Politiikka on muuttunut, idiootit


Ylen vanha politiikan toimittaja kirjoittaa seuranneensa hämmentyneenä

kakkoskierroksen keskustelua vanhassa mediassa ja uudessa, sosiaalisessa mediassa. Politiikan toimittajana olen etsinyt vastausta peruskysymykseen: mistä äänestämme, kun valitsemme Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston välillä?

Kaiken tähän asti seuraamani perusteella vastaus on: puolisoista.

(- -)

Kauniisti sanottuna äänestyspäätös tehdään arvomaailman perusteella. Mutta kun se kissa on pöydällä, toimittaja huuteli äänestäjien perään, että ”äänestetäänkö näissä vaaleissa homoista ja heteroista?”

Monet vaalit nähnyt ja entinen presidenttiehdokas, valtioneuvos Riitta Uosukainen vastasi:

– Tälläiset asiat eivät saisi vaikuttaa minkään vertaa, kun valitaan presidenttiä, mutta nyt minun on pakko sanoa, että kyllä se monien kulmasta on niin, että se on ratkaiseva seikka.

(Arvoja, lapsipuolisoita ja homottelua)

Jos joku ei vielä ole tajunnut, niin politiikassa on nykyään kyse subjektiivisuuksista eli kokemisen ja tekemisen tavoista, eikä esimerkiksi eturistiriidoista tai aatteista.

Politiikan toimittajat ovat niin pihalla nykymaailmasta, että vituttaa edes puhua heidän suuntaansa.

Yritetään silti.


Ei tosiaankaan
voi välttyä vaikutelmalta, että nykyään kaikkia poliittisia kysymyksiä käsitellään ikään kuin toissijaisilla ja ei-poliittisilla käsitteillä. Ydinvoimassa on kyse ”rationaalisuudesta” ja ”arvoista” eikä luokkasuhteista tai käytännön ympäristöriskeistä. Homoavioliitoissa on kyse ”arvovalinnoista” ja ”omatunnosta” eikä oikeasti olemassa olevien ihmisten elämästä, siitä, miten he kokevat luokittelunsa ja miten se vaikuttaa heidän elämäänsä.

Sodissa on kyse ”ihmisoikeuksien turvaamisesta” eikä vallasta, resursseista ja rahoitusmarkkinoista. Pornossa on kyse ”naisten halventamisesta” eikä siitä, millaiset työehdot ja -käytännöt alalla vallitsevat ja miksi pornoa näytellään, tuotetaan ja käytetään.

Enää ei puhuta hyvinvointivaltiosta, julkisista palveluista ja arjen aineellisesta turvaamisesta, kun nämä on korvattu ”onnellisuuden politiikalla”. Äärioikeisto hyökkää ”ihmisarvoa” vastaan, sivistyneistö sättii poliitikkoja ja kansalaisia ”kovista arvoista”, puolueet julistavat olevansa ”arvopuolueita”, jotka tekevät ”arvoistasi politiikkaa” (Kristillisdemokraatit), kertovat tarjoavansa ”rikkautta, jolla on arvoa” (Vasemmistoliitto) ja sanovat vaalitappion johtuvan siitä, että ”meidän arvoja ei nyt kannatettu” (Vihreät).

Arvopuhe on oire subjektiivisuuden keskeisestä roolista. Samoin on vaikutelma performanssien, karnevalismin ja identiteettien ryntäyksestä politiikkaan. Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään politiikan estetisoitumisesta, vaan subjektiivisuuksien ja niiden muodostumisen merkityksen korostumisesta.


Viimeistään 1960-luvulta
lähtien sekä ruohonjuuritason politiikkaa että arkielämää on luonnehtinut kokemisen ja tekemisen tapojen kokeilu, siis uusien subjektiivisuuksien kehittäminen: uuden mielekkyyden, tunnun ja merkityksen hakeminen elämälle.

Nuorisolle tämä on tarkoittanut vastakulttuurien luomista, työläisille laittomia lakkoja, työnantajan resurssien hyväksikäyttöä ja omia lomia, aktivisteille “yhden asian liikkeitä” ja “elämäntapapolitiikkaa”, mainostajille “yksilöllisyyden” ja “moninaisuuden” myymistä, filosofeille eksistentialismia, jälkistrukturalismia ja postmodernismia, sosiologeille “identiteettipolitiikkaa” ja politiikan “estetisöitymistä”, marxilaisille työväenluokan subjektiivisuuden merkityksen korostamista ja niin edelleen.

Puolue ja luokkatietoisuus ovat kuolleita (tosin jossain määrin eläviä kuolleita), mutta subjektiivisuus elää. Subjektiivisuus, kokemus, elämys, tuntuma, tunne, toimijuus, fiilis, viba, affekti, tunnelma, elävä työ, tiedot, taidot, myytit, riitit ja oireet: näistä politiikassa on tänään kyse. Ei niinkään aineellisesta edusta, ei intresseistä, ei arvoista eikä pelkästä vallasta, vaan subjekteista ja subjektiivisuudesta.


Myös vaaliehdokkaat
kutkuttelevat äänestäjien subjektiivisuuksia. Haavistoon tai Niinistöön sitoutuminen ilmaisee tietynlaista kokemusta maailmasta, ja muiden ilmaisutapojen puutteessa tämä kokemus ilmenee arvopuheena, suvaitsevaisuuspuheena ja homoseksuaalisuuden myönteisenä tai kielteisenä politisoimisena.

Kriittiset toimittajat, politologit ja harmaat marxistit voivat narista nurkissaan, että politiikassa on ”oikeasti” kyse vallasta, aatteesta tai rahasta, eikä homoista ja arvoista. Kaikki muut näkevät, että tällaiset narinat ovat katkeria toiveita menneestä maailmasta.

Tiivistyksenä siis politiikan toimittajille: ihmiset käyttävät Niinistön ja varsinkin Haaviston kannattamista oman elämäntapansa ja kokemuksensa vahvistamisen välineenä. He äänestävät ehdokasta subjektiivisuuksien eivätkä poliittisten päätösten vuoksi.

Vai luuleeko joku, että Jarno Hakkarainen tatuoi Haaviston pärstän perskankkuunsa, koska Haavisto kannattaa Suomen vetäytymistä Afganistanista?

18 comments to Politiikka on muuttunut, idiootit

  • Jälkikirjoituksena harmailla marxisteille ja muille poliittisille tosikoille: kyllä, valtakamppailuja ja aineellisten mahdollisuuksien rakentamista erilaisille subjektiivisuuksille ei ole tilaa ja pakenevat subjektiivisuudet otetaan kiinni, hyvä elämä on mahdotonta ja autonomiaa ja vapautta etsivät subjektiivisuudet kuihtuvat. Näihin liittyviä toiveita ei silti pidä sekoittaa nykypolitiikan analyysiin. (Freud määritteli illuusion toiveeseen perustuvaksi uskomukseksi; tämän määritelmän pohjalta useimmat klassiset politiikkakäsitykset ovat nykyään illuusioita.)

  • Katariina

    ”Ei tosiaankaan voi välttyä vaikutelmalta, että nykyään kaikkia poliittisia kysymyksiä käsitellään ikään kuin toissijaisilla ja ei-poliittisilla käsitteillä [—] Pornossa on kyse “naisten halventamisesta” eikä siitä, millaiset työehdot ja -käytännöt alalla vallitsevat ja miksi pornoa näytellään, tuotetaan ja käytetään.”

    Hmm, eiks kehitys oo tässä kohtaa menny vähän niinkuin toisin päin? Aluksi prostituutiosta puhuttiin kehyksessä jossa naisia joko halveksuttiin tai säälittiin, sitten puhuttiin naisten alistamisesta (tähän sisältyy kysymys siitä miksi pornoa käytetään ja miten sitä tuotetaan) ja viimeisen 10 vuoden aikana seksityö-keskustelu on aika lailla lyönyt läpi (ainakin feministisellä kentällä). Eli suunta on ollut – päinvastoin kuin ehkä muissa asioissa – simppelistä moraaliargumentoinnista symboliseen kamppailuun ja sukupuoleen liittyvien valtasuhteiden analyysiin ja siitä vielä työolosuhteiden analyysiin. Vai tajusinko pointin jotenkin väärin?

  • ”Puolue ja luokkatietoisuus ovat kuolleita (tosin jossain määrin eläviä kuolleita), mutta subjektiivisuus elää. Subjektiivisuus, kokemus, elämys, tuntuma, tunne, toimijuus, fiilis, viba, affekti, tunnelma, elävä työ, tiedot, taidot, myytit, riitit ja oireet: näistä politiikassa on tänään kyse. Ei niinkään aineellisesta edusta, ei intresseistä, ei arvoista eikä pelkästä vallasta, vaan subjekteista ja subjektiivisuudesta. … Kriittiset toimittajat, politologit ja harmaat marxistit voivat narista nurkissaan, että politiikassa on “oikeasti” kyse vallasta, aatteesta tai rahasta, eikä homoista ja arvoista. Kaikki muut näkevät, että tällaiset narinat ovat katkeria toiveita menneestä maailmasta.”

    En ymmärrä tuota historiallista katkosta, jonka tähän lataat. Ei politiikka ole muuttunut miksikään, ainakaan esittämässäsi muodossa että ennen wanhoina hywinä aikoina olis ollu paremmin, sen sijaan median tapa käsitellä politiikkaa on muuttunut ja siks on tyhmää neuvoa politiikantoimittajia, koska ne ovat tietoisesti aiheuttaneet tuon muutoksen, jota tässä dissaat. Noista luettelemistasi asioista on nimenomaan kyse politiikantoimituksessa ja ne tietää sen. Luulen, että tämäkin teksti voitais ihan hyvin julkaista jossain City-lehdessä ja kyyniset subjektit sais vähäks aikaa naureskeltavaa.

    En lähtis tekemään jostain presidentinvaalien sosiaalisen median käyttäytymisestä tai näistä taas vähään aikaan epäpoliittisimmista vaaleista sitä johtopäätöstä, että politiikassa ei olis kyse luokkaintresseistä. Virkamiehillä on valtaa vaikka leikkauslistoja laadittaessa tai eurosopimuksia valmisteltaessa aika vitusti valtaa, eikä sitä pelätä käyttää. Tää ei vaan ole tarpeeksi kitchiä ja sexii urbaaneille tähtijournalisteille ja toisaalta se on liian raffii suurille lehdille tai televisioyhtiöille. Suomen ”hyvinvointia” on pyörittänyt vuosikymmenet kolmiyhteys: poliittinen eliitti, elinkeinoelämän eliitti ja ay-liikkeen eliitti ja medialla on tän kuvion kasassapitämisessä tärkeä rooli ja siksi sitä kiinnostaa subjektiivisuus, kokemus, elämys, tuntuma, tunne, toimijuus, fiilis, viba, affektit, tunnelma, elävä työ, tiedot, taidot, myytit, riitit, oireet ja ennen kaikkea yksilöt riisuttuna homoiksi tai marttyyreiksi tai joksikin muuksi, minkä varjolla voidaan unohtaa kurimekanismit, mykät pakot, velkaorjuus , luokkaristiriidat jne…

  • Marxisti-Sampo

    Antin tavoin kritisoin sitä, että kirjoituksessa menevät ehkä diskurssin taso ja valtarakenteissa kuitenkin harjoitettavan toiminnan taso osin sekaisin. Se, että lehdistössä vallitseva kyyninen ja epä-älyllistävä toimittajakulttuuri palauttaa politiikan subjektiiviseksi identiteettitestiksi, ei tee kaikkia äänestäjiä julkisuuden hegemonisen diskurssin ohjailemiksi sätkynukeiksi, vaikkakin toki entistä suuremman osan saakin. Moni myös näkee politiikkaa edelleen sinä valtakamppailuna, jota luottamushenkilöiden ja virkamiesten keskuudessa päivittäin käydään ja tukee niitä liikkeitä, joiden kokee tähän kamppailuun oikealla tavalla osallistuvan. Tosin rivipoliitikkojen rooli koetaan suuremmaksi suhteessa virkamiehiin ja johtaviin poliitikkoihin kuin se todellisuudessa on.

    Moni puolueisiin viime aikoina liittynyt on kertonut, kuinka suuresta ratkaisusta siinä oli heille kyse. Vaikka se liittyisikin osin identiteettiin, se ei ainakaan kerro puolueen kuolemasta merkityksellisenä kategoriana.

    Kaikki ei ole vielä ohi eikä valtadiskurssi ole ainoa diskurssi.

  • @Katariina: ehkä keskustelu on tosiaan edennyt tuohon suuntaan feministisen tutkimuksen ja jossain määrin järjestötyön piirissä. Ajattelin aihetta automaattisesti ”päivänpoliittisen feministisen keskustelun” ja ihan arjessa kohtaamieni pornonvastaisten argumenttien näkökulmasta.

    @Harmaa Antti: Käsitit tekstin hyvin eri tavalla kuin minä. Minusta vanhat ajat eivät olleet hyviä ja nykyiset huonoja, päinvastoin haluan vastustaa tällaista käsitystä ja sanoa, että subjektiivisuuksien jyllääminen on mielenkiintoista, hypätään mukaan.

    On aika klassista marxismia (ja aika reduktionistista) olettaa joku paha subjekti (lehdistö), jota voi syyttää ihmisten tietoisesta kusettamisesta. Jos lehdistöltä kysytään, että miksi puhutte homoista ja teette viihdejuttuja ehdokkaista, niin sieltä vastataan, että koska lukijat haluavat ja koska ihmisiä kiinnostaa.

    ”En lähtis tekemään jostain presidentinvaalien sosiaalisen median käyttäytymisestä tai näistä taas vähään aikaan epäpoliittisimmista vaaleista sitä johtopäätöstä, että politiikassa ei olis kyse luokkaintresseistä.”

    En minäkään. Siksi en lähtenytkään. Kyse on erittäin laajasta muutoksesta – en nyt ota kantaa siihen kuinka paljon muutos on tapahtunut ihmisten päissä ja kuinka paljon käsitteissä joilla hahmotamme politiikkaa. On kuitenkin fakta, etteivät luokkaintressit liikuta ihmisiä. Ei ihmisiä kiinnosta ainakaan perinteisesti määritelty luokkakysymys, eivätkä ihmiset edes tiedä asiasta paljon mitään.

    Itse toki väittäisin, että luokat ovat yksi tekijä, joka määrittää subjektiivisuuksien tuotantoa. Mutta luokkatietoisuus ei todellakaan ole mikään iso juttu politiikassa nykyisin.

    ”Virkamiehillä on valtaa vaikka leikkauslistoja laadittaessa tai eurosopimuksia valmisteltaessa aika vitusti valtaa, eikä sitä pelätä käyttää.”

    Näin on. Onko tämä poliittista? Haluaisimme että se olisi, mutta onko se?

    Globalisaatiosyklin aikana liikkeet (erittäin friikkeine ja häröine subjektiivisuuksineen) onnistuivat vetämään IMF:n ja WTO:n ja Maailmanpankin virkamiesten kolmannen maailman perseraiskaustouhut poliittisen piiriin. Liikkeet jopa pakottivat nämä ylikansalliset tahot perääntymään. Mikseivät austerity-talouspolitiikkaa vastustavat liikkeet pysty samaan? Koska puuttuu subjektiivinen kytkentä.

    @Marxisti-Sampo: ks. edellinen vastaus Antille. Toiseksi: itse en väitä että äänestäjät olisivat julkisuuden ohjaamia sätkynukkeja.

    Nuoren Marxin ”väärän tietoisuuden käsite” on tehnyt pahaa jälkeä ja hallitsee valitettavan monia marxisteja edelleen.

    Lisää aiheesta: http://vallankumous.blogsome.com/2010/01/12/kusetus-ja-halu/

  • veeäs

    ”Myös vaaliehdokkaat kutkuttelevat äänestäjien subjektiivisuuksia. Haavistoon tai Niinistöön sitoutuminen ilmaisee tietynlaista kokemusta maailmasta, ja muiden ilmaisutapojen puutteessa tämä kokemus ilmenee arvopuheena, suvaitsevaisuuspuheena ja homoseksuaalisuuden myönteisenä tai kielteisenä politisoimisena.”

    Lähtemättä mihinkään turhahkoon pohdiskeluun siitä onko moderni vai postmoderni politiikka parempaa tekee mieli pohtia mitä uusia kamppailuja politiikan muuttuminen subjektiivisuuksista kamppailuksi tarjoa autonomiastaan kamppaileville. Ainakin niille jotka ymmärtävät uuden pelin säännöt (ja näin ollen osaavat myös rikkoa niitä) tilanne on kutkuttava.

    (Vähemmistö)seksuaalisuus on tuskin koskaan ollut Suomessa näin laajasti julkisessa keskustelussa kuin viimeisen vuoden aikana: homot kirkossa, homot eduskunnassa, homot presidentinvaalin toisella kierroksella) jne. Vaikka en tunnustaudu liberaaliksi näen tässä positiivisia mahdollisuuksia ennen kaikkea luutuneiden diskurssien uudelleen liikkeelle laittamisen kautta. Julkiset arvot ovat liikkeessä eikä toistaiseksi reterritorialisoitumista näy.

    Presidentinvaalit on vähän huono esimerkki, mutta eiköhän niistäkin joku saa vapauttavia kokemuksia kun Haaviston ei-heterous (joskin äärimmäisen homonormatiivinen imago) haastaa hetero-oletusta.

    Mitä yhteistä on Haavistobuumilla ja taannoisella Obamamanialla?

  • Tämä ”nykyään” on tässä jollain tietyllä maantieteellisellä tai ideologisella alueella kuten ”Länsi”. ”Lännessäkin” näkisin, että tässä on kyse myös todella siitä, että ”poliittisia kysymyksiä käsitellään ikään kuin toissijaisilla ja ei-poliittisilla käsitteillä”, ei pureuduta itse asiaan, vaan asiat näyttäytyvät — ja joskus laitetaan näyttämään, kuten sodissa tai vaalikampanjoissa — toisenlaisilta. Ihmisten identiteettiä ei täällä päin maailmaa useinkaan määrittele luokka-asema, vaikka se ihmisten arkeen vaikuttaakin (luokka-aseman ”päälle” kun on kasaantunut paljon moninaista erilaista höttöä). Sinänsä kaikessahan on aina kyse ihmisten kokemuksesta, niin täällä kuin muuallakin.

  • Miika K

    Onko hyväksyttävämpää olla homo vai porvari? Suomi äänestää, että porvari. No, on Haavistokin porvari, mutta hänen identiteettinsä ensisijainen määrittäjä julkisuudessa on HOMO. Niinistöllä se on PORVARI. Siksi tuohon kysymykseen palautuu Niinistön voitto nykyisessä suomalaisessa arvomaailmassa.

    Mutta vakavampaan analyysiin, sillä sitä tämä kirjoitus tarvitsee (siis huomaa sanavalinta: ei, ansaitsee).

    Mikä on käsitteen ”subjektiivusuus” ja ”aate” ero? Eikö aate ole määritelmällisesti ”jaettu subjektiivuus”? Me olemme porvareita! Kuka jakaa subjektiivisuuksia?

    No joo, aatteen takana voi olla kaikenlaisia salakavalia teorioita. Mutta subjektiivisuudenkin takana on kaikenlaisia arkisia ”teorioita”. Esim. Timo Soini ajaa työväenluokan etuja, koska hän tykkää makkarasta (ja on ylipainoinen) eikä kannata kasvissyöntiä ja ole hoikka kuten kaupunkivihreät usein.

    Tämä lause:

    ”Kriittiset toimittajat, politologit ja harmaat marxistit voivat narista nurkissaan, että politiikassa on “oikeasti” kyse vallasta, aatteesta tai rahasta, eikä homoista ja arvoista. Kaikki muut näkevät, että tällaiset narinat ovat katkeria toiveita menneestä maailmasta.”

    Minusta tämä on vain ilmausta demokratian kriisistä. ”Valta, aate ja RAHA” on ulkoistettu politiikasta. Menneessä maailmassa yritettiin ottaa valta omiin käsiin; nyt se on annettu muille. Minun mielestä vasemmiston ei pidä hyväksyä tätä.

    Ja sitten:

    ”Tiivistyksenä siis politiikan toimittajille: ihmiset käyttävät Niinistön ja varsinkin Haaviston kannattamista oman elämäntapansa ja kokemuksensa vahvistamisen välineenä. He äänestävät ehdokasta subjektiivisuuksien eivätkä poliittisten päätösten vuoksi.”

    Tämä on niin elliptinen muotoilu, että uskoisin, että Marx, Engels, Lenin, Trotski, Stalin, Mao ja Paavo Väyrynekin olisivat samaa mieltä!

  • viljami

    mie luulin, että subjektiivisuus ja identiteetit ynnä muu postmoderni soopa oli jo poliittisena trendinä vähän passé..?

  • dsaf

    joo, aika ysäriä musta

  • @viljami: ja juuri siksi niistä voidaan alkaa puhua nyt.

    1500-luvulla keksitty multitudon käsitekin oli politiikassa aika passé, kunnes jotkut älypäät keksivät tuoda sen takaisin 1900-luvun lopulla…

  • Janne

    Onko politiikka todellakin joko subjektiivisuuteen TAI eturistiriitoihin TAI arvoihin perustuvaa? Itse koen ongelmallisiksi kaikki yritykset määritellä politiikkaa totalisoivasti jonkin yhden periaatteen mukaisesti, on se sitten luokka, intressit, arvot, hegemonia, desisionismi tai subjektiivisuus. Kyse ei ole niinkään siitä, ettei totalisoiva määrittely vastaa politiikan ”todellisuutta”, vaan ennemminkin siitä, että poliittisten kamppailujen moneus ja ristiriitaisuus on vaarassa jäädä yhden periaatteen varjoon (jolloin kaikki kamppailut määritellään milloin luokkakamppailuiksi, milloin tunnustustaisteluiksi jne.). Poliittinen toimintahan on aina myös itse poliittisen ja politiikan määrittämistä ja siksi olisi mielestäni pyrittävä tuottamaan sellaisia monitasoisia määritelmiä politiikasta, jotka mahdollistavat monenlaisten antagonismien rinnakkaista artikulointia. … no menipä taas viisasteluksi ja tein varmaan liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä blokkauksesta!

  • @Janne: jos nyt istuttais baarissa niin sanoisin että ”kyllä mä olen ihan samaa mieltä sun kanssa”.

    Mua kiinnostaa silti katsoa politiikkaa ihmisten kokemuksen näkökulmasta eli miten ihmiset itse vaikuttaa kokevan sen, mikä niitä ajaa äänestämään tai puhumaan politiikasta tai toimimaan yhteiskunnallisissa liikkeissä. Uskon että siinä on kyse subjektiivisuudesta eli kokemisen ja tekemisen muodoista (muullakin kuin sillä itsestään selvällä tavalla että ”kaikkihan on pohjimmiltaan kokemusta”). Mietin myös, voisiko poliittista keskustelua ja ilmapiiriä affirmoida jotenkin sen sijaan, että valitettaisiin taas kerran kuinka politiikka on pinnallistunut ja kuinka puhutaan homoista vaikka ”oikeasti” pitäisi puhua tuotannosta ja tulonjaosta.

    Olen ehdottomasti sitä mieltä, että politiikkaa samoin kuin muita yhteiskunnallisia ilmiöitä pitäisi vakavassa analyysissa kohdella kompleksisina prosesseina eikä yrittää palauttaa yhteen käsitteeseen. En ainakaan itse pysty sellaiseen analyysiin tällaisissa provoilubloggauksissa. Tätä subjektiivisuusjuttua aion silti rummuttaa, vaikka sitten vain sen takia, että se juuri meni pois muodista pari vuotta sitten… 🙂

  • ”Jarno Hakkarainen tatuoi vihreiden Pekka Haaviston kuvan vasempaan kankkuunsa viime viikolla. Nyt hän kertoo, ketä äänesti kopissa.

    – Niinistöä äänestin. En tiedä miksi. Oli vain sellainen fiilis, päiväunilta herätetty Hakkarainen kertoo Iltalehdelle maanantaina.”

    http://www.iltalehti.fi/presidentinvaalit/2012020615171310_pd.shtml

  • Janne

    …tuo affirmatiivinen lähestymistapa nykypolitiikkaan ja meininkiin on kyllä sinänsä virkistävää – varsinkin vasemmistolaisen (moraalisen) rappioruikutuksen rinnalla. Jos politiikka on pinnallistunut ja vallitseva politiikka todella näyttäytyy puhtaasti rationaalisena ja asioiden (sosiaalisten ongelmien, kansantalouden jne.) hallinnointina, on aivan perusteltua pitää ehdokkaiden ja puolueiden välisiä eroja (myös ”poliittisia” sellaisia) puhtaasti esteettisinä. Vastaavasti olisi väärää tietoisuutta kuvitella löytävänsä pinnan alta ”todellisia” eroja. Toisaalta tämä on kyllä varmasti liioiteltua kun palataan reaalipolitiikan tasolle (harjoitetun politiikan käytännön vaikutukset). Mutta kysymys kai koskee sitä, miten tuottaa autonomista subjektiivisuutta …en oo niin varma tuosta affirmaatiosta…

  • […] hedelmiä -blogi kirjoitti vaalien kynnyksellä hyvän postauksensiitä, kuinka politiikka on muuttunut arvojen ja subjektiivisuuksien muodostumisen & […]

  • […] Pirate Bay -sensuurinKommentteja “politiikkaan” palaamisesta | Harhautuneita ajatuksia: Politiikka on muuttunut, idiootitJanne: Politiikka on muuttunut, idiootitKlementiini: Politiikka on muuttunut, idiootitKlementiini: […]

  • Nii, ihmisiä ei kiinnosta perinteisesti muotoiltu luokkakysymys, koska se on väärä kysymys. Usein ihmiset eivät oikein tiedä miten hahmottaa nykyisyyttä – eikä se helppoa olekaan – ja siksi keskustelu muuttuu niin olemattoman tasoiseksi.

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>