä? Minkälaisia valtaa purkavia ja ihmisiä auttavia itsetekniikoita on mahdollista kehittää?

11 comments to Puuttuvat tasot

  • ”Vasemmisto kaipaa lisää tällaisia vitsejä. Voisi myös harkita vakavien konkreettisten oppaiden tekemistä.”

    Mutta sellainen on tehty jo! TJEU Kai Murroksen legendaarinen pamfletti, vuosia ennen Suomen pamflettibuumia: http://www.vasemmistonuoret.fi/libero/paperitahdet/2001/2_2001/vallankumous.html

    Ykköskamaa: ”Historiallisista syistä ja itse pelivälineestä johtuen kaaderien tulisi perustaa pesäpallojoukkueita.”

  • Totta, miten pystyinkään unohtamaan tuon! Murros on aivan loistava. Yritin 2007 kirjoittaa vastaavaa prekaaripamflettia, jonka olisin julkaissut nimellä Luigi Naurazzio, mutta yrityksestä ei syntynyt kuin yksi paska lehtijuttu.

    En tosin muista kuinka konkreettinen tuo Vallankumous-pamfletti oli.

  • minna

    Kollektiivisen vasemmiston konkreettinen filosofia:

    Liity ay-liittoon/puolueeseen/yhdistykseen ajaaksesi muutosta yhteiskunnassa sekä tuottaaksesi samalla itsellesi ja kaltaisillesi turvaa, suojaa ja resursseja. Kollektiivista järjestäytymistä voi ajatella myös sitä kautta, että samalla voi pyrkiä muuttamaan liikkeitä joissa on mukana. Halutessaan järjestäytymisenkin voi tehdä kevytaktivismina, eli osallistuu ihan sen verran kuin kerkeää/jaksaa/huvittaa.

    Tällaiselle yhdessä tekemiselle työväenliike on aina perustunut, sen perusfilosofia on vaan välillä unohtunut ja sen nykyajalle perustuvat käytännöt ja ilot pitäisi löytää uudelleen. Miten rakennettaisiin tämän päivän työväentalot, urheiluseurat, työväen osuuskunnallinen yritystoiminta.

  • @minna: Tällaiselle yhdessä tekemiselle perustuvat myös monet porvariliikkeet, ks. lions-club, partioliike etc. en oikein osaa nähdä yhdistys- ja puoluetoimintaa minkäänlaisena vasemmistolaisena perusfilosofiana.

    Puoluejäsenyys kevytaktivismina on suoraan sanottuna hanurista: maksat saman jäsenmaksun kuin muutkin, mutta vaikutusvaltasi on olematon. Puolueiden kuten lukuisten järjestöjenkin käytännöt ovat — osittain ”maan tavan”, osittain lakien seurauksena — sellaiset, että aikaa ja vaivaa tulee uhrata koneistolle, jos haluaa jotain saavuttaa. Tuloksena on välttämättä ylityöllistettyyn mutta vaikutusvaltaiseen sisäpiiriin ja kevytaktiivisiin / -passiivisiin massoihin perustuva organisaatiomalli.

    Omasta mielestäni tämä on juurikin se organisoitumistapa, jota vasemmiston tulisi vastustaa, siinä määrin kuin vasemmisto, pienellä veellä, on se osa kansanryhmää, joka ei usko poliittisten / managerialististen / uskonnollisten kaadereiden valtaan.

  • minna

    @Trees: Tokihan yhdessä tekemistä esiintyy kaikissa yhteiskuntakerrostumissa, harrastuksissa jne, mutta vasemmistolla se oli ensi kertaa poliittisesti ensiarvoisen tärkeää ja ylipäätään toiminnan mahdollistava tekijä: Työtätekevien ja muiden vallattomien luokkien yhdistyminen.

    Samaa mieltä kevytaktivismista puolue- ja järjestötoiminnassa, mutta kyllä pelkällä jäsenmaksun maksamisella ja puolueen sisäisiin äänestyksiin osallistumalla voi kantaa kortensa kekoon järjestön tukemiseksi ja suunnan hakemiseksi. Tämä ikäänkuin pieninpänä pahana.

    Samaa mieltä myös siitä, että vasemmistolaisen kollektiivisen toiminnan pitäisi perustua laajaan osallistumiseen, mutta millään muulla kuin yhdessä toimimamalla tällaista muutosta ei saada aikaan.

  • Trees: aikaa ja vaivaa tulee uhrata koneistolle, jos haluaa jotain saavuttaa. Tuloksena on välttämättä ylityöllistettyyn mutta vaikutusvaltaiseen sisäpiiriin ja kevytaktiivisiin / -passiivisiin massoihin perustuva organisaatiomalli. Omasta mielestäni tämä on juurikin se organisoitumistapa, jota vasemmiston tulisi vastustaa

    Millä tavalla vasemmiston tulisi käytännössä vastustaa tätä?

    Minusta on päivänselvää, että ne jotka toimintaan eniten osallistuvat/panostavat, tuppaavat olemaan niitä, joilla sitä vaikutusvaltaakin on. Se ei ole oikein tai väärin, vaan tosiasia. Tietty järjestöllinen vaikutusvalta riippuu muistakin seikoista, mutta tämä vaan näin yleisellä tasolla.

    Treesin arvostelema malli on joukkojärjestön organisaatimalli. Näin ne tosiasiassa toimivat, ja järjestön enemmistöä kiinnostaa osallistua toimintaan ns. kunnolla vain poikkeustilanteissa.

    Jos jakautuminen kaaderi- ja kevytjäseniin ei ole mieleen, niin ei kannata toimia joukkojärjestöissä, koska niissä on aina se aktiiviporukka. Ainoa tapa välttää asetelma on toimia kaaderijärjestössä, jossa kevytjäseniä (passiivi-, paperijäseniä) ei ole ja joista laiskistuneet kaaderitkin erotetaan.

    Itse olen toiminut yli 10 vuotta erilaisissa järjestöissä, joissa olen kyllä huomannut, että luottamustehtäviin ei ole halua. Päinvastoin vastuuta vältellään aktiivisesti, kukaan ei halua olla puheenjohtaja, sihteeri, taloudenhoitaja, vain harva jaksaa opetella järjestön toiminnan kannalta hyödyllisiä uusia taitoja jne.

    Henk.koht olen saanut tällaisesta kystä kyllin, ja lähinnä kaaderitoiminta kiinnostaa tällä hetkellä.

  • Yhtenäinen joukkopuoluemalli virallisine rekisteröityine yhdistyksineen ei varmasti ole nykypäivänä se dynaamisin ja toimivin tapa organisoitua (rekisteröityjen yhdistysten funktio voi olla toinen, kuten projektirahoituksen hankkiminen).

    Nykyaikana (uusin kommunikaatiovälinein) pystyy organisoimaan ja tekemään kollektiivista toimintaa muutenkin. Ite kannattaisin tällä hetkellä jonkinlaista ”päämäärien yhteisyyteen” perustuvaa yhteenliittymistä (joka olisi toiminta-alueiltaan moninainen eli ei vain vaaleihin osallistuva puolue); se voi tarkoittaa jotain Die Linken tapaan toteutettavaa organisoitumista tai jotain ”vastuuttomampaa”.

  • MASA

    @bloggaaja: Juuri ohjeita tarvitaan! Ihmiset eivät tiedä mitä heidän pitäisi tehdä, että heidän maailmansa, ja muukin paranisi.

    ”Trees: @minna: Tällaiselle yhdessä tekemiselle perustuvat myös monet porvariliikkeet, ks. lions-club, partioliike etc. en oikein osaa nähdä yhdistys- ja puoluetoimintaa minkäänlaisena vasemmistolaisena perusfilosofiana.”

    Minna puhui myös yhdessä tekemisestä yleisemmin. Kutsuisin itse yhdessä tekemistä kaiken poliittisen perusfilosofiana. Mitä väliä sillä on jos porvaritkin tekevät jotain yhdessä. Ei sen takia tarvitse hakata käsiään irti vastustaessaan ”juurikin tämän tyyppistä organisointitapaa”. Onko tosiasiassa muita tapoja olemassa, jos halutaan tavoittaa myös laajempia yleisöja ja vaikutuksia? Erilaiset yhteenliittymisen käytännöt ja säännöt ovat läsnä kaikkialla, aivan kuin kieliopin lainalaisuudet. Mikä ei tarkoita sitä, ettei niitä voitaisi muuttaa, mutta ei niitä kannata pelkästään vastustaa, koska ilman niitä on vaikea tehdä melkein mitään – tai ainahan voi mennä marginaaliin hölisemään omaa slangiaan, niin kuin monille lupaaville jutuille on käynyt.

    btw: En ymmärrä miksi kaikkea kevyempää toimintaa väheksytään ja ettei se kiinnosta miltei lainkaan. Miksi pitäisi myydä koko sielu liikkeelle tai toiminnalle, että se olisi mielenkiintoista tai sillä kuviteltaisiin voitavan tehdä jotain mikä rokkaa?
    Mielestäni minkäänlaisia vaikutuksia melkein missään on mahdotonta saada, jollei oteta huomioon joukkoja ja massoja ja anneta myös heille mahdollisuutta osallistua ja tukea (vaikka kevyesti).

  • jarkko

    Nämä pohdiskelut koskevat juuri sitä, mikä itseäni on mietityttänyt yhteiskunnan muuttumisen/
    muuttamisen asiassa. Vaikka mielipiteeni ja arvostukseni varmasti ovat vasemmistolaisia, en näe kehityksen suunnan kääntymistä toivomaani suuntaan oikeastaan mahdollisena. Vaikeus on siinä, että ihmiset yleisesti eivät halua sosialismia tai mitään sen suuntaistakaan. Halutaan kyllä hyvinvointiyhteiskunnan palveluja ja lisää rahaa ja vaikka vähävaraisimpien epäilemättä tulisikin saada lisää rahaa, ei tällainen hyvän jakaminen voi mielestäni olla uuden ajattelun perusta koska se nimenomaan on vanhaa ajattelua ja osa ongelmaa. Käytännönnössähän rahaa tietysti jaettaisiin edelleenkin, oli poliittinen valta kenellä hyvänsä..

    Käsitykseni mukaan olisi tarjottava vaihtoehtoa nykyiselle elämäntavalle. Poliittisen kannatuksen kasvattamisen sijaan olisi tavoiteltava muuta. Niin kauan kun juuri ketään ei kiinnosta muu kuin oman elämän rakentelu ja rahan tienaaminen siihen, esimerkiksi Vasemmistoliiton hallitukseen pääsy olisi pelkästään suuri onnettomuus. Organisoimalla toimintaa, yhdessä tekemistä, työskentelyä ja ei erityisesti minkään erityisryhmän vaan vaikkapa oman kunnan hyväksi voisi ehkä syntyä kokemus toisenlaisesta tavasta elää. Tämä toiminta voisi olla esimerkiksi roskien keräämistä teiden varsilta. On kyseenalaista onnistuisiko ihmisten saaminen mukaan tällaiseen toimintaan ( kaupunginosayhdistykset mm. kai tällaista järjestävätkin). Kuitenkin jos se onnistuisi, olisi se varmasti monella tavalla hyödyllistä; yhdessä tekemisen ilo, vaihtoehto maksullisille harrastuksille ja ajanvietteelle sekä sen tunteen kehittyminen, että yhteiskunta on me ja meidän asiamme. Asian ydin kuitenkin on se, että on järjetöntä haikailla suurten yhteiskunnallisten muutosten perään jos valtaosa ihmisistä ei sellaisia halua.

  • Asian ydin kuitenkin on se, että on järjetöntä haikailla suurten yhteiskunnallisten muutosten perään jos valtaosa ihmisistä ei sellaisia halua.

    Tällaiset mielialat voivat vaihdella yllättävänkin nopeasti riippuen yhteiskunnallisesta tilanteesta.

    Suomessa vuoden 1956 yleislakko (joka syntyi vahingossa) oli viimein pakko lopettaa vajaan kolmen viikon jälkeen, koska se uhkasi riistäytyä lapasesta: kommunistien lisäksi SAK:n toimitsijatkin alkoivat suhtautua myönteisesti yhteenottoihin virkavallan kanssa. (s. 146.)

    Lakon historiasta kirjoittaneen Tomi Mertasen (2006) mukaan ”SAK:ssa lakko haluttiin saada päätökseen talvisotaa nopeammin, sillä keskusjärjestössä tajuttiin, että mitä kaemmin lakko kesti, sitä vaikeampi joukkoja oli hallita. Monet sosialidemokraattiset lakkolaiset olivat siirtyneet jo täysin kommunistien aloittamalle joukkotoimintalinjalle.” (s. 156-157.)

    Kun bensanjakelu oli SAK:n lakkovahtien hallinnassa, tehdaslaitosten lämmittäminen määrättiin lopetettavaksi, ja ainoa maassa lakon aikana ilmestyvä lehti oli SAK:n oma ’Palkkatyöläinen’ (muut lehdet julkaisivat itse tekemiään käsinkirjoitettuja uutismonisteita), vaati ylipoliisipäällikkö Urho Kiukas poliisille oikeutta kantaa konepistooleita julkisesti. (s. 161.)

    Esimerkkinä tapahtumista, jotka olisivat voineet johtaa vaikka mihin ja joita sattui useita, käyköön seuraava:

    Lakkolaiset päättivät 19.3. (viimeisenä lakkopäivänä) panna Jyväskylän linja-autoasemalla toimivat rikkurit ja heitä suojelevat poliisit järjestykseen. Kun komisario Tolkki kehotti väkijoukkoa hajaantumaan, ”eräs lakkolainen kehotti vieressään ollutta poliisia ’vetämään liikkuvat taakse’. Konstaapeli pidätti miehen ja lähti kuljettamaan tätä ’maijaan’. Yhteenoton ainekset olivat koossa, sillä lakkolaiset päättivät vapauttaa pidätetyn.” (s. 173)

    Kaksi poliiseista turvautui peloissaan kaasupistooleihinsa väkijoukkoa vastaan. ”SKP:n piirisihteeri Eerolan mukaan ’poliisivat olivat suorittaneet kasvatustyön, jota tuhannetkaan valtio-opin luennot eivät korvanneet’.” (s. 175)

    ”SAK:n alati kasvavien uhkausten myötä maan hallitus ja etenkin sen sosialidemokraattiset jäsenet alkoivat vähitellen ymmärtää, mitä merkitsi vallan siirtyminen pois maan viralliselta johdolta lakkolaisille.” (s. 164.)

    Mainittakoon silti, että kommunistien tavoitteet olivat kumminkin aika maltillisia, ja tuotannon käynnistäminen uudelleen työläisten omana toimintana olisi tod.näk tullut puolueelle yllätyksenä.

    Työnantajien järjestössä (STK) päätös hyväksyä 12 markan korotus meni äänestykseen – ensimmäinen kerta sotien jälkeen kun STK joutui äänestämään päätöksestä (äänet 8-4 sovinnon puolesta). SAK:ssa päätös lakon lopettamisesta tehtiin vain yhden äänen enemmistöllä.

  • Äskeiseen pikaisena: eräs yleislakon aikana armeijassa ollut on kertonut, että siellä oltiin valmiudessa puuttumaan tapahtumiin

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>