Paperitiikeri ja vanhus jäävät sotakoneen alle

Viime vuosina keskustelua maailmanpolitiikasta on hallinnut yksi teema: Kiina.

Teksasilaisen tiedusteluyhtiön Stratforin perustaja George Friedman arvioi bestseller-kirjassaan The Next 100 Years (2009), että Kiinalla ei ole mahdollisuuksia tulla Yhdysvaltojen haastajaksi maailmanpolitiikassa. Tähän on kolme syytä:

  1. Kiina on maantieteellisesti suhteellisen eristyksissä (Siperia, Himalaja, aavikot, viidakot)
  2. Kiina on ollut suuri laivastovaltio viimeksi 500 vuotta sitten, toisin kuin Yhdysvallat, joka hallitsee maailman meriä, ja valtamerien hallinta on tärkeää kuljetusreittien kannalta: sekä Kiina että Japani ovat riippuvaisia meriteitse tapahtuvasta tuonnista
  3. Kiina on sisäisesti epävakaa, koska rannikon ja sisämaan välillä on niin suuri taloudellinen ristiriita.

Friedman odottaa uutta Maoa, joka ilmaantuu jälleen sulkemaan Kiinan maailmanmarkkinoilta. Hän siis kannattaa kiinalaisten omaa syklistä dynastiateoriaa. Kommunistisen dynastian luhistumisen hän ajoittaa jonnekin 2020-luvulle.

Kiinaa koskeva ennustus on yksi kirjan tällä hetkellä yllättävistä väitteistä. Toinen on siirtolaisuuden nopeasti muuttuva rooli. 2000-luvun ensimmäisellä vuosisadalla teollisuusmaiden siirtolaispolitiikka muuttuu päinvastaiseksi nykyiseen nähden: koska teollisuusmaat alkavat tarvita lisää työvoimaa suurin piirtein yhtä aikaa, ennen pitkää siirtolaiset täytyy palkita siitä, että he suostuvat muuttamaan länteen.

Kirja ei tietenkään käsittele sitä, mistä ryhmästä ja luokasta tulevat siirtolaiset pääsisivät näin hyvään asemaan. Muutenkaan Friedman ei ole kovin kiinnostunut yhteiskunnallisista hierarkioista, ja konfliktit kiinnostavat häntä vain valtioiden välisen taistelun näkökulmasta. The Next 100 Years perustuukin kyyniseen poliittiseen realismiin ja rationaalisen valinnan teoriaan, joita sovelletaan globaaliin geopolitiikkaan – jos Friedmanin kansallisvaltioihin redusoitua politiikkakäsitystä voi edes kutsua geopolitiikaksi.


Kirjan mukaan
Yhdysvaltojen poliittinen valtakausi on vasta alussa ja kuluva 21. vuosisata tulee olemaan pitkälti sen kasvun ja mahdin aikaa. Monet ovat esittäneet, että Yhdysvallat olisi sulamassa joka puolelta epäonnistuneiden sotien, korruption, talousongelmien ja epätasa-arvon vuoksi. Friedman huomauttaa tähän, että suurin piirtein sama tilanne vallitsi 1970-luvulla Nixonin kaudella. Silti Yhdysvallat nousi Reaganin ja Bushien aikana voimakkaimmaksi maailmanvallaksi.

Tällä hetkellä kriisipuheista huolimatta 26 % maailman taloudellisesta toiminnasta tapahtuu Yhdysvalloissa (BKT:lla mitattuna). Yhdysvaltojen talous on yhtä suuri kuin seuraavan neljän suurimman taloudet yhteensä: Japanin, Saksan, Kiinan ja Britannian. Maa myös tuottaa eniten energiaa maailmassa, ja sillä on varaa tuoda valtavasti lisää siirtolaisia työvoimaksi ja asukkaiksi. Pohjois-Amerikassa riittää myös lääniä. Japanissa asuu on 365 ihmistä neliökilometrillä ja Euroopassa asukastiheys per neliökilometri vaihtelee sadan ja kolmen sadan välillä, mutta Yhdysvalloissa on samalla alueella vain 34 asukasta, jos Alaskaa ei lasketa.


Sotilaallisella voimallaan
amerikkalaiset hallitsevat maailmankauppaa. Ensimmäistä kertaa historiassa yksi suurvalta kontrolloi laivastollaan jokaista valtamerta ja pystyy blokkaamaan toisten valtioiden yritykset rakentaa vastaava laivasto.

1990-luvun alun jälkeisissä sodissaan Yhdysvallat on menettänyt joukkoja vain 6-8 % siitä, mitä se menetti Vietnamissa. Lyhyellä aikavälillä näyttää siltä, että se on hävinnyt sotansa niin Afghanistanissa kuin Irakissakin, mutta Friedmanin mukaan amerikkalaiset ovat joka tapauksessa saavuttaneet strategiset tavoitteensa eli estäneet uuden voimajärjestelmän nousun Lähi-Idässä.

Yhdysvaltojen ei tarvitse voittaa sotia, sen tarvitsee vain näyttää voimaansa ja häiritä muita sen verran, että se säilyttää valta-asemansa. Pitkällä tähtäimellä maan eliittiä ei haittaa, vaikka sen käymät sodat huonontaisivat turvallisuutta ja tuottaisivat lisää terroristi-iskuja maata vastaan. Maan strategiana ei nimittäin Friedmanin mielestä ole Irakin tai Afghanistanin (tai Serbian tai maailman ylipäänsä) valloittaminen, vapauttaminen ja vakauttaminen, vaan kriittisten alueiden epävakauttaminen.

Yhdysvallat syntyi sodasta ja on ollut suuren osan historiastaan jatkuvassa sodassa, eikä sen sotakone ole laantumassa.


Friedman ei
käsittele Yhdysvaltojen posketonta velkaantumista ja sen talouden riippuvuutta Kiinasta halvan tavaran tuottajana ja velanantajana, vaan kääntää kaiken aina niin, että jenkit ovat niskan päällä mahtavan sotakoneistonsa vuoksi. Jollakin rahalla koneisto kuitenkin pyörii. Missä on Yhdysvaltojen riippuvuus Kiinasta? Kirja yksinkertaisesti olettaa, että amerikkalaiset ottavat taloutensa vaikka väkisin, jos lainat ja tähän asti valloitetut öljykentät eivät riitä pyörittämään sitä.

Friedman kiistää, että hänen näkemyksensä olisi amerikkakeskinen. ”Maailma itsessään on amerikkakeskinen”, hän kirjoittaa.


Muista valtioista
Friedman nostaa esille Japanin sekä yllättäen Turkin, Puolan ja Meksikon. Japanilla on erittäin militaristinen menneisyys ja suuria väestöongelmia, jotka tuottavat sille laajentumispaineita. Turkki on maailman 17. suurin talous, poliittisesti vakaa ja historiallisesti islamistisen imperiumin hallitsija. Puola taas ottaa taloudellisesti ja väestöllisesti hiipuvan Saksan paikan, ja Yhdysvallat tulee tukemaan sitä Venäjän valtapyrkimyksiä vastaan. Toiselta suunnalta Meksiko nousee jenkkejä vastaan.

Ennustettu skenaario on siis yksi-monipolaarinen. Yhdysvallat on maailmanmahti, jolla on vastassaan erilaisia koalitioita, jotka pyrkivät kehittämään tarpeeksi suuren voiman vastatakseen valloille, ja amerikkalaiset puolestaan aloittavat sotia tuhotakseen nämä pyrkimykset.

Väestöllisesti ja henkisesti vanhentuva Eurooppa ei kuulu Friedmanin visioimiin politiikan keskuksiin.

Jos jaksan kirjoittaa teoksesta artikkelin, puutun siinä näihin ongelmiin:

  • kirjan historianfilosofia perustuu toistoon: jokainen kansallisvaltio toistaa historiaansa (japanilaiset ovat militaristisia, turkkilaiset ottomaaneja, venäläiset laajentumishaluisia) ja sama pätee kansallisvaltioiden väleihin liittyviin ennustuksiin, jotka toistavat milloin 1800-luvun diplomatiaa, milloin kylmän sodan asetelmia
  • Friedman ei tunnusta muita poliittisia toimijoita kuin kansallisvaltiot: ylikansallinen ja alikansallinen taso puuttuvat täysin, eikä yhteiskunnallisia liikkeitä juurikaan mainita
  • politiikkaa ei voi supistaa rationaalisen valinnan peliksi, koska politiikassa on aina kyse myös (esimerkiksi) uuden luomisesta ja yhteiskunnallisen tilan avaamisesta.

6 comments to Paperitiikeri ja vanhus jäävät sotakoneen alle

  • Tatu Ahponen

    Selailin tätä kirjaa itse asiassa jo aikaisemmin. En kyllä saanut selvää oliko Friedmanin (Milton, Thomas ja nyt George – MISTÄ NÄITÄ FRIEDMANEJA OIKEIN TULEE??) Puola-ihkutukselle muuta syytä kuin joku amerikkalainen ”uuden Euroopan” (eli Amerikan valtapyrkimyksiä auliisti tukevan) fanitus.

  • Miika K

    Tämän arvion perusteella kirja vaikuttaa oikean huru-ukon tuotokselta. Ei ihme, että Usa lähti Irakiinkin vapautusretkelle takki auki, jos F:n kaltaiset herrat toimivat tiedustelupalvelun konsultteina. Friedman katselee maailmaa punavalko-raitaisten lasien lävitse. Sen teeseihin uskovan täytyy olla melkoisen syvässä psykologisen kieltämisen tilassa.

    Ensinnäkin: Yhdysvaltain talouden osuus maailman BKT:sta on voinut vuonna 2008 olla 26%, mutta tällä hetkellä eli 2010 se lienee 24%. Mutta vielä tärkeämpää on huomata, että toisen maailmansodan jälkeen tuo prosentti oli lähes 50%. Tällöin oli realistista puhua Usan taloudellisesta hegemoniasta (Neuvostoliiton vahva sotilaallinen asema saattoi peittää tätä tosiseikkaa).

    Neuvosto-imperiumin sortuminen tietysti vahvisti hetkellisesti Usan asemaa, mutta pitkän aikavälin trendi on selvääkin selvempi: sekä väestö että BKT kasvavat Usassa hitaammin kuin maailmassa keskimäärin, joten Usan suhteellinen asema tulee heikentymään johdonmukaisesti.

    Vielä oleellisempaa on, että IMF:n tietojen mukaan ostovoimapariteetilla korjattu Usan BKT oli vain 20% maailman koko BKT:sta. (Ostavoimapariteetin idea on, että jos esim. samanlainen leipä maksaa Kiinassa 20 snt ja Usassa dollarin, kiinalaisten 20 snt vastaa tällöin leipien suhteen usalaisten dollaria.) Tämä on olennaisempi mittari, koska se kertoo todellisesta ostovoimasta eikä se ole riippuvainen valuuttakurssien kaltaisista heilahtelevista tekijöistä.

    Milloin Kiina ohittaa Usan (ostovoimapariteetilla korjatulla BKT:lla laskettuna)? Oma veikkaukseni on, että vuonna 2020. Näin tapahtuu, jos Usan talous kasvaa 3% vuosivauhtia (erittäin optimistinen arvio) ja Kiinan 9% vauhtia (melko optimistinen arvio). Millaisiakohan laskuja Friedman on tehnyt?

    Hedelmälle siis korostaisin, että Kiina ei ole paperitiikeri, vaan oikea tiikeri. Varmasti kasautumisprosessi pitää sisässään lukuisia ristiriitoja Kiinassa ja varmasti Kiina ei voi enää nojata vientivetoiseen kasvumalliin ja varmasti kaupunkien ja maaseudun jännitteet sekä valtavat tulo- ja luokkaerot synnyttävät oman backslashinsä eikä edellisten kahden vuosikymmenen trendit jatku ikuisesti jne., mutta Kiina on saavuttamassa Usan pikavauhdilla eikä trendi ehdi 10 vuodessa täysin kääntyä.

    Tämä vain tällaisena pikkuhuomiona. Hedelmän omat kriittiset pointit vaikuttavat täysin valideilta.

  • @Miika K.: Itse en ihan tarkkaan hahmota ostovoimapariteettiargumenttiasi (PPP), voitko selittää pitemmin..? Yleisenä pointtina tulee äkkiseltään mieleen, että PPP enemmänkin hämärtää imperialistisia taloussuhteita, kun esitetään, että eivät ne erot nyt niin isot sentään ole.. en väitä että sinä teet tässä niin (kuten sanoin, en ole varma mikä PPP:n merkitys on esittämässäsi yhteydessä), mutta jos katsotaan jotain leivän suhteellista hintaa eri maissa, niin ei sillä kai ole mitään merkitystä siihen nähden, että koska köyhillä mailla – oikeastaan määritelmänsä mukana – ei ole omaa tuotantovälinetuotantoa, laajaa koneteollisuutta jne., niin niiden pitäisi kyetä ostamaan nämä laitteet imperialistisista maista. Eivätkä ne tietenkään kykene tähän, minkä vuoksi ne juuri ovatkin köyhiä, ja pakotettuja mielistelemään imperialistista pääomaa sijoitusten saamiseksi.

    Jos Suomessa leipä maksaa 2€ [kuukausitulot 2000€) ja jossain muualla 2snt (kuukausitulot 20€), niin PPP on sama, mutta äkkiseltään epäilyttää, että rahan ostovoima kulutushyödykkeiden suhteen olisi kovin mielekäs mittari vertailtaessa eri maiden kansainvälistä asemaa.

  • Miika K

    @Joonas
    Ostovoimapariteetilla korjattu BKT on parempi mittari kuin nimellinen BKT, mikäli halutaan mitata kansantalouden yleistä tuotantokykyä sen kansalaisten kannalta. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että abstraktisti ottaen nimellinen BKT kuvaa ostovoimakorjattua BKT:tä paremmin kansantalouden vaikutusvaltaa tai merkitystä maailmantaloudessa. Tätäkin mittaria tärkeämpi valtatekijä lienee nykyisessä maailmantaloudessa joidenkin alueiden toimiminen rahoitusmarkkinoiden keskuksina (esimerkiksi Lontoo on maailman suurin rahoituskeskus, jota New York ja Hong Kong seuraavat). En olekaan ennustamassa, että Kiina tulee olemaan taloudelliselta painoarvoltaan suurin maailmanvalta vuonna 2018, vaan ainoastaan, että sen tuotantokapasiteetti on tuolloin maailman suurin.

    Nykyisessä maailmantaloudessa, jossa useimmat valuutat kelluvat vapaasti tai ovat sidottuja vapaasti kelluviin valuuttoihin, nimellinen BKT on herkempi erilaisille heilahteluille valuutan arvossa kuin ostovoimakorjattu BKT. Kiinan valtion tietoinen politiikka on ollut pitää renminbi heikkona suhteessa dollariin ja euroon. Tällä on tuettu vientiin nojaavaa kasautumismallia, jota ilman kaksinumeroiset kasvuluvut eivät ylipäätään olisi olleet mahdollisia.

    Vaikka en tietenkään tiedä mitä Kiinan pomot suunnittelevat, voisin olettaa, että he ymmärtävät, ettei maailmanmarkkinoilla enää ole tilaa kiinalaisten tuotteiden tuonnin entisenlaiselle kasvulle. Tämä merkitsee pakkoa, seuraavaan 10-20 vuoden sisällä, muuntaa vientivetoinen kasvumalli kohti sisämarkkinoiden kasvuun perustuvaa kasautumisregiimiä. Jos taloushistorian vanhat lainalaisuudet pitävät edelleen paikkansa (ja miksi ne eivät pitäisi), tämä merkitsee hitaampaa talouskasvua ja painetta renminbin vahvistumiseen. Valuutan varovainen vahvistaminenhan on Kiinan virallinen politiikka. Yleinen odotus siis on, että renminbi vahvistuu ja että Kiinan nimellinen BKT kasvaa tämän seurauksena Yhdysvaltoja tai Eurooppaa nopeammin tulevina vuosikymmeninä.

    Maailmanmarkkinoilla vallitsee periaatteessa yksi hinta. Tietysti kilpailu ei oikeasti ole täydellistä ja hintaeroja (arbitraasia) on maailmanmarkkinoillakin (logistiset kustannukset ovat yksi merkittävä tekijä). Esimerkkinä mainitsemasi satakertainen hintaero on melko äärimmäinen – pätee ainoastaan sellaisiin tavaroihin, joille on olemassa vain paikalliset markkinat (esim. erilaiset palvelut, kuten hiustenleikkuu tai kadun lakaiseminen).

    Sen sijaan on mielenkiintoista katsoa, mitkä kansantaloudet ovat maailmanmarkkinoilla ylijäämämaita (siis joiden vienti ylittää tuonnin, so. joilla positiivinen kauppa- ja vaihtotase). Kiina, Saksa ja Japani ovat selviä ylijäämämaita ja Yhdysvallat ja Britannia (ja monet kehitysmaat) kroonisia alijäämämaita. Nämä tasealijäämät, kroonistuessaan, syövät Yhdysvaltojen ja Britannian kaltaisten vanhan kapitalismin keskusten asemaa maailmantaloudessa. Maailman suurimmat rahoituslaitokset alkavat olla kiinalaisia, kun kiinalaisten pitää keksiä, mitä ihmettä he voivat tehdä ylijäämädollareillaan.

    Mitä tulee tuotantovälineiden ja kulutushyödykkeiden tuotantoon, Kiinan ja Intian kaltaiset maat kykenevät nykyisellään tuottamaan itse pääosan tuotantovälineistä. Pienempien kehitysmaiden riippuvaisuus ulkomaisista investoinneista on toki hieman eri asia, mutta sitäkään ei voi soveltaa Kiinaan.

    Tarkistin muuten laskuni huomasin, että Kiina ohittaa 9% kasvuvauhdilla Yhdysvallat (3% oletettu kasvuvauhti) 2018 ostovoimapariteetilla korjatulla BKT:lla mitattuna ja 2028 nimellisellä BKT:lla mitattuna (jos renminbi pysyisi yhtä heikkona kuin nykyään, mitä se tuskin tulee tekemään).

    Ehdottaisin (varovaisesti), että imperialististien välisten jännitteiden analysoinnin keskiöön, otettaisiin alijäämäisten globaalin finanssiarkitehtuurien keskusten (Lontoo, New York) ja ylijäämäisten globaalin finanssiarkitehtuurin reuna-alueiden välillä (Beijing, Berliini). Suhteessa näihin mielestäni olennaisempiin jännitteisiin sekä nimellinen että ostovoimapariteetti korjattu BKT ovat yhtä karkeita mittareita.

    Ehkä tämä pitkähkö selittely hieman selvensi päättelyni kulkua.

  • ”Kiina ei tule ikinä ohittamaan Yhdysvaltoja. Maa, jossa ei ole ihmisoikeuksia, kunnollisia palkkoja ja perusvapauksia menestyy vain hikipajana. Kiina jää ikuiseksi lupaukseksi. Samanlaiseksi kuin Japani”, Jungner innostui.

    ”Olen tismalleen samaa mieltä! On helppo rakentaa kasvumoottori, kun peesaa perässä. Miksi Saksa pystyi aikoinaan nousemaan sodasta niin nopeasti? Siksi, että suunnitelmat olivat valmiina. Tehoton ja korruptoitunut järjestelmä pysytyy olemaan tehokas, mutta silloin kun pitäisi keksiä uutta ja innovoida, tulee stoppi”, jatkoi Wahlroos.

    http://www.talouselama.fi/uutiset/article501714.ece

  • Miika K

    Pölhö talouskommissaari Olli Rehn syytti taannoin Hesarissa Kiinaa heikon valuutan ylläpidosta, vaikka todellisuudessa juuri Yhdysvallat ja EU käyvät finanssisotaa Kiinaa ja muita ”kehittyviä markkinatalousmaita” vastaan pitämällä keskuspankkikorot alhaalla syöttämällä rahoitusmarkkinoille likviditeettiä, jolla mm. vallata Kiinan kiinteistö- yms. sijoitustavaramarkkinoita. Suosittelen perehtyämään Michael Hudsonin analyyseihin ”tulevasta valuuttasodasta”:

    http://michael-hudson.com/2010/05/trouble-in-europe-china/

    http://michael-hudson.com/2010/09/america%e2%80%99s-china-bashing-a-compendium-of-junk-economics/

    http://michael-hudson.com/2010/11/speculating-on-quantitive-currency-wars/

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>