Mitä subjektiivisuus on?


Edellisessä postauksessa väitin, että politiikassa on kyse subjektiivisuuksista, tekemisen ja kokemisen tavoista, fiiliksistä, viboista ja tunteista. Ei siis asiakysymyksistä tai vaikkapa luokkaristiriidoista. Ihmisten poliittista toimintaa eivät ohjaa asiat ja niiden laskeskelu, vaan tekemisen ja kokemisen muodot ja niille tarjotut objektisyyt tai arkikielisemmin sanottuna kokemukset, halut ja kuvastot.

Väite synnytti keskustelua some-perskärpästen suristessa. Koska kommunikaatio perustuu väärinymmärtämiseen ja lähettäjä saa viestinsä takaisin nurinpäin käännetyssä muodossa jne., haluaisin hieman elaboroida tekstiin projisoituja juttuja.


Äkkipikaisin tapa
tulkita väitettä on käsittää se nostalgiaksi. Ennen politiikka oli rautaa ja me väänsimme asiakysymyksistä, kun taas nyt pinnallinen juorumedia on tuhonnut politiikan ylevyyden. Tämä on ironinen tulkinta, koska koko tämän blogin olemassaolon aikana täällä on kirjoitettu nimenomaan sellaista politiikkakäsitystä vastaan. Politiikka on subjektiivisuuksien asetelma, josta ei voida uuttaa mitään puhdasta ydintä.

Harmaat marxistit reagoivat väitteeseen tapansa mukaan. He eivät osaa päättää, miten suhtautua subjektiivisuuden käsitteeseen, koska heille politiikka kytkeytyy objektiivisiksi ajateltuihin asioihin, kuten luokkasuhteisiin, tuotannon organisoimiseen ja tulonjakoon. Subjektiivisuus on usein heille mukana vain, koska ihmisiä nyt valitettavasti satutaan tarvitsemaan siihen, että objektiivisia rakenteita kammetaan uuteen uskoon. Kovimmille marxisteillehan yhteiskunta koostuu periaatteessa kivistä.


Pahin vulgäärimarxilainen
tulkinta väitteestä on käsittää se satiiriksi, joka kuvaisi ihmisten ”väärää tietoisuutta”. Marxin ja Engelsin varhaistöistä uutettu väärän tietoisuuden käsite on varmasti yksi haitallisimpia marxismin pökäleitä, jonka tuhoja saamme siivota vielä pitkään. Käsite on ylimielinen ja palaa lopulta aina siihen, että se olettaa hierarkian tiedostavan etujoukon ja väärässä tietoisuudessa elävien välille.

Nekin, jotka ovat samaa mieltä estetiikan ja kokemusten poliittisesta merkityksestä, käsitteellistävät subjektiivisuutta arvoilla ja identiteeteillä. Jälleen kerran käsitteitä, joita itse pidän – Stalinin sanoin – porvarillisena humbuugina. Arvopuhe on yritys tuottaa mahdollisimman yleistä ja yhteistä subjektiivisuutta, identiteetti taas on pysähtynyt ja kiinniottava näkökulma subjektiivisuuteen.


Mitä subjektiivisus sitten on?

Antaa kokemuksille muoto: sitä subjektiivisuus pääpiirteissään on. Kokemuksella on tietysti aina jonkinlainen muoto, muutenhan mitään ei voi kokea. Aluksi on kuitenkin aina jonkinlainen epämääräisyys, affekti, fiilis tai potentiaali, ja vasta tämän epämääräisen, tunnetta edeltävän kentän tulkitseminen subjektiivisuuden kautta antaa sille yleisemmän muodon ja yhdistää ihmiset tietoisesti toisiinsa.

Kun Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti kultaa mm-kisoissa 2011, sadat tuhannet ihmiset Suomessa kokivat jotain erityistä. Voitto synnytti välittömästi kiihkeyttä ja innostusta. Se sai ihmisiin vauhtia. Nämä epämääräiset tuntemukset johtivat kuitenkin hyvin erilaisiin tekoihin ja jatkokokemuksiin. Joillekin kyse oli jääkiekosta, siis urheilusta ja tutun joukkueen voitosta, mikä synnytti iloa ja sai aikaan tarpeen rynnätä ratikkapysäkin katolle bailaamaan alasti liikennemerkki kainalossa. Toiset menivät askeleen pidemmälle ja samaistivat urheiluvoiton Suomen kansallisvaltion voittoon, mikä ilmeni nationalistisissa tunnuksissa ja puheessa. Jotkut säikähtivät voittoa ja pakenivat mölyävää juhlintaa, jotkut päästelivät rasistisia äännähdyksiä, jotkut tarkastelivat tilannetta etäältä. Kaikki tunsivat jotakin, mutta subjektiivisuuden antama muoto ratkaisi koetun alkuvaikutuksen tulkinnan.

Subjektiivisuus ei silti ole mikään valmis muoto, joka leijuisi jossakin odottamassa sisältöä. Subjektiivisuus on tuottava muoto, joka itse on tuotettava.

On mahdollista luetella subjektiivisuuden tuotantotapoja, kunhan pitää mielessä, että subjektiivisuutta on heikkoa ja vahvaa ja sitä on laadultaan hyvin erilaisia. Ilmasto ja fyysiset paikat tuottavat subjektiivisuutta siinä missä ihmisryhmätkin. On kielellisesti rakentunutta subjektiivisuutta, kemikaalien tuottamiin vaikutuksiin kiinnittynyttä subjektiivisuutta ja vastakkainasetteluun perustuvaa subjektiivisuutta.


Toisto
on kaiken subjektiivisuuden peruselementti. Toiminnan ja kokemuksen muodot edellyttävät tapoja ja rutiineja. Pyöräilijä-urheilijan subjektiivisuus rakentuu yksinkertaisesti pyöräilemällä (puhumalla pyöräilystä, lukemalla pyöräilystä, katsomalla tv:stä Tour de Francea). Kotiäidin ja -isän subjektiivisuus muovautuu vaipanvaihdosta, pyykinpesusta, tiskien hoitamisesta, kaupassa käymisestä ja maiseman tuijottamisesta (asuinalueet painottavat usein subjektiivisuuksia tiettyihin suuntiin juuri jokapäiväisen toiston kautta). Subjektiivisuutta tuotetaan valtiokoneistoissa toiston avulla: koulussa – myös kontrolliyhteiskunnan joustavassa, loputtomasti arvioivassa ja eriyttävässä uuskoulussa – ensimmäinen opetettava asia on säännönmukaisuuteen perustuva kuri ja tottelu. Kun kello soi, pitää tapahtua tietty asia. Eräs filosofian opiskelija kuvaili subjektiivisuuden tuotantoa yliopistossa alistumisena ylhäältä määrätylle toistolle:

Jos haluat menettää kyvyn esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa ympäröivää maailmaa, mene opiskelemaan filosofiaa johonkin aikamme yliopistoon. Siellä istut luentosalissa oppimassa kuria ja järjestystä. Kirjastossa painat sen vielä syvälle selkärankaasi. Tutkinnon suorittamisesta todistavat paperit kourassa seisot vuosien jälkeen laitoksen edessä. Kuohittuna. Ruoskittuna. Ja mitä luultavammin kiität kohtaloasi ja olet valmis tekemään sen kaiken uudestaan.

Toisto liittyy aikaan: sen avulla säädellään ajan havainnointia, mutta myös ajanhallintaa. Subjektiivisuutta olisi mahdoton uusintaa ilman toistoa. Kyse ei kuitenkaan tarvitse olla saman toistosta, vaan toisto voi olla muuntelevaa ja subjektiivisuus voi liukua uuteen suuntaan toiston vaihtelun mukaan. Toistaa voi toisinkin.


Riitit ja rituaalit
ovat toiston symbolisoituja ja enemmän tarkoituksellisia muotoja, joihin liittyy jotakin pyhää tai seremoniallista. Pilvenpoltto on rituaali hipeille, itsensä viiltely masentuneille, firman maksamat huoraorgiat saksalaiselle suuryritykselle. Sitten on julkisempia porvarillisen yhteiskunnan riittejä: rippikoulu, ylioppilaslakkiaiset, työsopimuksen allekirjoittaminen, auton ja kodin ostaminen. On yksilön ja yhteisön elämässä säännöllisesti toistuvia riittejä, on kerran elämässä -siirtymäriittejä, on äkillisiä kriisiriittejä. Uskonnolliset riitit ja uskonnollinen subjektiivisuus on vielä oma alueensa, mutta kulttimaisia piirteitä löytyy myös kapitalismista pääoman ja palkkatyön palvomisesta alkaen.


Oire
on toiston tahattomampi muoto. Lipsautukset, pakkoliikkeet, hermoromahdukset, yliannostukset ja raivostumiset ovat oireita, se tiedetään kyllä, mutta tiedetäänkö, miten tärkeitä nämä oireet ovat subjektiivisuudelle? Maltilliset äärivasemmistolaiset eivät julkisesti yllytä ihmisiä asentamaan pommeja vartiointiliikkeen auton alle, kivittämään alihankkijoita riistävien suuryritysten ikkunoita tai käyttämään väkivaltaa itsepuolustuksena mellakkapoliisia vastaan, mutta kun kadulla tapahtuu näin, sitä fiilistellään, ja aina välillä fiilistely ryöpsähtää vitsikkäänä oireena myös yksityisissä keskusteluissa.

Perussuomalaiset sanovat tuomitsevansa rasismin, mutta heidän poliitikkonsa lipsauttavat jatkuvasti rasistisia letkautuksia. Sen sijaan, että letkautukset heikentäisivät perussuomalaisia, ne pitävät yllä heidän äänestäjiensä subjektiivisuutta (kunhan puolue ei ole täysin julkilausutun rasistinen). Vastaavasti Yhdysvaltojen presidenttien typerät letkautukset ja “virheet” havaitaan oireina, jotka pitävät yllä heidän kansanomaista imagoaan, mikä viettelee äänestäjien subjektiivisuutta.


Jos toisto
tuottaa subjektiivisuudelle rakennetta, niin affektit ovat subjektiivisuuden laukaisijoita ja moottoreita. Affekti on ruumiillinen vaikutus, jonka ruumis kokee ja ruumiiseen muodostunut subjektiivisuus tulkitsee tunteeksi. Jotakin tapahtuu ja ruumis värisee – subjektiivisuus ratkaisee, mikä tunne affektista syntyy. Basson tärähtely laittomissa bileissä on affekti. On ruumiista ja subjektista kiinni, tulkitaanko sen seuraus euforian nostamiseksi vai peloksi ja vainoharhaksi. Affekti on vieras yllyke, vähintään lievästi väkivaltainen kiihoke, subjektiviteetin epäinhimillinen osa. Se on kuin hämähäkin raato, jonka ympärille sadepilvi kerääntyy. Se on epäpuhtaus ja vetovoima-allas, jonka ympärillä subjektiivisuuden alkupöly alkaa kiertää ja josta toisto uuttaa rakennetta.

Suomalaiset saivat nykyaikaisen sianhoito-oppaan, kun eläinaktivistit alkoivat vuonna 2007 julkaista salaa kuvattuja otteita maatalouden arjesta. Videoissa apaattiset ja veriset possut kyhjöttivät saastaisissa karsinoissa, joissa ei mahdu kääntämään kylkeä, napsivat toisiaan ja mädäntyivät täyteen tungetuissa halleissa. Tehotuotannon kärsimysnäytelmästä on Suomessakin julkaistu kirjallisuutta ja kannanottoja muutaman vuosikymmenen ajan. Asian olisi siis pitänyt olla tiedossa. Kuitenkin vasta argumentaation vaikeneminen ja laittomasti kuvatun shokkimateriaalin heittäminen yhteiskunnan kasvoille antoi asialle voiman läpäistä yleinen tietoisuus, uutiskynnys, eduskunta ja mielipidepalstat. Kriittinen subjektiivisuus muotoutui julkisuudessa vasta, kun yleisöä tökittiin affekteilla. Sikakuvat laittoivat liikkeelle pienen mutaation.

Suurimman osan vuotta erilaiset mediat täyttää merkityksetön kommunikaatio kommunikaation vuoksi. Uutisia julkaistaan tietty määrä, tapahtui niitä tai ei. Itseilmaisu pulppuaa kännyköistä ja facebookeista. Ihmiset purkavat persoonallisuuttaan netissä ja tosi-tv:ssä. Puheen ja tekstin merkitys hajautuu loputtomiin, valtavalla nopeudella mediakoneistoja kiertäviin informaatio- ja tunnevirtoihin. Viestin sisällöllä ei ole enää merkitystä, ainoastaan sillä on, että sanojen tulva jatkuu ilman taukoja. Siksi argumenttien ja kuvailujen sijaan täytyy sulkea suu ja syöttää mediaan audiovisuaalisia shokkeja, jos haluaa saada säröjä aikaan. Täytyy tehdä politiikkaa affekteilla, täytyy vedota subjektiivisuuksiin.

Teatterin olemassaolo muistettiin vuonna 2006 pitkästä aikaa, kun Kristian Smedsin Tuntematon sotilas alkoi ampua kovilla. Vastaavasti taide sai näkyvyyttä Mimosa Palen kaduilla liikkuvan jättiläisvaginan muodossa. Perustulosta ja työnostajien armoilla elävän silpputyösukupolven ongelmista alettiin puhua kunnolla vasta, kun riittävästi ikkunoita oli mennyt hajalle ja VR:n makasiinit poltettu. Tilanne on johdonmukainen seuraus nykyisestä huomiotaloudesta, jossa ainoastaan viboja tuottava kivien heittely ja aisteja runnovilla järkytyksillä fiilistely herättää subjektiivisuuden pehmeästä narkoosista.

Affektit ovat välttämättömiä organisoidessa liikkeitä. Vuoden 2009 talvella opiskelijoiden, tutkijoiden ja yliopiston henkilökunnan liikehdintä levisi maanlaajuiseksi Opiskelijatoiminnan Helsingissä järjestämän yliopiston yleiskokouksen jälkeen. Ainakin viiden kaupungin kampuksilla ja kaduilla oli kuukausien ajan tekemisen meininkiä, jonka nimellisessä tähtäimessä oli hallituksen esitys uudeksi yliopistolaiksi. Jotain avautui (mahdollisuus uuteen subjektiivisuuteen: opiskelija, joka ottaa elämänsä omiin käsiinsä). Tuskin kovin moni oli oikeasti kiinnostunut keskittymään vain uuteen yliopistolakiin; luultavasti vielä harvempi ajatteli, että saisi koko lain kaadettua. Pelissä tuntui olevan paljon enemmän kuin lain fetisoiminen, lain, joka osittain vain affirmoi sen, mitä yliopistossa oli jo tapahtunut. Kyse oli opiskelijoiden ja henkilökunnan yrityksestä ottaa oma elinympäristö haltuun ja kokea se toisin.

Se kevät olikin monen mielestä paras yliopistossa vietetty lukukausi. Tapahtumista uutisoitiin, blogattiin ja juoruttiin. Helsingissä oli viikossa kahdesta kuuteen Opiskelijatoiminnan kokousta tai talkoopäivää: maanantaina järjestettiin yleiskokous tulevasta toiminnasta, tiistaina oli mediaryhmän kokous ja keskiviikkona lakityöryhmän palaveri, torstaina suunniteltiin mielenosoitusta ja sunnuntaina kokoonnuttiin maalaamaan banderolleja. Rakennuksia vallattiin, järjestettiin mielenosoituksia, keskustelutilaisuuksia, väittelyitä ja bileitä. Asian pihvi on siinä, että opiskelijat, yliopistojen henkilökunta ja muut osallistujat kokivat ja tuottivat utooppisia affekteja. Liikkeen alussa oli riiston, kyllästymisen ja uuden luomisen tuottamia affekteja, sen kuluessa syntyi utooppisia affekteja, jotka tulkittiin toivoksi ja jotka kasvattivat sitä, ja sen toiminta loppui, kun affektit väljähtivät.

Affektit ovat subjektiivisuuden polttoainetta ja siksi niitä täytyy tuottaa rituaalisesti yhä uudelleen. Rasistit hekumoivat neekerikuvilla ja siirtolaisten rikoksia koskevilla uutisilla, porvarit tarkastelevat tililaskelmiaan neuroottisen itsetyytyväisinä, eläinaktivistit voimistavat motivaatiotaan katsomalla salaa kuvattuja eläinrääkkäysvideoita ja aktivistit yleisesti käyvät mielenosoituksissa paitsi poliittisista syistä myös oman subjektiivisuutensa vuoksi.


Myytit
ovat subjektiivisuuden taantumuksellinen osa. Myytti kertoo, mistä kamppaillaan, joten sekin rakentaa subjektiivisuutta, mutta määrittäessään kamppailun kohteen myytti joutuu aina huijaamaan, peittelemään ja silottelemaan. Myytti ei perustu sisältöön vaan rakenteeseen, jossa jokin termi asetetaan puhtaaksi ja ehdottomaksi ihanteeksi, ikään kuin maailman ulkopuoliseksi ”liikkumattomaksi liikuttajaksi”.

Tunnetuimpia myyttejä ovat oikeiston myytit verestä ja maaperästä, jota täytyy puolustaa. Myytti on subjektiivisuuden ideologisin komponentti. Oikeistopopulistien myytti on “tavallinen kansa”, vanhan vasemmiston myytti on “oikea duunari”. Anarkistien myytti on ”primitiivinen kommunismi”, joka vallitsee luontaisesti ihmisten välillä siellä, missä ei ole pomoja eikä kapitalisteja. Se on myyttistä, mistä aina puhutaan ja mihin aina vedotaan, mutta mitä ei koskaan havaita. Myytti hallitsee epämääräisen poissaolon kautta. Myyttiin ei voi käydä suoraan käsiksi, vaan se täytyy purkaa etäältä.


Louis Althusser
rakensi kuuluisan subjektivaatioteoriansa kutsun ja samastumisen mekanismille. Valtiokoneistot tuottavat subjektin kutsumalla ihmistä, ja ihminen muuttuu subjektiksi vastaamalla kutsuun. Kuuluisimmassa Althusserin esimerkissä poliisi huutaa kadulla: “Hei, sinä!” Ihminen tunnistaa kutsussa itsensä ja kääntyy vastaamaan, ja tämä kääntymä on siirtymä subjektiksi. Subjektiksi tuleminen on tulemista tietoiseksi omasta toimijuudestaan ja toisista ihmisistään. Althusserin mukaan ihmisellä voi ylipäätään olla identiteetti vain sikäli kun hän peilaa itseään ideologian kautta. Ideologia ei kuitenkaan ole “ideaalista”, vaan sillä on materiaalinen pohja ruumiillisissa käytännöissä: uskovainen uskoo, koska polvistuu ja rukoilee.

Tämän teorian voi hyvin ottaa mukaan osaksi subjektiivisuuden tutkimusta, kunhan pitää mielessä kaksi huomiota. Ensiksi on luovuttava Althusserin teorian totaalisuudesta, koska se latistaa subjektiivisuuden tuotannon epähistorialliseksi (Althusserin mukaan “ideologialla ei ole historiaa”). Subjektiivisuutta tuottavat sadat ja tuhannet muutkin asiat kuin ideologiset valtiokoneistot. Toiseksi täytyy tutkia myös tuotantokoneistojen itsensä syntyä ja historiallista muokkautumista. Ei riitä, että kerrotaan miten poliisi tai koulutusjärjestelmä tuottaa subjektiivisuutta: on kerrottava, miten poliisia ja koulutusjärjestelmää tuotetaan.


Tieto ja ajattelu
tulevat tässä luettelossa viimeisinä ja ehkäpä myös vähiten tärkeinä subjektiivisuuden tuotannon tapoina. Järki on “passioiden orja” myös subjektiivisuuden kohdalla. Tieto vaikuttaa subjektiivisuuden kerroksissa, mutta useammin se esiintyy ei-tiedollisten elementtien kuorrutuksena.

Suomessa on puhuttu vuodesta 2008 alkaen oikeistopopulismin noususta, kansankiihotuksesta ja tunteisiin vetoamisesta. Kuitenkin esimerkiksi äärioikeistolaisen Homma-foorumin keskustelijoilla on tapana esittää tilastoja, uutisia ja tutkimuksia siirtolaisia vastaan valikoivasti hyökkäävien väitteidensä tueksi. Halla-aho nousi muukalaisvihamielisen äärioikeiston johtajaksi, koska hän alkoi kaivaa lähdeviitteitä blogikirjoitustensa mausteiksi. Tärkeintä ja vaikuttavinta tässä ei olekaan itse tietosisältö – kerta toisensa jälkeen on osoitettu, että esimerkiksi Halla-aho tulkitsee tilastoja valikoivasti ja “unohtaa” mainita epäsopivat seikat – vaan toimintatavan vaikutus tunteisiin.

Suomalaista politiikkaa hallitsee miehinen, tekninen ja rationalisoiva teekkarisubjektiivisuus, jolle kaikki puhe täytyy suunnata. Tämän vuoksi tiedon ja ajattelun tulosten esittäminen on Suomessa tärkeää, kun halutaan luoda poliittista subjektiivisuutta.

12 comments to Mitä subjektiivisuus on?

  • Pidän todella paljon subjektiivisuuden, affektien ja toiston korostamisestasi, se on mainiota. Itseäni on aina vituttanut puhe ”representaatioista” ja affekti on paljon, paljon parempi tapa ymmärtää sitä mitä tapahtuu kaikessa viihteestä taiteeseen. Pidän muuten myös McLuhanin ajatuksista affektien kylmyydestä ja kuumuudesta ja toisaalta niiden yhdistämisestä teknologiaan. Kun puhutaan kommunikaatiosta voi myös puhua memeettisistä affekteista.
    Mun mielestä tosin käytät väärin sanaa myytti – myyttihän ei ole jotakin mikä on ”epätotta” tai edes ”idealisoitua” vaan todellisuutta ohjaava periaate. Esimerkiksi sukupuolisuus on tälläinen ilmiö, tietenkin sen ilmaisu on ”performatiivista” mutta se mihin viitataan on jotakin hyvin todellista, se on symbolinen rakennelma joka kuitenkin rakentuu tiettyjen syväpsykologisten rakenteiden päälle, josta jo pelkkä transseksuaalien olemassaolo on selkeä osoitus.
    Myöskin, väärä tietoisuus on hyvin olennainen asia, eikä se johda väistämättä valheelliseen vanguardismiin, vaan sitä voi lähestyä myös Freireläisittäin, pedagogisesti. Kyse on ilmiöstä jossa, koska olemme altistuneita valtavalle määrälle propagandaa, olemme väistämättä internalisoineet osan siitä. Toki siihen voi liittyä – oikeutettua tai oikeuttamatonta – ylimielisyyttä, koska jotkut ovat taitavampia näkemään sen läpi kuin toiset, mikä voi johtua lahjakkuudesta, sattumasta, olosuhteista jne. jne. jne. ja tietysti jos näkee selkeämmin ympäröivien valheiden läpi kuin moni muu, on vaikea olla turhautumatta. Subjektiivisuus ei ole – täysin – itsetuotettua vaan siihen liittyy paljon valmiita malleja joista monet ovat tuhoisia.
    Tietysti turhautuminen johtuu myös omasta kyvyttömyydestä muuttaa asioita, ja se puolestaan voi johtaa todella vaarallisiin ilmiöihin, mutta niitä voi myös välttää.

  • Hemi

    Lyhyesti sanoen, sosiaalinen elämä on luonteeltaan tai ainakin hyvin lähellä magiaa, sikäli mikä tahansa symboli on sigili, todellisuutta tahdon kautta muokkaava symboli, oli sitten kyseessä uusi tai vanha affekti, rituaalinen performanssi tai jokin muu tahdon kiinnitys, jota voidaan toki kutsua myös tuotefetisismiksi tai placeboksi, samaa asia, eri nimi. Nämä kiertävät tietenkin vallitsevan maailman sisällä. Tuossa suhteessa ei muuten ole myöskään mitään eroa subjektiivisuuden ja identiteetin välillä, paitsi että identiteetin voi ajatella olevan olion käsitys omasta subjektiivisuudestaan, mikä on sikäli ongelmallinen, että se jättää implisiittisen, alitajuisen tai varjon pois, mitä ilman taas oireita ei voi ymmärtää. Tarkemmin ajatellen en ymmärrä miksi pidät arvoja humbuugina, muuten kuin konnotatiivisesti, niitä käyttävät yleensä idiootit, mutta niin käyttää kaikkia muitakin käsitteitä. Mikäli arvoilla tarkoitetaan niitä premissejä jotka noin viimekädessä käsitämme sen mikä on tärkää ja olennaista ja mikä vähemmän tärkeää ja olennaista, niin kaikilla olennoilla lie jonkenlaiset arvot. Tietysti on erotettava ne puhearvot jotka ilmenevät puheessa, ja ne reaaliset arvot jotka ilmenevät pankkitaseessa ja almanakassamme tai jonkenlaisena CV:nä, älköön viimeisintä nyt otettako kirjaimellisesti.

    Toi järjen kritiikki on muuten myös aika kulunutta. Tietenkin ”tiedon tuloksien” esittäminen on tärkeää, se on missä tahansa olosuhteissa olennaista. Kiinostavampaa on se mikä lausumattomat lähtö-oletukset näiden tietojen takana on, vaikkapa se että laskelma ”kansanterveydestä” voi olla tai olematta oikea, mutta vaikka se olisi oikea, se silti pitää sisällään politiikan, jossa ihmisiä tarkkaillaan vain taloudellisen ”kokonaisedun” kannalta.

  • Kuvatus

    Mistä kuva-hedelmät tulevat? Onko jotain tiettyjä kuvapankkeja vai rändömillä netistä?

  • Tällaiset kuvat tulevat random-googletuksella. Jos postauksessa on mielenosoituskuvia Helsingistä, niin ne ovat lähes kaikki itse otettuja. Vanhassa blogissa on enemmän itse kuvattua materiaalia.

    Vastaan Hemi sulle myöhemmin tarkemmin jos ehdin ajatella, nyt sanon vain että arvot on humbuugia koska niihin liittyvä puhe on niin abstraktia ja epämääräistä että sillä voi sanoa kaiken kaikesta tarkoittamatta mitään mistään ja että myytti on rakenteena taatusti tosi, mikä ei estä sitä peittämästä ja silottelemasta asioiden rakentumisen prosesseja tai hallitsemasta toimintaa epämääräisen poissaolon kautta.

  • Myytti teeskentelee faktuaalisuutta. Tuo teeskentely tietysti on ”todellisuutta ohjaava periaate”, mutta tämä pointti on turha: mikäli sillä ei olisi vuorovaikutusta todellisuuden kanssa, ei siitä tarvitsisi välittää. Se onkin pelkkä työkalu merkkijärjestelmien luokittelua varten.

    Myytti on hurmioutunut, vallalle päässyt tahto, joka affirmoidaan kahdesti, ei vain kerran toiseuden tai toisen-uskon kautta, hintelästi kuten vaikka joulupukki tai halpa moralismi, vaan vielä kerran uudelleen, teennäisenä viittauspisteenä tahdolle, perustana objektiiviselle toiminnalle. Sen ongelma on nihilismin puute, se uskoo liian paljon, se uskoo, ettei kömpelö kieli ole epäinhimillinen systeemi, se mystifioi halun nälkäiset impulssit, se asettaa hunnun vallantahdon jukuripäisyyden eteen ja esittää tärkeää, oleellista, ensisijaista, sitä faktuaalista asiain tilaa, jonka hätäinen, liukaskielinen, yksinkertaistava karikatyyri se on.

    Se ei ole myöskään mitään monimutkaisempaa kuin arjenomainen merkityksensä: se on satua, mielikuvitusta, narratiivi joka on valhetta, mutta silti erotettavissa sekä runoudesta (joka ei teeskentele faktuaalisuutta, joka kyllä mystifioi, mutta siten, että se pyrkii nihilismiin, sanan siinä merkityksessä että se pyrkii niin kiistämään jonkin todellisen asian uittamalla sitä olemattomuudessa*, kuin myös affektien ja merkkien leikkiin, joka ei havittele faktuaalisuutta vaan esteettisyyttä ja olemuksellisuutta), että teoriasta (joka ei teeskentele faktuaalisuutta**, jota ei affirmoida hätäisesti***).

    Se ei määräydy samoin kuin sukupuolisuus, tai ole muutenkaan yksiselitteisesti verranollinen performatiivisesti ilmeneville identiteeteille. Sukupuolisuus on tavallaan kaksi toisiinsa vuorovaikutuksellista asiaa: 1) sukupuolisuus identiteettinä, passioina, käyttäytymisenä, aktiivisena ja intiiminä 2) sukupuolisuus valtasuhteiden tuottamina malleina, rooleina, normeina ja attribuutteina. Vaikka 2) toimii hyvin hyvin usein myytin lailla patriarkaatissa, se ei myöskään ole sinänsä ja välttämättä myytin tapainen (esimerkiksi pienessä feministisessä yhteisössä)

    * Kun myytti (tai teoria!) luetaan runona, tämä nihilistinen teko tapahtuu; on sanomatta selvää ettei runoista aina tai edes usein ole myyteiksi
    ** Faktuaalisuus on pitkälti konstruoitu on teorian tapaan, lukuunottamatta tiettyjä ’varmuuksia’, jota on turha alistaa ’tiedon’
    alaisuuteen, kuten olemassaolo. On sanomatta selvää, että teoriaa ei aina tai edes usein haluta lukea faktuaalisena, tai tiedolle alistettavana
    (tai varmuutena)
    *** Teoria voidaan siis lukea myytin tapaan.

  • Uskon kyllä että useimmat meistä harmaista kyllä ihan ymmärtävät nämä jutut ihan samoin, jutussa harmaat esiintyvät varsin olkinukkeistettuina. Me vain katsotaan että pulla koostuu lähinnä jauhoista, mutta ymmärretään kyllä, että tarvitaan siihen hiivaa, voita ja sitten vielä sitä sokeriakin.

  • Niin ja jotain nestettä. En oo aikoihin kyllä leiponut.

  • Hardcore-marxisti-Miika, jos et ole leiponut pitkiin aikoihin niin tästä saat vähän inspistä: http://www.youtube.com/watch?v=Rp14R7QY2fw

  • Näin viime yönä unta Marxin Pääoman kolmoskirjasta. Siinä oli kohta, jossa Marx arvosteli ankarasti harmaata marxismia. Kyllä herätessä harmitti.

  • KIITOS Harmaa-Antti. Kyllä nyt oli ihana pistää munaa pullaan pitkästä aikaa.

  • Hemi

    Hehe, hassua miten joulupukkia käytetään aina esimerkkinä myytin teeskentelevyydestä, mistä tulee mieleen, että tuon esimerkin käyttäjät ovat ehkä jonkenlaisen psykoanalyysin tarpeessa: tosiasiassahan joulupukki on erinomaisen kaunis ja arvokas entititeetti, joka on erittäin olemassa. Toki kyseessä on vain ihmisten välistä suhdetta määrittävä signifioija ja sen esitys mutta yhtä kaikki kyse on kauniista ja arvokkaasta asiasta. Sen sijaan joulupukki – toisin kuin sukupuoli – on täysin sosiaalinen konstruktio, sukupuolella taas on biologiset juurensa. Mitään teeskentelyä ei kuitenkaan ole, luuletko että edes lapset ajattelevat että joulupukki on fyysillisesti olemassa? Lapset eivät ole idiootteja, tai ovat hyvin sitä harvoin. Sen sijaan joulupukin muodostama sosiaalinen side vanhempiin voi olla heille hyvinkin arvokas. ”Moralismi” taas on moraalinen kannanotto, joka on sanan käyttäjän intressien vastainen, tai kun on noiden intressien mukaista kieltää koko moraalisuus, että voi taas vedota moraalisiin kategorioihin esim. ”sosiaalien epäoikeudenmukaisuus” kun se on omien intressien mukaista.

  • [...] Mitä subjektiivisuus on?Hardcore-marxisti-Miika: Mitä subjektiivisuus on?Klementiini: Mitä subjektiivisuus on?Harmaa [...]

Leave a Reply

  

  

  

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>