Liikkeiden kriisi, osa nolla

There is no alternative. Tympeän talouskeskustelun ankea nihkeys on valunut yllemme kuin mehiläistarhan poistama jätehunaja. Historian romukopasta kuuluu narisevan änkyrän nostalgisesti inisevä ääni: meiltä puuttuu liikeverkosto, meiltä puuttuu oma media, meiltä puuttuu itse tuotettu teoria… Mitä seuraavaksi?

Blockupy Frankfurt -mielenosoitukseen matkaa suunnittelevan ryhmän tapaamisessa muisteltiin, että Prahaan lähti 200 suomalaista mielenosoittajaa vuonna 2000. Seuraavana vuonna Göteborgiin matkusti Suomesta peräti 500 ihmistä. Kööpenhaminan ilmastokokoukseenkin lähti neljä bussilastillista vuonna 2009.

Kokouksessa kysyttiin: onko liike niin heikko, että emme saa Frankfurtiin toukokuussa edes yhtä bussilastillista?

Mikä liike? Suomessa ei ole enää mitään edes löyhästi verkostoitunutta tai ”perheyhtäläistä” liikkeiden liikettä.

 

Ei tietenkään ole ikinä ollut mitään yhtä liikettä. Aina on vallinnut hajaannus ja aina on kamppailtu keskenään vessansiivousvuoroista ja kapitalismin tulevaisuudesta. Silti 1990-luvun Muutoksen kevään ja 00-luvun verkkolehti Megafonin kaltaiset julkaisut tiivistivät joitakin liikkeille yhteisiä taipumuksia. Kleinin NoLogon ja Hardtin & Negrin Imperiumin kaltaiset teokset tarjosivat liikkeille jonkinlaisen yhteisen viitekehyksen. Talonvaltausliikkeiden, EuroMayDayn, prekariaattiliikkeen ja kaupunkitilaliikkeen kaltaiset kampanjat ja tapahtumasarjat yhdistivät erilaisia toimijoita jonkinlaisiksi verkostoiksi.

Tuo toimintaympäristö katosi vuoteen 2010 mennessä.

Edelleen kampanjoidaan samojen teemojen puolesta ja puhutaan yhä enemmän esimerkiksi prekariaatista sekä perustulosta. Edelleen järjestetään omaehtoista toimintaa lukupiireistä kansankeittiöihin. Edelleen monet niistä, jotka organisoivat toimintaa yli kymmenen vuotta sitten, pitävät yhteyttä toisiinsa ja juonivat politiikkaa. Mutta toiminnan julkinen ja laaja liikeulottuvuus on hiipunut.

Mielenosoituksia järjestetään ja taloja vallataan, mutta niitä järjestetään ja vallataan vähemmän, eivätkä liikkeet juuri nyt pysty tuottamaan yhteiskunnallisia puheenaiheita. Julkisesti puhutut liiketeemat – perustulo, prekarisoituminen eläinoikeudet, ympäristöongelmat – ovat edellisten liikesyklien tuottamia. Oikeisto hallitsee kahta suurta teemaa, taloutta ja siirtolaisuutta. Kuten ”vasemmistolla” oli toisen maailmansodan jälkeen aloite hallussa, nyt tässä kriisissä pallo on täydellisesti oikeiston käsissä mitä tulee julkistalouteen, velkaantumiseen ja kilpailuun (työehdot, siirtolaisuus jne.).

Niin kutsutun liikekentän tilannetta kuvaa se, että autonomien ja anarkistien suunnassa ei ole mitään tahoa, joka yrittäisikään esittää tilannetta selittävää kertomusta, organisoida laajempaa ruohonjuuritason kampanjaa tai esitellä käyttökelpoisia käsitteitä.

Tapahtumat ovat aina olleet ristiriitaisia, epämääräisiä ja moniselitteisiä, mutta yleensä niiden tulkinnasta on kuitenkin kiistelty. Nyt suomalaisessa keskustelussa joutuu tukeutumaan suurten kaupallisten ja julkisten medioiden hyväksymiin kertomuksiin ja käsitteisiin. Kiistelyn osapuolia ovat lähinnä perussuomalaisten retorinen sotakone, konservatiivien pilkkaamat ”tiedostavaiset” eli Suomen kuppainen liberaali älykköjoukko sekä lakisääteisesti ”julkista keskustelua kohauttava” Björn Wahlroos.

Suurimmalta ongelma tuntuu Occupy-liikkeen kohdalla. Suomessa Torikokous/Occupy ei ole Musiikkitalon leiriytyjien sitkeydestä huolimatta lähtenyt vetämään. Oikeistolaisen finanssieliitin talouskuripolitiikalle ei pystytä panemaan vastaan.

Luetellut asiat viittaavat samaan ongelmaan: tällä hetkellä ei ole kovin vahvaa kykyä innostaa ihmisiä ja luoda kokemisen ja tekemisen tapoja (subjektiivisuuksia). Ainoana suurena poikkeuksena tähän näen piraattiliikkeen, jossa on erittäin paljon valtajulkisuudelle vielä näkymätöntä potentiaalia ja joka kykenee tavoittamaan jotakin olennaista satojen tuhansien erityisesti nuorten ihmisten kokemuksesta. Piraatit ovat kuitenkin Suomessa vasta tulossa ja edellisen kierroksen (eduskuntavaalit) perusteella he tekevät tuloaan vielä vuosia.


Mutta lakataan
”tunnustamasta tosiasioita” ja siirrytään olennaiseen eli tosiasioiden keksimiseen. Ei eteenpäin, vaan sivulle.

On paljon ihmisiä, joilla on yhteinen ajattelun rytmi tai jotka jakavat jotakin muuta. Nyt heidän – meidän – olisi tärkeä yrittää siirtää näitä yhteisiä kokemuksia käsitteelliselle tasolle, käsitteellistää niitä, miettiä mitkä teoreettiset muodostelmat ja käsitteet vastaavat ja selittävät ja avaa niitä eteenpäin. En ole niinkään kiinnostunut me-muotoisesta kokemusfiilistelystä, koska se ei välttämättä vakuuta muita kuin kavereita ja koska sellaista pitäisi tehdä empiriaa mukaan sotkien (kuten Precarias a la deriva, tätä puolta on tehty feministisen kollektiivin puitteissa hyvin), vaan enemmän kokemuksen avaamasta mahdollisuudesta teoriaan. Siis mahtipontisesti ilmaistuna samassa mielessä kuin Deleuzen ja Guattarin yhteistuotannon käsitteet ovat syntyneet tietyistä kamppailuista mutta eivät missään mielessä rajoitu näiden kamppailujen fiilistelyyn.

Ei historiaa, vaan uutta avaavaa ajattelua. Vaikka sitten vaatimattomasti. Kuitenkin jotain muuta kuin kaiken olleen vatvomista. Kunhan kokeiltaisiin jotakin uutta ilman sen kummempia paineita.

Tajunnanvirtana muutamia teemoja joihin itse haluaisin saada tolkkua:

1. Mitä pitäisi ajatella viime vuosien suuresta “reterritorialisaatioliikkeestä” eli siitä että vanhat tukahduttavat muodostelmat on palanneet erikoisilla tavoilla talouskriisin myötä: ydinperhe, perussuomalaiset ja äärioikeisto, homovastaisuus ja heteronormatiivisuus, nuorten konservatiiviset asenteet (jos gallupeihin on uskomista), kristillisyys… Tökerösti voisi Suomen näkökulmasta vetää löysää analogiaa 1970-luvun liikesyklin päättymistä seuranneisiin “talvivuosiin”, kuten Guattari niitä kutsui.

2. Toisaalta oli Occupy-liike, indignados ja arabikevät vuosi sitten, on Anonymous ja Wikileaks ynnä muut – eli maailmalla tapahtuu. Onko näitä tapahtumia käsitteellistetty teoreettisesti vielä? Mitä ne tarkoittavat poliittiselle filosofialle? Mitä liikkeiden toimijat on itse kirjoittaneet tapahtumista? Pitäisi lukea Occupystä ja Kreikan kapinoista kirjoitettuja tekstejä ja katsoa, onko niissä jotakin käyttökelpoista.

3. Suomen liikkeiden suhteen ei kannata vaipua täyteen pessimismiin. Vaikkei suoraa toimintaa ole paljon, on tapahtunut pieni autonomisten instituutioiden nousu. Osuuskuntia nousee kuin psilosybiinejä pellonlaidalle, lukupiirejä on muuallakin kuin yliopistojen liepeillä, Tampereen anarkisteilla on ollut kuntopiirejä, on ruokapiirejä ja yhteisviljelyprojekteja, kirjakahviloita, kansankeittiöitä, distroja, nettimediaprojekteja… Uusien instituutioiden (& itsehallinnon muotojen) kehittäminen ja ylläpitäminen on erittäin tärkeä teema, jos miettii mihin 2000-luvun taitteen liikkeet tyssäsivät.

4. Pakolinjat, pakoreitit, paon viivat. Millä tavoilla ihmiset pakenevat ja mistä kaikesta. Arjen pakopurojen politisointi ja teoretisointi. Hiljaiset muutokset ankeiden jäätiköiden alla, muutokset, jotka lopulta suistavat molaariset jäälaatat mereen. Deleuzesta ja Guattarista on jäänyt mieleen kaikkialla toistuva analyysi siitä, miten suuret blokit vuotavat joka suuntaan ja miten niiden välille risteilee pieniä puroja. Kiinnostaisi tehdä tällaista analyysia sosiologisista kategorioista, eli tuhota sosiologian käsitteitä ja luokkakäsitteistöä mikropoliittisen analyysin keinoin. Jäytää suuria läskejä käsitteitä alhaalta päin.

5. Subjektiivisuus ja sen tuottuminen tietyissä ympäristöissä (yliopisto, koulu, yritys, liike). Tämä on tärkeä teema.

6. Olisi hienoa onnistua tuomaan yhteiskunnallisen liikkeen käsite filosofiaan jotenkin toden teolla, selvittää mitä se merkitsee.

7. Kiinnostaisi tutkia D&G:n hengessä lähivuosikymmeninä luotuja filosofisia (psykoanalyyttisia, sosiologisia) käsitteitä, kuten interpassiivisuus (Zizek), kapitalistinen realismi (Mark Fisher), commonsit, queer, abjekti, Imperiumi, prekariaatti (-aatti eikä -saatio), odotustila (Vähämäki), finanssoituminen… minkälaisia käsitteitä juuri nyt luodaan?

8. Taloutta ja finanssimaailmaa pitäisi kyetä ymmärtämään, mutta tuntuu että siihen voisi työntää kaiken aikansa saamattu juuri mitään takaisin. Kriisikirjan aloittama keskustelu on lähtöpiste.

9. Vuonna 2009 uudistuneen Megafonin voi mielestäni sivuuttaa nyttemmin lässähtäneenä strategisena kokeiluna (jonka kirjoittajat toivottavasti jatkavat muissa projekteissa), mutta vanhan Megafonin projektin henkeä olisi kiinnostava jatkaa eri muodossa. En ole aivan varma mitä haluan sanoa tällä muuta kuin että vanhan Megan tekstien lukeminen innostaa yhä, uuden Megan lukeminen ei enää. Voitaisiin perustaa lehti nimeltä Gigafoni (tai Kilofoni)…

10. Verkkolehti Revalvaatio on menossa yhä parempaan suuntaan, kun Jussi Vähämäki on alkanut tuutata sinne säännöllisesti tekstiä ja käännöstä. Lukekaapa vaikka tätä tunteiden poliittista historiaa käsittelevää tekstiä. Lehdellä on jo jonkinlainen lukijakunta ja siihen viittaillaan ja sitä jaetaan paljon Facebookissa, eikä lehteä toistaiseksi pidä hallussaan minkäänlainen toistensa tuntemien ihmisten juntta, vaan se on ihan aidosti kenen tahansa vaikutettavissa.

11. Teoreettisemmasta päästä: objektiorientoitunut ontologia, saako siitä mitään poliittista irti: ei-inhimillisten aineellisten toimijoiden ottaminen vakavasti, autopoeettisten järjestelmien tutkimus.

Motoksi näitä yhdistämään voi jälleen kerran lainata Perinnöttömän perinteen kirjoittajia, tällä kertaa Niin & näinissä (4/2011):

Kansallisen poliittisen tilan ainoaksi sisällöksi onkin jäänyt ”identiteettien” rakentaminen, siis sellaisten subjektiivisuuksien tuotannon mallien, joissa itse muodostetaan suhteessa autoritaariseen malliin (isään, johtajaan, yleiseen mielipiteeseen tai enemmistöön). Tätä mallia myös vasemmistolaiset erilaisia radikaaleja myöten näyttävät edelleen toistelevan: jos mun isi hylkää mut kun musta tulee radikaali, tarviin edes oman vallankumous-Isin.

Tässä nousee esiin kaikessa kirkkaudessaan koko vasemmistolaisuuden kristillinen psykologia: luokkatietoisuuden puute johtaa alistettujen elämän voimien käpertymiseen sisäänpäin, syyllisyyteen ja huonoon omaantuntoon, konfliktien ulkoistamiseen ja ”heikompien puolustamiseen”, josta seuraa ”tarve tehdä jotakin”, ilmaista närkästyksensä kapitalistisen riiston ”äärimmäisimpiä” muotoja kohtaan. Vailla minkäänlaista ajatusta siitä, mitä tehdä ja kyvyttöminä luomaan kollektivisia ajattelun tiloja, aletaan sitten haikailla valmiita malleja antavien Johtajien perään. Ja niitähän fasistit ovat aina osanneet synnyttää. Kaikilla blogosfäärin sosiaalifoorumeilla kaikuu nykyisin epätoivoinen huuto: Mitä on tehtävä? Isi, isi! Mitä mä nyt teen?

Toisin kuin ”monikulttuurisuutta” kannattava punavihreä vasemmisto, emme siis kritikoi uusoikeistoa siitä, että se ei kannata inhimillisiä arvoja vaan siitä, että oikeistolaisten pelon leimaama elämä ei mielestämme ole elämisen arvoista. Eläminen jatkuvassa pelossa suomalaisen työn ja suomalaisten naisten menettämisestä, ilman muuta ylpeyttä kuin oma kansallisuutensa on liian surkeaa voidakseen näyttää mallilta, jota työväen organisoitumisen olisi seurattava.

36 comments to Liikkeiden kriisi, osa nolla

  • Hyvä teksti.

    Mun mielestä siihen, miksi oikeistopopulismi jne. persuista vastajihadisteihin saa kannatusta, pystyy tarttumaan ’turvallisuuden’ ja ’imperialismin’ (tai jonkun vastaavan maailmanjärjestelmätutkimuksen) kautta (edelleen) parhaiten, jos tajuaa mitä niillä tarkoitetaan. Ilman niitä kaikki tuntuu jäävän häiritseväksi hutiloinniksi. Jonkinlainen käsitys taloudellisista suhteista maailmanmitassa on oltava että pääsee kärryille.

    Tänäänkin luin jotain kirjoitusta missä Halla-aho ja kumppanit yksinkertaistettiin rasisteiksi — ’rasismi’ (joka kehittyi vanhan imperialismin aikaan) ei enää nykypäivänä mitenkään käsitteenä kykene kattamaan sitä, mistä oikein on kyse. Samalla siinä voi ymmärtää miksi vasemmistolla/anarkisteilla on täällä päin maailmaa näin vaikeaa (lisäksi anarkistien ja kommunistien teoreettisena ongelmana on myös valtioteoreettinen kyvyttömyys; valtio ymmärretään joksikin yhteiskunnan ulkopuoliseksi, ”vieraantuneeksi” mahdiksi, joka sitten vain ”murskataan”, hävitetään, jätetään huomiotta tms. ja sitten ihmiset voivat olla vapaita). Jonkun pitäis jaksaa ja ehtiä kirjoittamaan jotain asiasta.

  • asdfas

    Mun mielestä valtioteoreettisesta kyvyttömyydestä sanottu pätee täsmälleen myös taloustieteelliseen kyvyttömyyteen: talous ymmärretään joksikin yhteiskunnan ulkopuoliseksi, “vieraantuneeksi” mahdiksi, joka sitten vain “murskataan”, hävitetään, jätetään huomiotta tms. ja sitten ihmiset voivat olla vapaita.

    Erityisesti anarkisteilla on hyvin vähän mitään järjellistä sanottavaa taloudesta, ja mikä huolestuttavampaa vielä vähemmän kiinnostusta koko asiaan. Vanhoilla marxilaisilla on sentään Pääoma ja sen pohjalle rakennetut teoriat (toinen kysymys tietysti on kuinka paljon niillä nykymaailmassa tekee ja mitä pitäisi ajatella kaikesta siitä mistä Marx oli vaiti).

  • @Miika: hyvä huomio rasismin riittämättömyydestä, tosin minusta hommalaisia pitää kutsua myös oikeilla määreillä rasistisiksi, vaikkei se riitä yhtään mihinkään. Maailmanjärjestelmätutkimusta tarvitaan, kuten myös kokemuksien jakamista.

    @asdfas: samaa mieltä. Tosin hyvin harvalla ylipäänsä on Suomessa mielenkiintoista sanottavaa taloudesta. Lähinnä muutama talousbloggaaja ja freelancefilosofi tuottaa keskustelua.

    Molemmista pointeista (kuvitelma valtion ulkopuolisuudesta ja kuvitelma talouden ulkopuolisuudesta) ks. http://teoriapiikki.wordpress.com/2012/02/04/kolme-kapitalismia/

  • Ei mun mielestä se ettei ole suurta innostusta palata 10 vuoden takaiseen summit hoppingiin kerro juuri mistään mitään. Se projektihan syntyi lähinnä siitä ettei silloisessa tilanteessa keksitty muuta järkevää tekemistä. Koko projekti kärsi oikeastaan lopullisen tappion jo Genovassa, vaikka näin voi tietysti sanoa vasta nyt.

    ”Liikkeinä” tässä puhut täysin erilaisista ilmiöistä. Minulle selkein ”liike” oli tilanteessa, jolloin kaikki Suomen alle 200 ulkoparlamentaarista radikaaliaktivistia saattoi koota kerrallaan Järvenpäähän vuonna 1997. Sekä summit hoppaajat että euromayday ja töhryfest edustavat jo tähän aikaan verrattuna huomattavasti suurempia, mutta samalla myös eriytyneempiä projekteja. Suurin osa näistä ihmisistä ei ole kadonnut mihinkään ja tekee jotakin, mutta yhä kauempana alkuperäisestä konseptista – joku tutkijankammiossa, joku puoluepolitiikassa, joku keskittyy päihteiden kuluttamiseen ja punkkiin. Joko tämän eksoduksen pitäisi kääntyä päinvastaiseen suuntaan, tai sitten jonkun ”uuden sukupolven” pitäisi korvata nämä ihmiset. Mutta mihin tämän eksoduksen syyt katoaisivat? Esimerkiksi jos haluat vakavammin otettavampaa ja ajankohtaisempaa teoriaa, miten sitä voisi syntyä ilman humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden suojatyöpaikkoja, joihin tarrautuminen edellyttää tietyn etäisyyden ottamista yhteiskunnallisiin liikkeisiin? Ja mitä muuta poliittista poliittista kysyntää tälle tuotetulle teorialle voisi olla, kun raaka-aineen tarve puolueiden periaateohjelmia varten? Eikö halu olla akateemisesti ja yhteiskunnallisesti relevantimpi ole juuri tämän eksoduksen syy?

  • @Antti R.: muuten joo mutta häh tälle:

    Esimerkiksi jos haluat vakavammin otettavampaa ja ajankohtaisempaa teoriaa, miten sitä voisi syntyä ilman humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden suojatyöpaikkoja, joihin tarrautuminen edellyttää tietyn etäisyyden ottamista yhteiskunnallisiin liikkeisiin? Ja mitä muuta poliittista poliittista kysyntää tälle tuotetulle teorialle voisi olla, kun raaka-aineen tarve puolueiden periaateohjelmia varten?

    Kyllä relevantti teoria on minun nähdäkseni syntynyt kamppailujen yhteydessä aina Marxista italialaisten 60-luvun vihkoihin ja myöhempien feministien zineihin. Ehkä ajattelet ”teoriaa” jotenkin tosi rajatusti ja korkealentoisesti?

    Proggiksista irrallista teoriasatuilua kohtaan pitääkin olla epäluuloinen. Kuten puolueiden periaateohjelmia. Onneksi yhteiskunnallisesta ajattelusta on muuhunkin kuin niiden raaka-aineeksi. Eikä politiikkaa voisi tehdäkään ilman jonkinlaista vaikka sitten tiedostamatonta teoriaa ja analyysia. Tuskin esittäisit, että oma poliittinen toimintasi on täysin käsite- ja teoriavapaata spontaania fiilistelyä.

  • Ilkka

    Joukkojen (massojen) innostumisen kokemukset on tosiaan olleet aika jäissä ainakin pääkaupunkiseudun suunnalla. Hyvää fiilistä, musaa, keikkoja, ruokaa ja tekemistä riittää, mutta kun se ei vaan riitä.

    Hylättyään kaiken ja ”puhdistettuaan” mielen peloista, uskomuksista ja vallasta, käteen ei jää poliittisesti muuta kuin kivi. Ja se onkin aika sama mihin suuntaan kiven heittää, kun osuu kuitenkin. Kaiken muun joutuu rakentamaan alusta. Osuuskuntien ja kaikenlaisen aktiviteetin ohessa pitäisi pystyä näkemään joku tavoite. Joku tapa, jolla voitaisiin löytää tapa iloita, purkaa, rakentaa uudestaan ja surra spontaanisti massana. Epäilen ettei sellaista valmiiksi pureskeltua liikettä tai ideologiaa enää voi vapaasta yksilöstä syntyä, joka ulottuisi kaveripiiriä tai skeneä laajemmaksi muuten kuin re-aktiivisesti tai spontaaanisti.

    Tavoitteena voi mielestäni olla vain omavarainen valtion rinnalla toimiva suhdeverkosto, joka on valmis iskemään ja puolustamaan myös aktiivisesti kaikilla eri tasoilla.

    Ensimmäiset askelet voivat olla muutaman kaverin kanssa esimerkiksi kommuuni, verstas, ruokakomero, luontokokemukset, vaihto/lahjatalous, yhteistalous, viljelykokeilut, luontokokeilut, terveydenhuollon harjoittaminen ja kehon tuntemus, rakentaminen, älä osta mitään viikko (tai kuukausi), pienimuotoinen alkutuotanto tai tehdastoiminta dyykkimateriaaleista.

    Tällaisilla pilareilla pystyy rakentamaan itselleen mielekkään kohtalaisen riippumattoman leikkikentän, josta on hyötyä tulevien yhteiskunnallisten murtumakohtien hetkellä.

  • @Ilkka: olen jo pari vuotta yrittänyt kirjoittaa postausta näinä aikoina syntyvistä itsehallinnollisista instituutioista (kuten luetellut kommuunit, osuuskunnat, vaihtopiirit jne.). Tämä on minusta se kenttä johon kannattaisi paneutua nyt ja jota kannattaa hehkuttaa. Vertaistuotanto, vertaisjakelu, vertaiskulutus. Yhteiset resurssit.

    Tavoitteena voi mielestäni olla vain omavarainen valtion rinnalla toimiva suhdeverkosto, joka on valmis iskemään ja puolustamaan myös aktiivisesti kaikilla eri tasoilla.

    Näin. Tosin itse en näe jakoa itsehallinnolliseen ulkoparlamentaariseen piiriin ja valtion piiriin absoluuttisena tai nollasummapelinä. Mitä pidemmälle vaikkapa aikapankeissa edetään, sitä enemmän syntyy konflikteja valtion kanssa (vaikkapa nyt aikapankkien verotuskysymyksistä). Silloin on hyödyllistä, jos valtion viroissa on muitakin kuin vihollisia.

  • Vielä @Antti R.: summit hoppingista tuli mieleen, että Suomen kentälle tuollaisten massatapahtumien tärkeä anti on ollut niistä tuodut kokemukset, ideat ja kontaktit. Globalisaatisummiteista tuotiin suomalaisiin liikkeisiin paljon, ja monen 2007 talonvaltaussyklin aktiivien takana taisi olla edellisen vuodenvaihteen matka Köpikseen Ungdomshus-kähinöihin.

  • Unohtui viimeksi mainita, että tuo Niin & näinin jutun viimeinen kappale liittyy siihen ”turvallisuusideologiaan” johon viittasin, ja — vaikka en osaa itse määritellä sitä — olen vakuuttunut että vähintään jonkinlainen avain tuon turvallisuuden tarkastelu olisi (kansallisen)oikeiston nousun ymmärtämiseksi.

    @asdfas: ihan totta, myös taloudessa. Ja myös marxilaisilla/kommunisteilla on yllättävänkin paljon sellaista asennetta, että talous (joka ymmärretään tällöin hyvin kapeasti) on jotain mikä ei kuulu meikäläisille, vaan on jotain oikeiston juttua :)

    @Klementiini: rasismia (jota myös kyllä nykyäänkin on ihan sellaisenaan) varmasti voidaan edelleen käyttää, mutta vähintään pitäisi omissa porukoissa hahmotella mitä se nykyisin pitää sisällään silloin kun sitä käytämme

    @Ilkan viesti oli oikein hyvä. Ja valtiosta vielä että kun siitä tässäkin ketjussa puhutaan, niin joskus voisi olla hyödyllistä yhdessä käydä keskustelua siitä, millainen käsitys meillä siitä on (mitä sillä tarkoitetaan) ja millainen käsitys meillä siitä olisi järkevä olla. (Ei varmastikaan juuri tässä ja nyt, mutta joskus lähitulevaisuudessa.)

  • rot

    Ihan ok kirjoitus. Näkisin että koko ajan kyllä tapahtuu jotain, miten se sitten seuraavaksi purkautuu, en tiedä. Jonkinlainen odottava tunnelma.

    Revalvaatiosta käsittelevä kohdasta:

    eikä lehteä toistaiseksi pidä hallussaan minkäänlainen toistensa tuntemien ihmisten juntta, vaan se on ihan aidosti kenen tahansa vaikutettavissa.

    tuli mieleen, että onko tuo nyt joku piikki Takun suuntaan? Revalvaatiosta en ainakaan itse löytänyt nopeasti ketä siellä on takana eikä jäänyt sellainen kuva, että jos minulla olisi joku teksti, oma uutinen, tapahtuma, valtamediasta bongattu uutinen tai juliste, jonka haluaisin saattaa muiden nähtäville omaehtoisen median kautta, Revalvaatio välttämättä julkaisisi sitä. Takku on siitä hyvä, että siihen voi vaikuttaa silkan anonyymisti vain sillä, että lähettää sisältöä. Tietenkin jos suunnilleen ainoa kriteeri – ulkoparlamentaarisuus ja antiautoritaarisuus – on liikaa vaadittu, niin sitten pitänee turvautua muihin projekteihin.

  • rot

    Voihan tietty olla, että tarkoitit edesmennyttä Valtamediaa, joka tuntui olleen aika pikkumainen sen suhteen mitä suostuttiin julkaisemaan ja mitä ei.

  • rot

    Syvemmin itse asiaan, niin en tiedä voidaanko puhua ainakaan vasemmistovihreiden kriisistä nyt kun puolueet ovat hallituksessa päättämässä asioista? Ulkoparlamentaarinen kenttä puolestaan kehittyy ja kypsyy. Kuten sanoit, osuuskuntia ja projekteja on syntynyt ja ihmiset ovat aivan eri tavalla osallisina alkutuotannossa kuin vaikka viisi tai kymmenen vuotta sitten.

    Liikkeet, talonvaltaukset, yliopistokamppailut ja muut ovat olleet lyhyitä pyrähdyksiä, joissa tulee tarkastella sitä mitä niistä on jäänyt jäljelle? Millaisia suhteita niiden puitteissa muodostui ja mitä ne jättivät jälkeensä sitten kun liikehypen pumppaama ilma tyhjeni pois? Occupy-liike ei Suomessa tuottanut mitään suurempaa, koska Suomessa olosuhteet ovat hyvin erilaiset kuin Espanjassa, Kreikassa tai Jenkeissä. Ei täällä ole vielä ihmisiä häädetty joukoittain kodeistaan talouskriisin myötä eikä kriisi ole kovin konkreettisesti tuntunut ihmisten arjessa. Silti syksyn lyhyt Occupy-kokemus onnistui luomaan uusia suhteita ja uusia toiminnan kenttiä, tuomaan ihmisiä eri taustoista yhteen suunnittelemaan asioita ja kehittämään yhteisyyttä (affinity).

    Teoriankin suhteen tuntuu koko ajan tapahtuvan useammalla saralla, saa nähdä mitä esimerkiksi myöhemmin tässä kuussa järjestettävä anarkismiseminaari tekee keskustelun kannalta ja onnistuuko siitä muodostumaan jonkinlainen jatkumo anarkistisen teorian ja keskustelun kehittämiselle?

    Ylipäätään tulevan organisoitumisen kannalta näkisin ehdottoman tärkeänä näiden pienten purojen kutomisena yhteen, ei mihinkään yhteen organisaatioon vaan jonkinlaiseen epämuodolliseen federaatioon tai verkostoon, jossa yksittäiset purot ja projektit rakentuvat kollektiiviseksi, jaetuksi voimaksi autonomiastaan tinkimättä.

    Kriisin aikana se näkyy siinä miten omaehtoiset organisoitumat pystyvät tarjoamaan arkipäivän materiaalista apua kriisin runtelemille ihmisille ja kuinka se pystyy torjumaan sekä vasemmalta tulevan rekuperaation että oikealta tulevan repression. Tässä suhteessa tilanne on paljon paremmalla tolalla kuin liikenosteiden aikana kymmenen, viisi tai kolme vuotta sitten.

  • @rot: itse asiassa kirjoitin Revalvaatiosta ihan vilpittömässä tarkoituksessa. Ei ollut tarkoitus piikitellä Takkua. Uutisten ja raporttien julkaisemiseen Takku on varmasti parempi ja nopeampi kanava kuin Reva. Jos joku piikki oli takaraivossa niin lähinnä insider-verkolla toimiva Megafoni ja ehkä sun mainitsema Valtamedia (rip molemmat).

    Puoluevasemmistosta sen verran, että sen kannatus on historiallisen alhaalla, eikä ainakaan mun tuntemilla puolueisiin menneillä liiketoimijoilla ole jäljellä sitä energiaa mikä oli asian suhteen joskus 2009-2010.

    Ay-liike, puolueet ja niiden nuorisojärjestöt ovat tuhoutuneet tasaisesti, vaikka edellisenä kahtena vuotena onkin nähty jonkinlainen vastahyöky ja monet liittyivät puolueisiin vastalauseena persuille. Vasemmistolla on toki hallituksessa jonkin verran vaikutusvaltaa, ylioppilaskunnissa vielä enemmän.

    Hyvä huomatus toi että olosuhteet on Suomessa aika erilaiset kuin siellä missä Occupy on ottanut vauhtia. Kaikesta ei voi syyttää liikeaktiiveja.

    Olen myös ollut panevinani merkille jonkinlaisen virinneen kiinnostuksen anarkismiin (osittain kokemus johtuu varmaan siitä että olen ollut viime aikoina töissä Mustan kanin kolossa Helsingissä) ja anarkistiseen teoriaan (erityisesti mitä tulee Occupyyn ja Kreikkaan), toivottavasti sitä tuotetaan myös suomeksi.

    Näitä juuri pitäisi työstää nyt, miettiä miten kytkeä yhteen eri kamppailuja ja yhteiskunnan eri tasoja ilman keskittämistä:

    Ylipäätään tulevan organisoitumisen kannalta näkisin ehdottoman tärkeänä näiden pienten purojen kutomisena yhteen, ei mihinkään yhteen organisaatioon vaan jonkinlaiseen epämuodolliseen federaatioon tai verkostoon, jossa yksittäiset purot ja projektit rakentuvat kollektiiviseksi, jaetuksi voimaksi autonomiastaan tinkimättä.

    Kriisin aikana se näkyy siinä miten omaehtoiset organisoitumat pystyvät tarjoamaan arkipäivän materiaalista apua kriisin runtelemille ihmisille ja kuinka se pystyy torjumaan sekä vasemmalta tulevan rekuperaation että oikealta tulevan repression. Tässä suhteessa tilanne on paljon paremmalla tolalla kuin liikenosteiden aikana kymmenen, viisi tai kolme vuotta sitten.

  • Pinnalla oleva kamppailu todennäköisesti pystyykin tuottamaan mielin määrin julkista keskustelua, analyysiä ja teoriaa. Mutta eikös tämä kirjoitus ollut juuri siitä, että tällaista ajankohtaista ja pinnalla olevaa julkista kamppailua puuttuu? Eli ongelma ei ole etteikö kamppailu tuottaisi teoriaa, vaan vaan ettei teoria tuota kamppailua.

    Nostat esimerkiksi Quaderni Rossin, mutta se on nimenomaisesti esimerkki teoriasta joka tuotti kamppailua, eikä päinvastoin. Vihot elivät ennen vuoden 1969 liikettä, ja paljon ennen autonomiaa, ne olivat lupaus jostain tulevasta. Toki ne analysoivat ajankohtaista tilannetta ja konflikteja, mutta vuodet 1961-1965 eivät olleet minkään liikkeen aallonharja, ja vihot tuottaneet eivät olleet millään aallonharjalla ratsastavia, vaan (ainakin pääosin) ammatti-intellektuaaleja jotka tuottivat teoriaansa joko yliopistovirkojen tai Italian kommunistipuolueen tai sosialistipuolueen tarjoaman infrastruktuurin turvin. Enkä tällä halua moralisoida – olosuhteet juuri Quaderni Rossin tapaisen projektin syntymiseen (jos tämä on se mitä halutaan) ovat tietysti paremmat tällaisissa olosuhteissa.

  • kissakala

    Heipparallaa! Mitäs täällä nyt taas ruikutetaan? :)

    meiltä puuttuu liikeverkosto, meiltä puuttuu oma media, meiltä puuttuu itse tuotettu teoria

    Keneltä puuttuu? Varmaan vois olla enemmän kaikkia noita, mutta en oo mitään kokonaista puutetta huomannut. En tiedä onko suomen ”autonomi”piireissä teoriankehittely päättynyt umpikujaan v. 2009 Megafailin ja eduskuntavaalikrapulan myötä, mutta anarkokentällä tuntuu teoriamyllyn jauhaavan aika hurjanmoisesti viimeaikoina. Kotimaista tekstimateriaalia ei ehkä ole niin hirveästi vielä, mutta pikkuhiljaista volyymin kasvua näkyy kyllä, ja ainakin suullista teoria- ja strategiakeskustelua käydään musta tosi paljon verrattuna siihen mitä 5-10 vuotta sitten, ja koko ajan enemmän ja fiksummin.

    Mikä liike? Suomessa ei ole enää mitään edes löyhästi verkostoitunutta tai “perheyhtäläistä” liikkeiden liikettä.

    Jankkaan tästä säännöllisesti, mutta mun mielestä ”Liikkeiden liike” on paska konsepti. Sen funktio eli toimintatapa on lähinnä lukuisten ja lukemattomien eri kamppailujen syntetisointi, niiden ajattelunsa ja poliittisten projektiensa typistämistä ja virtaviivaistamista, lopputuloksena Yksi Iso Vasemmistolaisuus. Sori eikun, Yksi Iso, Mutta Moninaisuuksinen, Vasemmistolaisuus. Eine Bewegung – Ein Diskurs – Eine Puhujakoroke! Josta joku intellektuelli sitten voi päsmäröidä siitä, mihin Suuntaan Liikkeen, eikun Liikkeiden, pitäisi edetä ja Mitä (Kaikkien Muiden, eiku Moninaisuuksien,) On Tehtävä.
    Ainoa muu ko. käsitteen hyödyntämistapa joka on ikinä tullut vastaan, on kintaallaviittauksena ”kaikkiin niihin eri liikkeisiin, jotka kohtasivat huippukokousprotesteissa” tms. Tässä yhteydessä käsite lähinnä edustaa laiskaa retoriikkaa tai ajattelua, ei tarkoita mitään, ja näinollen on vain turha. Vrt. ”vasemmisto”, joka joko edustaa tietoista yritystä tyrkyttää yhdenmukaistettua poliittista projektia, tai löyhää viittausta niin laajalle haarovaan sosiaaliseen/poliittiseen kenttään, että on lähes mahdotonta tarkentaa mistä oikein puhutaan.

    Kleinin NoLogon ja Hardtin & Negrin Imperiumin kaltaiset teokset tarjosivat liikkeille jonkinlaisen yhteisen viitekehyksen.

    Ehkä tarjosivat, mutta onko se yhtä kuin se, että sitä olisi automaattisesti otettu vastaan aina ja kaikkialla, tai että tästä olisi tullut se (kaikkia liikkeitä) yhdistävä viitekehys käytännössä? Samalla tapaa kuin tää ikuinen ”liikkeiden liikkeen” hokeminen, näiden teosten jatkuva esiinnosto tuntuu vähän jonkinlaiselta historioitsijan tulkintakonstruktiolta. Tällainen narratiivi varmasti sopii joillekin tyypeille, jotka toivoisivat nimenomaan noiden teoksien ja teesien olevan hegemonisessa asemassa, mutta tällaisesta vasemmistolaisuudenvastaisesta partikularisti-anarko-änkyräperspektiivistä se näyttää reduktivistiselta, reifioivalta ja rekuperoivalta ideologiaprojektilta.

    kaupunkitilaliikkeen

    Anteeks minkä? Oliko tätä muussa muodossa kuin liutana kirjoituksia?

    Mutta toiminnan julkinen ja laaja liikeulottuvuus on hiipunut.
    …eivätkä liikkeet juuri nyt pysty tuottamaan yhteiskunnallisia puheenaiheita.

    Ootko ihan varma, ettei vaan sun päähän ole pesiytynyt jokin parasiittinen toimittajasubjektiviteetti, joka kaipaa julkista toimintaa ja julkista keskustelua vain jotta sulla olis jotain mistä kirjoittaa? >:)

    Kuten “vasemmistolla” oli toisen maailmansodan jälkeen aloite hallussa

    What? Millä vasemmistolla?

    [Suomen] Occupy-liikkeen kohdalla

    Fifissä Teppo Eskelisellä mielenkiintoinen analyysi, joskin sitä vaivaa perustelematon keskiluokkakeskeisyys (…”vain keskiluokka ohjaa politiikkaa määritellen näin lopulta myös ”kansan” äänen”…)
    http://fifi.voima.fi/blogikirjoitus/2012/huhtikuu/occupy-suomi-keskiluokan-aani

    @Miika, asdfas:
    anarkistien ja kommunistien teoreettisena ongelmana on myös valtioteoreettinen kyvyttömyys; valtio ymmärretään joksikin yhteiskunnan ulkopuoliseksi, “vieraantuneeksi” mahdiksi, joka sitten vain “murskataan”, hävitetään, jätetään huomiotta tms. ja sitten ihmiset voivat olla vapaita

    Mun mielestä valtioteoreettisesta kyvyttömyydestä sanottu pätee täsmälleen myös taloustieteelliseen kyvyttömyyteen: jne jne

    En kiistä, etteikö näitä ajatusvirheitä esiintyisi @- ja kommunistisessa teoriassa, mutta sikäli kun tätä niin paljon päivitellään esittämättä mitään ”oikeita vastauksia” väärien tilalle, niin olisi ihan mielenkiintoista kuulla millä tavalla te sitten teorisoitte valtiota ja/tai taloutta? Ihan lyhyesti vaikka?

    @Klementiini:
    @Antti R.: muuten joo mutta häh tälle:

    Esimerkiksi jos haluat vakavammin otettavampaa ja ajankohtaisempaa teoriaa, miten sitä voisi syntyä ilman humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden suojatyöpaikkoja, joihin tarrautuminen edellyttää tietyn etäisyyden ottamista yhteiskunnallisiin liikkeisiin? Ja mitä muuta poliittista poliittista kysyntää tälle tuotetulle teorialle voisi olla, kun raaka-aineen tarve puolueiden periaateohjelmia varten?

    Kyllä relevantti teoria on minun nähdäkseni syntynyt kamppailujen yhteydessä aina Marxista italialaisten 60-luvun vihkoihin ja myöhempien feministien zineihin. Ehkä ajattelet “teoriaa” jotenkin tosi rajatusti ja korkealentoisesti?

    Proggiksista irrallista teoriasatuilua kohtaan pitääkin olla epäluuloinen. Kuten puolueiden periaateohjelmia. Onneksi yhteiskunnallisesta ajattelusta on muuhunkin kuin niiden raaka-aineeksi. Eikä politiikkaa voisi tehdäkään ilman jonkinlaista vaikka sitten tiedostamatonta teoriaa ja analyysia. Tuskin esittäisit, että oma poliittinen toimintasi on täysin käsite- ja teoriavapaata spontaania fiilistelyä.

    En nyt halua laittaa sanoja Antti R:n suuhun, mutta kompa lienee siinä, että tuossa ei puhuta niinkään teoriasta vaan ”vakavammin otettavampaa ja ajankohtaisempaa teoriaa” tyypillisesti haluavasta subjektista, eli intellektuellista. On siis pohdinta älymystön subjektiivisuus-/luokkajohdannaisista tendensseistä a)hakeutua akatemiaan, jolloin pitää b) tehdä hajurakoa ”aktivismiin” ja ”liikaan poliittisuuteen” ja c) hakeutua puolueiden ja vastaavien organisaatioiden läheisyyteen, jotka pystyvät jollain tavalla uuttamaan jotain sosiaalis-tuotannollista lisäarvoa heidän aivopieruistaan. Mun mielestä tosta lähinnä puuttuu se, että puolueiden lisäksi on muitakin mukavia kuplia ja aivopierukysyntää tarjolla täyspäivä-älyköille esim. järjestökentän vähän paremmassa päässä tai sitten vaan mediassa ”julkisena mielipidehenkilönä” yms. Lopputulos ruohonjuuri/katutason liikehdinnän kannalta on kuitenkin sama: ”eksodus”, tässä tapauksessa ns. aivovuodon muodossa.

    Olisi hienoa onnistua tuomaan yhteiskunnallisen liikkeen käsite filosofiaan jotenkin toden teolla, selvittää mitä se merkitsee.

    No ei vittu yhtään mitään
    ;)

  • kissakala

    äh, tossa näyttää vähän sekavalta kun Antti R:n lainauksen sisäänveto ei näy tossa Klementiinin lainauksessani. Damn.

    …ja sitten tarkennus, että ”En kiistä, etteikö näitä ajatusvirheitä [valtion/talouden ymmärtäminen vain "ulkopuolisena mahtina"] esiintyisi osassa @- ja kommunistista ajattelua/teoriaa”…

  • asadfasd

    Huh, pelkäsin että hyvä provo menisi ihan hukkaan, mutta ei sentään.

    Itse teoretisoin taloutta lähinnä vanhakantaisen marxilaisesti, joskin minusta myös valtavirran mikrotaloustieteellä on paljon annettavaa yhteiskunnan ja ihmisten ymmärtämiselle.

    Anarkisteista ja taloudesta voisi kuitenkin jatkaa vielä hieman. Mukaelma Miikan viestistä ei nimittäin ehkä sittenkään täysin välittänyt sitä, mikä minua asiassa vaivaa.

    Tarkoituksena ei niinkään ollut osoittaa jotain yksittäisiä ajatusvirheitä, joita tietysti voi löytää eri puolilta niin paljon kuin haluaa, kuin kiinnittää huomio siihen, että anarkisteja ei ylipäänsä tunnu talous juuri kiinnostavan. En muista koska olisin viimeksi lukenut vakavasti otettavan (tai muunkaan) anarkistisen analyysin taloudesta. ”Murskataan kapitalismi” tai ”Our lives will be better when all the rich people are dead” tuntuvat monelle riittävän analyysiksi. Sen sijaan että kysyttäisiin mikä on kapitalismin nykytila, miten se on syntynyt ja mitä vaihtoehtoja sille on, monille riittää tieto siitä, että ”kunhan kapitalismi tuhotaan, vapaat ihmiset voivat viimein vapaasti sopia asioista yhteiseksi eduksi”.

    Silloin harvoin kun joku anarkisti kirjoittaa jotain taloudesta on analyysi lainattu valtavirran keynesiläiseltä suunnalta (esim. Black Flag #233 on aukeaman juttu siitä kuinka valtion menojen vähentäminen syventää taantumaa) tai marxilaisilta. Toki jälkimmäistä vastaan mulla ei sinänsä ole mitään, paitsi että usein tyydytään varsinaisen analyysin sijaan fiilistelemään jotain marxilaisia iskulauseita kapitalismin kriisistä. Myönnän, että tässä en ehkä tee täysin oikeutta anarkisteille, onhan vääriksessäkin ollut lahjataloudesta yms. Toisaalta ainakaan mulle ei ole aivan selvää missä määrin Mauss on hyödyllinen nyky-yhteiskunnan ymmärtämisessä tai muuttamisessa.

    David Graeber ja Mike Albert lienee ainoita kiinnostavia anarkisteja, jotka kirjoittaa jotain taloudesta. Sääli, että talous ei ole Graeberin paras ala (”valtiot ostavat t-bondeja Yhdysvaltain sotilaallisen pelotteen takia”) ja Albertkin nyt on niin ja näin.

    Toki anarkismiin mahtuu kaikenlaisia suuntauksia, joista kaikille tää yleistys ei ehkä tee oikeutta. Ainakin anarkoprimitivismi on täysin tältä kritiikiltä suojassa, koska eihän nyt taloudesta ihan kauheasti tarvitsekaan sanoa jos ajaa paluuta metsästäjä-keräilijä-yhteiskuntaan. Muutenkin tässä kommentissa on ollut pakko maalata aika leveällä pensselillä, mutta odotan kiinnostuksella vastaesimerkkejä yms.

  • @asadfasd: Oletko lukenut Graeberin Debt-kirjaa? Parasta mitä itse olen lukenut talouteen liittyen viime vuosina. Graeberia kiinnostaa kuvitellun omalakisen talouden piirin sijaan valtasuhteet, jotka ovat talouden takana: valta, moraali & talous kaikki perustuvat velalle.

    Eikö Albert ole lähempänä jotain ei-valtiollista sosialismia kuin ”tunnustuksellista” anarkismia? Albert on tehnyt hyviä juttuja, harvoja tyyppejä jotka on ottaneet askeleita eteenpäin ja yrittäneet miettiä minkälaisella järjestelmällä voitaisiin toimia sekä ei-kapitalistisesti että ei-valtiososialistisesti. Harmi, että parecon-piirustukset ei ole mitenkään hirveän houkuttelevia. (Kehuista ja kritiikeistä Albertille ks. http://skepoet.wordpress.com/2012/04/16/marginalia-on-radical-thinking-interview-with-andrew-kliman/)

    @kissakala: peukut asenteesta __b. Mutta mistä tuo katkeransuloinen tyyli ja perinteisesti vasemmistolaisia leimaava väärien lahkojen dissausmentaliteetti?

    Jos toimittajat ovat parasiitteja, niin ketkä ovat isäntiä? Ovatko puolueet, akateemikot, mediat jne. jne. kaikki vain toissijaisia ja epätodellisia loisia suhteessa… mihin? Takapihan pyöräpajaan?

    @Antti R. ”Eli ongelma ei ole etteikö kamppailu tuottaisi teoriaa, vaan vaan ettei teoria tuota kamppailua.”

    En nyt lähtisi kikkailemaan erottelemalla noita. Akateemikkona teoria on mulle kamppailua ajattelun alueella, noin Althusser-mukailuna.

    Täällä on jotain vanhempaa settiä teoriasta http://vallankumous.blogsome.com/2009/11/29/kokemus-teoriasta/

    Italian Punaiset vihkot saivat alkunsa työläistutkimuksesta, jossa selvitettiin mm. työpaikoilla tapahtuvia laittomia lakkoja. Taustalla oli myös Torinon autotehdastyöntekijöiden kisma liittonsa kanssa ja vuoden ’62 mellakat kaupungissa. Eli ei analyysia lähdetty mistään norsunluutornista kerimään, vaikka julkaisun perustajat olivatkin akateemisia.

  • asadfasd

    tunnustan, en oo lukenut ja dissaan Graeberia puhtaasti arvostelujen perusteella (lähinnä http://crookedtimber.org/2012/02/22/the-world-economy-is-not-a-tribute-system/). Taidanpa ottaa lusikan kauniiseen käteen ja lukee Debtin.

    Albert tosiaan ei taida nimittää itseään anarkistiksi, mutta sen näkemykset vaikuttaa aika puhdasoppiselta anarko-syndikalismilta. Pareconin (joka on kiistatta uljas yritys vaikka ehkä epäonnistunut) ohella sillä on kans ihan kiinnostavaa ja käytännöllistä juttua tehdasvaltauksista yms. tyyliin http://www.zcommunications.org/argentine-self-management-by-michael-albert

  • ...

    Viime vuosina anarkistista teoriaa on alkanut versomaan aika huimaa vauhtia, varsinkin jenkeissä.

    Talouden saralta viimeisin esimerkki on tää (jota en lähe kuitenkaan sen kummemmin tässä arvioimaan kun on vielä luku kesken): The Accumulation of Freedom – Writings on Anarchist Economics (http://www.akpress.org/accumulationoffreedom.html).

    Tuolta löytyy ekat arviot: http://www.revolutionbythebook.akpress.org/two-new-reviews-of-accumulation-of-freedom-by-gabriel-kuhn-and-david-damato/

    Pikkulinnut laulaa, että Helsingissä voi kohta ainakin plärätä tätä Mustan kanin kololla.

  • No ei se anarkistien ”uusi talousteoria” kyllä mitään kovin hääppöistä ole. Sisällysluettelon perusteella ”Accumulation of Freedom” vaikutti lähinnä siltä, että tässä nyt yritetään esittää että me ollaan tästä asiasta kiinnostuneita ja tajutaan jotain, vaikka ei olla oikeasti olla kiinnostuneita eikä tajuta mitään. Mutta pitää tutustua siihen vähän tarkemmin kun saan käsiini.

    Mutta eipä joku Zizek tai Badiou tai DG tajua taloudesta sen enempää, joten turha marxilaisten on frontata jollain 150 vuoden takaisilla ansioilla.

    Kumma että tässä tässä keskustelussa tuli esiin vain Albert, eikä Hahnel jonka osuus Pareconissa on aivan yhtä suuri, joka toisin kuin Albert, on ammattilainen taloustieteilijä, ja jonka ”Poliittisen taloustieteen ABC” on myös suomeksi käännetty.

    Albert ja Hahnel eivät kumpikaan määrittele itseään anarkisteiksi, mutta Proudhonin kautta tulevat lähemmäksi anarkistista kuin marxilaista viitekehystä. Kun tapasin Hahnelin, hänellä oli CNT:n paita päällään…

    Kunnianhimoinen yritys ”anarkistisen talousteorian” luomiseksi on Anarchist FAQ:ssa, mutta se tuntuu olevan copypastea erilaisilta vasemmistolaisilta taloustieteilijöiltä ja edustaa lähinnä Ian McKayn omia näkemyksiä kuin jonkinlaista anarkistista konsensusta.

  • asadfasd

    ”Mutta eipä joku Zizek tai Badiou tai DG tajua taloudesta sen enempää, joten turha marxilaisten on frontata jollain 150 vuoden takaisilla ansioilla.”

    Kuuluisat filosofit tuskin tajuaakaan, mutta vähemmän tunnetut tutkijat kirjoittaa säännöllisesti marxilaisesta taloustieteestä: esim. tieteelliset aikakauslehdet ”Historical Materialism”, ”Capital & Class”, ”Rethinking Marxism” jne. sekä vähemmän tieteellinen International Socialism Journal. Myös marxilaisia monografioita julkaistaan säännöllisesti. Lisäksi vanhojen kommarien nettisivut tyyliin marxist.com ja world socialist website on täynnä talousanalyysia, mikä on enemmän kuin voimme sanoa anarkistien vastaavista (lähinnä ajattelen infoshoppia ja anarchistnewsiä).

    Tietysti ihan toinen kysymys on minkä tasoista marxilainen tutkimus on ja mitä hyötyä siitä on, mutta pointtina lähinnä oli että kommunisteilla ainakin on kiinnostusta omaleimaisen analyysin tuottamiseen.

  • rot

    klementiini: oisko kevät tuonut kissakalaan vähän vauhtia ;) mä tulkitsin tuon viittauksen sun päässäs olevaan toimittajasubjektin parasiittiin, että kamppailujen edellytyksiä ja toteutumista katsotaan liikaa toimittajaperspektiivistä ja että pystyt kyllä parempaankin.

    asadfasd: mua ei ainakaan talous kiinnosta millään bondien ja pankkien ja bruttokansantuotteiden blabla tasolla. tuotanto ja kulutus kiinnostaa enemmän talon tasolla, sillä se on mun mielestä se ratkaisevin taso. jos iskulauseita halutaan niin ”tuhotaan työ, tuhotaan talous” on hyvä.

  • Keijo Lakkala

    ”Mutta eipä joku Zizek tai Badiou tai DG tajua taloudesta sen enempää, joten turha marxilaisten on frontata jollain 150 vuoden takaisilla ansioilla.”

    Mitä? Näiden kavereiden talousajatteluko nyt on jotenkin esimerkkimatskua marxilaisesta talousteoriasta?

  • Tatu

    Antti R.: Ihan mielenkiinnosta kysyn mikä on sun mielestä laadukasta/kiinnostavaa talousteoria jos edellä esitetyt ei nappaa?

    Laajemminkin onko olemassa visioita siitä, että jos oikeistolla on nyt talousajattelua koskeva hegemonia euroopassa miten se saataisiin horjumaan? Vaikea kuvitella että pelkkä hyvä analyysi pystyisi siihen vaan tarvitaan ennen kaikkea ulkoparlamentaarista toimintaa (liike/liikkeitä?).

    Analysi seuraa sen jälkeen kun kadut on otettu haltuun tai aikaisintaan samaan aikaan todellisuuden muuttuessa…

  • Sfinksi

    ”Kleinin NoLogon ja Hardtin & Negrin Imperiumin kaltaiset teokset tarjosivat liikkeille jonkinlaisen yhteisen viitekehyksen.”

    Vaikka tää onkin ihan sivujuonne tässä postauksessa niin kyllähän näitä teoksia myös disauteltiin tosi huolella. Erityisesti kapinallisten kommunistien ja anarkistien teorian muodostuksessa.

    Ois kiinnostavaa tietää miten Hedelmät hahmottaa liikkeen käsitteenä. Eli lähteä jalostamaan tota kuudetta teesiä tässä: ”6. Olisi hienoa onnistua tuomaan yhteiskunnallisen liikkeen käsite filosofiaan jotenkin toden teolla, selvittää mitä se merkitsee.” Suuntaviivoja?

    Entä ketkä jätetään liike-käsitettä luodessa ulkopuolelle? Tylsät ja kompromissiin tähtäävät poliitikot vai/ja liian militantit kapinalliset ismeistä riippumatta?

    Voiko käsitteistä luoda elastisia, ilman että ne rajaavat ja alkavat jähmettymään heti? Queer käsitteenä oli yritys tähän ja pärjäsikin muutaman vuoden ennen paikoilleen jäämistä, hyytymistä. Jotkut ovat toki onnistuneet sinkoamaan sen uusiin suuntiin, mutta yleisempää lienee sen laahavan tylsä toisto.

  • Sfinksin kysymyksenasettelu on jakkipotti. Lähtökohta: tuollaisten viitekehysten koko pointti on siinä, ettei niistä olla samaa mieltä, vaan on jokin yhteinen asia, josta kiistellä (ja jota myös disautella). Siinä vaiheessa ollaan hajallaan, kun ei enää edes kiistellä samoista asioista. Nyt on sellainen tilanne.

    Väistän tässä lähtökiireissä kysymyksen liikkeen käsitteestä, yritän palata siihen myöhemmin kunnolla. Sumea ja epämääräinen se on joka tapauksessa ja viittaa muutokseen, pakenemiseen, liikkumiseen, siirtymiseen, eikä sillä minusta välttämättä ole mitään tekemistä lukumäärien tai massojen kanssa. Kai tässä blogissa käytetään käsitettä jotenkin normatiivisesti ja uutta hakevasti.

  • rot

    Jossain englanninkielisessä tekstissä tehtiin käsitteellistä eroa movementin ja momentumin välille, mutta suomeksi vastaavaa voi olla vaikea tehdä.

  • Erinomaista ja tärkeää keskustelua vaihtoehtoisista talousinstituutioista. Kommenttini eivät liity juurikaan alkuperäiseen aiheeseen eli liikkeiden tilaan Suomessa, vaan pikemminkin talouden vaihtoehtokeskusteluun, joka nostettiin esiin kommenteissa.

    Klementiini: “Albert on tehnyt hyviä juttuja, harvoja tyyppejä jotka on ottaneet askeleita eteenpäin ja yrittäneet miettiä minkälaisella järjestelmällä voitaisiin toimia sekä ei-kapitalistisesti että ei-valtiososialistisesti. Harmi, että parecon-piirustukset ei ole mitenkään hirveän houkuttelevia. (Kehuista ja kritiikeistä Albertille ks. http://skepoet.wordpress.com/2012/04/16/marginalia-on-radical-thinking-interview-with-andrew-kliman/)”

    Olen samaa mieltä siitä, että demokraattisten vaihtoehtoisten talousvisioiden kehittäminen ja vertailu on keskeistä työsarkaa, kun pyritään siirtymään kapitalismista kohti oikeudenmukaisempaa ja ekologisesti kestävämpää taloutta.

    Klementiinin linkittämä Andrew Klimanin haastattelu sisälsi käsittääkseni kaksiosaisen kritiikin Robin Hahnelin ja Michael Albertin kehittämää osallisuustaloutta kohtaan (participatory economics = parecon):

    1) Klimanin mukaan pareconin visiossa ehdotettu palkitsemisperiaate, eli palkan määräytyminen vaivannäön perusteella, on kannustinjärjestelmänä ongelmallinen ja hänen mielestään aihe kaipaa lisää keskustelua. Suunta on Klimanin mielestä kuitenkin oikea.

    2) Kliman esittää, että Albertin & Hahnelin mielestä osallisuustalouden instituutioita voitaisiin toteuttaa yhdessä valtiossa niin, että se käy mm. kauppaa kapitalististen maiden kanssa. Klimanin mukaan tämä johtaa joko muiden maiden riistoon tai sitten pareconia toteuttavan maan taloudelliseen kuihtumiseen.

    Alkuun on tärkeä huomata, että Kliman allekirjoittaa vaihtoehtoisen talousmallin tärkeyden ja alleviivaa pitävänsä osallisuustaloutta askeleena oikeaan suuntaan. Ensimmäiseen kritiikkiin Hahnel & Albert ovat vastanneet laajasti teoksissaan – mielestäni tarkin käsittely aiheen ympäriltä löytyy Hahnelin teoksesta “Economic Justice and Democracy: From Competition to Cooperation” (Routledge 2005).

    Kliman tosin referoi pareconin palkitsemisperiaatteiden käytännön toteutuksen osittain nurinkurisesti, eikä hänen kuvauksensa ole täysin johdonmukainen sen kanssa, mitä Hahnel & Albert ovat ehdottaneet. Klimanin nostamat huolenaiheet ovat kuitenkin täysin perusteltuja ja esim. Hahnel allekirjoittaa monet kannustinjärjestelmien epävarmuudet. Kannustinjärjestelmien teoreettinen testaus ja yleinen punninta on toki hyödyllistä, mutta johtuen ihmisten motivaatioiden ja pyrkimysten monimuotoisuudesta, kannustimien toiminta kannattanee lopulta testata käytännön kokeiluin.

    Toinen kritiikin kohta liittyy pareconin toteutumiseen maailmanlaajuisen kapitalismin sisällä yhdessä valtiossa. Hahnel on kehitellyt edellä mainitsemassani teoksessa makrotason argumentteja ja malleja siitä, kuinka pareconia toteuttava valtio voisi käydy kauppaa kapitalististen maiden kanssa osallistumatta uuskolonialistiseen kansainväliseen kauppaan, Klimanin mainitsemaan riistoon. Tämäkin on arvokas huomio, sillä jos siirtymävaiheet eivät ole mahdollisia tai realistisia, visioiden hyödyllisyys on kyseenalaista. Näitä Hahnelin argumentteja voi lukea tarkemmin Suomen kielellä ensi syksynä, kun teos julkaistaan suomeksi. Hahnel saapuu myös näillä näkymin julkaisun yhteydessä Suomeen.

    Yleisemmin olen sitä mieltä, että osallisuustalouden kaltaiset demokraattisen taloussuunnittelun visiot tulisi nähdä mahdollisina vaihtoehtoisina talouden malleina, joiden ehdotamat instituutiot tarjoavat hyödyllisiä työkaluja sekä nykyisten instituutioiden kriittiseen arviointiin että niiden korjaamiseen lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Näihin malleihin ei tulisi suhtautua minään valmiina malleina, joita olisi orjallisesti noudatettava. Esimerkiksi osallisuustalouden visiossa ehdotetaan uusia instituutioita talouden työnjakoon, palkitsemiseen, päätöksentekoon ja voimavarojen kohdentamiseen. Mikrotason kysymykset, kuten palkitsemisperiaatteet ja työnjaon tehokkuudet, ovat herättäneet runsasta keskustelua, mutta kenties taloustieteellisesti merkittävin osa osallisuustalouden visiossa on demokraattinen talouden kohdentamisjärjestelmä eli osallistava suunnitteluprosessi – vaihtoehto markkinoille. Tämä osa pareconin visiota on mielestäni hyödyllinen ja kiinnostava elementti talousteoreettiseen vaihtoehtokeskusteluun, sillä teoreettisia vaihtoehtoja markkinamekanismeille on vielä hyvin vähän.

    On tärkeää, että vaihtoehtoisista talousinstituutioista käydään tinkimätöntä keskustelua käytännön kokeilujen ohella. Esimerkiksi osallistavat budjetoinnit ja muut demokraattisen suunnittelun kokeilut tarjoavat erinomaisia mahdollisuuksia testata pareconin tapaisia demokraattisen suunnittelun malleja käytännössä.

  • Huvitus

    Mua kiinnostais tietää, että millanen aikaperspektiivi anarkisteilla on mielessään, kun puhutaan siitä, että keskustelut ja teoriakehittelyt on menny eteenpäin? Kun anarkismista on kuitenkin kirjoitettu erinäisissä pienlehdissä aktiivisesti jo viimeiset parikymmentä vuotta (ja sitäkin ennen on jo tietty ollut joitain juttuja), niin onko nykyanalyyseissä jotain olennaisesti erilaista kuin vaikka 90-luvun Kapiksissa, Muutoksen keväissä, Kaurapuuroissa, Pomminheittäjissä ym. julkaistuissa jutuissa? Mikä varsinaisesti on se juttu, joka on mennyt eteenpäin?

  • @kissakala: Ei mulla mitään valmiita vastauksia ole heittää, mutta olen lueskellut 1968:n jälkeistä valtioteoreettista (lähinnä marxilaista) keskustelua, siinä on monia hyviä pointteja, mutta asia ei ole vielä kovin hyvin hallussa mulla, ja lisäksi 1980-luvulle tultaessa keskustelu sitten jämähtää ja laantuu pääsemättä mihinkään erityiseen ”läpimurtoon” (näin mun mielestäni); nykyisin sitten vähäinen keskustelu edelleen liittyy lähinnä näihin samoihin 68-jälkeisiin juttuihin (tai tyydytään vain sanomaan valtiota väkivaltakoneistoksi, mikä siinä varmastikin on ytimessään, mutta se ei oikein vain vie mihinkään), jotain uutta Bob Jessop on varmastikin tuonut, mutta en ole saanut senkään jutuista mitään kovin hyödyllistä ainakaan vielä irti. Olen ajatellut että kirjoittaisi tästä, mutta just nyt tuntuu että voisi jättää väliin :P Ei vais, pakko siihen olisi paneutua joku hetki.

    @asadfasd: Vaihtoehtoisesta taloudesta. Me vuodetaan joskus tämä pdf:nä, tämä on eräs hahmotelma demokraattisesti hallitusta taloudesta. Malli perustuu kommuuneihin ja suoraan demokratiaan (ei parlamentteihin eikä työväenneuvostoihin) sekä tietotekniikan käyttöön. Idean hyvänä puolena on se että C&C theory factory esittää sen varsin kokonaisvaltaisesti ja perustellusti (kirjan uusissa luvuissa kritisoidaan muita malleja, mm. pareconia) http://sosialismi.net/uusi-sosialismi/

    @Antti R.: kyllähän siis taloussettiä tulee kommareilta ihan koko ajan, varsinkin nyt vuoden 2008 jälkeen. HM esim. on eräs ykköslehtiä marxilaisten/kommunistien akateemisissa ympyröissä

  • kissakala

    Hei taas. Meinasi tulla romaanin pituinen kommentti johtuen tästä sivukeskustelusta (alkoi sanasta ”lisäksi”) anarkistisesta teoriasta,
    joten vastaan siihen erikseen ja ekana muihin aiheisiin:

    @Klementiini:
    peukut asenteesta __b. Mutta mistä tuo katkeransuloinen tyyli ja perinteisesti vasemmistolaisia leimaava väärien lahkojen dissausmentaliteetti?

    Emmätiiä. Se vaan tulee :)

    Ei kai tossa aiemmassa kommentissani niin hirveän paljon ”perinteisesti vasemmistolaisia leimaava väärien lahkojen dissausmentaliteettiä” ollut? Okei, paitsi pientä piikittelyä ”autonomien” ”autonomisuudesta”, mutta muuten? Koitin kyllä ilmaista pointtini yleisluontoisina keskusteluina periaatteellisista ja strategisista valinnoista eikä minkään tietyn lahkon, ryhmittymän tai tyypin disautteluna.

    Jos toimittajat ovat parasiitteja, niin ketkä ovat isäntiä? Ovatko puolueet, akateemikot, mediat jne. jne. kaikki vain toissijaisia ja epätodellisia loisia suhteessa… mihin? Takapihan pyöräpajaan?

    Tosta ei nyt ollut kyse, vaan parasiittiuus viittasi toimittajasubjektiin eikä toimittajasubjektiin. Rot käänsi jo pointtini vähän sympaattisemmalle kielelle.

    Toimittajat voivat kyllä olla parasiitteja suhteessa sosiaaliseen liikehdintään, ja niin voivat muutkin mainitsemasi tahot sillä tavalla, että liikehdintää hyväksikäytetään oman tuotantoroolinsa tarpeisiin (palstametrejä, esseeaiheita, poliittista pääomaa jne), eikä toimita liikehdinnän tarpeista lähtien. Sinänsähän voidaan ajatella, että sikäli kun liikehdintä vuorostaan saa enemmän näkyvyyttä, pohdintaa tms niin suhde on pikemminkin symbioottinen, mutta kun kyse on toiminnasta johon vahvasti liittyy representaatio, eli muiden puolesta puhuminen, suhde on epätasapainoisella pohjalla ja vahvasti taipuvainen tulemaan yksipuoliseksi (ja representaatioon liittyy muitakin ongelmia). Tilannetta pahentaa se, että yleensä tällaiset parasiittisuuteen taipuvaiset asemat ovat sellaisia, mihin karataan kun liikehdinnässä ruohonjuuritasolla toimiminen rupee kyllästyttämään ja funtsitaan mitä siinä kertyneen sosiaalisen pääomansa kanssa voisi tehdä – ks. yo. keskustelu ”eksoduksesta”.
    Huom. konditionaalit, puhun huomioitavista taipumuksista ja riskeistä eikä kategorisista pannaan julistamisista (tietty puoluetoimintaa dissaan sit muista syistä).

    Kiinnostaiskohan tämä teksti: The Difference between Anarchy and the Academy

    Toimittajien ja medioiden, akateemikkojen ja akatemian, puoluepoliitikkojen ja puolueiden funktiot vallitsevassa sosiaalisessa järjestyksessä on sitten oma lukunsa…

    Sfinksin kysymyksenasettelu on jakkipotti. Lähtökohta: tuollaisten viitekehysten koko pointti on siinä, ettei niistä olla samaa mieltä, vaan on jokin yhteinen asia, josta kiistellä (ja jota myös disautella). Siinä vaiheessa ollaan hajallaan, kun ei enää edes kiistellä samoista asioista. Nyt on sellainen tilanne.

    :) meinasin jo aiemmin vastata tohon, että voi peräti olla yliarvioitu/liioteltu minkä verran noita teoksia on ylipäätään luettu ja/tai niistä kiistelty. Mm. erinäiset eurokommarit ja sekavasemmistolaiset hehkuttivat niitä ja mm. jotkut anarkot disauttelivat niitä, ja kummallakin puolella tehdään näin edelleen, mutta saattoikohan koko tämä teoreettinen debattikenttä olla lähinnä reunahuomio ”liikekentälle”? Nojoo, menee jo aika spekuloinniksi mulla, mutta mun mielestä on tärkeää osoittaa jokaisen narratiivin yleistäviä ja spekulatiivisia elementtejä.

    Erikseen tästä keskustelusta ym. teoksista:

    - Tuollainen viitekehyksen määrittely voi tietyssä mielessä olla mielenkiintoinen ja ehkä hyödyllinenkin, mutta se on kyllä ärsyttävä vähän samalla tavalla kuin marxilainen dialektiikka tai freudilainen psykoanalyysi…

    Myös:
    - kuvaat ”liikekentän hajaannusta” ja ”yhteisen viitekehyksen puutetta” negatiiviseen sävyyn. Mutta eikös nämä myös luo tilaa ”kokeilla jotakin uutta ilman sen kummempia paineita”? uusien juttujen synnylle ja kasvulle? Uusille suunnille? Uusien yhteyksien hakemiselle? Mun mielestä on aika siistiä, että on kehittynyt niin paljon juttuja jotka eivät ole sidottuja esim. vuosituhanteen taitteen ”globalisaatioliike”-kehykseen (ja tämä on yksi syy miksi mua henkkoht pännii niin paljon esim. se, miten ”liikkeiden liike”-käsitettä kaiveltiin haudastaan zombeilemaan viimeksi Cop15:n yhteydessä).

    Itse asiassa, sähän itse tossa hivutat mitä uutta sun mielestä pitäisi tehdä & luoda, mihin teemoihin pitäisi tarttua:

    [pitäisi olla] jokin taho (autonomien ja anarkistien suunnassa), joka yrittäisi esittää [julkistalouden, velkaantumisen ja kilpailun, työehtojen, siirtolaisuuden] tilannetta selittävää kertomusta, organisoida laajempaa ruohonjuuritason kampanjaa tai esitellä käyttökelpoisia käsitteitä.

    [pitäisi onnistua] innostaamaan ihmisiä ja luomaan kokemisen ja tekemisen tapoja
    (viimeisestä en kyllä saa yhtään selvää mitä tarkemmin tavoittelet)

    Miksi ilmaiset omia kantojasi ja ehdotuksiasi kiertoteitse, ”passiivissa”?

    Quote by: Klementiini
    Sumea ja epämääräinen [liikkeen käsite] on joka tapauksessa ja viittaa muutokseen, pakenemiseen, liikkumiseen, siirtymiseen, eikä sillä minusta välttämättä ole mitään tekemistä lukumäärien tai massojen kanssa.

    Quote by: Rot
    Jossain englanninkielisessä tekstissä tehtiin käsitteellistä eroa movementin ja momentumin välille, mutta suomeksi vastaavaa voi olla vaikea tehdä.

    Jossain englanninkielisessä tekstissä dissattiin jonkun toisen englanninkielisen tekstin tuollaista erontekoa sanasaivarteluna joka ei tarkoita mitään ja ”pahojen sanojen” välttelynä joka johtaa analyysin sumenemiseen. Tietty onhan noi oikeasti kaksi eri asioita tarkoittavia sanoja, joten niitä voi varmaan erotella myös jollain järkevällä tavalla. Ehkä sillä tavalla, että liike tarkoittaa konkreettisesti tapahtuvaa toimintaa, ja ”momentum” (ontuvasti suomennettuna noste) tarkoittaa ilmassa leijuvaa ”tapahtumisen mielialaa”? Tällöin niiden luomista/kasvattamista/edistämistä pitää lähestyä vähän eri tavalla, vaikka optimaalisesti ne liittyvät kiinteästi toisiinsa.
    Noste ilman Liikettä = latenttia potentiaalia
    Liike ilman Nostetta = jämähtyvä/jämähtänyt liike

    Voidaan myös määritellä kaksi rinnakkaiskäsitettä:
    Astroturfing ja Hype. Liikkeen ja Nosteen keinotekoisia versioita, joista puuttuu sisältö ja tapahtumisen elementti.

    …heh, tuli kans mieleen eräs teksti, jossa vertailtiin ”Newtonilaista” liikettä (”obsessed with accurate accounts of mass, space, and time”) ja ”Heisenbergistä” liikettä (”when you look at the mass, you don’t see the movement, when you look at the movement, you can’t see the masses”)
    :)

  • kissakala

    Eiku uusiks meni. Tajusin juuri, että momentumhan tarkoittaa suomeksi ”liikevoima”. Se on siis liikettä/sen luonnetta kuvaava ”adverbi” sen sijaan kuin jokin oma ilmiö.

    ”Liike” taas on abstraktio, joka on muodostettu tekemällä verbistä substantiivin. Näin ollen se hämää piilottamalla toimivan subjektin.

  • keke

    ”Vaikkei suoraa toimintaa ole paljon, on tapahtunut pieni autonomisten instituutioiden nousu. Osuuskuntia nousee kuin psilosybiinejä pellonlaidalle, lukupiirejä on muuallakin kuin yliopistojen liepeillä, Tampereen anarkisteilla on ollut kuntopiirejä, on ruokapiirejä ja yhteisviljelyprojekteja, kirjakahviloita, kansankeittiöitä, distroja, nettimediaprojekteja…”

    Noista sienistä pellonlaidassa, niitä tuli syksyllä etsittyä, mutta heikolla menestyksellä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö niitä jossain olisi, mutta minun tielleni ne eivät silti sattuneet, kaikesta vaivasta huolimatta. Sama pätee tietyssä mielessä myös näihin autonomisiin instituutioihin: kai niitä on siellä ja täällä, mutta pitää tietää paikat.

    Kuten Antti R. edellä mainitsi, joskus 1990-luvun puolen välin jälkeen liikkeessä oli vielä ’tuntua’, kun ihmiset tunsivat toisensa enemmän tai vähemmän hyvin ja esim. toimintakalenteri kokosi eri toimijoiden sijainteja ja tekemisiä yhteen. Tapahtuihan siinä sitten kaikenlaista, mutta jossain vaiheessa kaikki toiminta alkoi muuttua verkostorakenteiseksi (milloin minkäkin vastaisiksi verkostoiksi), mikä mielestäni vaikutti siten, että tee-se-itse -meiningin korvasi ammattimaisempi, mutta samalla etäännyttävä ote. Ja sitten kaikki jotenkin hajaantui lopullisesti, varmaan jonnekin bittiavaruuteen lähinnä. Ja monet ihmiset kai kasvoivat yksinkertaisesti aikusiksi.

    Niin tai näin, tällä hetkellä tuosta kissakalan esittämästä ”tapahtumisen mielialasta” ollaan aika kaukana, ainakin täällä meillä. Aktivistimatkailu puolustaa edelleen paikkaansa – ennen muuta uskon vahvistajana, ikään kuin pyhiin vaelluksena. Kotimaisissa kokoontumisissa taasen on lähinnä tapakristillisyyden leimaama ilmapiiri, ja esim. vappu tuntuu jo melkein hautajaisilta – joissa vainaja ei edes ollut kovin läheinen.

    Vähättelemättä intelletkuja tai teorian tärkeyttä, niin osuvinkaan talousteoria, pelkkä sana, ei puhalla eloa tai liikettä itsessään. Siihen tarvitaan tuuli, joka kertoo, että jotain tapahtuu juuri nyt ja tässä. Tällä hetkellä, kuten rot kirjoitti, tunnelma on parhaimmillaankin vain odottava. Ehkä tilanteeseen sopii joku talousteoriasta kiistely, mutta tylsyydessään se lähentelee vastavallankumouksellisuutta.

  • Ihan vain tekstistä mieleen tulleena huomiona. 2008 alkanut talouskriisi on muuten syy siihen, miksi maailmalla — ja meilläkin jossain määrin — talous ja valtio ovat tulleet takaisin.

    Suomessa ei ole mitään (nähtävästi ajatellaan asioita ”kansakunnan”/”valtion” tms. kontekstissa). ”Vasemmisto” on myös hallituksessa suurimmalta osin, mikä on omiaan yleensä tappamaan sitä, että sieltä päin tulisi mitään (ihmisiä, aloitteita) ulkoparlamentaariseen toimintaan.

    Québecissä (ja Kanadassa)

  • … juttu jäi kesken, mutta kuka tahnsa voi ottaa selvää mitä Québecissä on tapahtunut pian 4 kuukautta.

Leave a Reply

  

  

  

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>