Liikkeiden kriisi

En tiedä huomasiko kukaan, että Megafonista ilmestyi vappuna liikkeitä käsittelevä numero.

Jos kukaan ei huomannut, asia saattaa johtua siitä, että autonomisia, anarkistisia tai kommunistisia liikkeitä ei oikeastaan ole näkyvissä juuri nyt. Tai, no, mahdollisesti yksi on, mutta siitä on liian varhaista sanoa muuta kuin että kannattaa tulla mukaan.

Mitä Megafonissa sitten käsitellään: sinänsä hyvä kirjoitus ay-liikkeestä, mutta ay-liike ei ole ollut liike vuosikymmeniin, degrowth-liike (hieno päämäärä mutta toistaiseksi teoreettisesti heikko liike, koska ei käsitteellistä anti/kapitalismia tarkasti), Turun alakulttuuri- ja valtausliike (paikallisena liikkeenä hieno), Teemu Mäki sosialismista (blah), jalkapalloa (blah), Hrutsov (en tajunnut)… Ainoa todellista ja vaarallista liikettä käsittelevä teksti on Alistair Davidsonin Sinä, Marx ja Wikileaks. Myös Michael Hardtin kommonistinen kolumni on hyvä tiivistys.

Pointti lienee selvä: liikkeet ovat kriisissä.

Käsitellään liikkeiden kriisiä kolmella lyhyellä postauksella: kriisien lajit, puolueen rooli ja kysymys siitä, mitä nyt ollaan tekemässä.


Vuosina 0 – 2009
hedelmät eivät olleet kiinnostuneita puolueista, koska autonomisia yhteiskunnallisia liikkeitä riitti. Konflikti oli kaikkialla ja kapitalistista valtaa vastaan pystyi hyökkäämään kaikkialla. Vuonna 2009 täkäläisiin liikkeisiin iski monta kriisiä.

Ensiksi tuli burn out -kriisi. Tutut ihmiset eivät enää jaksaneet tehdä kaikkea lattioiden moppauksesta loputtomaan teoreettiseen keskusteluun, lehdistötiedotteiden laatimisesta bandisten maalaukseen, ympärivuorokautisesta päivystämisestä tavaroiden roudaamiseen. Tampereen squateissa ihmiset saivat homevaurioita. Helsingissä Sosiaalikeskus Satama romutettiin ja siellä tapahtui sukupolvenvaihdos: uudet toimijat ovat olleet erittäin sitoutuneita mutta myös kokemattomia. Opiskelijatoiminta organisoi hienoimman yliopistokapinan sitten 90-luvun alun mutta hidastui tuttuihin juttuihin: toimijoiden toimeentulo-ongelmat, mun täytyy opiskella, sä lähdet vaihtoon… Prekaarien ihmisten elämä on niin moninaista, hajanaista ja ennakoimatonta, että liikkeen jatkuvuus on ainainen kysymysmerkki. Mutta toisaalta: miksi pyrkiä väkisin jatkamaan liikettä, kun puolet ihmisistä on väsyneitä ja toisella puolella on parempaakin tekemistä.

Toiseksi teoreettinen kriisi puhkesi. Oman teoreettisen viitekehyksensä hedelmät on uuttanut vanhasta Megafonista, mutta Megafoni hajosi politiikan luonnetta ja henkilöitä koskeviin kiistoihin 2008. Prekariaattikeskustelu oli tehnyt prekariaatin ja perustulon tunnetuksi. Miten edetä tilanteesta? Toiset menivät mukaan porvarillisiin hallinnan instituutioihin, kuten ylioppilaskuntiin ja puolueisiin, ja jatkoivat Megafonin äpärälapsen kasvattamista. Toiset taas jatkoivat yhteiskunnallisissa liikkeissä (Vapaa liikkuvuus, Opiskelijatoiminta, feministiset ja queerit kollektiivit, talonvaltaukset) ja ryhtyivät kehittämään teoreettista ajattelua uuteen suuntaan. Ei ollut enää jaettua viitekehystä ja teoreettista motivaatiota. Uusi yhteinen tavoite puuttui.

Kolmanneksi tuli talouskriisi, josta liikkeet eivät osanneet sanoa paljon mitään. Politiikan pitäisi perustua analyysiin, ja kun analyysin uskottavuus murenee, politiikka joutuu kriisiin. Analyysin uskottavuus mureni, koska analyysi ei tehonnut talouskriisiin. Iso osa prekariaattikeskustelun kirjallisuudesta tuotettiin nousukausien aikana (erityisesti 2000-luvun nousukauden), joten ne eivät kiinnittäneet kovin tarkkaa huomiota kriiseihin. Uusi Megafoni ja Tampereen Marx-piiri tekivät kyllä kriisin kulun ymmärrettäväksi, mutta enimmäkseen kierrättivät vanhoja teorioita uudella materiaalilla. Tämä lähestymistapa ei ole toistaiseksi antanut merkittäviä poliittisia avauksia.

Neljäs kriisi on aloitteen menettäminen oikeistolle. Kysymys ei ole: ”Miten oikeistoon pitäisi reagoida?” vaan: ”Mitä meidän pitäisi tehdä, jotta oikeisto joutuisi reagoimaan meihin?”


Kriisit leikkaavat
toistensa läpi ja muodostavat asetelman, jota yhdenkään kriisin kenttä ei kokonaan hallitse.

Burn out -kriisi pitäisi ratkaista kehittämällä organisoitumista, joka ei säännöllisesti johtaisi burn outtiin ja kyllästymiseen (tai vaihtoehtoisesti kehittää laajempi strategia, joka nimenomaan perustuu kyllästymisten ja syttymisten sykliin ja hyväksyy säännölliset burn outit). Teoreettinen kriisi pitäisi ratkaista kehittämällä teoriaa jatkuvasti yhdessä yhteiskunnallisten kamppailujen ja pienryhmien kanssa; tästä parhaita esimerkkejä juuri nyt ovat Vasemmistofoorumin Peruste-julkaisusarja, Into-kustannuksen pamfletit, muutamat lukupiirit ja seminaarit sekä jo aikaisemmissa postauksissa mainostettu Virenin & Vähämäen Perinnöttömien perinne. Talouskriisin vaikutusta liikkeisiin pitäisi ajatella kysymällä, mitä on politiikka tilanteessa, jossa maailmanlaajuiset finanssimarkkinat ovat imaisseet sisäänsä niin kansallisvaltiot kuin yrityksetkin.

Ja lopulta ei pitäisi jäädä vain ”vastustamaan” oikeistoa ulkoa asetettuun kaksinapaiseen vastakkainasetteluun, vaan pitäisi löytää pakoreitti, jota kulkemalla koko asetelma muuttuu ja oikeisto joutuu jälleen reagoimaan autonomisiin aloitteisiin.

Ensi kerralla: mitä vittua, Vasemmistoliitto ja Vihreät?

12 comments to Liikkeiden kriisi

  • Sudet haukkuivat minut aloitteentekijäksi.

    Puhuttaessa liikkeestä, yhdistetään tilanne sukupuoliseen vilunkipeliaikaan ja siinä juuri on se oire joka kaataa mädän puun mustaksi mäskiksi.
    Pitää ymmärtää jotain väreistä ennenkuin maalaa, eikä tähän tarvita kuin pensseli ja pikku-balettijoutsen.

  • Sorge, mutta en taaskaan tajua yhtään sun hyperrunollisesta kommentista.

  • rot

    ”Liikkeissä” on aina mun mielestä ollut esillä se, että suurin osa niissä on ollut ilmaa. Paljon hypeä lyhyen aikaa, taustalla pieni aktiivijoukko, ja kun hype laskee niin mennään seuraavaan asiaan.

    Sitten tuon ilman takana on se kiinteä perusta, joka ei ole niin riippuvainen hypestä ja liioittelusta, vaan jossa asiat tehdään pitämättä meteliä.

    Kun katson 2000-lukua, niin nään siellä tasaista perustan valamista, vaikka katsonkin sitä enemmän anarkistiselta kuin marxilaiselta kantilta. Anarkistinen kirjallinen ja teoreettinen tuotanto on lähtenyt uuteen nousuun viimeisen viiden vuoden aikana, eikä kukaan ole enää aikoihin voinut syytellä anarkisteja siitä, että nämä istuvat edelleen lähinnä Kropotkinissa ja Espanjan sisällissodassa. Samaan aikaan on ollut erilaisia paikkojen avaamisia osuuskuntien ja yhdistysten kautta, mistä on rakentunut kontaktipintaa eri vapaudellisten toimijatahojen välille.

    Vaikka 2006 oli paljon otsikoita ja mediaseksikkyyttä niin mun mielestä asiat on nyt paljon paremmalla tolalla. Ihmiset tekee pitkän tähtäimen projekteja, ja vaikka prekariaattikeskustelun kirjallisuus tuotettiin pitkälti nousukaudella, niin tuon ajan anarkistisen kirjallisuuden perusteesit pitävät edelleen kutinsa, ehkä vielä enemmän, sillä ne eivät olleet mitenkään sidottuja nousukauteen ja kapitalismin paranteluun.

  • @rot: kaksi asiaa. Hyppäsit nyt postaustrilogian viimeiseen osaan, jossa aion käsitellä juuri tuota perustan tai infrastruktuurin nousua ja sanoa, että siihen kannattaa keskittyä mutta myös pohtia, miten sitä saisi näkyvämmäksi. Olen samaa mieltä, että esimerkiksi autonominen media voi nyt hyvin (Vaikuttavaa tietotoimistoa ja Valtamediaa ei ole, mutta on monta verkkolehteä, foorumeita, blogeja ja sosiaalinen media).

    Sivuhuomautuksena muuten: sillä huomautuksella, että prekakeskustelun kirjoista tärkeä osa tuotettiin nousukauden aikana, tarkoitin vain, että ne eivät käsittele talouskriisien roolia ja vaikutusta kovin tarkasti – kyllä niiden teesit musta muuten pitää melko tarkasti paikkaansa, vaikka politiikassa onkin niiden osalta kehittelemistä.

    Toinen asia: en ole yhtä varma, että voidaanko tehdä esittämääsi erottelua ”ilman” ja ”perustan” osuuteen liikkeissä. Yksi liikkeiden tärkeimmistä tehtävistä on luoda ihmisille voimaannuttavaa subjektiivisuutta eli antaa kokemiselle ja toiminnalle muotoja, jotka ihmiset kokevat hyviksi. Tässä tehtävässä voi onnistua ilmapierukin, katsotaan vaikka perussuomalaisia liikkeenä.

  • rot

    Klementiini: Tuo voimaannuttaminen on tärkeä huomio. Monet tulevat mukaan juuri spektaakkelien kautta, ja esimerkiksi kadunvaltaus voi olla ensimmäinen asia mikä nostaa esiin ylipäätään koko radikaalien olemassaolon. Sen sijaan ”liikkeiden” tapauksessa pitää muistaa, että vaikka hetkellisesti tuntuu olevan homma helvetillisessä nosteessa ja näkyvyyttä ja kaikkea niin täytyy pitää jalat maassa ja ymmärtää mikä on ilmaa ja mikä ei, eikä menestystä ja onnistumista voida mitata sillä paljonko mihinkin mielenosoitukseen saatiin väkeä tai millainen noste just nyt on, vaan pitkän tähtäimen onnistumiseen vaikuttaa juuri tuo perusta ja se miten spektaakkelimaisemmat jutut palautuvat tuohon perustaan.

    Vaikka liike tai spektaakkeli näyttäisi hetken hyvältä, niin jos sen seurauksena ihmiset väsähtävät niin että perustan hiljainen valaminen hidastuu tai heikkenee niin silloin liike tai spektaakkeli ei välttämättä ole ollut kovin onnistunut.

  • Kyllä, nyt jyräämme täysin samaa latua. Siis infrastruktuuria rakentamaan.

  • ”Ja lopulta ei pitäisi jäädä vain “vastustamaan” oikeistoa ulkoa asetettuun kaksinapaiseen vastakkainasetteluun, vaan pitäisi löytää pakoreitti, jota kulkemalla koko asetelma muuttuu ja oikeisto joutuu jälleen reagoimaan autonomisiin aloitteisiin.”

    Tämä ohje on erinomainen. Pitänee kirjoittaa se omaan ”politiikan huonetauluun”.

    Varsinkin, kun yksittäisen nimeltä mainitsemattoman valiokuntapuheenjohtajan taustajoukot ovat kyenneet pitkälti sanelemaan julkisen keskustelun asialistan viime aikoina.

    Aloite haltuun. Se ei lopulta edes vaadi kovin paljon muuta kuin selkeän viestin. Tehokeinoja on tietty syytä miettiä, kun mainstream media arvottaa asioiden uutisarvoa niiden epämääräisen ”kiinnostavuuden” mukaan.

    * * *

    Lisähuomiona se, että minulle vihreiden kategorinen kieltäytyminen ottamasta kantaa vasemmisto-oikeisto -kysymykseen on aina edustanut pyrkimystä murtautua ulos ylhäältäpäin annetusta kaksinapaisesta vastakkainasettelusta. Viesti on ollut kuitenkin ilmeisen huonosti muotoiltu, kuten viime vaalien tuloksesta saimme päätellä.

  • @Martti: aivan.

    Lisähuomiona se, että minulle vihreiden kategorinen kieltäytyminen ottamasta kantaa vasemmisto-oikeisto -kysymykseen on aina edustanut pyrkimystä murtautua ulos ylhäältäpäin annetusta kaksinapaisesta vastakkainasettelusta. Viesti on ollut kuitenkin ilmeisen huonosti muotoiltu, kuten viime vaalien tuloksesta saimme päätellä.

    Normaalisti vastaisin, että kieltäytyminen tuosta vastakkainasettelusta on yritys joko piilottaa politiikan sekavuus (ei itsekään tiedetä kenen puolta pidetään) tai jopa neutraalistaa koko politiikka (”ei vasemmalla eikä oikealla vaan edellä”, eihän tuo nyt tarkoita yhtään mitään). Ehkä kuitenkin tuossa on tärkeää juuri pyrkimys pois ulkoa annetusta ja tunkkaisesta historiallisesta asetelmasta. Vasemmiston ja oikeiston ristiriita on tosiaan peräisin porvarillisesta parlamentista ja voisi viimein tehdä muutakin kuin jumitella siinä edestakaisin.

    Vihreiden haluavat ohittaa jaon, mutta he eivät kuitenkaan ole edes yrittäneet päästä eroon politiikan porvarillisuudesta – varsinkaan Suomen vihreät, jotka taitavat olla ainutlaatuisen oikeistolaisia muihin Euroopan vihreisiin verrattuna.

    Viesti on ollut kuitenkin ilmeisen huonosti muotoiltu, kuten viime vaalien tuloksesta saimme päätellä.

    Taasko ongelmana on viestintä eikä poliittinen sisältö… 😉

  • ”Edellä” oleminen on minusta surkeimpia poliittisia sloganeita, joita on koskaan keksitty. Tympeämpää olisi vain oman puolueensa nimeäminen ”hyvien ihmisten puolueeksi” 😉 ”Edellä”-lause lienee peräisin joistakin vaaleista 1990-luvulta. Toivottavasti se kuolisi jo pois.

    Politiikan neutralisointi ja epäpolitisointi sen sijaan ovat asioita, joita en tunnista vihreissä. Minusta kaiken poliittisuus on aina ollut kaiken vihreän toiminnan lähtökohta. Piilevien vastakkainasettelujen esiin tuominen oli minulle alunperin syy ruveta äänestämään vihreitä ja myöhemmin lähteä mukaan vihreisiin.

    Mistä vihreät ovat pyrkineet irtautumaan? Raamista, jonka sisällä ainoa tapa tehdä parlamentaarista politiikkaa on asemoitua ’vasemmistolaisuuden’ ja ’oikeistolaisuuden’ omiin nimiinsä ottaneiden puolueiden keskenään sopiman rintamalinjan mukaan.

    Kyse on ollut yrityksestä tuoda puoluepolitiikkaan mukaan vihreä vaihtoehto sekä vasemmistolle että oikeistolle.

    Saksassa tämä näyttää tällä hetkellä toimivan erittäin vahvasti. Etelä-Amerikassa (esimerkiksi Kolumbiassa) näytti vuosi sitten hetken siltä, että vihreät todella pystyisivät nousemaan oikeasti ohittamattoman merkittäväksi globaaliksi poliittiseksi liikkeeksi. Aika ei ollut kuitenkaan vielä kypsä.

    Vihreän vaihtoehdon poliittinen sisältö on minusta ollut hyvin selkeä – mutta samalla on totta, että Suomessa erityisesti viime hallituskaudella tehtiin paljon myönnytyksiä, joiden vuoksi vihreisiin on kohdistunut täysin oikeutettua kritiikkiä oikeistolaisen politiikan liiallisesta tukemisesta. Sitä ei voi panna viestinnän piikkiin.

    Porvarillisuutta on minusta konflikteja karttava kompromissihakuisuus, joka yhdistää kaikkia puolueita ”oikealta vasemmalle”, paitsi perussuomalaisia. Siinä mielessä suomalainen puoluepolitiikka on läpeensä porvarillista, ja vasemmistoliittokin on ”porvaripuolue”.

    Silti enemmistöhallitus toimii enemmistöhallituksen logiikalla, ja sitä me vihreät emme kyenneet muuttamaan. Hallituksesta eroaminen toimii taktiikkana vain niin kauan, kunnes muut puolueet pystyvät kääntämään sen kiristysaseeksi ja silti jatkamaan enemmistönsä turvin eron jälkeenkin.

    Huonolla viestinnällä tarkoitin sitä, että vihreät eivät selvästikään ole kyenneet artikuloimaan riittävän suurelle joukolle ihmisiä, millä tavalla vihreät olisivat vaihtoehto sekä oikeistolle että vasemmistolle.

    Nämä vaalit ovat saaneet minutkin pohtimaan, ovatko vihreät lopulta kyenneet edes tarjoamaan vaihtoehtoa yhtään millekään, vai pitäisikö sittenkin valita selkeästi ”puoli”.

    Se tarkoittaisi kuitenkin luopumista poliittisen vihreyden ytimessä olevasta pyrkimyksestä irtautua/emansipoitua ylhäältä annetuista raameista ja alistumista jonkun muun sanelemiin ehtoihin. Se olisi kuolonsuudelma sille, mihin itse olen politiikassa uskonut vuodesta 1995 lähtien. Tietenkin se olisi myös mahdollisuus johonkin muuhun.

    Kaipaisin itsekin radikaalimpaa irroittautumista totutuista tavoista tehdä politiikkaa. Esimerkiksi tässä blogissa tuodaan ansiokkaasti esiin muitakin politiikan tekemisen tapoja kuin puoluepolitiikka ja parlamentarismi.

  • Se, onko oikeisto-vasemmisto -jaossa mitään mieltä, riippuu esim. siitä, hahmotetaanko politiikka luokkapolitiikkana vai asioiden hoitamisena tms. Itse näen sen paleo-marxilaisesti luokkapohjalta, ja tästä näkökulmasta vasemmisto ja oikeisto ovat käsitteinä ihan tarpeeksi selkeitä. ”Oikeisto” pyrkii ajamaan pääoman omistajien intressejä ja valtaa, ”vasemmisto” taas työläisten, näin yksinkertaistaen (mikä riittää tässä).

    Tässä mielessä oik. ja vas. vastaavat puhetta porvari- ja työväenpuolueista (jota sitäkin kuulee silloin tällöin). Itse en pidä tätä lainkaan vanhentuneena rintamalinjana, ja jos siitä halutaan pyristellä eroon, on se mielestäni lähinnä yritys välttää ottamasta kantaa yhteiskuntamme keskeisimpään ristiriitaan.

    Minusta tätä jakoa ei voi paeta esim. sillä perusteella, että puolueen keskeiset lähtökohdat liittyvät ympäristöön (vihreät) tai uskontoon (kristilliset). Intressien sovittelu ole mikään kolmas tie.

    Liberalistisempi käsitys vasemmistosta ja oikeistosta lienee kuitenkin tätä yleisempi, ja se tuntuu liittyvän lähinnä kahtiajakoon valtio-markkinat. Tästä näkökulmasta oikeistolaista on kannattaa markkinoiden ja kilpailun vapautta (mitä nyt halutaan valtion ylläpitämä infra ja pankkitukea silloin tällöin), vasemmistolaista taas kannattaa valtion puuttumista niihin.

  • […] Liikkeiden kriisi, osa 2: Mahtava epäonnistuminen Osa 1 täällä […]

  • […] viime aikoina tarkkanäköisiä analyysejä liikkeiden kriisistä (Liikkeiden kriisi osa 1, 2 ). Itse koen kuitenkin, että pinnan alla kytee monenlaisia vastarinnan mahdollisuuksia.   […]

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>