Lähijonotustaktiikoita

Näkymä Oriental Pearl Towerista (lisää kuvia seuraa kunhan levytilaa vapautuu ja jostain löytyy toimivampi netti)

Lokakuun ensimmäinen päivä on kiinalaisten kansallispäivä. Se aloittaa Kiinan ”golden weekin” eli viikon mittaisen loman, jolloin kaikki matkustavat perheensä ja sukulaistensa luokse. Edeltävänä päivänä Shanghain metrossa tehtiin kaikkien aikojen matkustajaennätys, seitsemän miljoonaa ihmistä. Viranomaiset sulkivat Itäisen Nanjingtien vilkkaan metroaseman välttääkseen ruuhkia. Seurauksena viereinen Kansanaukion päämetroasema ruuhkautui täydellisesti. Jonotimme metroon päästäksemme pohjoiseen karkuun ihmismassoja. Metro tuli laiturille ylitsevuotavan täynnä. Jollakin tavalla jono edessämme sulautui silti osaksi vaunua. Juna näytti tuhatpäiseltä madolta.

Luovutimme ja palasimme kadulle, jossa pystyi sentään seisomaan ilman, että vieressä tungeksivat kiinalaiset nostavat jalat ilmaan ja kantavat mukanaan pelkällä massavoimalla.


Kansallisviikon ensimmäisen
päivän ruuhkasta olisi voinut päätellä, että toisena päivänä ei ole viisasta mennä Shanghain tunnetuimpaan turistikohteeseen, johon kaikkien kiinalaisten on tehtävä elämänsä aikana ainakin yksi pyhiinvaellusmatka. Vuonna 1994 valmistunut 468 metriä korkea valtavista pylväistä ja palloista koostuva Oriental Pearl Tower on periaatteessa tv-torni. Käytännössä kyseessä on Kiinan pahin turistiansa – kotimaan turisteille.

Lippujen jonottaminen kesti vain viitisen minuuttia. Pääsylippujen ostaminen on Kiinassa hieman harhaanjohtava kokemus, koska liput ostetaan aina eri paikasta kuin missä sisäänkäynti on. Niinpä lipputiskille saattaa olla vain parin ihmisen jono, mutta itse kohde odotuttaa kolme tuntia. Nyt kävi niin.


Jonotus Pearl Toweriin
opetti kiinalaisista paljon. Väestön eri sedimentit tulivat selkeästi esiin. Näimme, mitä kiinalaisten strateginen ajattelu tarkoittaa sovellettuna.

Ensimmäinen jono kiersi hevosenkengässä tornin ympäri. Metallikarsinaan mentäessä kiinalaiset yrittivät syöksyä ohi, mutta rauhottuivat pian, koska karsina oli niin kapea, että siihen mahtui vierekkäin vain kaksi länsimaalaista tai kolme aasialaista. Tässä vaiheessa ohitsemme yritettiin etuilla lähinnä ykköstason taktiikalla. Siinä kiinalainen väittää olevansa yhdessä juuri niiden ihmisten kanssa, jotka ovat vähän meidän edellämme. (Jos hän todella on yhdessä heidän kanssaan ja heidän täytyy saada olla peräkkäin, mikseivät edessä olevat jättäydy koskaan? Kaikkialla Kiinan jonoissa kaikuvat kymmenet ”Me ollaan yhdessä!” -huudot.)

Seuraavaan vaiheeseen eli tornin sisälle pääsimme noin 40 minuutin töpöttelyn jälkeen. Aulaan mentiin läheltä ulkoseinää, ja sisään tulviva väkimassa pätkittiin kolmeen uuteen jonoon. Pääsimme taas metallikarsinaryteikköön. Tällä kertaa karsinat mutkittelivat moninkertaisina. Nyt oli mahdotonta päästä enää jonosta pois vaikka sattuisi millainen paniikkikohtaus, sillä kiinalaiset saartoivat käytäviä jokaisesta ilmansuunnasta.

Karsinassa piti kävellä kädet kiinni molemman puolen kaiteissa, jotta takana oleva ei olisi tunkenut ohi. Kaarteet piti ottaa tiukasti sisämutkan kautta samalla, kun omassa tiimissä oleva blokkasi ulkokaarretta.

Karsinat tekivät viisi tai kuusi käärmekierrosta ennen kun pääsimme lähellekään turvatarkastuspistettä. Jälleen kerran nostettiin tavarat läpivalaistaviksi, taas kerran käveltiin metallinpaljastimen läpi ja vielä takavarikoitiin yksi sytkäri. Pisteen jälkeen alkoivat uudet karsinat ja kymmenkunta uutta käärmekierrettä.


Suomessa elävä
tottuu ”etäjonoihin”. Etäjonotuksessa seistään jonossa, jotta päästään lähemmäs kohdetta. Ainut vaiva on jonossa vietetty aika. Etuilijaa vedetään turpaa.

Kiinassa valtava väestöpaine on tuottanut ”lähijonotuksen”. Siinä kaikki puskevat toisiaan, huutavat, osoittavat, nauravat ja näpläävät kännyköitään äänet päällä. Jotkut katsovat tv:tä kännykästä äänet täysillä.

Lähijonotuksen henkeen kuuluu kiinalainen taktisuus. Etuilu pyritään tietysti lähtökohtaisesti estämään. Jos joku kuitenkin onnistuu etuilemaan, hän on paikkansa ansainnut eikä häntä paheksuta (tosin ulkomaalaista etuilijaa varmasti mulkaistaan).

Kiinalaisia lähijonotustaktiikoita voisi kutsua englanniksi ”close-queuing combatiksi”, CQC:ksi.

Yksinkertaisin taktiikka on vetää mutkat suoriksi ja pujotella karsinoiden metallipuomien väleistä. Mummot, papat ja pikkulapset tekevät tätä eniten. Ai sitä riemastunutta ilmettä kiinalaismummon kasvoilla, kun pääsee etuilemaan hölmistyneen jonon ohi!

Toisessa perustaktiikassa mummo lähettää pikkulapsen etenemään tungoksen ohi, alkaa huutaa ”oho heleijaa mun lapsi menee tonne apua” ja kipittää perään ohittaen kaikki jonossa. Perillä lapsi saa päälaelleen hyväksyvän taputuksen.

Vanhusten jonotuskäyttäytymisessä näkyvät reaalisosialismi ja nälänhädän muistot.

Sen verran Pearl Towerin jonotustilanne kuitenkin eroaa reaalisosialismista, että välillä on vedenmyyntipisteitä. Joillakin oli mukanaan kokoontaitettavia jonotustuoleja, ja varmasti Maon aikana ei ollut kännykkä-tv:tä.


Sitten on
juoksurynnäkkö ja väkivalta, joskaan en ole varma voiko näitä enää kutsua taktiikoiksi.

Kun olimme viimein päässeet tornin sisäosaa kiertävällä jonotusympyrälle, tungeksineet täyteen pakattuun hissiin, menneet 264 metriä ylöspäin ja astuneet hissistä ulos, jonottaneet ikkunapaikalle ja todenneet että eipä näy juuri mitään saasteiden ja sumun vuoksi, jonottaneet alemmalle tasolle vieviin portaisiin, jonottaneet ulos, kävelleet lasisen näköalalattian ympäri ja tunkeneet takaisin sisälle torniin – vasta silloin alkoi todellinen lähijonotus.

Alkusoittona jostakin Sichuanin viemäripelloista tulleet kiinalaiset tuijottivat meitä suu auki (heidän henkensä haisi) ja hakkasivat jokaista selkään ja kyselivät, saavatko he ottaa kuvan kauniin naisen kanssa.

Kieltäydyimme ja paikansimme exitin. Sen edessä velloi satojen ihmisen mustatukkainen kurimus. Parin minuutin välein exit veti kuin viemäri ja kiinalaiset taistelivat päästäkseen pari metriä eteenpäin.

Otimme käyttöön klassisen mielenosoitustaktiikan. Kuten monet Smash Asemissa ja Euromaydayssa olleet tietävät, on hyvin vaikea rikkoa toisiaan kädestä (käsikoukusta) pitävien ihmisten ketju. Tiivissä tiimissä eteneminen onnistui melko helposti, vaikka vieressä ruutupaitainen mies aurasi perheelleen tietä kaksin kyynärpäin. Hän puski raivokkaasti ja melkein onnistui kaatamaan minut. Sivustani vastasi aaltomaisella työnnöllä, ja siinä heiluttiin, kunnes viemäri taas imi meitä lähemmäs vapahdusta.


Seuraavassa huoneessa
juoksimme muun massan kanssa päästäksemme moninkertaiseen jonotuskarsinaan. ”Nopeammin, nopeammin!” huusivat miehet vaimoilleen ja vetivät lapsia käsistä. Punapukuiset vartijat kamppailivat saadakseen mellakka-aidan paikoilleen, ihmiset jyräsivät ohi vasemmalta ja oikealta.

Pian viemäri kuitenkin sulkeutui ja päällemme ei enää satanut lisää ihmisiä. Karsinassa jonottaminen tuntui levolta äskeisen taistelun jälkeen, vaikka meitä taas tuijotettiin, valokuvattiin ja ihmeteltiin. Painetta oli sen verran, että pikkutyttö lähes liiskautui mustaan tukipylvääseen.

Alhaalla, ennen hissiin pääsemistä, olimme ajatelleet, että hissin ovet ovat kuin taivaan portit ja niiden jälkeen koittaisi vapaa kävely. Nyt, kun torni oli osoittautunut korkeaksi helvetiksi, olisimme voineet hankkiutua sieltä pois tikkaitakin pitkin.  Mutta ei portaita, ei tikapuita, ei nopeaa helpotusta, vaan viimeiseksi luullun jonotuksen jälkeen pääsimme alaspäin menevällä hissillä vain 90 metrin korkeudessa kelluvaan jättipalloon. Siellä oli huvipuisto ja pelihallli ja uusi jono, joka täytyi voittaa päästäkseen seuraavaan hissiin.

Kiinalaiset aloittivat alusta: ”Me ollaan yhdessä…”


Usean tunnin
seisomisen, kamppailun ja hikoilun jälkeen jonotuksesta tulee euforista. Maratonjuoksijat kertovat vastaavasta kokemuksesta, joka tulee ehkä 30 kilometrin juoksemisen jälkeen: yhtäkkiä kaikki on kevyttä, juokseminen ei rasita enää ollenkaan ja matkaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Tornista laskeutuessa oli samanlainen olo. Miten on mahdollista enää liikkua omin jaloin ja ilman suuntaa-antavia karsinoita?

Kiinalaiset luultavasti pitivät koko jutusta, olihan se kuuma, kovaääninen ja sosiaalinen kokemus.

Ymmärrän heitä täysin. Olen kokenut yhtä tiivistä joukkotunnelmaa vain suurimmissa mielenosoituksissa. Tietoisuus itsestä liukenee massaan, ja keho pystyy toimimaan melkein automaattisesti ympäristön vihjeiden perusteella. Voi seurata mitä tahansa, mellakka tai vielä kaksi tuntia jonotusta. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, koska kaikki on nautinnollista ja kartesiolaisesta egosta on päästy eroon ajat sitten. Jäljellä on anonyymi kasa lihaa ja elimiä.

Jonottaminen tekee vapaaksi!

1 comment to Lähijonotustaktiikoita

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>