Tunnustus: Tarvitsemme johtajan


Mitään ei ole tympeämpää lukea kuin blogipostausta, jossa selitetään kulunutta hiljaisuutta ja lupaillaan tulevaisuudessa ”parempaa” päivitystahtia. Ikään kuin loputtomasti jatkuvan kommunikaation pitäisi olla normi.

Tämä on juuri sellainen postaus. Psykologismia ja itsetilitystä.

Selitys hiljaisuudelle kuuluu: niin tältä hedelmältä kuin liikkeiltä yleisesti puuttuu johtaja.



Toki edellinen
lause on tuossa vain provosointiarvonsa vuoksi. En ole liittymässä Halla-ahon fasistilausuntojen sarjaan, enkä tietenkään väitä, että pitäisi oikeasti olla lihaa ja verta oleva nimellinen henkilö, joka on toisten yläpuolella, päättää mitä tehdään ja käskee toiset tekemään sen.

Helvettiin todelliset johtajat.

Tarkoitan, että meiltä puuttuu tällä hetkellä illuusio johtajasta tai suunnannäyttäjästä.

Meiltä puuttuu Taho, jonka kuvitellaan Tietävän miten Asiat Ovat.

Tarvitsemme subjektin, jonka oletetaan tietävän ja joka mukamas ottaa vastuun puolestamme.


Pystyn tekemään
paljon töitä politiikan eteen tasolla kuin tasolla, voin ottaa järjestelyvastuuta, ideoida, toimia kadulla, kirjoittaa tiedotetta tai siivota vessoja, mitä vaan, mutta tarvitsen tähän illuusion siitä, että on olemassa jokin taho, joka on minua enemmän perillä asiasta ja joka ottaa viimekätisen, lopullisen, metafyysisen vastuun asioista. Joku, joka takaa projektin merkityksellisyyden.

Tarvitsen uskon siihen, että on joku, jolla (oletetusti) on visio aiheesta ja joka (kuvitellusti) häpeää puolestani, jos juttu kusee pahimmilla mahdollisella tavalla.

En kestä ajatusta, että olisin ”itse” perimmäisessä vastuussa, eikä tätä psykologista rakennetta muuta mikään määrä eksistentialistista ylvästelyä.

Ihmiset eivät ota vastuuta ”itse”, vaikka kuinka toistelisimme, että itse täytyy kaikki tehdä ja kaikki on satunnaista, tee uskonhyppy ja ryhdy ritariksi.


Kun aloitetaan
kampanja, aloitteen täytyy oikeasti tulla joiltakuilta. Täytyy olla henkilöitä, jotka näyttäytyvät muille sellaisina, että heillä todella on käsitys asetelmasta ja siitä, mitä asioille pitää tehdä.

Ei niin, että nämä henkilöt saisivat määrätä tai päättää yhtään mitään, mutta heidän täytyy esiintyä sillä tavalla, että muut voivat (kuvitellusti) attribuoida heille vision ja tiedon asioista. Todellinen päätösprosessi tietysti tapahtuu kollektiivisesti ja toiminta aktualisoituu aina eri tavalla kuin on suunniteltu, mutta alkupisteeseen tarvitaan tämä illuusio.

Johtajiksi pyrkivät pitää kävelyttää lankkua pitkin piikkitynnyriin ja työntää mäkeä alas. Mutta illuusio tietävästä Tahosta tuntuu olevan välttämätön. Vastuunottaja, visionääri, the subject supposed to know.

Illuusio-Tahon ei tarvitse olla mikään Steve Jobs, vaan se voi olla kollektiivinen ja anonyymi prosessi. Se voi olla verkkolehti, jonka ympärille skene kokoontuu, johonkin fyysiseen alueeseen kytkeytyvä yhteisö, jokin klassinen ideologia, jokin ajattelija historiasta. Myytti, tai miksei vaikka urheilujoukkue, jos niistä tykkää. Kovin paljon mitään ei tapahdu ilman tällaista ”väärintunnistamis-illuusiota”.


Illuusion juju
on siinä, ettei Taho oikeasti kykene käskemään ketään – se menettäisi vähänkin auktoriteettinsa heti, jos se yrittäisi käskeä. Meidän täytyy uskoa Tahoon ja itse tuottaa sille voima, joka heijastuu takaisin meihin.

Taho ei ole mikään tuonpuoleinen olento, se ei ole ulottumattomissamme, mutta voimme kuvitella, että se tietää puolestamme – vaikka luultavasti on niin, että Taho on paljon enemmän pihalla kuin me ja että juuri tämä kuvitelmamme saa meidät tekemään jotakin mahtavaa ja täysin Tahosta irrallista tai sen ohittavaa.

Seuraavaa projektia varten Taho voidaan sitten viskata yli laidan.


Niin kutsutun
aikuistumisen murheenkryyni on siinä, ettei tällaista Tahoa enää tunnu löytyvän mistään – siis meille: Hommafoorumi ajanee asiansa äärioikeistolaisille miehille.

Kant määritteli valistuksen tunnetusti ihmisen vapautumisena itse aiheutetun alaikäisyyden tilasta. Kyse on Kantin mukaan ihmiskunnan aikuistumisesta, mihin liittyy perinteisten Tahojen (metafysiikka, moraali, teologia) sortuminen ja uskallus tietää ja ajatella itse. Aikuiset ihmiset käyttävät järkeään julkisesti ja …

Siihen se sitten jääkin. Aikuiset käyttävät järkeään ja debatoivat sivistyneesti, jupisevat keskenään, eivätkä toimi.

”Aikuinen” ei kykene toimintaan esimerkiksi siksi, että Taho-illuusion puute halvaannuttaa hänet. Aikuinen uskoo, että juuri ”hän itse” yksin on vastuussa asioista. Siksi hän ei pysty mihinkään. Aikuinen on impotentti ihminen.



Klassisessa kirjallisuudessa
nerokkaita ihmisiä pidetään lapsenomaisina. Uutta luomaan pystyy vain ihminen, joka on lapsellisen vastuuton eli olettaa, että joku muu ottaa vastuun hänen puolestaan.

Samaa voisi ajatella yhteiskunnallisista liikkeistä. Uutta pystyvät luomaan vain liiketoimijat, jotka ovat ”lapsellisia”. He uskovat Asiaan (vaikka oikeastaan on täysin epärealistista uskoa siihen) ja ryhtyvät toimintaan vastuuttomasti (vaikka ”aikuisten oikeasti” vastuu olisikin heillä).

Vain lapset kykenevät uskomaan Asiaan, joka antaa motivaation, ja Tahoon, joka vie vastuun.

Tulkaamme siis jälleen vastuuttomiksi lapsiksi, jotka kuvittelevat olioita.

15 comments to Tunnustus: Tarvitsemme johtajan

  • Nyt ollaan jännän äärellä. Hieno postaus!

  • Veera

    Tää blogi on usein ärsyttänytkin mua, mutta tämä oli hieno postaus. Kiitos.

  • fruitlover666

    Ajatuksia herättänyt kirjoitus. Ehkä hedelmäblogissa olisi ainesta illusoriseksi johtajaksi?

  • Anonyymix

    ”Todellinen päätösprosessi tietysti tapahtuu kollektiivisesti ja toiminta aktualisoituu aina eri tavalla kuin on suunniteltu, mutta alkupisteeseen tarvitaan tämä illuusio.”
    Edes nimellisesti kollektiivisissa ja johtajattomissa projekteissa käytännön päätöksenteko ei välttämättä ole kovin tasa-arvoista jos asiaan ei kiinnitetä huomiota, joten päätösprosessin kollektiivisuutta ei voi mitenkään pitää itsestäänselvyytenä. Varsinkaan, kun on olemassa ”henkilöitä, jotka näyttäytyvät muille sellaisina, että heillä todella on käsitys asetelmasta ja siitä, mitä asioille pitää tehdä.”

  • Psykoanalhallusinaatio

    Tää blokkaus jäi vähän turhankin ekspressionistiseksi, mut pakkohan tähän tekstiin on tarttua kun provoilu tuntuu olevan yks tän blogin pointeista.

    Vaikka postaus sisältää valmiiksi puolustusliikkeen autoritaarisuussyytöksiä vastaan (”Johtajiksi pyrkivät pitää kävelyttää lankkua pitkin piikkitynnyriin ja työntää mäkeä alas. Mutta illuusio tietävästä Tahosta tuntuu olevan välttämätön.”) jäi avoimeksi miksi tällainen fiktiivinen taho – oli se sitten kuvitelma subjektista jolla on kokonaiskuva projektista, liikkeiden suunnasta tai ideologiasta – on välttämätön?

    Onhan tästä vielä matkaa Zizekin hourailuihin itseorganisoitumisen, sisältäen johtajattomuuden, puutteista (http://www.lrb.co.uk/2011/08/19/slavoj-zizek/shoplifters-of-the-world-unite). Omasta, antiautoritaarisuuteen pyrkivästä positiostani en kuitenkaan tunne tarvetta kuvitella ”että on olemassa jokin taho, joka on minua enemmän perillä asiasta ja joka ottaa viimekätisen, lopullisen, metafyysisen vastuun asioista. Joku, joka takaa projektin merkityksellisyyden.” Tällaiset kuvitelmat tuntuvat enemmän vahingollisilta kun pyrkii tasa-arvoisuuteen, kaikkien mahdollisuuteen osallistua. Joka tapauksessa tuotamme kollektiivisesti projektiemme merkityksellisyyden vaikka valta jakaantuukin harmittavan usein epätasaisesti.

    ”Aikuinen uskoo, että juuri “hän itse” yksin on vastuussa asioista. Siksi hän ei pysty mihinkään. Aikuinen on impotentti ihminen.”

    Tämän voi kääntää myös aivan päälaelleen. Se, että ymmärrän olevani vastuussa teoistani on samaan aikaan sekä pelottavaa että vapauttavaa. Muutos lähtee siitä, että minä itse alan toimimaan enkä odota jonkun muun ampumaa lähtölaukausta. Tai kuvittele jonkun ’tahon’ tuomaa turvaa.

    ”Klassisessa kirjallisuudessa nerokkaita ihmisiä pidetään lapsenomaisina. Uutta luomaan pystyy vain ihminen, joka on lapsellisen vastuuton eli olettaa, että joku muu ottaa vastuun hänen puolestaan.”

    Kai se tulee flirttailusta psykoanalyysin kanssa, että tekstistä tihkuu kaipuu jonnekin lapsuuden paratiisiin missä vanhemmat (huokaus) ottavat vastuun teoistamme.

  • Vastuun tunteminen epämiellyttävänä ei tule olla mikään omatunnon asia, josta vakavamieliset nuhtelevat toisia. Olipa se ajan oire tai ajaton oire, sitä voi vastustaa fetissillä. Eräänlainen vastafetissi ajan hegemonisen ideologian/spektaakkelin/susipaskan tiedetyille ja tietämättömille fetisseille.

  • @fruitlover666

    Ajatuksia herättänyt kirjoitus. Ehkä hedelmäblogissa olisi ainesta illusoriseksi johtajaksi?

    Toimii vain jos et tiedä kirjoittajista mitään ja lisäät asiaan omia harhojasi. Anna palaa!

    @anonyymix

    Edes nimellisesti kollektiivisissa ja johtajattomissa projekteissa käytännön päätöksenteko ei välttämättä ole kovin tasa-arvoista jos asiaan ei kiinnitetä huomiota, joten päätösprosessin kollektiivisuutta ei voi mitenkään pitää itsestäänselvyytenä.

    Näin on. Ei riitä että sanotaan ”tasavertaisuus”, se täytyy tehdä joka kerta uudelleen todelliseksi.

    @Psykoanalhallusinaatio

    jäi avoimeksi miksi tällainen fiktiivinen taho – oli se sitten kuvitelma subjektista jolla on kokonaiskuva projektista, liikkeiden suunnasta tai ideologiasta – on välttämätön?

    ”Koska se on.” Haluaisin toisin. En ole kokenut toisin, ja päätelmääni tukivat myös pari satunnaista toveria, joiden kanssa keskustelin asiasta (ja jotka siis ovat enemmän anarko- kuin vassaripitoisia). Jos on täysin päinvastaisia kokemuksia, niin saa kertoa.

    En itse näe mitään hierarkkista siinä, että on joku fiksuksi kuviteltu taho, jolla on pokkaa esittää aloite. Aloitteen voi hylätä tai muuttaa täysin. Mutta asiat eivät lähde liikkeelle ilman että joku tekee jotakin.

    Olen istunut liian monta kertaa piirissä jossa jökötetään hiljaa kun kukaan ei uskalla ehdottaa mitään, ei edes mitään typerää.

    Psykoanalyysi- ja Lacan-viittaukset ovat tietysti silkkaa itsevittuilua.

  • Anonyymix

    ”En itse näe mitään hierarkkista siinä, että on joku fiksuksi kuviteltu taho, jolla on pokkaa esittää aloite. Aloitteen voi hylätä tai muuttaa täysin. Mutta asiat eivät lähde liikkeelle ilman että joku tekee jotakin.”
    On kyllä hyvä kiinnittää huomiota hierarkisiin ajattelutapoihin. Mun mielestä on täysin mahdollista eikä mitenkään harvinaista, että itse aloite syntyy kollektiivisesta prosessista eikä ole väliä, kuka minkäkin idean on ensi kertaa maininnut. Toimintaa inspiroiviin ilmiöihin, mistä ne sitten tuleekin, pitää pyrkiä suhtautumaan jonain muuna kuin itsestä ulkopuolisina johtohahmoina. Varsinkin kollektiivisen prosessin voi kokea ”meidän” ja sitä kautta ”mun” jutuksi pikemminkin kuin jonkun kuvitellusti muita paremman kollektiivissa vaikuttavan henkilön keksinnöksi, tämä pätee myös ”ulkopuolelta” tuleviin ilmiöihin, kun niistä inspiroidutaan ja otetaan omaan käyttöön, niistä tulee omia juttuja. Hieno puoli kollektiivisessa prosessissa on nimenomaan se, ettei prosessia tarvitse mystifioida ”johtajaksi” vaan voidaan tajuta, että ideat, joita kukaan ei välttämättä yksin olisi keksinyt, ovat meidän kaikkien. Se voi myös vahvistaa kokemusta, että ”mun” ja ”meidän” yläpuolista auktoriteettia ei ole olemassa.

  • psyko anal

    ”Olen istunut liian monta kertaa piirissä jossa jökötetään hiljaa kun kukaan ei uskalla ehdottaa mitään, ei edes mitään typerää.”

    Joo siis juttu kieltämättä käsitteli olemassaolevia ja vittumaisia ilmiötä. Tuskin kukaan joka on toiminut useammassa poliittisessa projektissa on myöskään voinut missata tota ringissä kököttelyä.

    Ehkä se pänni, että postaus piti vetää teoriatasolla potenssiin kaksi. No se toki on osa tän blogin tyylii, mut joskus myös hedelmissä puhutaan vähemmän teoreettisesti latautuneella kielellä.

    Tää oli siis aika turhaa nillitystä ”miks ei tästä kirjoteta tähän tyyliin kun en ite jaksa”.

    En siltikään ajattele tai pidä suotavana, että joku olettaisi jollain olevan täydellinen kuva kampailusta. On ihan ok ja toivonkin, että ihmiset tekevät alotteita ja pyytävät toiset niihin mukaan. Enkä väheksy asiantuntijatietoa eri ilmiöistä niin kauan kun ollaan valmiita jakamaan sitä muille, ettei ruveta erikoistumaan intellektuelleiksi tai teknokraateiksi. Yäk.

    Mieluiten haluisin nähdä tiloja, jossa ihmiset jotka yleensä menevät muiden mukana kokisivat voivansa heitellä ideoita toiminnasta. Eikö tällaisen fiksun tahon kuvitteleminen vain lisää ihmisille paineita esitellä omia epätäydellisiä ajatuksiaan?

    Itteni on ainakin helpompi puhua ja toimia kun tiedän ettei muutkaan ole täydellisiä.

  • viljami

    minä ainakin toivoisin suomeen karismaattista työläisjohtajaa, joka näkemyksen lisäksi osaa vielä pitää palopuheita ja sen semmoista.

    nykyäänhän aktivistien esiintymistä julkisuudessa joutuu yleensä jotenkin häpeämään 🙂 mutta kun esiin astumista ei harjoitella edes omissa anti-auktoriteettipiireissä.

  • Heta

    Ilmoittaudun päinvastaiseksi kokijaksi!

    ”“Aikuinen” ei kykene toimintaan esimerkiksi siksi, että Taho-illuusion puute halvaannuttaa hänet.”

    tai päin vastoin: mut on joskus halvaannuttanut juuri Taho-illuusio. joku tietää paremmin, mun pitäis ehkä lukea tästä enemmän, ottaa selvää asioista… eikä luottaa omaan kokemukseeni. on ollut tärkeää oivaltaa, että politiikka on tilanottoa henkilökohtaiselle kokemukselle.

    ymmärrän sen pointin että Taho on puhtaasti psykologinen ehto toiminnalle, ajattelun rakenne, mutta koen tämänkin toisin. on ahdistava ajatus, että olisin niin ehdollistunut niille ihan oikeille Tahoille (johtajat, opettajat, instituutiot) etten voisi ajatella>toimia toisin. Tätä ei ehkä tietoisesti voi valita, mutta VÄLTTÄMÄTÖMÄNÄ sitä ei voi pitää! ja sen muuttaminen on ehkä kaikkein tärkeintä… ajattelen että toiminnallamme voimme muuttaa myös omaa psykologiaamme, ja että meistä on mihin vaan, ajattelun autonomiaan ilman Tahojakin:) eikö Hardtilla ole jotain tällasta fiilistelyä? vallankumousta ei tehdä menemällä vuorille aseiden kanssa, vaan mahdollistamalla ja tuottamalla toiminnalla ”demokraattinen ihminen” tms…(”Ei riitä että sanotaan “tasavertaisuus”, se täytyy tehdä joka kerta uudelleen todelliseksi”, niinpä!)

  • Mainiota, kiitti Heta! Tuollaisia kokemuksia tällä osittain hainkin.

    Ehkä kyseessä on sukupuoliero? Miehillä on suurempi taipumus hakea samastuttavia ja voimaa antavia auktoriteetteja, naiset kokee Tahot latistaviksi?

    on ahdistava ajatus, että olisin niin ehdollistunut niille ihan oikeille Tahoille (johtajat, opettajat, instituutiot) etten voisi ajatella>toimia toisin.

    Jos joku esittää noin, niin ehdottoman ahdistava ajatusrakennelma kyllä.

    meistä on mihin vaan, ajattelun autonomiaan ilman Tahojakin

    Uskon tähän. Mutta miten tämä käytännössä tapahtuu? Miten saadaan mitään tehtyä ilman että ollaan vuorotellen mikro-Tahoja toisillemme?

  • Jalmari

    Ehkä kyseessä on sukupuoliero? Miehillä on suurempi taipumus hakea samastuttavia ja voimaa antavia auktoriteetteja, naiset kokee Tahot latistaviksi?

    En usko, että sukupuolierolla (tai sitten korkeintaan kulttuurisella) on tekemistä tän kanssa. Olen ’mies’ – ainakin tämmöisenä toimijana kuvittelen muut mun ottavan – ja silti samaistun samankaltaisiin kokemuksiin mitä Heta mainitsi. Mul on kyl jonkinlainen kuva sukupuolittuneesta olemuksesta päässäni jota vastaan yritän toimia. Toistaa toisin. Taistella ylisukupuolittunutta Tahoa vastaan.

    Yhtä hyvin vois varmaa sanoa, että miehillä on suurempi halu taistella Tahoja, auktoriteetteja vastaan. Mut se ois mun mielestä yhtä skeidaa kun se, että yleistää naisten kokevan tahot lannistaviksi.

    Uskon tähän. Mutta miten tämä käytännössä tapahtuu? Miten saadaan mitään tehtyä ilman että ollaan vuorotellen mikro-Tahoja toisillemme?

    Toiminnan kautta? Kun toistamme meille tarjottuja normeja toisin. Tai rikomme yleistä järjestystä vaikka maalamalla poliittisen graffitin näkyvälle paikalle. Tai kun varastamme päivän ateriamme ainekset ketjukaupasta. Ja tästä toiminnasta voi uuttaa teoriaa. Ajattelun autonomiasta puhuminen ilman minkäänlaista sidosta toimimiseen on aika puumaista. Aivot kelluvat eristetyssä vesialtaassa jne.

  • Toiminnan kautta? Kun toistamme meille tarjottuja normeja toisin. Tai rikomme yleistä järjestystä vaikka maalamalla poliittisen graffitin näkyvälle paikalle. Tai kun varastamme päivän ateriamme ainekset ketjukaupasta. Ja tästä toiminnasta voi uuttaa teoriaa.

    Kuulostaa abstraktilta. Miten toimintaan päädytään? Miten käytännössä – siis palikkatason konkretiassa – päädytään siihen että maalataan joukolla graffiti tai organisoidaan demo tai kokonainen liikekampanja?

    Yleensä niin, että joku tekee aloitteen, johon muut tarttuvat ja jota muut muokkaavat. Vai plumpsahtaako aloite automaattisesti bongista kuin joku pyhä henki?

  • Hyvä postaus! Ja hyviä kommentteja!

    Eikö kollektiivisesta kokemuksesta tule se subjektiivinen Taho, joka antaa yksilöille voimia? Tunteen siitä, että ei ole yksin tekemässä tai ottamassa vastuuta, vaan että siinä on muitakin ja jotain isompaa, jopa metafyysisempää takana. Jokin joka täyttää sen psykologisen ehdon, että tässä on kokonaisuudessaan jotain järkeä. Tuntuu turhalta pakottaa tuollaiselle kokemukselle joku aloittaja. Jos se on kollektiivinen päätös tai idea, että tehdään x yhdessä, niin silloin siitä ei voi antaa vastuuta jollekulle yksin. Tietty joku voi kokea sen tunteen vahvempana kuin toiset tai voi olla kokeneempi ja osaavampi ja sitä kautta innostaa muita, mutta lopulta se on kuitenkin kollektiivinen tunne tai idea, jota toteutetaan. Jokaisella voi olla omat mielipiteensä yksityiskohdista, mutta tietyllä joukolla on olemassa se kollektiivinen maali, johon poliittisessa toiminnassa pyritään. Yksilöt yhdessä tekevät kollektiivin, ei kukaan yksin. Ei kollektiivin muodostumiseen välttämättä edes tarvita jotakuta aloitteentekijäksi vaan ihmiset voivat kohdata toisensa jo valmiiksi tietoisina siitä, että on yhteinen päämäärä, jota tulee tavoitella. Ymmärtää, että jokin ongelma ei olekaan henkilökohtainen vaan yhteinen ja täten sen eteen tulee tehdä yhdessä – kollektiivisesti – töitä. Työläiset ymmärsivät, että työsopimukset ovat yhteinen, eivät vain yksittäisten työntekijöiden asia jne. Naiset, että naiseus ja naisen asema ei ole vain henkilökohtainen asia vaan yhteiskunnallisesti rakennettu tilanne, jota voi muuttaa.

    Jos halutaan maalata poliittinen graffiti, niin joku todennäköisesti tekee aloitteen ja kysyy muita mukaan, jos siis ylipäänsä haluaa siihen ketään muita mukaan. Tällöin aloitteentekijästä voi tulla Taho jollekulle toiselle, jos on vaikka karismaattinen tai pitää halussaan pussillista pilveä, mutta yhtä hyvin Taho voi olla se yhteinen aate, jonka eteen kyhätään ja silloin aloitteentekijä ei enää ole välttämätön vaan vain riittävä ehto graffitin toteutumiselle. Välttämätön ehto olisi se kollektiivisesti muodostunut idea poliittisen toiminnan tarpeesta. Yhteisestä ongelmasta, joka pitää ratkoa.
    On tosin mahdollista, että aloitteentekijä onkin vain taitava ja karismaattinen puhuja, joka myy omat ideansa muille yhteisinä ja samalla nostaa itsensä jalustalle Johtajana. Tosin silloin voi jo puhua pakkovallasta ja painostuksesta tai henkilökohtaisen voiton tavoittelusta, jonka taas ei tulisi liittyä poliittiseen toimintaan itseisarvona.

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>