Mihin poliitikkoja tarvitaan?


Poliitikoilla on tapana toistella, että vaihtoehtoja ei ole. Talous määrää toiminnan rajat, kansainvälisten voimasuhteiden todellisuus pakottaa toimimaan kilpailukyvyn ja luottoluokituksen maksimoimiseksi ja sitä paitsi ihmisluonto on sellainen, että radikaalit uudistukset ovat mahdottomia.

Selvä, uskotaan tämä. Mutta jos näin tosiaan on, niin mihin poliitikkoja sitten tarvitaan?

Pelkät virkamiehet pystyvät hoitamaan asiat, jos kerran ei ole olemassa vaihtoehtoja.

Poliitikoille ei ole mitään sijaa vaihtoehdottomassa yhteiskunnassa.


Poliitikot ovat
ylimääräisiä toisestakin syystä: poliittiselle toiminnalle olennaiset piirteet ovat levinneet kaikkialle yhteiskuntaan. Esimerkiksi Hannah Arendtin Vita activan klassinen kuvaus poliittisesta toiminnasta kertoo pikemminkin nykyisestä työelämästä kuin politiikasta.

Arendt liittää poliittisen toiminnan kategoriaan määreitä kuten ennalta-arvaamattomuus, uuden aloittaminen, yllättävät ketjureaktiot ja asioiden uudelleen määritteleminen. Nämä piirteet ovat tuttuja nykyisestä työelämästä. Tieto- ja tunnetalous vaatii niitä ominaisuuksia, jotka on aikaisemmin yhdistetty poliittiseen toimintaan. Työnhakijoilta edellytetään ennen kaikkea kykyä kommunikoida ja käyttää kieltä, siis osallistua yhteiseen toimintaan julkisesti.

Kun palvelusektorin osuus Suomen kokonaistuotannosta on 70 % ja EU on määritellyt tiedon uudeksi taloudelliseksi luonnonvaraksi, työtä ei voida enää ajatella modernin ajattelun tavoin toistona ja aineenvaihduntana. Työn luonne muistuttaa enemmän politiikan tekemistä.

Sekä arendtilaista poliittista toimintaa että nykyisten tietotyöläisten pätkäelämää leimaa epävarmuus ja moneuden tuottama hälinä. Toisin kuin Frankfurtin koulukunnan ajattelijat luulivat, teollisuusyhteiskunnan kehittyminen ei johtanut yhteiskunnan jähmettymiseen, sarjallistumiseen, osittumiseen, homogenisoitumiseen ja konformismiin. Päinvastoin: yhteiskunta on enemmän liikkeessä kuin koskaan, vakituisia työpaikkoja ei ole enää tarjolla, koko ajan täytyy aloittaa alusta (uudessa työpaikassa, opiskelupaikassa, ihmissuhteessa, alakulttuurissa), elämäntilanteet vaihtelevat yhtä äkillisesti kuin finanssimarkkinat ja tulevaisuus on epävarmaa ja arvaamatonta. Koko elämästä on tullut kuin poliittista toimintaa.

Pekka Himanen kulkee ympäriinsä puhumassa siitä, kuinka meidän täytyy tehdä elämästämme taideteoksia niin töissä kuin kotona, talouslehdet käyttävät vallankumoussanastoa ja kenestä tahansa voi tulla performatiivinen konsultti. Politiikan ja työn välinen ero on todellakin hälventynyt, mutta toiseen suuntaan kuin Arendt itse 1950-luvulla ajatteli. Politiikka ei ole typistynyt taloudeksi, vaan talouselämä on saanut politiikan ominaisuudet.


Jos nykyinen
työelämä on luonteeltaan poliittisen toiminnan kaltaista, niin mihin me enää tarvitsemme poliitikkoja? Tai koko poliittisen toiminnan aluetta?

Kun töissä toimii poliittisesti, niin “varsinainen” politiikka alkaa väkisinkin näyttäytyä tökeröltä ja tarpeettomalta. Ehkä tietotyöväki on siksi niin epäpoliittista.

Tähän analyysiin päätyy Paolo Virno kirjassaan Väen kielioppi. Virno kirjoittaa: “Palkkatyössä (nimenomaan itsenään, palkkatyönä) on jo niin paljon politiikkaa, ettei politiikalle sellaisenaan enää jää riittävästi arvoa.”

Arendt vertaa poliittista toimintaa esittäviin taiteilijoihin (virtuooseihin), koska sekä poliittinen että taiteellinen toiminta vaativat yleisön todistamaan toiminnan virtuoosimaisuutta. Lisäksi politiikkaa ja esittävää taidetta yhdistää se, ettei niiden tulosta voi irrottaa itse toiminnasta, kummankaan harjoittajien toiminta ei tuota mitään irrallista lopputuotetta. Edelleen: sekä politiikka että esittävä taide ovat ainakin jossain määrin ennakoimattomia ja epävarmoja.

Virno esittää tähän, että tieto- ja palvelutaloutta leimaa juuri virtuoosimaisuus. Kampaajan, hierojan tai konsultin työn tulosta ei voi irrottaa itse performanssista. Poliittinen toiminta, esittävä taide ja palkkatyö sulautuvat toisiinsa.

Toimimme kaikki poliittisesti, vaikka emme toimisi politiikassa. Siksi poliitikot eivät kiinnosta meitä.

Sen lisäksi, että poliitikot eivät kiinnosta meitä, he ovat tukahduttamassa ja ottamassa kiinni, kun yritämme toimia itse.  He ovat aina vähintään tiellämme, silloinkin, kun eivät yritä aktiivisesti terrorisoida meitä.

Poliitikoille on tässä maailmassa yhtä vähän tilaa kuin fundamentalisteille. Occupy Wall Street on osoitus juuri tästä tilanteesta.

1 comment to Mihin poliitikkoja tarvitaan?

  • Occupy our lives

    Pitkästä aikaa virkistävä postaus!

    Emme tarvitse politikkoja emmekä ketään muitakaan edustajia. Nykyään edustamme muutenkin itse itseämme kaikkialla (koulussa, töissä, ’vapaa-ajalla’, koko internetin maailma virtuaaliprofiileineen jne.) ja tätä julkista kuvaa on jatkuvasti kiillotettava. Onko ei-julkista aluetta enää juurikaan jäljellä? Tämä blogikin…

    ”Sen lisäksi, että poliitikot eivät kiinnosta meitä, he ovat tukahduttamassa ja ottamassa kiinni, kun yritämme toimia itse. He ovat aina vähintään tiellämme, silloinkin, kun eivät yritä aktiivisesti terrorisoida meitä.”

    Tämä tuntuu olevan päinvastainen ajatus kuin suomalaisessa vasemmistossa, jonka johtoajatus on, että saamalla omia poliitikkojamme tärkeille paikoille tuemme parhaiten yhteiskunnallisia liikkeitä jotka taistelevat eriarvoisuutta vastaan. Mulle on jäänyt vähän epäselväksi miksi täällä on vuosikausia ryntätty pohjimmiltaan gramscilaista ajatusta (?) siitä, että parhaiten yhteiskuntaa voi muuttaa vaikuttamalla instituutioiden (yliopisto, eduskunta jne.) sisällä. Siis siinä mielessä epäselväksi, että kokevatko tällaista poliittista toimintaa harjoittavat sen todella kaikista mielekkäimmäksi vaihtoehdoksi.

    Uskon, että ainakin osittain sen takia Occupy-liike on jäänyt toistaiseksi hyvin vaatimattomaksi Suomessa. Edustuksellista ja järjestöbyrokraattista politiikka ei uskalleta hylätä. Occupy-liikkeen vaatimukset ovat hyvin erilaisia kuin mitä vasemmistolaisilla niin ruohonjuuritason kuin järjestöjen ja puolueiden sisällä vaikuttaa olevan. Ei välttämättä niin, että toivotut lopputulokset olisivat monen asian kohdalla erilaiset vaan niin, että keinot joilla toivottuihin tuloksiin päästään eroavat merkittävästi.

    Varsinkin jenkeissä (http://www.aljazeera.com/indepth/opinion/2011/11/2011112872835904508.html), mutta havaintojeni mukaan myös täällä ja muualla Occupy-liikkeeseen on pesiytynyt ajatus ettei toimintatapaa voi kokonaan irrottaa päämäärästä. Tai toisin sanoen toimintatavat (osallistuminen, suora demokratia, ainakin osittainen konsensus, oman elämän haltuunottaminen, tyhjien talojen valtaus yhteiseen käyttöön) ovat päämärä mihin suuntaan yhteiskuntaa halutaan muokata.

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>