Ei tätä maata työllä rakennettu – vaan lakkoilemalla

Kuulemma Suomessa on joskus ollut toimivammat julkiset palvelut, sosiaaliturva ja koulutusjärjestelmä. Kerrotaan myös, että 1960- ja 1970-luvuilla työaikaa pyrittiin lyhentämään, päinvastoin kuin nykyään, ja lyhentämisessä myös onnistuttiin.

Tipahtiko hyvinvoinnin lisääntyminen tuolloin ihmisten palkkapusseihin kuin K-Kaupan bonuspallerot?

Ei, vaan hyvinvointi ”ulosmitattiin kapitalistin pussista”. Siksi on paikallaan sanoa, ”ettei tätä maata ole työllä rakennettu – vaan lakoilla, työstä kieltäytymällä”.


Lainaukset ovat
tänään julkaistavasta pamfletista Radikaaleinta on arki. Kirja vertautuu heti kahteen paljon keskustelua herättäneeseen teokseen, Anna-Reetta Korhosen, Jukka Peltokosken ja Miika Saukkosen Paskaduunista barrikadeille -pamflettiin sekä Anna Kontulan Olkiluoto-tutkimukseen Näkymätön kylä. Puolet kirjoittajistakin on samoja.

Osittain kirja jatkaa prekariaattikeskustelua eli puhetta epävarmasta elämästä, jossa kiikutaan löysässä hirressä työnostajien ehdoilla. Kirja osoittaa tilastoilla, että ryhmänä prekariaatti ei ole mikään marginaali. Työttömiä, määräaikaisia työntekijöitä, vuokratyöntekijöitä, yksinyrittäjiä ja jatkuvan osa-aikatyön tekijöitä oli Suomessa vuonna 2009 Tilastokeskuksen mukaan yhteensä 915 000.

Kun tähän lisätään vaikeasti tilastoitavat ryhmät, kuten pimeät duunarit, ulkomaalaiset siirtolaistyöläiset, apurahatutkijat, pienyritykset ja osuuskunnat, niin huomataan että prekariaatissa on kyse yli miljoonan ihmisen ”marginaalista”.


GPI:n eli
todellisen kehityksen indikaattorin mukaan hyvinvointi oli Suomessa suurinta juuri ennen 1990-luvun lamaa. Lamaleikkauksilla ja oikeistopolitiikalla indikaattori on saatu laskemaan 1970-luvun alun tason alle.

Laskelmien mukaan tuloerojen lisääntyminen on vahingoittanut hyvinvointia eniten. Kirjassa poliittinen käännekohta paikannetaan vuoteen 1993, jolloin verouudistus eriytti pääomaverotuksen muusta verotuksesta ja laski sitä. Kyseessä oli kylmän harkittu tulonsiirto varakkaimmalle väestönosalle. Tuolloin myös yritysten voitot alkoivat kasvaa huimasti palkkatuloja nopeammin. Seuraukset koetaan:

Köyhyysongelma ja rapautuva sosiaaliturva ovat vahvasti yhteydessä palkkojen suhteellisen osuuden laskuun. Useat kymmenettuhannet ihmiset elävät niukasti huolimatta siitä, että he käyvät töissä. Helsingissä jo 10 prosenttia toimeentulotuen saajista käy töissä ja luku olisi varmasti suurempi, jos kaikki tukeen oikeutetut hakisivat sitä. Suomessa ilmenee myös jälleen lapsiköyhyyttä, jonka kitkemisestä oltiin ennen ylpeitä.

(s. 114-115)

Oikeistokin kokee yhteiskunnallisen kurjuuden lisääntymisen, mutta ehdottaa ratkaisuksi vain enemmän työtä, tehokkaampaa työtä ja kontrolloidumpaa työtä. Pamfletissa kuitenkin huomautetaan, että työelämän tehokkuusvaatimuksista aiheutuvat kustannukset – kuten varhaiseläkkeet, sairauslomat ja työtapaturmat – ovat 40-50 % suuruusluokkaa valtion budjetista. Työpahoinvointi on lisääntynyt varsinkin julkisella sektorilla, ja ihmisten tyytyväisyys työhönsä on laskenut.

Työtahdin kiristäminen siis vain pahentaa asioita. Erityisesti se pahentaa arkea.


Arjen suunnittelu
ja hallinta on kirjan mukaan muuttumassa yhä hankalammaksi.

Tehokkuusvaatimukset kiristyvät, työurat sirpaloituvat ja pysyvätkin työsuhteet muuttuvat epävarmoiksi. Toimeentulon sattumanvaraisuutta pahennetaan sosiaalisia tulonsiirtoja heikentämällä. Koulutus- ja terveyspalveluja karsitaan ja hinnoitellaan. Ihmisiä ajetaan myymään aikansa, ihmissuhteensa ja vapautensa mahdollisimman pian, ettei joku muu ehdi ensin. Organisaatiot ovat jatkuvassa turbulenssissa. (s. 138)

Kirja nostaa ainakin vähän motivaatiota paneutua harmaaseen instituutio- ja tasa-arvopolitiikkaan. Ihmisten arki rakentuu instituutioiden puitteissa, siksi ”onni on mitä suurimmissa määrin yhteinen asia, josta päätetään siellä, missä jaetaan resursseja”.

Hyvän elämän ehdot on lopulta helppo määrittää, jos kirjaan on uskominen. Enimmäkseen ihmiset kaipaavat turvattua toimeentuloa, terveyttä, itsensä kehittämistä, mahdollisuutta luoviin kokeiluihin ja aikaa sekä toisille ihmisille että itseisarvoiseen tekemiseen (eli työhön jolla on merkitystä).


Kapitalismi on
hyvän elämän vihollinen. Työelämän muutoksen myötä yhä suurempi osa työväestä joutuu vastaamaan sekä työnteostaan että toimeentulostaan yrittäjän riskillä ja mentaliteetilla. Itseään täytyy myydä ja päivittää jatkuvasti, ja myös epäonnistumisista on syytettävä itseä.

Kapitalistilla markkinoilla itsensä työllistäjän osana on riistää itse itseään tullakseen toimeen edes välttävästi. Omaan kilpailukykyyn on panostettava kaikkensa, eikä palkintona ole välttämättä muuta kuin se, että toimeentulon epävarmuus näyttäytyy henkilökohtaisena konkurssina ja epäonnistumisena ihmisenä.

(s. 58)

Pahimmillaan arjesta tulee ”eräänlaista työn eteen tehtävää työtä, työkyvyn jatkuvaa ylläpitoa ja kehittämistä”. Työnteko vaikuttaa ulkoisesti tulevan itsenäisemmäksi ja vapaammaksi, mutta samaan aikaan ”elämästä katoaakin vapaus työstä”.

Silti työnostajat ja elinkeinoelämä jaksavat valittaa ”työvoimapulasta”.

Työvoimapula. Työnostajat eivät saa haluamaansa työvoimaa haluamillaan ehdoilla. Koska kustannukset voisivat ostajien kannalta olla aina vähän matalammat, työvoimapula vallitsee aina.

(Sanasto, s. 155)


Kirjoittajat julistavatkin
vähän kieli poskessa, kravatti nenässä ja hame korvilla, että

Jos Kokoomus ilmoittautuu työväenpuolueeksi ja lupaa tehdä valtakunnasta yhden suuren työleirin, niin ilmoittautukoon vasemmisto työttömyyden ja ja työstä vapautumisen puolueeksi!

(s. 60)

Työ on vähintään määriteltävä uudelleen. On luotava uusia työn ja toimeentulon muotoja, sellaisia, jotka eivät orjuuta ihmisiä eivätkä ylitä planeetan kestokykyä. Työkeskeisyydestä on päästävä eroon, ja keinotekoiset erottelut työ- ja työttömyysmuotojen välillä on hävitettävä.

Käsite ”työttömyys” joutaa romukoppaan. On hyväksyttävä, että tarpeellista palkkatyötä ei riitä kaikille, ja tunnustettava, että suuri osa yhteiskuntaa pystyssä pitävästä toiminnasta tapahtuu palkkatyön ulkopuolella. Normaalityöaikaa on lyhennettävä ja annettava kaikille työikäisille – työssäkäyville tai ei – mahdollisuus itsensä kehittämiseen vapaavalintaisten opintojen parissa. On tuettava mahdollisuuksia yleishyödylliseen ja omaehtoiseen toimintaan. Tähän nimenomaan on varaa. Sen sijaan ihmisten ylikuormitus, kilpailutus ja kontrollointi tulee yhteiskunnalle liian kalliiksi.

(s. 42-43)


Mitä muuta
voimme tehdä paremman arjen eteen? Kirjassa on paljon ehdotuksia:

  • avoimet resurssit eli commonsit, kuten kirjastolaitos, CC- ja GPL-lisenssit, avoimet ja vapaat ohjelmistot (”Olisi vastustettava työnostajian pyrkimyksiä sulkea oikeudet itselleen”)
  • perustulo, joka parantaa työntekijöiden neuvotteluasemaa, palkitsee hoivatyöstä ja mahdollistaa itsensä työllistämisen ja vapaan kansalaistoiminnan (”Perustulon moninaisista vaikutuksista johtuen sen kustannusten laskeminen on haastavaa. Tulevia hyötyjä voivat olla esimerkiksi työn kuormittavuudesta aiheutuvien terveyshaittojen vähentyminen, yritteliäisyyden tuoma uusi varallisuus sekä kasvavasta itsenäisyydestä ja elämänhallinnasta avautuvat positiiviset kehityskulut.” ”Perustulolle ei ole mitään yksiselitteisesti laskettavissa olevaa summaa. Kyse on siitä, paljonko joukkovoima kykenee ulosmittaamaan yritysten voitoista”)
  • tulonsiirrot rikkaille ja työnostajille on lopetettava ja oikeiston luokkapolitiikka on murrettava. (”Ympäri maapalloa kehkeytyvien vastarintaliikkeiden keskeinen tavoite on oltava luokkakamppailussa valloille päässeen porvarillisen hegemonian kyseenalaistaminen ja lopettaminen. Tämä vaatii liittolaisuussuhteiden rakentamista ja vuosien kovaa taistelua uudelleenjaon puolesta aivan kuten kapitalisteilla kesti vuosikymmeniä miehittää yhteiskunnan rakenteet ja instituutiot”)
  • kapitalismin massamittainen downshiftaus (”Yksilöllinen hyppy oravanpyörästä on harvojen etuoikeus. Se edellyttää turvattua toimeentuloa, ja perheelliseltä vähän enemmänkin. Miljoonan marginaalille kohtuullinen elämä sopii vain, jos suoritustasoa lasketaan kollektiivisesti koko yhteiskunnan puitteissa.”)

Kyllä downshiftaukselle ja degrowthille, kunhan ne tehdään joukolla. Parempi arki saavutetaan edelleen lakkoilemalla ja tietenkin rakentamalla yhteisiä ja avoimia instituutioita.

Kirjan koulutusta käsittelevä jakso on niin mielenkiintoinen ja vimmainen, että se ansaitsee oman postauksensa tulevaisuudessa.

Siihen asti hedelmät yhtyy kirjan sanomaan: ”Puretaan kasvu, kohtuullistetaan rikkaat! Downshiftataan kapitalismi!”

10 comments to Ei tätä maata työllä rakennettu – vaan lakkoilemalla

  • […] Lue arvostelu täältä This entry was posted in kirja. Bookmark the permalink. ← Me olemme miljoonan marginaali […]

  • rot

    Täytyykin tutustua, jos tämä olisi vaikka vähän vähemmän pääoman vasenta siipeä kuin Paskaduuneista barrikadeille.

  • larkin

    “Perustulolle ei ole mitään yksiselitteisesti laskettavissa olevaa summaa. Kyse on siitä, paljonko joukkovoima kykenee ulosmittaamaan yritysten voitoista”

    Suomen köyhyysongelma on todellinen, jotain tarttis tehdä. MUTTA nykyajan globaalissa taloudessa yritykset, niiden omistajat ja maamme taloutta pyörittävä ns lahjakkain kansanosa nostaa kytkintä heti ja siirtää toimintansa Viroon tai Kiinaan mikäli täällä Suomessa ”joukkovoima alkaa ulosmittaamaan yritysten voitoista”. Oikeasti meidän pitäisi erota EU:sta jotta halpatuotteiden ja -työvoiman tuonnille saadaan stoppi.

  • @rot: Pääoman vasen siipi?

    @larkin: mihin tuo esittämäsi kokoomuslaisten fantasmaattinen argumentti perustuu? Suomen valtiossa on yhä melkoisia joukkovoiman ulosmittaamia rakenteita, ja kas vain, Suomen valtio on yhä melko kilpailukykyinen. Samoin kuin muut Skandinavian maat. Hmm…

  • llarkin

    Keskipalkka:

    Viro 775 €/kk
    Suomi 2800 €/kk

    Suomessa on 7000 työtöntä suomalaista rakennustyömiestä ja samaan aikaan meidän työmailla on töissä ainakin tuplamäärä virolaisia rakennusmiehiä. Siinä sitä on kilpailukykyä kerrakseen. Syy suomalaisten työttömyyteen on EU:n ja yhteismarkkinoiden. Suomen tulisi irtautua EU:sta ja vaatia virolaisilta jatkossa passit, viisumit ja työluvat (joita ei myönnetä). Tällä tavalla rakennusalaa vaivaava suomalaisten työttömyys saadaan ratkaistua. Sama pätee tavaratuotantoon. EU:sta eroamisen jälkeen otetaan käyttöön tullit, niin loppuu se tanskalaisen joulukinkun syönti tässä maassa ja taas on suomalaisen maanviljelijän toimeentulo taattu. Tuontitullien käytöllä maahamme alkaisi pikkuhiljaa palaamaan kokonaisia teollisuuden aloja joita täällä ei ole pitkään aikaan edes ollut, esim vaateteollisuus, kun ulkomaalaiset vaatteet olisivat tullien johdosta kuluttajille kotimaisia kalliimpia. Mielestäni tällaiset ajatukset eivät ole mitenkään kokoomuslaisia, en kyseisen puolueen politiikasta kovinkaan paljoa pidä.

  • Jaakko T.

    Kas sattumaa, Esko Seppänen käytti jokunen vuosi sitten samaa argumenttia EU:sta eroamista vastaan. En muutenkaan usko että se on kokoomuslaista alkuperää, mitä harva asia on. Siinä on sitäpaitsi totuudellinen aines, jolla voidaan paljastaa pääoman diktatuuria ”demokratian” naamion alta. Melko vaikeaa on kyllä kokeilematta määritellä, missä rajat tulevat vastaan. Täytyy siis kokeilla.

  • @llarkin: kai kilpailukyky nyt muustakin koostuu kuin työvoiman hinnasta, kun puhutaan ICT-taloudesta, innovaatioista ja brändeistä. Teollisuustuotannon kilpailukyky on sitten eri juttu, mutta se ei taida kuulua tähän.

    Mitä virolaisiin tulee, niin eikö ajatuksesi ole täysin kokoomuslainen siinä, että se syyttää tilanteesta yksilöitä eikä voitonhimoisia työnostajia.

  • larkin

    ”Mitä virolaisiin tulee, niin eikö ajatuksesi ole täysin kokoomuslainen siinä, että se syyttää tilanteesta yksilöitä eikä voitonhimoisia työnostajia.”

    Ei vaan syytin EU:ta ja yhteismarkkinoita.

  • […] Ei tätä maata työllä rakennettu – vaan lakkoilemalla | Vallankumouksen hedelmiä Käsite “työttömyys” joutaa romukoppaan. On hyväksyttävä, että tarpeellista palkkatyötä ei riitä kaikille, ja tunnustettava, että suuri osa yhteiskuntaa pystyssä pitävästä toiminnasta tapahtuu palkkatyön ulkopuolella. Normaalityöaikaa on lyhennettävä ja annettava kaikille työikäisille – työssäkäyville tai ei – mahdollisuus itsensä kehittämiseen vapaavalintaisten opintojen parissa. On tuettava mahdollisuuksia yleishyödylliseen ja omaehtoiseen toimintaan. Tähän nimenomaan on varaa. Sen sijaan ihmisten ylikuormitus, kilpailutus ja kontrollointi tulee yhteiskunnalle liian kalliiksi. […]

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>