Housuunpaskomisjournalismista

paskaa_journalismia

Viime päivinä Suomeen on mahtunut kaksi merkittävää puheenaihetta: uusnatsien puukotusisku Jyväskylässä ja Ylioppilaslehden toimittajien housuunpaskomisreportaasi. Palaan vielä puukotukseen. Nyt on aika käsitellä housuun kakkaamista.

Ylkkärin jutussa toimittajat matkustavat bussilla Helsingistä Turkuun ja ulostavat matkalla housuihinsa. Kyseessä on tietenkin suosituksi nousseen reportaasi- ja testijournalismin parodia ja kertomus nykyisestä työelämästä.


Reportaasi on
vaikea laji. Usein toimittaja tahtomattaankin eksotisoi kohdeympäristöä hyvinvoivasta ja turvatusta näkökulmastaan. Se antaa jutulle koomisen ja vähän halveksuttavankin sävyn, niin kuin kävi tälle Hesarin huumerepparille. Toimittaja yrittää laskeutua pirinistien tasolle käyttämällä heidän kieltään ja oikein kursivoimalla ”slangisanat”:

”Tai siis massit oli loppu, kaikki meni douppiin. – – Mikon televisiossa pyörii suomiräppivideoita. Biisit kertovat sekakäyttösirkuksesta. – – Vaikka Mikko lopetti rännäämisen, ei hän huumeista kokonaan ole eroon päässyt. Hän sai kamankäyttöä haltuun. Tänään ei tosin ihan siltä vaikuta. Makuuhuoneessa hän kävi ottamassa amfetamiinia, siis piriä.”

Juttua jaettiin ja luettiin erityisesti tämän nolon, alentavan ja kliseisen hupivaikutelman vuoksi, ei ehkä niinkään siksi, että se kertoisi kiinnostavasti huumeidenkäyttäjien arjesta. Vaikutelma syntyy siitä, että jutusta näkee, kuinka toimittaja on täynnä hyväntahtoisuutta huumeidenkäyttäjiä kohtaan ja samalla täysin heidän maailmansa yläpuolella.

Sittemmin sama toimittaja kylläkin kirjoitti oikeasti hyvän repparin Oulusta.


Vielä vaikeampi
juttutyyppi on ”toimittaja testaa” tai sankarillisemmin ”toimittaja laittaa itsensä likoon lukijoiden puolesta”. Testijuttu on sinänsä repparia helpompi kirjoittaa, mutta kun reppariin tarttuu tavallisesti edes jotakin mielenkiintoista ja hyödyllistä, niin testijuttu jää hyvin usein pelkäksi tavisraapaisuksi. Kuka tahansa voi kirjoittaa jutun jonkin tuotteen tai kokemuksen testaamisesta ja julkaista sen blogissa tai vaikka Facebookissa. Lehteen testiä tekevällä toimittajalla pitää olla enemmän annettavaa kuin taviksella.

Testaamiseen liittyy myös toisen ääripään ongelma: toimittaja saattaa vetää jutun niin överiksi, ettei se millään tavoin liity siihen, miten testattava juttu yleensä koetaan arjessa. Tai sitten testauksen olosuhteet ovat niin mielivaltaiset, ettei juttu kerro oikeastaan mistään mitään.

Näin kävi Hesarin jutulle, jossa – jälleen kerran hyväntahtoinen ja ymmärtämistä tavoitteleva – toimittaja halusi testata, millaista on elää 30 päivää muslimina. Jutun absurdius syntyy siitä, että toimittajan määritelmä ”muslimin elämästä” on teennäinen ja islamin ohjeet otetaan milloin satunnaisesti ja läpällä, milloin perinteisesti ja jyrkästi, milloin taas kirjaimellisesti ilman merkityksellistävää kontekstia.

Monikohan muslimimies asuu toimistossaan sen vuoksi, että uskonto kieltää tyttöystävän kanssa asumisen ennen avioliittoa. Miten tällaiset käytännöt eroavat valtion mukaan? Milloin muslimi on tarpeeksi maallistunut lakatakseen olemasta muslimi? Miten ylipäänsä erottaa ”uskonto” sellaisista sosiaalisista ja poliittisista instituutioista kuin perhe, vanhemmat, suku, seurakunta, kantapaikan jengi tai valtio? Millainen olisi turkkilaisen hesarin juttu aiheesta ”elin 30 päivää kristittynä”?

Juttua on hauska lukea, mutta nimenomaan siksi, että hyväntahtoisuudessaan se on niin absurdi eikä käsittele mainittuja ongelmia. Eikä sitä, miten islamia (tai muita uskontoja) käytetään poliittisiin tarkoituksiin.


Olen itse
yrittänyt kirjoittaa parodioita tällaisista juttutyypeistä. Täytyy myöntää, että Ylkkärin paskareportaasi panee paremmaksi, koska siinä ei ole mitään valistuksellista tai tosikkomaista, ei minkäänlaista yritystä ymmärtää hyväntahtoisesti tai ruiskuttaa lukijaan kriittistä ajattelua. Siksi se on niin tehokas.

Kun Jumalan teatterin miesjäsenet heittivät paskaa yleisöön vuonna 1987, kyseessä oli syytös yleisöä kohtaan. Teko suuntautui ulospäin. Se viittasi siihen että yleisö, vaikkapa kulttuurieliitti, on vastuussa ”paskasta”.

Kun Ylioppilaslehden nuoret naistietotyöläiset paskovat alleen bussissa, teossa paska sisäistetään omaan housuun. Ei ole ketään, jota heittää paskalla, paitsi oma itse. Yleisö ja syylliset ovat kadonneet. Jokainen on itse vastuussa paskastaan. Ja sitten kun paska on housussa, yksilö joutuu koko ajan miettimään, haistavatko muut sen.

Tämän voi tulkita joko ajalliseksi siirtymäksi (syytöksestä sisäistämiseen) tai sukupuolieroksi (miehet syyttävät, naiset sisäistävät). Tai molemmiksi.


Teekkarit tekevät
tällaista journalismia jatkuvasti. Siihen ei juuri reagoida. Mutta kun kaksi nuorta naistoimittajaa tekee teekkarihuumoria Ylioppilaslehdessä, niin juttu onnistuu provosoimaan. Olen nyt lukenut ja kuunnellut kahden päivän ajan erilaisten miesten raivoamista siitä, miten ”niiltä humanisteilta pitäisi ottaa rahat pois kun tällaista tekevät”.

Suomessa on siis yhä mahdollista provosoida kulttuurikeskustelua lehtijutulla vuonna 2013! Ja närkästyjinä ja kukkahattutäteinä ovat nimenomaan miehet, usein vieläpä nuoret miehet.

Ehkä miesten närkästyminen johtuu heidän naiskäsityksestään, jonka mukaan naiset eivät ulosta muuta kuin mansikkakakkuja.


Sitten on
vielä se journalismikysymys. Eikö ole kaikkein typerintä ja tekopyhintä väittää, että ”journalismin kriisi tiivistyy tähän juttuun”, kun oikeasti ne ihmisten aivoja lusikalla rikki muljuttavat todelliset paskajutut täyttävät kolme neljäsosaa lehdistöstä?

Rattijuoppouutisten peruskauraan, teennäisiin sokkilööppeihin ja taskunlämpimiin hymykolumneihin verrattuna Ylkkärin juttu on oikeasti mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu.

Eikä ainakaan voi sanoa, että siinä hyväntahtoisesti alennettaisiin reportaasin kohdeympäristöä.


8 comments to Housuunpaskomisjournalismista

  • as

    kiitos tästä, en lue ylkkäriä, mutta nyt alan seurata. Tosta tekstistä tuli tosi hauska olo, ja noi tweetit alussa kruunasi ilmiön. Hitto, mähän alan tehdä kanssa tollasia juttuja. Nimenomaan tekstin viattomuus oli rakastettavaa, teekkarit ei saa tollasta aikaseks.

  • Harri Kivistö

    Suhtauduin itse lähtökohtaisesti varsin kielteisesti koko juttuun ja ajattelin että kyseessä on lähinnä perinteistä huomiohuoraamista. Oletin toki että kirjoittajat olisivat stereotyyppisesti miehiä (silmäilin jutun läpi varsin nopeasti). Myöhemmin huomasin että kirjoittajat olivatkin naisia, enpä sitten tiedä vaikuttiko tämä lainkaan asenteeseeni. Juttu tosiaan avautuu kun lukee mistä mahdollisesti tehdään parodiaa ja mihin mediakulttuurin ilmiöihin kirjoittajat viitannevat. Silti ei kyllä huumori minuun iske, ei vaan millään.

  • Jani Jansson

    Mielestäni paras runollisen oikeuden toteutuma [kömpelö kielikuva tahallinen] on se, että Helsingin Sanomien NYT-liite uutisoi ylkkärin housuunpaskomisjutusta samana päivänä, kun NYT:issä ilmeistyi juttu jossa toimittaja ”testaa seitinohuet päiväkännit” peräti aukeaman leveydeltä.

  • Pyry

    > Teekkarit tekevät tällaista journalismia jatkuvasti.

    Mitenhän tämä nyt pitäisi tulkita? Vappulehtiä ainakaan itse en journalismiksi laskisi ja niiden ”jatkuvuuskin” – ilmestyvät ennustettavasti kerran vuodessa (tai esim. vuorovuosittain) – on varsin suhteellista.

  • En ymmärtänyt jutun tarkoitusta tai hienoutta. Ei minusta liittynyt mitenkään opiskelijoiden asioihin, johon lehden kai olisi tarkoitus pääasiassa keskittyä. Jos olisin vielä opiskelija, joka joutuu lehdestä maksamaan, niin en haluaisi että toimitus käyttää journalistista vapauttaan tälläisiin hölmöihin tempauksiin.

    Ehkä kyse oli jostain taideperformanssista, jolla haluttiin shokeerata, mutta jäi silti epäselväksi miksi. Haluttiin kai vaan nähdä mitä tapahtuu ja sitten naurestekella reaktioille. Ei mennyt edes viihteenä kun en pidä kakkahuumorista.

    Ylioppilaslehdessä on välillä ok juttuja, mutta usein näkokulma on hyvin yksipuolinen, lähinnä naiivin punavihreä ja feministinen. Kaipaisin näkökulma vaihtelua ja miestoimittajia lehteen. Miksei lehdessä olla huolestuneita esimerkiksi siitä, että suurin osa yliopisto-opiskelijoista on naisia?

    Onneksi ei enää tarvitse maksaa pakkojäsenyydestä.

  • Nimetön

    Hesarin kuukausiliitteen muslimijuttu oli kyllä varsin lapsellinen. Vähän samanlainen vaikutelma tuli viime vuoden kuukausilehden jutusta, jossa eräs toimittaja soluttautui kristittyjen eheytymisleirille. On ikävää lukea juttua, jossa toimittaja ikään kuin hakemalla hakee jotain tiettyä shokkiaspektia, ja sitten lukija itse huomaa kuinka luutuneita ajatusmalleja toimittajalla on, vaikka toimittaja oli yrittänyt juuri päinvastaista. Että toimittajaa itseään pelottaa ihmisten toiseus ja kummallisuus, vaikka hän kuvittelee että hän toimittajana parhaiten pysty sitä muissa ymmärtämään.

    Kakkajuttu taas oli vain tylsä ja mauton (osittain juuri siksi mauton, koska monet pitävät sitä shokkiarvonsa takia asiallisena).

  • Kika-Kek

    Huomasin heti, että tuon kakkaamisartikkelin tyyli oli täysin sama kuin NYT-liitteen reportaaseissa. Semmonen leikkisä ja elämänmyönteinen, kuivan toteava mutta samalla hassuttava ja tilanteita kyseenalaistava. Siinä mielessä onnistunut tuotos.

  • hmmmmmmmmmm

    Käsittääkseni eivät heittäneet teatterissa paskaa ihmisten päälle,
    vaan hieroivat itseensä paskaa ja menivät halaamaan yleisössä olleita.

    Tämän joku ryhmän jäsen korjasi lehdessä aikoinaan.

Leave a Reply

You can use these HTML tags

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>