Miksi journalismi on paskaa


Journalismi on paskaa.

Tämän verran on yleisesti tiedossa. Perusteet ovat kuitenkin erilaiset kuin ne, jotka tällä hedelmällä on nyt mielessä. Yleensä toistellaan, että journalismi on paskaa, koska se on laadultaan huonoa. Ennen toimittajat mukamas paneutuivat taustoihin tarkemmin, kysyivät kriittisempiä kysymyksiä ja olivat muutenkin vähemmän laiskoja.

Journalismin ongelma ei kuitenkaan ole laatu eivätkä journalistit välttämättä ole laiskempia, vaan kiireisiä, stressaantuneita ja ylityöllistettyjä. Kuten 50 vuotta sitten, nytkin tehdään paljon hyvää ja paljon huonoa journalismia. Aamulehti on esimerkki journalismista, joka on huonoa kaikilla mittareilla mitattuna, kun taas Hesarilla Kuukausiliitteineen on resursseja ja taitoja panostaa laajoihin ja mielenkiintoisiin juttuihin. Kyllä niissä on tyyli hiottu, sommittelu hinkattu ja faktat harkittu ja tämä on myönnettävä, vaikkei pitäisi Aatos Erkosta tai kokoomuksesta.

Silti minut valtaa raivo aina kun näen Hesarin mainoksen Helsingissä. Tekee mieli ajaa kaivurilla Sanomatalon seinästä ja kailottaa megafonista: LEHDEN TILAAMINEN EI KIINNOSTA MINUA, PITÄKÄÄ PASKANNE!!!

Mutta miksi vaivautua. Sanomatalot ympäri maailman heikentyvät joka tapauksessa. Sanoman itsensä osakekurssi on pudonnut puoleen siitä, mitä se oli pari vuotta sitten.

Juttujen laadulla ei nimittäin ole väliä, jos

  1. mediat vittuilevat avustajilleen vaatimalla heiltä kaikki oikeudet juttuihin ja kuviin  – samalla, kun sälyttävät oikeudellisen vastuun työntekijöille – ja ala on muutenkin menossa päin helvettiä jatkuvien irtisanomisten, tulosvaatimusten ja kovenevan kilpailun vuoksi
  2. jutut ja koko niitä kannatteleva rakennelma tukee hallitsevia tuloluokkia
  3. koko ajatus sanomalehdestä ja ylipäänsä sisällöstä maksamisesta alkaa olla absurdi.

Siinä kolme syytä, miksi journalismi on niin paskaa kuin se on.


1. Uudet avustajasopimukset ja toimittajien yleinen polkeminen.
Sanoma ja monet muut suuret mediayhtiöt ovat muutaman vuoden ajan painostaneet avustajiaan allekirjoittamaan sopimukset, jotka luovuttavat yhtiöille kaiken vallan ja oikeudet, mitä tulee avustajien töiden käyttämiseen.

Jos kirjoitan Hesariin jutun uudella sopimuksella, Sanoma voi uudelleenkäyttää juttua missä tahansa välineessä missä päin maailmaa tahansa maksamatta tai ilmoittamatta siitä mitään. Lisäksi Sanoma voi lätkäistä jutun vaikka kirjaan, jos siltä tuntuu, kun taas minä jutun kirjoittajana joutuisin konsultoimaan Sanomaa, jos haluaisin vaikkapa liittää sen kirjoituskokoelmaan. Vielä hauskempaa on, että kaikesta huolimatta minulla säilyy juttuun liittyvä oikeudellinen vastuu.

Valokuvaaja Kari Kuukka kirjoitti mainion postauksen, joka selittää sopimuksen ongelmat esimerkkien kanssa. Kannattaa myös tutustua Reijo-kampanjaan.

Hesari kusettaa freelancereitaan. Sitten sama lehti uutisoi, että

Työnantajalle palkkion maksaminen tulee palkkaa halvemmaksi. Itsensä työllistäjät maksavat oman sosiaaliturvansa, yrittäjäeläkkeen, eikä heillä ole työterveyshuoltoa.

Freelancereista joka kuudes elää Suomen köyhyysrajan alapuolella, eli tulot ovat alle 60 prosenttia mediaanitasosta.

Lehti viimeistelee groteskiuden laittamalla väsähtäneen hipsteri-kolumnistin virtsaamaan avustajia puolustavan kampanjan päälle.

Kun tilanne on tämä, sitä haluaa ihan freelancer-solidaarisuudesta kostaa mediajättiläisille. Sen lisäksi, että jättää tilaamatta eikä muutenkaan maksa mistään, sitä melkeinpä alkaa miettiä, että miten voisi tuottaa mahdollisimman paljon taloudellista vahinkoa tällaisille kusipäille.

Ei riistofirmoja muutenkaan tueta, miksi siis maksaa Sanoman tai muiden mediajättien tuotteista?


2. Journalismin etiikka ja politiikka.
 Valtamedia esittää olevansa neutraali ja tasapuolinen. Se pyrkii vain herättämään keskustelua ja esittelemään eri näkökantoja. Mutta kun keskustelu todella herää, jostain syystä suurimpien lehtien pääkirjoitukset, kolumnit ja muut äänensävyt jyräävät ylimielisesti tiettyjä kantoja ja vähättelevät toisia.

Journalismin ainoa tehtävä on relativistinen ”keskustelun herättäminen”. Jos persu-Hakkarainen puhuu neekeriukoista, niin hyvä, sillä se herättää keskustelua. Jos Raimo Sailas vaatii työntekijöiden oikeuksia pois ja opiskelijoille lisää velkaa, niin hyvä, sillä se herättää keskustelua. Jos sotilasjuntista ja roskaväen ampumisesta fantasioivasta Halla-ahosta tehdään kymmenen aukeaman juttua, niin hyvä, sillä ne herättävät keskustelua.

Jos Aamulehden toimittaja kirjoittaa kolumnin siitä, miten yksinäisten massamurhaaja-miesten taustalla on se, etteivät tytöt anna heille pillua, niin hyvä, sillä se herättää keskustelua. Viis siitä, että kolumni pönkittää haitallisia sukupuoliasetelmia ja syyllistää naisia miesten ongelmista ja jopa poliittisista kannoista. Tärkeintähän on, että ihmiset puhuvat!

Keskustelun herättämisen hokeminen kätkee sen, että keskustelun herättämiseen pyrkivä teko on itse keskustelua, jolla on tiettyjä vaikutuksia ja joka esittää yhteiskunnan tavalla, joka palvelee joitakin tahoja ja asettuu toisia vastaan. Faktat voivat pitää paikkaansa, mutta tämä ei muuta jutun tuottamaa efektiä, jos se on kehystetty tavalla, joka tosiasiallisesti tukee vallitsevia konservatiivisia käsityksiä.

On tietysti kaikkein naivein mediaa koskeva luulo, että median tarkoitus olisi vastustaa valtaa, kyseenalaistaa käsityksiä tai jopa yrittää tuoda esiin jotakin todella uutta tai ihmisiä voimaannuttavaa. Ei, sillä toimittajat toimivat vallan vahtikoirina siinä ainoassa merkityksessä, missä vahtikoiria on olemassa: ne vahtivat, ettei kukaan ota valtaa tai vahingoita sitä.

Vaikutuksilla tai päämäärillä ei ole väliä, tärkeintä on keskustelun herättäminen. Siinä journalismin virallinen etiikka. Voisi tulla mieleen kysyä, että mihin tällä keskustelulla oikein pyritään ja miksi sitä niin kovasti vaaditaan. Se selviääkin aina, kun jokin todellinen yhteiskunnallinen ongelma pakotetaan eliitin kasvoille, vaikkapa EuroMayDay-mielenosoituksia seuranneessa paskaduunikeskustelussa 2006 tai persujen vaalivoitossa 2011. Ensin vähättely ja puolustelu, sitten ylimalkainen esittely ja omien henkseleiden paukuttelu, lopuksi itsestäänselvyyksien roskakoriin viskaaminen ja saman konservatismin jatkaminen.

Journalismi tähtää siihen, että mikään ei muutu. Uutisia tulee sama määrä joka päivä riippumatta siitä, mitä tapahtuu, ja niiden pääasiallinen tarkoitus on toisintaa maailma nykymuodossaan eli sanoa että et sinä sille mitään mahda, vaikka kuinka tekisi mielesi.

Nyt joku ”oikea, pitkässä työsuhteessa oleva kokenut toimittaja” hymähtelee siellä, että lukijat saattavat kuvitella kaikenlaista, mutta todellisuudessa toimituspäällikkö ei sanele, mistä kirjoitetaan. Ei Erkko seiso selän takana vahtimassa, että isänmaan liiketoiminnan etuja puolustetaan oikein. Ei tietenkään! Mutta kuka niin on väittänytkään?

Sen sijaan on paikallaan sanoa, että aivan kuten professoreiksi valikoituu ihmisiä, jotka lausuvat tiettyjä ajatuksia oikealla tavalla, samoin toimittajiksi valikoituu ihmisiä, jotka kirjoittavat tietyistä asioista oikeaan sävyyn.

When you critique the media and you say, look, here is what Anthony Lewis or somebody else is writing, they get very angry. They say, quite correctly, ”nobody ever tells me what to write. I write anything I like. All this business about pressures and constraints is nonsense because I’m never under any pressure.” Which is completely true, but the point is that they wouldn’t be there unless they had already demonstrated that nobody has to tell them what to write because they are going say the right thing. If they had started off at the Metro desk, or something, and had pursued the wrong kind of stories, they never would have made it to the positions where they can now say anything they like. The same is mostly true of university faculty in the more ideological disciplines. They have been through the socialization system.

[- -]

Again, it is not purposeful censorship. It is just that you don’t make it to those positions. That includes the left (what is called the left), as well as the right. Unless you have been adequately socialized and trained so that there are some thoughts you just don’t have, because if you did have them, you wouldn’t be there.

(Noam Chomsky: What Makes Mainstream Media Mainstream)

On yksi asia altistua konservatiivisen viestintäteollisuuden voitontavoittelun myllyä pyörittäville tuotteille tuhat kertaa päivässä. On vielä ihan toinen asia maksaa siitä. Mistä pääsemmekin kolmanteen kohtaan.


3. Maksetut sisällöt.
Hesari mainostaa painolehteään Helsingin metrossa rimpsulla, joka menee jotenkin näin: ”Kaupunki on Stadi, Stadi on elämä, sanomalehti on Hesari”. Mainos on paitsi hanurista, myös asetelmaltaan väärässä. Kun markkinoidaan, että ”sanomalehti on Hesari”, niin oletetaan, että sanomalehti voisi olla jokin muu lehti kuin Hesari. Mutta me emme halua minkäänlaista sanomalehteä.

Yllä mainittujen asioiden lisäksi sanomalehti on kaikin puolin 1700-lukulainen ilmiö. Kaadetaan metsää, jotta voidaan työntää postiluukusta paksu nippu paperia, joka sisältää puolet mainoksia ja puolet uutisia, jotka on lukenut netistä ilmaiseksi jo edellisenä päivänä. Ei kukaan rationaalinen ihminen käytä nyt hertsileijakkaa rahaa sellaisen tilaamiseen. Irrationaalisemmatkin alkavat vihata pöydällä kohoavaa lukemattomien lehtien pinoa sen verran, että sanomalehtien levikki ja tulot laskevat parin prosentin vuositahtia.

Toinen Hesarin mainoskampanja meni joitakin vuosia sitten kutakuinkin niin, että ”Niina meni ylioppilaskirjoituksiin ja ei ollut lukenut mutta kirjoitti kuitenkin hyvin ja sanoi että jostakin ne tiedot tulivat mieleen, no mutta tämä jokin oli tietysti sanomalehti, lue sanomalehteä ja menesty”. Väärin taas: ”tämä jokin” eli kanava, josta omaksutaan jatkuvasti taustatietoja, on yhä todennäköisemmin Wikipedia, blogi tai joissakin tapauksissa nettilehti.

Toisin kuin sanomalehtiä, nettilehtiä tulee todella luettua. Moni meistä käy Hesarin tai Taloussanomien sivuilla kymmenen kertaa päivässä. Jutut eivät (valitettavasti) ole erilaisia kuin painettuna, mutta ainakin ne saa ilmaiseksi ja ilman mainoksia. Hesarin nettisivuja on kuulemma nykyään sietämätöntä lukea yleisillä koneilla valtavien ja animoitujen mainosten vuoksi, mutta en tiedä tästä mitään, koska käyttämissäni koneissa on selaimissa adblock-laajennukset, jotka poistavat mainokset automaattisesti.

Entä sitten painetut aikakauslehdet? Niistähän löytyy nätisti taitettuja, perusteellisesti kirjoitettuja ja asiantuntevia juttuja kaikista aiheista, ja mainoksetkin ovat astetta vähemmän häiritseviä, joskus jopa mielenkiintoisia. Tuntemistani ihmisistä aikakauslehtiä kuitenkin lukevat – tai ainakin niistä puhuvat – lähinnä kahdenlaiset ihmiset.

Ensiksi on näiden lehtien todellinen yleisö, intohimoisesti tietokoneista tai vaikka kuntoilusta kiinnostuneet harrastajat. Harrastajalle voi olla kätevää saada kerran kuussa hiottu paketti tietoja ja uutisia alalta. Toisaalta samat jutut löytyvät yhtä hyvin tehtynä netistä ja vielä aikaisemmin. Kiinnostavatko tietokoneet ja Pirkka-niksit? Lifehacker tekee ne paremmin kuin yksikään lehti. Valokuvaus? Digital Photography School ja parikymmentä Tumblrin valokuvausblogia. Ylipäänsä yhtään mikään? Wikipedian artikkeli linkkeineen.

Miten kenellekään jää edes aikaa lukea painettua lehteä, kun tarjonta on netissä niin hyvä?

Entä mikä on toinen aikakauslehtiä lukeva ryhmä? Toimittajat. Joskus tuntuu, että toimittajat ovat ylipäätään ainoa ihmisryhmä, joka jaksaa vakavissaan seurata valtavirtamediaa ja jauhaa siitä. Toimittajat kirjoittavat toimittajille ja kommentoivat toisten toimittajien juttuja, koska he saavat elantonsa siitä – ja koska muita ei vain kiinnosta. Netistä löytyy parempaakin tekemistä. Ja niinpä aikakauslehtienkin levikit ovat laskussa.

Kaiken kaupallisen median tavoite on sama: myydä mediaa kuluttava yleisö mainostajille mahdollisimman kovaan hintaan, sijoittaa saatu voitto ja myydä yhä isompi yleisö mainostajille yhä suurempaan hintaan.

Siinähän myyvät, mutta jos median toiminta johtaa huonoihin työsuhteisiin, kyynis-ylimieliseen konservatismiin ja epätoivoiseen maksujen kynimiseen (siinä kapitalistinen yritys pähkinänkuoressa), niin silloin journalismi on paskaa.


Jotta tästä
ränttäyksestä jäisi makeampi maku suuhun, vastaan lukijatutkijoiden iloksi siihen, minkälaista mediaa me täällä hedelmissä haluamme lukea.

Haluamme lukea mediaa, jonka työsuhteet ovat kunnossa. Sopimukset ovat reilut ja palkkiot kohdallaan. Ja jos mediaa tehdään vapaaehtoisperiaatteella, kuten vaikkapa Megafonia, Takkua ja Niin & näiniä, niin näidenkin suhteiden on oltava kunnossa.

Haluamme lukea mediaa, joka kyseenalaistaa vallitsevat valtamuodostelmat, näyttää mistä nämä rakenteet tulevat ja miten niitä pidetään yllä. Analyysin lisäksi media auttaa rakentamaan oman elämän autonomiaa.

Lisäksi haluamme lukea mediaa, joka on ilmainen. Voimme tukea sitä rahallisesti tai muuten, mutta emme taatusti maksa lopputuotteesta yhtään mitään – koska ei ole rahaa, koska ei kiinnosta ja koska muualta löytyy kuitenkin sama ilmaiseksi.

Siinä haastetta Sanoman brändääjille.

29 comments to Miksi journalismi on paskaa

  • No minä olen kyllä lukenut niin paljon ilmaista paskaa, että olen päättänyt että laatujournalismi on yksi niistä asioista josta olisin valmis myös maksamaan, siis ennen anarko-kommunismin voittoa.

  • Etkös itsekin kirjoita ilmaisjakelulehteen?

    Luen kyllä painotuotteita toisinaan, jos niitä voi lainata, käyttää kirjastossa tai jos joku muu maksaa ne. Muuten ei ole varaa eikä tilaa.

  • Veera N

    tämä kirjoitus hämmensi, koska se on tyylillisesti niin erilainen kuin muut hedelmien blogaukset.

    oikeustieteen ex-professori Kemppinen on myös blogannut Sanoman avustajasopimuksista ja siitä, että ne saattavat olla oikeudellisesti pätemättömiä: http://kemppinen.blogspot.com/2011/09/mikael-pentikaiselle.html

    vaan kukapa free lähtisi riitauttamaan sopimuksen oikeudessa mediajättiä vastaan?

    jotkut ovat ehdottaneet, että freelancerit pitäisi työlainsäädännössä rinnastaa pikemminkin työntekijöihin kuin itsenäisiin ammatinharjoittajiin.

    olisiko huolestuneiden ja journalistien pitänyt vaatia tätä hallitukselta sen sijaan, että osoittavat mieltä lasitalon edessä, jonka johto ei aio panna heidän asiansa eteen tikkua ristiin, ellei lainsäädäntö pakota?

  • @Veera N: joo, joskus siviiliminä työntyy hedelmiin läpi. Kiitti pointeista. Tuossa olisi erittäin hyvä tavoite Reijo 2.0:lle.

  • Niin ja vielä sitä, että kyllä mun mielestä radikalismikin voi olla konsistenttia – jos päämäärä on pelkästään kansalaispalkalla tai vapaaehtoisvoimin toimiva journalismi (mikä ei kyllä ole mun päämäärä), niin on turha vaatia mediataloilta yhtään mitään.

    Eikä kyse ole siitä että onko kyseessä ilmaisjakelulehti vai ei, vaan siitä toimiiko julkaisu kapitalismin lainalaisuuksien mukaan vai ei. Jos ilmaisjakelulehti on mainosrahoitteinen, se toimii, ja jos kirjoitan siihen sellaista palkkiota vastaan joka on alan yleisen palkkatason alapuolella, olen oikeastaan rikkuri. Totta helvetissä kirjoitan heti johonkin muualle kun siihen tarjoutuu mahdollisuus.

  • Silja Y.

    Hyvä kirjoitus, olen monista asioista samaa mieltä. Loppu vaan särähti korvaan: halutaan lukea mediaa, jossa avustajasopimukset ovat reiluja ja palkkiot kohdallaan, mutta joka on samalla lukijalle ilmaista. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten tämän voisi käytännössä toteutua (mainosrahoitteisuus lienee poissuljettu vaihtoehto). Jonkinlainen apurahoitussyhteemikö?

    En ole myöskään ihan vakuuttunut netin ylivoimaisuudesta painettuun sanaan nähden. Esimerkiksi Wikipediassa, joka kirjoituksessa mainitaan varteenotettavana vaihtoehtona harraste- ja sanomalehdille, on kyllä niin paljon paskoja ja väärää tietoa sisältäviä artikkeleita että huh huh. Myös fyysisinä esineinä painetuilla lehdillä (ja kirjoilla) on etunsa verkkoon ja tietokoneeseen nähden. Lehden sivuja voi aamupalalla käännellä tahmaisin sormin, murustella leipää ja vähän läikyttää teetäkin päälle, aikakauslehteä voi selata vessassa tai sängyssä ja kirjaan uppoutua bussimatkalla. Eikä tarvitse olla jatkuvasti vaihtamassa iPadejaan ja älypuhelimiaan parempiin ja nopeammin toimiviin malleihin.

    Mitä tulee huonoihin palkkioihin ja avustajien riistoon, olen miettinyt, että jonkun pitäisi perustaa nettiin sivusto, missä ihmiset voisivat paljastaa lehtien maksamia palkkioita. Nyt niistä liikkuu vaan epämääräisiä huhuja, koska tätä asiaa media itse ei tule käsittelemään. Eihän se tietenkään varsinaista ongelmaa eli palkkioiden pienuutta ratkaisisi, mutta voisi vaikuttaa siihen, että hyvät kirjoittajat tarjoaisivat juttujaan ensisijassa hyvin maksaviin lehtiin ja riistopalkkioita maksavat joutuisivat tyytymään siihen mitä saavat. Ja jonkinlainen julkinen häpeä ehkä pakottaisi esim. huonosti maksavia isoja konserneja nostamaan palkkoitaan.

  • @Antti R: kuten kirjoituksessa sanotaan, ”siinähän myyvät”. Eli en vaadi, että median pitäisi toimia pelkästään vapaaehtoisvoimin. Kunhan huomautan, että kapitalistisesti toimivalla medialla on vahva taipumus upota paskaan tietyistä syistä.

    Voima ja Fifi ovat todellakin hyviä esimerkkejä kaupallisesta mediasta, jossa mainitsemani asiat ovat kunnossa: avustajia arvostetaan, palkkiot ovat standarditasoa (jopa erään tuntemani suuren kaupunkilehden yläpuolella), jutut eivät teeskentele olevansa vain neutraaleja keskustelunherättäjiä, valtakriittisyyttä ja autonomiaa löytyy ja koko juttu vielä tarjotaan ilmaiseksi.

    @Silja Y: erittäin hyvä idea tuo palkkionpaljastussivusto. Tästä voisi melkein olla yhteydessä Reijo-kampanjan tyyppeihin.

    Median rahoituksesta: ks. kommenttini Antille. Käsittääkseni ilmaisjakelulehdillä menee Suomessa maksullisia sanomalehtiä paremmin – pitkälti siitä syystä, että nuoriso ei halua tilata lehteä vaivaksi ja kuluksi. Voima-lehteä kannattaa tarkastella.

    Henkilökohtaisesti olen niin outo tyyppi, että jos Suomessa olisi tuhannen euron perustulo, niin tekisin sen avulla mielelläni juttuja paljon myös ilmaiseksi.

    Wikipedian luotettavuus on tieteellisesti todettu samaksi kuin British Encyclopedian. Mikäköhän on Hesarin luotettavuus näihin verrattuna? Eikä Hesari erityisesti linkkaa tai käytä lähdeviitteitä.

    Sanomalehden fyysisyys on varmaan joku ikäjuttu. Minusta lehti on hiton hankala, sehän vie koko pöydän siinä missä älypuhelimeni läpimitta on vain neljä tuumaa. Eikä lehdessä ole edes taustavaloa. Puhumattakaan siitä, että sen sisältöä voisi twiitata välittömästi. Turha kapistus.

    On tietysti hyvä kysymys, että mikä on todellinen säästö ilmaisesta nettimediasta, jos juoksee uusimman tekniikan perässä ja päivittää tabletin ja luurin kerran vuodessa. Onneksi itsellä ei ole ihan sellaiseen varaa…

  • “oikea, pitkässä työsuhteessa oleva kokenut toimittaja”

    Sikäli ymmärrän kirjoittajan kiukun, että Sanoman freesopimus on täysin kohtuuton. Vuodatuksessa on kuitenkin muutamia perustavia laatua olevia paradokseja.

    Olen samaa mieltä Silja Y:n kanssa siitä, että lukijalle ilmaista laatumediaa (sanan varsinaisessa merkityksessä) ei voi olla olemassa, ellei siirrytä sosialismiin. Yksittäisen ihmisen pitämä blogi ei ole mikään media, vaikka sillä olisi joukkotiedotusvälineeseen verrattava lukijakunta. Blogit ovat aina subjektiivisia ja tilanteen mukaan muokattavissa, väitti niiden kirjoittaja mitä tahansa. Ne tarjoilevat lukijoilleen sen palan todellisuutta, mikä kirjoittajaa itseään sattuu sillä hetkellä kiinnostamaan. Tiedotusvälineen kattavuutta ja laaja-alaisuutta ei ole. Journalismissa lähin vastine niille on kolumni tai pääkirjoitus.

    Postauksen lopussa oleva ”koska muualta löytyy kuitenkin sama ilmaiseksi” on ongelmallisin kohta, vaikka tavallaan totta. Uutiset ovat toki ”ilmaista” kiertotavaraa, koska mediat siteeraavat toisiaan ja puskevat kaiken nettiin maksutta. Mutta alkuperäisen uutisen tekemiseen on aina mennyt rahaa ja aikaa – ainakin joltakulta. Uutiset pitää haistaa, kaivaa ja etsiä, eivät ne tupsahda toimittajien sähköposteihin valmiiksi kirjoitettuna. Perusuutisen kirjoittaa puolessa tunnissa, mutta materiaalin etsimiseen voi mennä päiväkausia työaikaa.

    Tiedotusvälineiden perustehtävä on ollut vallanpitäjien vahtiminen ja heidän väärinkäytöstensä paljastuminen. Tämä toteutuu uutisvirrassa lähes päivittäin, tapaukset ovat pienempiä ja isompia. Ei esimerkiksi Nuorisosäätiö tai KMS olisi ikinä tiedottanut oma-alotteisesti nettisivuillaan, että rahaa on pantu haisemaan hämäräperäisin ja sääntöjen kieltämin perustein. Joku vuosi vihjeet ja tiedot medialle lähdesuojan turvin. Ilman mediaa poliisikaan tuskin olisi päässyt jäljille. Lehdistö pystyy onneksi tarjoamaan varsin vahvan lähdesuojan juuri näiden asioiden paljastamiseen. Lähdesuojan voima ja olemassaolo taas edellyttää ammattimaisia medioita ja ammattitoimittajia. En oikein käsitä, miten yksityiset ihmiset pystyisivät palkatta ja/tai vapaa-ajallaan näitä paljastelemaan. Kuka heille salaisia tietoja kertoisi ja mitä kanavia pitkin ne puolueettomasti levitettäisiin?

  • @“oikea, pitkässä työsuhteessa oleva kokenut toimittaja”: jos vastakkainasettelu on tasoa laadukas mediainstituutio vs. Uuden Suomen puskista huuteleva höyrypääblogisti, niin olen kaikesta samaa mieltä. Ehkä kyse ei kuitenkaan ole tästä kärjistyksestä.

    Kirjoituksen ongelma on siinä, että se on kirjoitettu yhtä aikaa tekijän (siis toimittajan) ja kuluttajan näkökulmasta. Jos kirjoittaa tekijänä, niin luonnollisesti lukijat olettavat, että tekijällä olisi joku visio, miten asiat järjestettäisiin toisin. Kuluttaja-lukijana voin taas keskittyä kertomaan miltä tuntuu ja mitä teen ja jättää bisnesmallien kehittämisen muille.

    Yksittäisen ihmisen pitämä blogi ei ole mikään media, vaikka sillä olisi joukkotiedotusvälineeseen verrattava lukijakunta.

    Yksittäisen ihmisen blogi ei ole media, mutta blogisfääri kyllä on. Samoin yksittäisen ihmisen tietty twiitti on vähäpätöinen, mutta Twitteriä seulomalla saa valtavasti tietoa.

    Blogit ovat aina subjektiivisia ja tilanteen mukaan muokattavissa, väitti niiden kirjoittaja mitä tahansa. Ne tarjoilevat lukijoilleen sen palan todellisuutta, mikä kirjoittajaa itseään sattuu sillä hetkellä kiinnostamaan. Tiedotusvälineen kattavuutta ja laaja-alaisuutta ei ole. Journalismissa lähin vastine niille on kolumni tai pääkirjoitus.

    Tämä on minusta todella erikoinen väite. En usko, että tuota allekirjoittavat juuri muut kuin toimittajat itse. Pystytkö itsekään ihan vakavalla naamalla väittämään että tiedotusvälineet ovat objektiivisia?

    Yksityiskohta tilanteen mukaan muokkaamisesta: itselleni jäi mieleen, kuinka 2006 Smash Asem -mielenosoitus uutisoitiin Hesarin verkkolehdessä ensin poliisikriittisemmin. Sitten juttua vedostettiin ja poliisien öykkäröintiä esittäneet kuvat korvattiin toisilla (jotka kohdistuivat mielenosoittajiin), eikä tästä muokkaamisesta jäänyt näkyviin merkin merkkiä. Tällaisia tapauksia löytyy päivittäin valtavirtalehtien nettiversioista, kuvankaappaukset kiertävät irkkikanavilla ja lehdille nauretaan päin naamaa, mutta silti toimittajat pyörivät ympäriinsä paukuttelemassa henkseleitään ja haukkumassa blogeja epäluotettaviksi.

    Journalismin peruskaurassa (uutisissa, reppareissa, ilmiöjutuissa, henkilöjutuissa) näkökulma saattaa olla hajautettu useamman toimittajan kesken ja asenteet paremmin peiteltyjä, mutta kyllä ne siellä vaikuttavat. Ei ihmisten kokemus median yksipuolisuudesta tai persujen populistinen uho ”median valheellisuutta” vastaan tyhjästä synny.

    Jos blogit tarjoilevat lukijoilleen sen palan todellisuutta, mikä kirjoittajaa itseään sattuu sillä hetkellä kiinnostamaan, niin mitä tiedotusvälineet sitten tarjoilevat? Sen palan todellisuutta, jonka kautta myydään eniten lukijoita mainostajille? Sen palan todellisuutta, jonka yhteiskuntaa hallitseva 1 % on määritellyt tärkeäksi?

    Toistan väitteeni: tiedotusvälineiden kattavuutta ja puoluettomuutta uskottelevia argumentteja tarjoilevat etupäässä toimittajat ja viestinnän tutkijat eli ne tahot, joiden intresseissä on pitää yllä tällaista (todellisuutta vastaamatonta) kuvaa mediasta.

    Uutiset ovat toki “ilmaista” kiertotavaraa, koska mediat siteeraavat toisiaan ja puskevat kaiken nettiin maksutta. Mutta alkuperäisen uutisen tekemiseen on aina mennyt rahaa ja aikaa – ainakin joltakulta. Uutiset pitää haistaa, kaivaa ja etsiä, eivät ne tupsahda toimittajien sähköposteihin valmiiksi kirjoitettuna.

    No, aika usein ne todella tipahtavat valmiiksi kirjoitettuna ja niiden perään vaan lätkäistään toimittajan oma nimi, kuten Keskisuomalaisella on välillä tapana tehdä tiedotteille… 😉

    Konkreettisista tapahtumista uutiset saa ensimmäiseksi edelleenkin tweeteistä ja blogeista, valtamediat seuraavat yhä perässä (tosin jotkut seuraavat toisia paremmin – Guardianin harrastama Twitter-seuranta ja livebloggaus on hyvä esimerkki). Sanomasi pitää yhä paikkaansa vähemmän konkreettisista uutisaiheista: ilmiöistä, tutkimustuloksista ja vaalirahakohun kaltaisista skuupeista.

    Tiedotusvälineiden perustehtävä on ollut vallanpitäjien vahtiminen ja heidän väärinkäytöstensä paljastuminen. Tämä toteutuu uutisvirrassa lähes päivittäin, tapaukset ovat pienempiä ja isompia. Ei esimerkiksi Nuorisosäätiö tai KMS olisi ikinä tiedottanut oma-alotteisesti nettisivuillaan, että rahaa on pantu haisemaan hämäräperäisin ja sääntöjen kieltämin perustein. Joku vuosi vihjeet ja tiedot medialle lähdesuojan turvin. Ilman mediaa poliisikaan tuskin olisi päässyt jäljille.

    Niin, tämä on taas yksi sellainen illuusio, jota toimittajat toistelevat itselleen jotta jaksaisivat työssään. Kyllä, toimittajat käynnistivät vaalirahakeskustelun, mutta mitä sitten? Onko siitä seurannut laajaa yhteiskunnallista muutosta? Ovatko ihmiset paremmin kykeneviä toimimaan oman elämänsä haltuunoton eteen? Onko epätasa-arvoisia yhteiskunnallisia rakenteita kyseenalaistettu?

    Valtamedian toimittajat kykenevät osoittamaan yksittäisten vallanpitäjien rikkomuksia tietyn järjestelmän sisällä, mutta he eivät puutu vallanpitäjien luokkaan sinänsä eivätkä koskaan itse järjestelmään. Tämä on aivan ymmärrettävää ja loogista, sillä journalismissa asiat pitää aina henkilöidä, konkretisoida ja dramatisoida. Journalismin tehtävä ei ole ajatella.

    Lähdesuojan voima ja olemassaolo taas edellyttää ammattimaisia medioita ja ammattitoimittajia. En oikein käsitä, miten yksityiset ihmiset pystyisivät palkatta ja/tai vapaa-ajallaan näitä paljastelemaan. Kuka heille salaisia tietoja kertoisi ja mitä kanavia pitkin ne puolueettomasti levitettäisiin?

    No ei kai mikään kanava levittele asioita puolueettomasti. Muuten olen tästä samaa mieltä. Onneksi on Sanoman lisäksi tutkivaan journalismiin panostavia kaupallisia ilmaisjakelumedioita (Voima ja Fifi), kansalaisjärjestöjä ja tutkimusinstituutioita.

  • Veera N

    täytyy sanoa, että tämä postaus ei edusta ihan hedelmien parhaimmistoa, sillä siitä huomaa, ettei kirjoittaja tunne riittävän hyvin kaikkia asioita, joihin viittaa. niin paljon totuutta kuin esimerkiksi siinä onkin, että vain toimittajien itsensä mielestä valtamedia onnistuu olemaan jotenkin objektiivinen.

    jotkut itseäni häirinneistä asioista nimimerkki “oikea, pitkässä työsuhteessa oleva kokenut toimittaja” mainitsikin.

    kyllä jotkut uutiset syntyvät ihan oikeasti ammattitaitoisten, valtamediassa työskentelevien toimittajien työn tuloksena ja jäisivät kertomatta, ellei heitä olisi. ja jos vaalirahaskandaalista kirjoittaminen ei mielestäsi ole muuttanut mitään, seuraako siitä, että asiaa ei olisi edes pitänyt penkoa? ei.

    lisäksi vähän jäi häiritsemään, että kritisoit monia valtamedian toimintatapoja ja uutisia tässä, mutta et anna yhtään kiitosta esimerkiksi siitä, että myös freelancerien pakkoyrittäjyydestä on kirjoitettu, mielestäni hyvin? on tärkeää, että vastaavat asiat nousevat myös valtamediaan. valtamedia on, kaiken kaikkiaan, kaksipiippuinen juttu.

  • Klementiini

    Veera: en aivan ymmärrä kommenttiasi, sillä enhän ole kiistänyt asioita, joihin viittaat, tai väittänyt että vaalirahoja ei pitäisi tutkia. Veikkaan että oletat tarkoitusperäni toiseksi ja luet tekstin ohi sieltä hostiilista Sanomatalosta käsin… 🙂

    Entä miksi pakkoyrittäjyydestä viimein kirjoitetaan valtamediassa? Koska media on pakotettu siihen viimeinkin. Aika usein toimittajat tulevat aktivistien, tavisten ja tutkimusten perässä.

  • Veera N

    palaan tähän vielä myöhemmin, mutta nyt huomautan, että en lue tekstiä lasitalosta käsin, sillä en työskentele siellä 🙂

  • Veera N

    et ole kiistänyt, että vaalirahoja pitäisi tutkia, mutta kyseenalaistit postauksessa asiaa tutkineiden toimittajien ja median tarpeellisuuden. olen siitä eri mieltä.

  • En tiedä mistä kaupunkilehdestä puhut, mutta Voiman ja fifin palkkiot eivät ovat todella kaukana esim. journalistiliiton suosituksista. Tietysti voi sanoa, ettei kukaan kirjoita Voimaan pelkästään rahasta, ja että julkaisuilla Voimassa voi täyttää CV:tä jos haluaa ”oikeisiin” toimittajan töihin jne., mutta tämä on kuitenkin syytä pitää mielessä.

  • Siis ovat todella kaukana.

  • @Antti R. jokaisen minulle tutun lehden avustajapalkkiot ovat liiton suositusten alapuolella… Pitäisi varmasti tutustua varakkaampiin lehtiin. 🙂 Hesari ja Image kyllä maksavat, mutta esim. Ylioppilaslehden palkkiotaso on juurikin sitä samaa mitä Voimalla. Tarvittaisiin joka tapauksessa tuossa yllä ideoitu sivusto, joka kokoaisi palkkiotietoja.

  • Veera N

    ”Entä miksi pakkoyrittäjyydestä viimein kirjoitetaan valtamediassa? Koska media on pakotettu siihen viimeinkin. Aika usein toimittajat tulevat aktivistien, tavisten ja tutkimusten perässä.”

    satun tuntemaan kyseisen jutun kirjoittajan, hän oli kesätoimittajakollegani. uskon, että aihe on päätynyt lehteen, koska hänen kokemuspiiristään katsoen aihe on tärkeä ja ajankohtainen. miten tässä tapauksessa valtamedia on ”pakotettu” käsittelemään asiaa viimeinkin? en ihan ymmärrä, mitä tarkoitat. valtamediakin koostuu yksittäisistä toimijoista – olkoonkin, että mitä kauemman aikaa nämä työskentelevät lasitalossa, sitä samankaltaisemmaksi vaikuttavat muuttuvan.

  • Veera N

    nähdäkseni maksullista mediaa, sanoma- ja aikakauslehtiä kuluttavat ”keskiluokkaiset” tyypit, joilla on siihen varaa ja joita niiden käsittelemät aiheet puhuttelevat. näitä nuoremmat sukupolvet taas ovat tottuneet saamaan osan valtamedian sisällöstä ilmaiseksi, eivätkä muuta kaipaakaan.

    työskennellessäni hs:ssa koin ongelmallisena, että tärkeimmät uutisaiheet nostettiin etusivulle siitä näkökulmasta, mikä kiinnostaa keskiluokkaista keskivertolukijaa, jolla on asuntolaina, ammatti, korkea koulutus ja pari lasta. samaan muottiin mahtuu suurin osa toimituspäälliköistäkin. onko ihme, että täysin toisenlaisia tyyppejä ei kiinnosta maksaa tuotetusta sisällöstä?

  • @Veera: tarkoitin vain mahdollisimman epämääräisesti sitä, että kun jokin asia on kuplinut pinnan alla tarpeeksi pitkään ja sitä on tyrkyttämällä tyrkytetty, niin media saattaa todella huomatakin sen. Ei se konkreettista pakottamista ole, mutta sellaista, että vaikuttaisi oudolta, jos asiaa ei viimein käsiteltäisi. Ei varmasti kuulosta uskottavalta tämän nimenomaisen artikkelin suhteen, mutta tältä median toiminta on vaikuttanut, kun on seurannut miten zurnalismi on laahannut milloin minkäkin keskustelun tai ilmiön perässä.

    Edelleenkin: linkkailen joka päivä tuohon yläoikean sidebaariin hyviä juttuja niin Hesarista kuin muistakin valtamedioista (tai linkkailin vielä pari päivää sitten, ennen kuin Delicious lakkasi toimimasta). Ei täällä haluta ampua ihan kaikkea rikki.

    Toisaalta tämänkin postauksen vieno leviäminen sosiaalisessa mediassa ja joidenkin toimittajien keskuudessa viittaa siihen, ettei tässä ihan yksin olla rage-sentimenttien kanssa.

  • @Veeran toiseen kommenttiin: kiitti tuosta huomiosta, noinhan se taitaa mennä. Lounaalle joku päivä jauhamaan näistä lisää? 🙂

  • Kun itsekin kuulun niihin, jotka on kyllästymiseen saakka lukeneet ilmaista paskaa ja olen teoriassa valmis maksamaan laatujournalismista, mieleen tulee, että tässä on vähän samaa sukupolvi- ja tuloluokkajuttua kuin piratismikeskustelussa. Siis liittyen rahaan, aikaan ja vaivaan.

    Nuorempana tuntui mielettömältä maksaa mistään ylimääräisestä: levystä, tuopinlaskennasta, kirjasta, leffasta, matkustamisesta, lehdestä. Nyt päälle kolmikymppisenä taloudessa on yhdet työttömyyskorvaukset, yhdet pienet free-tulot, kotihoidontuki ja parit lapsilisät. Ja lastenhoito ja ne palkkaan nähden paljon aikaa vievät free-työt. Vaikka tulot ovat edelleen suhteessa pienet, on ihan selvää, että olen valmis maksamaan siitä, että joku käyttää hyväkseni ammattitaitoaan sen sijaan, että lukisin Readerin sadasta blogista enemmänkin kuin otsikot, jaksaisin napsauttaa laiskojen twiittajien linkkejä tietämättä johtavatko ne hyvään analyysiin vai söpöihin panda-giffeihin tai menisin seisomaan peukku pystyssä motarin ramppiin.

    Jollain lailla tämä liittyy viihdeteollisuuden mokaan drm:n ja muiden suhteen, kun eivät tajunneet iskeä vaivattomuutta hakevaan juuri ja juuri maksukykyiseen asiakaskuntaan hyvällä nettikaupalla.

    Ja kamalaahan se on löytää tällainen keskiluokkainen otus itsestään.

  • Veera N

    Ehdottomasti lounaalle! 🙂

  • Pummin lähes päivittäin Aamulehden ja on epämuodikkaasti sanottava että siinä on ihan oikeasti hyviä juttuja, varsinkin perjantain (Ihmiset ja Asiat) ja sunnuntain (Valo) liitteissä. Ne huonot jutut saavat vain tosi paljon huomiota, ja on totta että tämä uusi päätoimittaja, jonka nimeä en muista, on vienyt kyllä lehteä entistäkin syvemmälle ottaen mallia laajemmin Alman sonnasta. Poliittisesti linja on entisenlaisensa, mutta se on sinänsä eri asia.

    Yleisesti median objektiivisuutta tutkittaessa on helppo aika nopeasti osoittaa miten mistäkin asiasta uutisointi on kallellaan suuntaan tai toiseen. Ite tein joskus jonkun harjoitustyön (tuolloin vielä) muodikkaalla diskurssianalyysillä Ylen Georgian ja Venäjän välisen sodan uutisoinnista.

  • Artivist

    Kukas se sanoi Pariisin 1968 hässäköiden jälkeen, että paras tapa vaimentaa kriittiset äänet on tarjota kriitikoille työtä journalisteina.

  • Internetin logiikan takia suuret kustannustalot väistämättä kaatuvat, ja esimerkiksi mainitut immateriaalioikeusfarssit ovat tietenkin hysteerisia, kuolevan dinosauruksen huitaisuja. Olen kyllä sitä mieltä että journalismi on heikentynyt. Tietenkin koko ajatus journalismin ”objektiivisuudesta” on täysin mielenvikainen, ikäänkuin metaforisuus, positionaalisuus jne. eivät olisi kaikissa sanaluokissa väistämättä kaiken kielen perustava ominaisuus, ikäänkuin ei olisi niin että kaikki uutisoitu on näkökulma, metynomia (”kokonaisuutta edustava” kuva) koska lehti ei ole ääretön. Tämän nyt pitäisi kenen tahansa tietää joka on käynyt yhdellä äidinkielentunnilla tai lukenut yhden tekstin liittyen mihin tahansa.
    Mutta: journalismi on heikentynyt myös sikäli, että se kuvaa kummallista epätodellisuutta,tai rauhoitavia, absoluuttisia banaliteetteja äärimuotona kaupunkiuutiset ”auto pysäköi raiteille porthaninkadulla” joita näemme nykyisin metroissa ihan vilkkuskriineiltä. Kuvataan ”human intrest” stooreja, joiden logiikka on vastaava, enemmän ”julkisuuden henkilöitä” jotka ovat julkisuudessa koska ovat julkisuudessa, uutisoidaan jopa ”tapahtumina” fiktiivisen tositeeveen käänteitä, karsitaan pitkiä analyyttisia juttuja lyhyen pikaruokajournalismin tieltä, ja monessa paikassa journalismi kokonaan katoaa: toimittajat eivät koskaan lähde toimistosta, vaan ”uutisena” julkaistaan yhden osapuolen lähettämä lehdistötiedote: se voi olla polisiin tai aktivistiryhmän tiedote, kumpi ikinä on STT:mäisempi, mutta rakenteellinen bias syntyy tietenkin siitä, että yrityksillä ja poliisilla on enemmän resursseja kirjoittaa tiedotteita, tai luoda ”edustavia” tahoja jotka edes voivat antaa ”lausuntoja” ”eturyhmänsä” puolesta.
    Tietenkin on niinkin, että lehden kanta on viimekädessä osakkeenomistajien kanta, mutta tämä koskee enemmän pääkirjoitustoimittajia ja poliittisia kommentaattoreita. Se mikä on ollut journalismin voima on sama kuin tieteen: akatemia on perinteisesti aleksandrian kirjastosta asti, toimivimmillaan, ollut vapaatila sosiaalisessa maailmassa mutta sen ulkopuolella, ja samoin tutkiva journalisti on vapautettu esittämään omaperäisiä näkökantoja, joskin tämä oikea toimittaminen jää vähemmistöön, Seymor Herche voi esittää antiamerikkalaisia kantoja tai sanoa ”the problem is the New York Times”: http://www.youtube.com/watch?v=7N-zM83DWZk koska ellei lehdellä ole mitään integriteettiä, markkinasegmentti jolle ”human intrest” ei riitä, ei silloin osta sitä. Tämä on ”kapitalisti myy köyden jolla hänet hirtetään”-ilmiö. Samalla tavalla briljantti tutkija on perinteisesti voinut haistattaa viulut maksavalle työelämälle ja tehdä mitä huvittaa. Tietenkin myös häntä käytetään. Viime aikoina sekä akatemia että journalismi on ajanut itseään alas, mikä kuten sanottua on irrationaalinen, paniikinomainen teko, ja samalla on ajettu alas koko se syy miksi lukea sanomalehtiä – lyhyitä pätkiä autoista ja julkkikista on kaikkein helpoin lukea netistä, tutkijoiden aika menee paperityöhön, eikä kapitalismikaan edisty.
    Niin kauan kuin valtamedia on ollut ainoa keino puhua laajalle yleisölle, briljantti journalismi on ollut ainoa mahdollinen idealismin muoto, vaikka on kaksiteräinen asia, mutta silloin kun äkkiä tila maailman ulkopuolella mutta siinä on koti, työkkäri ja netti, joka äkkiä tarjoaa frameworkin absoluuttiselle autonomialle ja resursseja voidaan jakaa ja niin edelleen, on mahdollista tehdä oikeaa journalismia blogosfäärissä ja kohta sitä ei tehdä missään muualla.

  • asdfas

    @ hemi

    ”Tietenkin koko ajatus journalismin “objektiivisuudesta” on täysin mielenvikainen,”

    Onko sun mielestä olemassa jotain eroa Neuvostoliiton ja Afganistanin välisen sodan uutisoinnissa Izvestijan ja BBC:n välillä? Jos on, niin se ei varmaan ainakaan liity luotettavuuteen ja objektiivisuuteen?

    On ihan absurdi ajatus, että koska ei voi olla absoluuttista objektiivisuutta niin ei ole objektiivisuutta ollenkaan. Tietysti siinä on aste-eroja. Eihän esimerkiksi kello näytä absoluuttisen objektiivisesti oikeaa aikaa, eikä meillä edes ole mitään pääsyä maailmankaikkeuden reaaliaikaan, koska mittaustulokset ovat aina vain likiarvoja. Mutta ei kukaan järjissään oleva ihminen väitä tämän vuoksi, että satunnaislukugeneraattori on yhtä hyvä kuin NASA:n atomikello. Samoin kenenkään ei pitäis väittää, että koska lehti ei ole ääretön se ei voi olla objektiivinen.

    Tämän nyt pitäisi kenen tahansa tietää joka ei ole lukenut yhtä tekstiä liikaa paskaa filosofiaa.

  • Tietenkin ”vapaan maailman” media on usein sofistikoituneempi kuin diktatuurien, manufacture of consent on eri prosessi kuin valtiollinen sensuuri. On eri asia esittää ideologinen kanta, kuin suoranaisesti valehdella. Sana mitä tässä haetaan onkin juuri luotettavuus tai rehellisyys, ei objektiivisuus. Sanan ”objektiivisuus” ainoa funktio on kätkeä ideologia, ikäänkuin valtamedian presuppositiot ja ”esisopimukset” olisivat luonnontotuuksia. Jos Aatos Erkko haluaa, että hänen lehtensä luo positiivisen kuvan EU:sta, sen hänen omistamansa lehti tekee. Vaikka lähtökohta voi olla aivan mielipuolinen, voi uutisointi silti olla rehellista, Financial Timesin faktat voivat olla täsmälleen oikein ja ajatukset älykkäitä vaikka se pyrkii edistämään talouskasvua, joka taas viimekädessä tuhoaa kaiken ympäriltämme. Human intrest, banaliteetit ja niin edelleen, eivät tietenkään liity objektiivisuuteen, vaan ovat outo tyhjän fiktion muoto. Tila jossa yhtään synapsiyhteyttä ei vaadita, jolle on ilmeisesti kysyntää kroonisen stressin takia.

  • Tietysti todettakoon, että yleinen valhe on, että esisopimukset liittyvät vain ”kohderyhmään” kun olennaista on että media on ”yleisen mielipiteen” tuotantoa, se että horisontaalinen media luo illuusion siitä mitä mieltä kaikki muut ovat.

  • Stacy S

    Toimittajat ovat lähteneet pimittämisen tielle, oli takana sitten bildrbergit tai ei, mutta lehdet ja valtamedia ovat pelkkää propagandaa, niin kuin esimerkiksi YLEn anto Libyan tilanteesta, romanikerjäläisistä tai perustuslakimuutoksista. Miksi maksaa rahaa siitä, että voi lukea pelkkiä satuja ja tissiviihdettä? Tämän takia YLEn mediamaksu on niin röyhkeä, koska me joudumme maksamaan vastapuolen propagandasta rahaa!

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>