Kanssa-alaisten yhteiskunta

 

1980-luvulta alkaen on puhuttu paljon kansalaisyhteiskunnasta, yhteisöllisyydestä ja sosiaalisesta pääomasta. Miksi?

Ilmiöt, joihin nämä käsitteet viittaavat, ovat kriisissä. Toiseksi kansalaisyhteiskunnan ja sosiaalisten verkostojen avulla pyritään tuottamaan talouskasvua (kaikista mahdollisista instituutioista juuri Maailmanpankki käynnisti ja rahoitti sosiaalisen pääoman tutkimusohjelman 30 vuotta sitten). Kolmanneksi ihmisten aktivoinnilla ja osallistamisella on voimakas kontrollifunktio. Kaikkia näitä syitä yhdistää kapitalismi.

Lähestyn kansalaisyhteiskunnan käsitettä kolmen luonnosmaisen huomion kautta.

 

I

Kansalaisyhteiskuntaa koskeva keskustelu on kiihtynyt 1980-luvulta alkaen samalla, kun klassisen kansalaisyhteiskunnan keskeiset instituutiot ovat hapertuneet. Äänestysvilkkaus on laskenut, yhdistykset ovat menettäneet jäseniään, ay-liike on kuihtunut ja humanistit ovat valittaneet kriittisen julkisen keskustelun puuttumista. Kansalaisyhteiskuntaa koskevan puheen lisääntyminen heijastaa juuri tätä: puhutaan siitä, mistä on puute.

Jos meillä olisi vahva ja autonominen kansalaisyhteiskunta, siitä ei tarvitsisi puhua niin paljon. Samaan tapaan keskiajalla ei ollut yhtäkään “arvofilosofia”: arvoista ei tarvinnut puhua, koska ne olivat yhteiset ja itsestään selvät. Arvofilosofia syntyy vasta, kun arvot menetetään ja kun ne moninaistuvat. Vastaavasti kansalaisyhteiskuntaa koskeva keskustelu ja teoretisointi paisuu vasta, kun kansalaisyhteiskunta kyseenalaistuu. Sosiaalisen pääoman tutkimussuuntaus on malliesimerkki tästä: sen itsensäkin mukaan se syntyi juuri silloin, kun yhteisöjen sosiaalisen pääoman katsottiin heikentyneen tai jopa kadonneen.

Miksi kansalaisyhteiskunnan perään sitten haikaillaan niin voimakkaasti juuri nyt? Miksi Vanhasen hallituksen vuoden 2003 ohjelmaan sisältyi kansalaisaktiivisuuden lisäämistä, ja miksi Jyväskylän yliopistossa on kansalaisyhteiskunnan asiantuntijuuden maisteriohjelma?

Eikö siinä, että vallanpitäjät puhuvat voimakkaan kansalaisyhteiskunnan ja yhteisöllisyyden puolesta, ole jotakin syvästi epäilyttävää?

Kun väestö ei enää sitoudu valtion – eli työmarkkinoiden ja kansallisen kilpailukyvyn – päämääriin perinteisten kontrollijärjestelmien (puolueiden, ammattiliittojen, kansalaisjärjestöjen jne.) kautta, tilalle tarvitaan jotakin, joka rauhoittaa tuloerojen kasvusta suivaantuneita ihmisiä, kasvattaa heistä kuuliaisia työntekijöitä sekä kanavoi protestit säyseisiin byrokratioihin. Kansalaisyhteiskunnan ja kolmannen sektorin korostamisella pyritään pitkälti juuri tähän.

Matti Vanhasen peräänkuuluttama yhteisöllisyys ja Kokoomuksen kaipaama kolmannen sektorin “talkoohenki” ovat uusi tapa sitoa ihmiset hallintakoneistoihin ja pakottaa heidät töihin. Jotkut tahot hehkuttavat vapaaehtois- ja järjestötyötä myös, koska he katsovat, että kolmannelle sektorille voidaan sälyttää julkisten palvelujen nyt täyttämiä tehtäviä – ilmaiseksi tai ainakin halvemmalla.

Ei kansalaisyhteiskunta-termi suotta sisällä sanaa kansalainen, kanssa-alainen.

Olisi siksi virkistävä puhua välillä “kansattomasta yhteiskunnasta” tai siitä, mihin angloamerikkalaiset viittaavat käsitteellä “uncivil society”.


II

Sen jälkeen kun kansalaisyhteiskunnan käsite eriytyi valtion käsitteestä 1500-luvulla ja mukaan tulivat vielä markkinat, yhteiskunnan jakautumiseen eri sektoreihin on suhtauduttu pääasiallisesti kahdella tavalla.

Ensimmäisen lähestymistavan mukaan tarvitaan jokin taho, joka yhdistää ja johtaa kaikkia sektoreita. Hobbesilla se on suvereeni, Rousseaulla kansankokouksen yleistahto ja Hegelillä valtio.

Toisen kannan mukaan eri sfäärien toimintatavat on pidettävä erillään ja erityisesti kansalaisyhteiskunnan logiikkaa on vaalittava. Tämän näkemyksen kuuluisin edustaja on Habermas.

Kumpaan perinteeseen Marx kuuluu? Ei kumpaankaan, ja nähdäkseni tässä on Marxin ajankohtaisuus kansalaisyhteiskuntakeskustelussa. Marx osoitti, miten yhteiskuntaa johtava taho on aina hallitsevan luokan ohjaama kontrolliväline ja väkivaltakoneisto, vaikka sitä miten kuorrutettaisiin demokraattisella retoriikalla. Toisaalta (vanhan) Marxin historiallinen analyysi kapitalistisen yhteiskuntamuodon kehittymisestä kyseenalaistaa habermaslaisten näkemyksen yhteiskunnan erillisistä sfääreistä.

On totta, että kansalaisjärjestöissä, hovioikeuden istunnossa ja vaikkapa epämuodollisessa hölkkäporukassa toimitaan eri periaatteen mukaan kuin Coca-Cola Companyn hallituksessa. Kaikkia näitä kuitenkin yhdistää sama toimintaympäristö eli arvonlisäyksen logiikalla käyvä kapitalismi. Vaikka kansalaiset kuinka haluaisivat harrastaa vapaasti tai valtio määrätä alueensa asioista, niiden on pakko huomioida pääoman ehdolla myllerretty ympäristö. Ennen pitkää kapitalismin mykät pakot vievät vapaaehtoistyötä tekevät aktivistitkin palkkatöihin, muuten ei ole mitään, millä maksaa vuokra tai ostaa ruokaa (ellei syö roskiksista).

Marxilaisittain kapitalismi on jotakin, joka sekä kehystää yhteiskunnallista toimintaa että leikkaa sen eri sfäärien lävitse. Kansalaisyhteiskunta, valtio tai edes markkinat eivät yhdistä maapallon eri kolkkia toisiinsa. Kapitalismi yhdistää. Siksi sen tutkiminen on välttämätöntä.

Kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen tulisi kulkea yhtä matkaa kapitalismin tutkimuksen kanssa. Kansalaisyhteiskunnasta tai valtiosta puhuminen ilman kapitalismin huomioimista on haihattelua niin kauan, kun elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa.


III

Jos kuitenkin haluaa välttämättä puhua kansalaisyhteiskunnasta kansalaisyhteiskuntana – jos esimerkiksi yleisö on sellainen, ettei siihen millään uppoa kapitalismin analyysi – niin on pidettävä huolta, ettei päädy abstrakteihin ja teennäisiin vastakkanasetteluihin.

Kansalaisyhteiskuntakeskustelun pitkä historia esitetään usein yleisen hyvän eli universalismin ja yksityisen edun eli partikularismin välisenä kiistelynä. Esimerkiksi Platon ja Rousseau katsoivat, että kansalaisyhteiskunnan on omistauduttava ”yleiselle hyvälle”. Liberalistit, kuten Locke ja Smith, taas olivat sitä mieltä, että kansalaisyhteiskunnassa tärkeintä on yksityisen edun tavoittelu. Nyt sitten kiistellään, kumpi on parempi perinne.

Universalismi ja partikularismi ovat kuitenkin pohjimmiltaan sama asia.

Universalismi on viime kädessä partikularismia, koska se toteutuu aina jonkin erityisen kautta. Yleinen itsessään ei voi “tulla lihaksi”, vaan yleisen täytyy aina tapahtua jonkin tietyn ryhmän välityksellä (Marxilla koko ihmiskunnan vapauden toteuttaa tietty historiallinen luokka eli proletariaatti, Platonin valtiossa tietty ryhmä – filosofi-kuninkaat – johtaa yhteiskuntaa universaalilla viisaudella).

Partikularismi puolestaan on viime kädessä universalismia, koska partikularismia puolustetaan yleisen hyvän nimissä. Esimerkiksi Smith kannattaa yksityisen edun tavoittelua juuri siksi, että se tuottaa yleistä hyvää. Siispä Smith on pohjimmiltaan universalisti.

Kuvioon voi toki keksiä vastaväitteen. Voi sanoa, että yksityinen eduntavoittelu jyllää, ja olla puolustelematta tätä yleisellä hyvällä. Juuri näin puhuu sofisti Thrasymakhos Platonin Valtion ensimmäisessä kirjassa: Thrasymakhoksen mielestä oikeus on voimakkaimman käsissä, ja se siitä. Yksityinen etu hallitsee yhteiskuntaa, mutta ei sen tuottaman yleisen hyvän vuoksi, vaan yksinkertaisesti siksi, että se on voimakkainta, eikä moralismi mahda tälle mitään.

On siis olemassa aitoa partikularismia. Kukaan ei vain nykyaikana kehtaa tunnustautua sen kannattajaksi. Kovimmatkin kapitalistit perustelevat väkivaltaista rohmuamistaan väittämällä, että heidän kuormastaan valuu ropoja myös köyhille.

Jos partikularismin ja universalismin välinen dialektinen kikkailu johtaa vain loputtomaan soutamiseen ja huopaamiseen, ehkä koko vastakkainasettelu pitäisi ohittaa. On muitakin tapoja lähestyä kansalaisyhteiskuntaa kuin yleisen ja erityisen vastakkainasettelu. Miten olisi “transversalismi”? Käsitteen voisi suomentaa vaikkapa “poikittaisuudeksi”.

Universalismi pyrkii ottamaan kaikki huomioon, ja partikularismi pyrkii palauttamaan kansalaisyhteiskunnan yksittäisten toimijoiden egoistiseksi areenaksi. Transversalismi on jotain näiden väliltä: se ei yritä puhua kaikkien suulla, vaan yhdistää poikittaisesti erilaisia ryhmiä.

Yksi esimerkki tällaisesta kansalaisyhteiskunnan poikittain lävistämisestä on Seattlen WTO-mielenosoitus vuonna 1999. Mielenosoitusprosessissa alkuperäiskansojen edustajat, teollisuustyöväen ammattiliitot ja globalisaatiokriittiset anarkistit löysivät toisensa, eivätkä he yrittäneet puhua kaikkien suulla tai toisaalta palauttaa tapahtumaa yksittäisiin toimijoihin: transversalismia.

Yhtä lailla voi viitata Wall Streetiä valtaavaan liikkeeseen: sillä ei ole ylikoodaavaa agendaa eikä homogeenista taustaryhmää, vaikka viha eliittejä vastaan ja halua toimia autonomian puolesta on yhteinen.

 

Lisää lukemista:

Eetu Viren: Polanyin opit

Jukka Peltokoski: Radikaalia kansalaistoimintaa ja kofeiinitonta kahvia

Teoriapiikki: Transversaali eli teoria piikistä

Michael Hardt & Antonio Negri: The Fight for ’Real Democracy’ at the Heart of Occupy Wall Street

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>