Liikkeiden kriisi, osa 2: Mahtava epäonnistuminen

Osa 1 täällä


Miksi epäonnistumisen täytyy olla surkeaa? Surkeasti epäonnistutaan, jos kaikki hiipuu nolosti. Kun juttu halkeaa reippaasti keskeltä poikki ja molemmat reunat imeytyvät omiin helvetteihinsä, silloin epäonnistutaan mahtavasti.

Liikekenttä, jota luonnehti toisaalta prekarisaatiokeskustelu ja toisaalta suora toiminta, on huippukohdansa (2006-2008) jälkeen epäonnistunut mahtavasti. Se halkesi, ja ensimmäinen ääripää imeytyi Vasemmistoliittoon. Puolue itse joutui Kokoomuksen kiinniottokoneiston pauloihin ja päätyi rattaaksi konservatiivihallitukseen.

Toinen ääripää puolestaan ajautui vainoharhaisiin hallusinaatioihin ja päätyi hyökkäämään rautateitä ja roskapönttöjä vastaan.

 

Monimutkaisten järjestelmien tutkimuksessa puhutaan ”bifurkaatiosta”, kun järjestelmä ylittää kynnyksen, joka saa sen käytöksen muuttumaan ennakoimattomalla tavalla.

Yksi bifurkaation laji on haarautuminen. Kuuluisa esimerkki tästä on lamppu, joka alkaa heilahdella kahden tilan (sammuneen ja erittäin kirkkaan) välillä. Seuraavassa vaiheessa lampun valoisuus vaihtelee neljän tilan välillä, ja niin edelleen – jos tätä jatketaan äärettömyyteen, niin päädytään kaaokseen (sitä ennen lamppu taitaa tosin poksahtaa).

Karkeasti ottaen – ja hieman salakavalasti Deleuzen & Guattarin ajattelun kautta kierrätettynä – bifurkaatiopiste voi johtaa kahdenlaisiin seurauksiin:

  1. järjestelmä siirtyy toiseen, valmiiseen käyttäytymismalliin (”attraktoriin”)
  2. järjestelmä tuottaa kokonaan uuden joukon käyttäytymismalleja ja muutoskynnyksiä (”bifurkaatioita”).


Nyt on varmasti
selvää, että tarkoituksena tässä on esittää yllä mainittu liikekenttä järjestelmänä, joka on ylittänyt kynnyksen ja kokenut jonkinlaisen haarautumisen.

Sovelletaan kaksijakoa liikekenttään. Ensimmäisessä bifurkaatiotapauksessa on kyse vain äkillisestä siirtymästä toiseen tilaan, kuten muutos ulkoparlamentaarisesta liikkeestä byrokraattiseen puolueeseen. Jälkimmäisessä tapauksessa on kyse poliittisesta läpimurrosta, joka tuottaa kokonaan uusia yhdistelmiä ja ympäristöjä, kuten Seattlen tapahtumat 1999 ja Ranskan tapahtumat 1968.

Asioille tarvitsee tehdä vain vähän väkivaltaa, jotta voi sanoa, että mainitsemani liikekenttä splittasi Vasemmistoliiton, ylioppilaskuntien ja järjestöjen edustamiin rakenteisiin ja talonvaltaajien sekä anarkistien edustamaan subjektivismiin. Käytösmallit (liike, joka menee puolueeseen; liike, joka päätyy epätoivoiseen suoraan toimintaan) olivat ennalta annettuja, niissä ei ole järjestelmän kannalta kriittisesti uutta tai luovaa. Kyse oli siis ensin mainitusta tapauksesta: järjestelmä haarautui, mutta haarat päätyivät ennalta-annettuihin asetelmiin.

En ennusta kovin hedelmällistä tulevaisuutta kummankaan haaran asetelmalle.


Ääripäiden hajotessa tahoillaan
(tahallaan?) me keskustalaiset hengailemme miljöissämme ja etsiskelemme uutta kenttää.

Sitä odotellessa voi pitää mielessä, että uutta syntyy, kun yllättävät tahot löytävät toisensa: opiskelijat ja työläiset 1968, ammattiliitot, alkuperäiskansat ja anarkistit 1999, reivaajat, talonvaltaajat ja ympäristöaktivistit 1994. Sen sijaan epäonnistumiset liittyvät yleensä jakautumiseen ja eristäytymiseen, ainakin, jos ne eivät johda uusiin liittolaissuhteisiin.

Ennen kentän muodostumista sille käyskentelevät hirviöt.

13 comments to Liikkeiden kriisi, osa 2: Mahtava epäonnistuminen

  • mh

    Tuolla työryhmälistassa sulle hallusinoivaa kriisiä:
    http://mustapispala.takku.net

    Paskat tässä mitään ”kriisiä” olla nähtykään, vaikka autonomit hylkäskin autonomian ja hyppäs ”reaalipolitiikkaan” vieden mukanaan viimeisetkin rippeet uskottavuudestaan.

    Täällä ruohonjuuritasolla homma on ollut aika tasasta nousua jo useamman vuotta.

  • Kerro lisää ruohonjuuritason homman noususta? Käsittääkseni lähinnä ”homma” on tosiaan noussut ja saanut yhteiskuntaa muutettua ruohonjuuritasolla viime vuosina.

  • mh

    No jos nyt et osannut vilkaista, niin mitä tulee toimintamuotojen, projektien, toimijoiden, ym. monimuotoisuuteen, vanhojen ongelmien (esim. ulossulkeva alakulttuurikeskeisyys) ylittämiseen, teoreettiseen kehitykseen, julkaisuihin, itsetuotantoon, osuuskuntiin, vakiintuneisiin tiloihin jne. niin toi ”huippukohta” (2006-2008) oli vielä pelkkää hapuilua ja kävelemään oppimista. Nyt treenataan jo hölkkää…

    Tai jos ei tuota kehitystä nää niin ehkä pitäisi käydä enemmän ulkona?

  • Konkreettisia esimerkkejä? Jos kaverit hölkkää ja ryyppää anarkistisessa juomaprikaatissa, se ei vielä riitä. Varsinkaan se ei riitä ”ulossulkevan alakulttuurikeskeisyyden” ylittämiseen.

    Äärioikeistolaisten liikkeet ovat onnistuneet tulemaan ulos marginaalista. He ovat muuttaneet suomalaista yhteiskuntaa sen jokaisella tasolla lähiökadulta eduskuntaan. Tähän ei anarkistinen hölkkäpiiri toistaiseksi ole pystynyt. Muuttamisen ja ulospäinsuuntautumisen sijaan anarkistiset ja autonomiset liikkeet ovat kadonneet näkyvistä. Voidaan hehkuttaa, että ne porisevat kannen alla ja kohta tulee ihan tosi kova rytinä. Ehkä tulee, ehkä ei, mutta tätä samaa anarkistit ovat hehkuttaneet niin kauan kun olen anarkistisia medioita seurannut – analyysi ei oikein vakuuta.

  • mh

    No johan tuossa yksi konkreettinen esimerkki annettiin linkkinä anarkistitapahtuman tarjonnan monipuolisuuteen. Samaten aika ulkona (tai siis pikemminkin sisällä) saa olla, jos ei noista esimerkeistä (projektit, toimijat, vanhojen alakulttuuriongelmien ylittäminen, teoreettinen kehitys, itsetuotanto, osuuskunnat, vakiintuneet tilat) keksi mitään konkreettista.

    Joka tapauksessa älä nyt lähde viemään keskustelua sivuraiteelle heittämällä nyt äärioikeiston tähän joksikin mittariksi, se on ihan oma keskustelunsa. Tässä oli kyse siitä sun teesistä, että 2006-2008 oli jotenkin helvetin kova meno ja nyt on ihan kuollutta. Autonomit tuntuu joo hävinneen kentältä, mutta kyllä nyt on aika helvetin paljon parempi meno kuin 2006-2008, vaikka ilmavaa spektaakkelia ehkä onkin vähän vähemmän.

    Se, että sä ruikutat edelleen jostain ”anarkistisen juomaprikaatin hölkkäkerhoista” kertoo enemmän siitä, että joidenkin asioiden tarkastelussa ei voida millään luopua puoli vuosikymmentä vanhoista ideologisista laseista, joilla on tunnetusti paha tapa sumentaa näkökenttää.

    Mutta mä en ole puhunut mitään mistään ”kohta tulevasta rytinästä”, eikä tietääkseni ole kukaan muukaan. Kyse oli vain tämän päivän vertaamisesta vuosiin 2006-2008 ja siitä, että tässä mielessä ollaan kaukana mistään ”kriisistä”, paitsi ehkä autonomien parissa.

  • No johan tuossa yksi konkreettinen esimerkki annettiin linkkinä anarkistitapahtuman tarjonnan monipuolisuuteen.

    Anarkistitapahtumat, autonomiset toimintapäivät sun muut ovat vuosikymmenet tarjonneet monipuolista tekemistä. Tämä ei kerro mitään siitä, onko yhteiskunnassa liikkeitä jotka pystyvät muuttamaan sitä.

    Samaten aika ulkona (tai siis pikemminkin sisällä) saa olla, jos ei noista esimerkeistä (projektit, toimijat, vanhojen alakulttuuriongelmien ylittäminen, teoreettinen kehitys, itsetuotanto, osuuskunnat, vakiintuneet tilat) keksi mitään konkreettista.

    Kirjoitan tämän sarjan tulevassa nelospostauksessa arkipäivän instituutioista ja tiedän, että esimerkiksi osuuskuntaliike on kokenut toisen tulemisen. En kuitenkaan näe, että yksikään näistä instituutiomuodoista olisi vielä muodostumassa yhteiskuntaa muuttavaksi ja konfliktia tuottavaksi liikkeeksi. Kerro, jos itselläsi on tällaisia kokemuksia laajemmasta murroksesta.

    Se, että sä ruikutat edelleen jostain “anarkistisen juomaprikaatin hölkkäkerhoista” kertoo enemmän siitä, että joidenkin asioiden tarkastelussa ei voida millään luopua puoli vuosikymmentä vanhoista ideologisista laseista, joilla on tunnetusti paha tapa sumentaa näkökenttää.

    Takku.netissä oli ilmoitus anarkistisesta juomaprikaatista, viittasin siihen.

    Joka tapauksessa älä nyt lähde viemään keskustelua sivuraiteelle heittämällä nyt äärioikeiston tähän joksikin mittariksi, se on ihan oma keskustelunsa.

    Olen kiinnostunut kaikista yhteiskunnallisista liikkeistä, myös äärioikeistosta. Näen, että äärioikeisto on kyennyt organisoitumaan erittäin tehokkaasti. Näen, että äärioikeisto kykenee painostamaan valtaa. Näen, että äärioikeiston vaikutus näkyy ruohonjuuritasolla. En näe, että olisi anarkistisia tai autonomisia liikkeitä, jotka pystyisivät lähimainkaan samaan. Anna esimerkkejä, jos itse näet tällaisia.

    Tässä oli kyse siitä sun teesistä, että 2006-2008 oli jotenkin helvetin kova meno ja nyt on ihan kuollutta.

    Odotan edelleen esimerkkejä ja todisteita.

  • mh

    Anarkistitapahtumat, autonomiset toimintapäivät sun muut ovat vuosikymmenet tarjonneet monipuolista tekemistä. Tämä ei kerro mitään siitä, onko yhteiskunnassa liikkeitä jotka pystyvät muuttamaan sitä.

    Taas sä kiertelet kysymystä. Tietenkin tapahtumien tarjonta kertoo aika paljon siitä missä mennään, ja vaikka niissä on aina ollut jotain kivaa, niin tietenkin ne kertovat aika paljon siitä missä mennään, millaisista asioista keskustellaan ja niin edelleen. Jos nyt edelleen otetaan vertailuun nuo ”huippuvuodet” 2006-2008 ja verrataan tähän päivään niin en mitenkään yhdy näkemykseen, että tuolloin olisi ollut jotenkin huippua ja nyt oltaisiin kriisissä, päinvastoin.

    Samaten tarkoitus oli osoittaa, että kuvauksesi siitä miten ”anarkistikenttä” on nyt jotenkin ”ajautunut vainoharhaisiin hallusinaatioihin” ja ”päätynyt” (miksi muuten passiivit?) ”epätoivoiseen” hyökkäykseen, on koko lailla aivan täyttä paskaa, ja tuollaisen kuvauksen esittäminen anarkokentästä yleisesti kertoo joko halusta sumuttaa ideologisista syistä, tai siitä ettei oikein olla perillä siinä missä mennään.

    Ylipäätään nuo iskut eivät olleet mitään determinististä väistämätöntä seurausta jostain ”liikekentän hajoamisesta”, vaan se oli iskun tekijöiden aktiivinen valinta, ilman että he olivat mitään passiivisia olosuhteiden uhreja. Mulla ei ole mitään hajua tekijöistä, mutta uskoisin, että tuollaisiin iskuihin osallistuvien määrä on jotain prosentin murto-osan luokkaa täkäläisistä aktiivisista anarkistisen tai laajemman antagonistisen kentän toimijoista.

    En kuitenkaan näe, että yksikään näistä instituutiomuodoista olisi vielä muodostumassa yhteiskuntaa muuttavaksi ja konfliktia tuottavaksi liikkeeksi. Kerro, jos itselläsi on tällaisia kokemuksia laajemmasta murroksesta.

    No tässä on tietysti kyse siitä, että mikä muuttaa yhteiskuntaa? Itse olen lähinnä kiinnostunut muuttamaan asioita toimimalla konkreettisessa lähiympäristössä oikeiden ihmisten kanssa, enkä mitenkään näe konkreettisempana toimintana vuosien 2006-2008 mediaspektaakkelihenkistä vaatimusten esittämistä kuin vaikka tätä arkipäivän spektaakkelitonta proletaarista organisoitumista. Mä en näe, että vuosien 2006-2008 ”liike” (mitä sillä sitten tarkkaan ottaen tarkoitetaankaan?) olisi kovinkaan kauheasti muuttanut yhteiskuntaa tai aiheuttanut mitään sen laajempaa murrosta, mitä tämä arkipäivän spektaakkelittomampi organisoituminen ei tekisi.

    Takku.netissä oli ilmoitus anarkistisesta juomaprikaatista, viittasin siihen.

    Kappas, niinpäs olikin. Vielä jää hämäräksi, miten viittaus anarkistien huumoriin ja (varsin perusproletaarisiin) illanviettotapoihin liittyy tähän, muuten kuin esimerkkinä aikaisempien skenekoodien ylittämisestä, sikäli kun jotain vuosia sitten ois varmaan ollut ihan karmeen noloo anarkistien kutsua ihmisiä kattomaan lätkää?

    Olen kiinnostunut kaikista yhteiskunnallisista liikkeistä, myös äärioikeistosta. Näen, että äärioikeisto on kyennyt organisoitumaan erittäin tehokkaasti. Näen, että äärioikeisto kykenee painostamaan valtaa. Näen, että äärioikeiston vaikutus näkyy ruohonjuuritasolla. En näe, että olisi anarkistisia tai autonomisia liikkeitä, jotka pystyisivät lähimainkaan samaan. Anna esimerkkejä, jos itse näet tällaisia.

    Tämä äärioikeisto tällä hetkellä on oma kysymyksensä, mutta ei liity kauheasti siihen miten antiautoritaarikentän toiminta on kehittynyt 2006-

    Muuten sanoisin, että ainakaan kaduilla äärioikeistoa ei ole oikein näkynyt ja yleisesti ottaen ihan tavallisen proletariaatin parissa rasismi on huomattavasti vähäisempää kuin 15-20 vuotta sitten. Vaikka persujen kautta pääsikin ihan oikeita fasisteja eduskuntaan, niin mun nähdäkseni kadut on kyllä edelleen meidän, vaikka tietenkin voi olla, että jossain vaiheessa tulevaisuudessa niistä joudutaan tappelemaan.

  • Vielä muutama nopea huomio.

    Ensiksi: olen erittäin mielelläni väärässä tässä asiassa. Hyvä, jos ”anarkokentällä” on hommat paremmin kuin kolme vuotta sitten, vaikka en itse näe sellaista Helsingistä (tai juuri tänään Jyväskylästä) katsoen, enkä mediasta. Olisi hienoa jos näitä juttuja tehtäisiin näkyvämmiksi niin että ne välittyisivät tähänkin blogiin.

    Toimitko itse Tampereella tai jossain muualla kuin pk-seudulla? Se saattaisi selittää meidän erilaiset kokemukset.

    Toiseksi:

    Samaten tarkoitus oli osoittaa, että kuvauksesi siitä miten “anarkistikenttä” on nyt jotenkin “ajautunut vainoharhaisiin hallusinaatioihin” ja “päätynyt” (miksi muuten passiivit?) “epätoivoiseen” hyökkäykseen, on koko lailla aivan täyttä paskaa, ja tuollaisen kuvauksen esittäminen anarkokentästä yleisesti kertoo joko halusta sumuttaa ideologisista syistä, tai siitä ettei oikein olla perillä siinä missä mennään.

    Olisin täysin samaa mieltä, jos joku esittäisi tuollaisen kuvauksen ”anarkokentästä”. Tässä postauksessa puhuttiin kuitenkin liikekentän äärilaidoista, mitä tulee toimintapoihin, eikä (ainakaan pelkästään) anarkisteista. Mä näen kentän molempien äärilaitojen toimet – toisaalta hallituspuolue, toisaalta em. iskut – oireena kentän kokonaistilasta.

    Muuten sanoisin, että ainakaan kaduilla äärioikeistoa ei ole oikein näkynyt ja yleisesti ottaen ihan tavallisen proletariaatin parissa rasismi on huomattavasti vähäisempää kuin 15-20 vuotta sitten. Vaikka persujen kautta pääsikin ihan oikeita fasisteja eduskuntaan, niin mun nähdäkseni kadut on kyllä edelleen meidän, vaikka tietenkin voi olla, että jossain vaiheessa tulevaisuudessa niistä joudutaan tappelemaan.

    Taas joku Tre-Hki-ero tässä? Oon asunut Helsingissä nyt viisi vuotta ja vasta kahtena edellisenä olen toistuvasti esim. törmännyt patriootti-tarroihin ja kuullut juttuja hämäristä siegheilaavista ”partioista”. Voi olla tietysti sattumaa, mutta yhdistettynä puhetapojen muutokseen ja persujen nousuun se ei tunnu sattumalta.

  • kissakala

    @Klementiini:
    Sen verta mitä itse tiedän helsingin soskeskuskuvioista ja laajemmista radikaali/anarkokuvioista (myönnän olevani hieman ulkona), niin munkin mielestä on täyttä paskaa puhua jostain Suuresta Kriisistä tai Lamaantumisesta. 2009 ehkä oli jonkinsortin kriisiä, mutta mun mielestä toiminta on lähtenyt siitä rutkasti eteenpäin ja yksiselitteisesti parempaan suuntaan, mitä nyt aina on jotain ongelmia koska elämä on. Tietysti voidaan masentua siitä, että äärioikeistolla menee tällä hetkellä lujaa ja että radikaalipuolella ei ole tällä hetkellä samanlaista rummutusta meneillään kuin jonain tiettynä mystifioituna menneisyyden hetkenä. Ei vaan tunnu kovin hedelmälliseltä pohjalta meiningin kokonaisvaltaiselle arvioinnille. Ja jos lähdetään ääripäistä yleistämään jotain Suurta Kahtiajakoa, niin on vitun iso sokea piste näkökentän keskiössä. Muutenkin mua suoraan sanoen ottaa päähän nää sun ylimalkaiset ja yksinkertaistavat palikka-liikenarratiivit, joissa tuntuu olevan tärkeämpää tulkita toimintaa tietyn poliittisen ohjelman puitteissa kuin arvioida sitä (toimintaa) sen omassa arvossaan.

    Ajattelin vielä kommentoida tätä sarjaa perusteellisemmin, tää oli vaan tämmönen nopee väliinhuuto.

  • kissakala

    Se vielä tässä nopeesti, että sikäli kun sulla kuitenkin vaikuttaa olevan ainakin jotain sympatioita anarkismiin päin, niin mikä ihmeen juttu siinä on, että aina pitää ekana vetää esiin jotain niittirotseja, juomaprikaateja ja pomminheittäjiä kun puhutaan nykyisestä anarkotoiminnasta? Pitääkö tätä ymmärtää jonain ”rakentavana kritiikkinä” ja mitä kohtaan sitten? Ysäreitä? Populaarikulttuurissa (tai ”spektaakkelissa”) viljeltyjä kliseitä?
    Ainoa syy siihen, että nuo kliseet ovat enää millään tavalla elossa on se, että suurin osa tänhetkisestä anarkotoiminnasta ei tee niin vitun suurta numeroa itsestään, että siitä syntyisi uusia kuvia spektaakkeliin ja populaarikulttuuriin korvaamaan noita 20 vuotta vanhoja. Tämä ei kuitenkaan ole mikään syy varta vasten ylläpitää vanhaa spektaakkelikuvastoa ”paremman puutteessa”. Varsinkaan jos itse olevinaan on jossain yhteydessä anarkopiireihin, jolloin yllämainittu pitäisi olla suht itsestäänselvää. Ei se ainakaan auta viemään anarkistista toimintaa eteenpäin.

  • mh

    Klementiini: Mä uskon, että meidän erilaiset kokemukset johtuu ehkä ennen kaikkea erilaisesta tavasta katsoa ja arvottaa toimintaa. Spektaakkeli vs. spektaakkelittomuus, politiikka vs. antipolitiikka jne.

    Tietty on myös paikkakuntaeroja sikäli, että Helsinki on ollut koko lailla ainoa kaupunki, jossa autonomit ovat olleet aktiivisesti myös kaduilla tekemässä juttuja, ja Helsinkiä ja Tamperetta (+Turkua?) lukuunottamatta melkein kaikkialla muualla hommat taisi tuossa joitakin vuosia sitten melkein kuolla kokonaan.

    Olisin täysin samaa mieltä, jos joku esittäisi tuollaisen kuvauksen “anarkokentästä”. Tässä postauksessa puhuttiin kuitenkin liikekentän äärilaidoista, mitä tulee toimintapoihin, eikä (ainakaan pelkästään) anarkisteista. Mä näen kentän molempien äärilaitojen toimet – toisaalta hallituspuolue, toisaalta em. iskut – oireena kentän kokonaistilasta.

    Joo, my bad toi. Tuli luettua ehkä vähän hätäisesti, mutta silti nään, että sä vedät tässä vähän turhan marxilaisen deterministisesti. En mä näkis että mikään ”liikekentän hajoaminen” olisi johtanut toisia puolueisiin ja toisia tekemään tiettyjä iskuja. Tai että se olisi mikään oire, saati epätoivoista.

    Mutta kuten sanottua, me katotaan asiaa ehkä vähän eri vinkkelistä eri painotuksilla. Ite nään jonkinlaisen antagonistisen kentän (joka pitää sisällään eri antiautoritaariset toimijat) kypsyneen ja laajentuneen tasaisesti (sekä teoriassa että käytännössä) vuosien varrella, ja joku prekarisaatiokeskustelu tai muutamat kampanjat on tuossa laajemmassa kokonaisuudessa melkoisen pikkujuttuja.

    Se on sitten taas oman keskustelunsa aihe konfliktien tuottamisesta ja eri kampanjoista, mutta nyt ois kyllä hyvä aika pyrkiä ihmisten enemmänkin analysoimaan tuota viime vuosikymmenen jälkipuoliskoa kun se on vielä tuoreessa muistissa.

    Taas joku Tre-Hki-ero tässä? Oon asunut Helsingissä nyt viisi vuotta ja vasta kahtena edellisenä olen toistuvasti esim. törmännyt patriootti-tarroihin ja kuullut juttuja hämäristä siegheilaavista “partioista”. Voi olla tietysti sattumaa, mutta yhdistettynä puhetapojen muutokseen ja persujen nousuun se ei tunnu sattumalta.

    Mä en ole vielä koskaan nähny tollasta oikeeta patrioottitarraa, mutta joka tapauksessa en lähtis vielä kauheasti tulkitsemaan natseilla menevän lujaa sen takia että ne liimaa tarroja (vitsi kun meidänkin jutut ois joskus niin pitkällä et jopa liimataan tarroja ja julisteita!), mutta tietenkin se viittaa trendiin mikä saattaa olla kasvussa lähitulevaisuudessa, mutta toisaalta vielä ollaan siinä tilanteessa, että natsit on niitä jotka järjestää keikkansa salaa ja mikä tahansa näkyvämpi yritys niiltä päättyis todennäköisesti siihen että ne sais köniin. Tietenkään ei saa tuudittautua mihinkään, vaan seurata tilannetta ja pitää huoli siitä, että vaikka ne vain nostais päätään niin ne saatais ajettua kaduilta takaisin koloihinsa.

  • […] viime aikoina tarkkanäköisiä analyysejä liikkeiden kriisistä (Liikkeiden kriisi osa 1, 2 ). Itse koen kuitenkin, että pinnan alla kytee monenlaisia vastarinnan mahdollisuuksia.   […]

  • […] voi tehdä monella tavalla ja monessa paikassa. Kuten Vallankumouksen hedelmät kirjoittaa, viime vuosina liikkeet eivät ole olleet voimissaan osin, koska aktivistit ovat siirtyneet […]

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>