Koostuuko todellisuus kivistä?

Sovinnaisin mahdollinen politiikan kritiikki kuuluu näin: ”Politiikassa on nykyään kyse vain retoriikasta ja mielikuvista. Kuvitelmat ja brändirunoilu ovat korvanneet sisällön. Politiikan tekijät myös vetoavat tunteisiin halpamaisesti. Meidän pitää hylätä nämä illuusiot ja palata asiakysymyksiin ja tosiasioihin.”

Kritiikki edustaa typerää käsitystä todellisuudesta. Eivätkö retoriikka ja mielikuvat ole yhteiskunnallista todellisuutta? Eivätkö kuvitelmat ole psykologista todellisuutta? Mistä ihmeestä sosiaalinen todellisuus koostuu, jos ei retoriikasta, mielikuvista, tunteista ja kuvitelmista? Koostuuko se ehkä kivistä? Pitäisikö politiikassa puhua mikrohiukkasista? Kuinka kova ja objektiivinen asian pitää olla että siitä tulee ”sisältökysymys”? 500 euroa kolikkoina on tosiasia, mutta vapauden tunne on illuusio? Hyvään elämään kuuluu kirjastorakennus ja sosiaalivirkailija, mutta ei minkäänlaisia kokemuksia?


Kuvat, sanamuodot
ja tunteet ovat todellisia. Ne ovat yhteisesti havaittavissa, ne ovat jaettavissa ja niillä on todellisia vaikutuksia (millainen sitten olisikaan ”epätodellinen vaikutus”). Ne eivät ole yhtään sen vähemmän todellisia kuin kasa kiviä tai euron kolikoita. Ne eivät ole illuusioita, huijausta tai kusetusta, vaan ihan tavallinen osa jokapäiväistä todellisuutta.

Ihmiset voisivat yrittää pikku hiljaa tulla toimeen tämän asian kanssa. Puhe, kuvat ja fantasiat ovat aina olleet osa politiikkaa ja niiden tuleekin olla. Politiikka ilman niitä olisi kivien politiikkaa. Yhteiskunta ilman subjektiivisuutta ei ole mikään yhteiskunta, vaan kasa kiviä.


Kun väki
menee sinne, missä on mielenkiintoista puhetta, seksikkäitä kuvia ja vapauden magiaa tarjoavia kuvitelmia, siinä ei ole mitään analysoitavaa. Se ei ole huijausta, eikä se perustu illuusioon. Ketään ei kiinnosta mikä on esimerkiksi ”luokan objektiivinen materiaalinen intressi”, jos siihen ei liity minkäänlaista subjektiivisuutta. Väki haistattaa paskat sellaiselle, ja se on oikein.

Siksi on hyvä, että viimein Vasemmistoliitto on taipunut uudistamaan puolueohjelman lisäksi myös ulkoasunsa, nimensä ja sloganinsa. On oikein, että uudet yhteiskunnalliset liikkeet ovat oppineet käyttämään mediaa ja tuottamaan shokkikuvia. Harmi vain, että tällä hetkellä oikeisto käyttää tätä todellisuuden tasoa paremmin hyväkseen.


Mainostoimiston kanssa
tai ilman, sillä ei ole niin väliä. Pääasia on, että ymmärretään kuvaston ja retoriikan kuuluvan todellisuuteen.

Ne eivät ole koko todellisuus, mutta jos ne ottaa pois, kovin paljon sosiaalisesta elämästä ei jää jäljelle.

5 comments to Koostuuko todellisuus kivistä?

  • mur

    moni kritisoija varmaankin kaipaa sitä että puhe olisi enemmän idealistista tai totuudenmukaista, eikä pelkästään väärään johtavien mielikuvien luomista (esim. kokoomuksen puoluekokous kannatti sukupuolineutraalia avioiliittoa, ja sitten johto taas vastustaa myöhemmin kun asia tulee ongelmalliseksi; sama pakkoruotsin kanssa). sitä että on mahdollista vertailla aidosti päätösten vaikutuksia. kapitalisti sanoisi ”kuluttajan oikeudet äänestäjille” – että saa mitä luvataan.

    tosin tällä hetkellä johtavat poliitikot toimivat niin että lupaavat jokaiselle sen mitä ne haluavat ,vaikka menee ristiin ja tekevät sitten kuitenkin mitä itse haluavat joka on ristiriidassa lupausten ja puheiden kanssa. tämä ei kuitenkaan ole kovin demokratian hengen mukaista (vaikkakin nykyisen järjestelmän mukaista kyllä)

  • mur

    sivukommentti:
    tosin koska vassarit pitää yllä rehellisyyden identiteetistään, niin ne ei saa niin paljon ääniä koska muut kalastelee vailla huonoa omaa tuntoa lupaamalla kaikille mitä haluavat. samalla vassarit rinnastetaan sitten esim. kokoomuksen toiminnan tapoihin ja epäluotettavuuteen, koska ”kaikki poliitikot ovat sellaisia”

  • Pointsina retoriikasta suhteessa ”politiikan sisältöihin”: politiikan tekemistä kelataan nykyisin hyvin paljon tuon mystisen kuvitellun keskivertoäänestäjän mukaan nimenomaan retoriikan tasolla. Usein tuntuu lisäksi, että tuota kuviteltua keskivertoäänestäjää lähestytään ennemminkin negatiivisesti (mikä karkottaa äänestäjät, mikä on liian aggressiivista ja mikä voidaan helposti ymmärtää väärin) sen sijaan, että mietittäisiin edellisen lisäksi niitä positiivisia vaihtoehtoja, joita näille kuvitelluille äänestäjille tarjottaisiin.

    Tämä koskee kaikkia puolueita, minkä seurauksena esimerkiksi puolueiden vaaliohjelmat eivät lupauksiltaan poikkea paljoakaan toisista, koska kaikki on enimmäkseen suhteellisen epämääräistä ja kaikkea syleilevää mössöä (samaa ilmiötä on osuvasti kuvannut journalismin tasolla Arto Salminen Paskateoriassa), eikä tästä mössöstä kukaan (eli tuo kuviteltu keskivertoäänestäjä) ei voi olla eri mieltä. Esimerkiksi Kokoomus määrittää periaatteensa seuraavasti (http://www.kokoomus.fi/aate/):

    ”Kokoomuksen aatteessa yhdistyvät vapaus, vastuu ja demokratia, mahdollisuuksien tasa-arvo, sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus ja välittäminen.”

    Tämä on tietenkin strategisesti järkevää ja välttämätöntä mietittäessä esimerkiksi puolueen marginalisaatiota, trendikkyyttä ja seksikkyyttä vaaleissa, mutta nähdäkseni tämän lisäksi olisi järkevää keskittyä entistä enemmän ajamaan myös tämän oletetun kannattajakunnan (aluksi siis pitäisi edes hyvin yleisellä tasolla selvitettää, keiden etua olemme ajamassa) intressejä entistä selkeämmin niin, ettei kaikille luvata karkkia ja että huomenna mennään Korkeasaareen.

    Kaiken lupaaminen kaikille on jo äänestäjienkin aliarvioimista; vaikka seksikkyys on koko ajan tärkeämpi tekijä äänestysvalintaa tehtäessä, tuntuisi luontaiselta, että äänestäjää kiinnostaisi äänestää puoluetta, joka lupaa parantaa juuri hänen taloudellissosiaalista asemaansa abstraktien vapauden, rikkauden, rakkauden, demokratian, tasa-arvon jne. ihanteiden lisäksi.

    Tarkoitus oli siis sanoa, että retoriikka ei saisi määrätä poliittisia sisältöjä eikä toisin päin eikä että nämä tekijät olisivat toisensa poissulkevia vaan niistä olisi kyettävä vääntämään siinä mielessä stydi ja hedelmällinen cocktail, että se osuisi 2010-lukuun ja tämän päivän poliittisiin kysymyksiin.

  • Välillä tuntuu että hegemonian voi murtaa vain hetkellisesti ja kokemuksellisesti heittämällä kiven näyteikkunaan.

    Jos pystyisi todella toimimaan ja näkymään ihmisten arkipäivässä niin se se vasta olisi jotain.

  • Kirjoitin muuten sattumoisin aiheesta paikallislehteen ja päädyin siihen johtopäätökseen, että politiikan pinnallistuminen ja viihteellistyminen on vain hyvä juttu, koska se pakottaa ihmiset tutustumaan sisältöihinkin.

    Tai sitten ei, mutta kannattaa hypätä siihen samaan kelkkaan joka tekee kaikista samankaltaista puuroa, jolloin erot huomaa vain tutkimalla politiikan sisältöä.

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>