Tule vaatimaan loppua rasistiselle politiikalle ja osallistu mielenosoitusleiriin romanisiirtolaisten puolesta perjantaista sunnuntaihin 11.-13.5. Senaatintorilla. Oikeus kohtuullisiin majoitusoloihin kuuluu kaikille!

Mielenosoituksen tarkoituksena on parantaa Helsingissä oleskelevien Itä-Euroopan romanien majoitustilannetta. Kaupungin nykyinen politiikkaa perustuu romanisiirtolaisten leirien häätämiseen ja jatkuvaan vainoamiseen. Romanien asuminen on nähtävä perusoikeuskysymyksenä eikä “järjestysongelmana”.

Kaupunginhallitus päätti viime kesänä, ettei [...]]]>

LOPPU RASISMILLE – KATTO SIIRTOLAISILLE!

There is no alternative. Tympeän talouskeskustelun ankea nihkeys on valunut yllemme kuin mehiläistarhan poistama jätehunaja. Historian romukopasta kuuluu narisevan änkyrän nostalgisesti inisevä ääni: meiltä puuttuu liikeverkosto, meiltä puuttuu oma media, meiltä puuttuu itse tuotettu teoria… Mitä seuraavaksi?

Blockupy Frankfurt -mielenosoitukseen matkaa suunnittelevan ryhmän tapaamisessa muisteltiin, että Prahaan lähti 200 suomalaista mielenosoittajaa vuonna 2000. Seuraavana [...]]]>

There is no alternative. Tympeän talouskeskustelun ankea nihkeys on valunut yllemme kuin mehiläistarhan poistama jätehunaja. Historian romukopasta kuuluu narisevan änkyrän nostalgisesti inisevä ääni: meiltä puuttuu liikeverkosto, meiltä puuttuu oma media, meiltä puuttuu itse tuotettu teoria… Mitä seuraavaksi?

Blockupy Frankfurt -mielenosoitukseen matkaa suunnittelevan ryhmän tapaamisessa muisteltiin, että Prahaan lähti 200 suomalaista mielenosoittajaa vuonna 2000. Seuraavana vuonna Göteborgiin matkusti Suomesta peräti 500 ihmistä. Kööpenhaminan ilmastokokoukseenkin lähti neljä bussilastillista vuonna 2009.

Kokouksessa kysyttiin: onko liike niin heikko, että emme saa Frankfurtiin toukokuussa edes yhtä bussilastillista?

Mikä liike? Suomessa ei ole enää mitään edes löyhästi verkostoitunutta tai “perheyhtäläistä” liikkeiden liikettä.

Ei tietenkään ole ikinä ollut mitään yhtä liikettä. Aina on vallinnut hajaannus ja aina on kamppailtu keskenään vessansiivousvuoroista ja kapitalismin tulevaisuudesta. Silti 1990-luvun Muutoksen kevään ja 00-luvun verkkolehti Megafonin kaltaiset julkaisut tiivistivät joitakin liikkeille yhteisiä taipumuksia. Kleinin NoLogon ja Hardtin & Negrin Imperiumin kaltaiset teokset tarjosivat liikkeille jonkinlaisen yhteisen viitekehyksen. Talonvaltausliikkeiden, EuroMayDayn, prekariaattiliikkeen ja kaupunkitilaliikkeen kaltaiset kampanjat ja tapahtumasarjat yhdistivät erilaisia toimijoita jonkinlaisiksi verkostoiksi.

Tuo toimintaympäristö katosi vuoteen 2010 mennessä.

Edelleen kampanjoidaan samojen teemojen puolesta ja puhutaan yhä enemmän esimerkiksi prekariaatista sekä perustulosta. Edelleen järjestetään omaehtoista toimintaa lukupiireistä kansankeittiöihin. Edelleen monet niistä, jotka organisoivat toimintaa yli kymmenen vuotta sitten, pitävät yhteyttä toisiinsa ja juonivat politiikkaa. Mutta toiminnan julkinen ja laaja liikeulottuvuus on hiipunut.

Mielenosoituksia järjestetään ja taloja vallataan, mutta niitä järjestetään ja vallataan vähemmän, eivätkä liikkeet juuri nyt pysty tuottamaan yhteiskunnallisia puheenaiheita. Julkisesti puhutut liiketeemat – perustulo, prekarisoituminen eläinoikeudet, ympäristöongelmat – ovat edellisten liikesyklien tuottamia. Oikeisto hallitsee kahta suurta teemaa, taloutta ja siirtolaisuutta. Kuten “vasemmistolla” oli toisen maailmansodan jälkeen aloite hallussa, nyt tässä kriisissä pallo on täydellisesti oikeiston käsissä mitä tulee julkistalouteen, velkaantumiseen ja kilpailuun (työehdot, siirtolaisuus jne.).

Niin kutsutun liikekentän tilannetta kuvaa se, että autonomien ja anarkistien suunnassa ei ole mitään tahoa, joka yrittäisikään esittää tilannetta selittävää kertomusta, organisoida laajempaa ruohonjuuritason kampanjaa tai esitellä käyttökelpoisia käsitteitä.

Tapahtumat ovat aina olleet ristiriitaisia, epämääräisiä ja moniselitteisiä, mutta yleensä niiden tulkinnasta on kuitenkin kiistelty. Nyt suomalaisessa keskustelussa joutuu tukeutumaan suurten kaupallisten ja julkisten medioiden hyväksymiin kertomuksiin ja käsitteisiin. Kiistelyn osapuolia ovat lähinnä perussuomalaisten retorinen sotakone, konservatiivien pilkkaamat “tiedostavaiset” eli Suomen kuppainen liberaali älykköjoukko sekä lakisääteisesti “julkista keskustelua kohauttava” Björn Wahlroos.

Suurimmalta ongelma tuntuu Occupy-liikkeen kohdalla. Suomessa Torikokous/Occupy ei ole Musiikkitalon leiriytyjien sitkeydestä huolimatta lähtenyt vetämään. Oikeistolaisen finanssieliitin talouskuripolitiikalle ei pystytä panemaan vastaan.

Luetellut asiat viittaavat samaan ongelmaan: tällä hetkellä ei ole kovin vahvaa kykyä innostaa ihmisiä ja luoda kokemisen ja tekemisen tapoja (subjektiivisuuksia). Ainoana suurena poikkeuksena tähän näen piraattiliikkeen, jossa on erittäin paljon valtajulkisuudelle vielä näkymätöntä potentiaalia ja joka kykenee tavoittamaan jotakin olennaista satojen tuhansien erityisesti nuorten ihmisten kokemuksesta. Piraatit ovat kuitenkin Suomessa vasta tulossa ja edellisen kierroksen (eduskuntavaalit) perusteella he tekevät tuloaan vielä vuosia.

Mutta lakataan “tunnustamasta tosiasioita” ja siirrytään olennaiseen eli tosiasioiden keksimiseen. Ei eteenpäin, vaan sivulle.

On paljon ihmisiä, joilla on yhteinen ajattelun rytmi tai jotka jakavat jotakin muuta. Nyt heidän – meidän – olisi tärkeä yrittää siirtää näitä yhteisiä kokemuksia käsitteelliselle tasolle, käsitteellistää niitä, miettiä mitkä teoreettiset muodostelmat ja käsitteet vastaavat ja selittävät ja avaa niitä eteenpäin. En ole niinkään kiinnostunut me-muotoisesta kokemusfiilistelystä, koska se ei välttämättä vakuuta muita kuin kavereita ja koska sellaista pitäisi tehdä empiriaa mukaan sotkien (kuten Precarias a la deriva, tätä puolta on tehty feministisen kollektiivin puitteissa hyvin), vaan enemmän kokemuksen avaamasta mahdollisuudesta teoriaan. Siis mahtipontisesti ilmaistuna samassa mielessä kuin Deleuzen ja Guattarin yhteistuotannon käsitteet ovat syntyneet tietyistä kamppailuista mutta eivät missään mielessä rajoitu näiden kamppailujen fiilistelyyn.

Ei historiaa, vaan uutta avaavaa ajattelua. Vaikka sitten vaatimattomasti. Kuitenkin jotain muuta kuin kaiken olleen vatvomista. Kunhan kokeiltaisiin jotakin uutta ilman sen kummempia paineita.

Tajunnanvirtana muutamia teemoja joihin itse haluaisin saada tolkkua:

1. Mitä pitäisi ajatella viime vuosien suuresta “reterritorialisaatioliikkeestä” eli siitä että vanhat tukahduttavat muodostelmat on palanneet erikoisilla tavoilla talouskriisin myötä: ydinperhe, perussuomalaiset ja äärioikeisto, homovastaisuus ja heteronormatiivisuus, nuorten konservatiiviset asenteet (jos gallupeihin on uskomista), kristillisyys… Tökerösti voisi Suomen näkökulmasta vetää löysää analogiaa 1970-luvun liikesyklin päättymistä seuranneisiin “talvivuosiin”, kuten Guattari niitä kutsui.

2. Toisaalta oli Occupy-liike, indignados ja arabikevät vuosi sitten, on Anonymous ja Wikileaks ynnä muut – eli maailmalla tapahtuu. Onko näitä tapahtumia käsitteellistetty teoreettisesti vielä? Mitä ne tarkoittavat poliittiselle filosofialle? Mitä liikkeiden toimijat on itse kirjoittaneet tapahtumista? Pitäisi lukea Occupystä ja Kreikan kapinoista kirjoitettuja tekstejä ja katsoa, onko niissä jotakin käyttökelpoista.

3. Suomen liikkeiden suhteen ei kannata vaipua täyteen pessimismiin. Vaikkei suoraa toimintaa ole paljon, on tapahtunut pieni autonomisten instituutioiden nousu. Osuuskuntia nousee kuin psilosybiinejä pellonlaidalle, lukupiirejä on muuallakin kuin yliopistojen liepeillä, Tampereen anarkisteilla on ollut kuntopiirejä, on ruokapiirejä ja yhteisviljelyprojekteja, kirjakahviloita, kansankeittiöitä, distroja, nettimediaprojekteja… Uusien instituutioiden (& itsehallinnon muotojen) kehittäminen ja ylläpitäminen on erittäin tärkeä teema, jos miettii mihin 2000-luvun taitteen liikkeet tyssäsivät.

4. Pakolinjat, pakoreitit, paon viivat. Millä tavoilla ihmiset pakenevat ja mistä kaikesta. Arjen pakopurojen politisointi ja teoretisointi. Hiljaiset muutokset ankeiden jäätiköiden alla, muutokset, jotka lopulta suistavat molaariset jäälaatat mereen. Deleuzesta ja Guattarista on jäänyt mieleen kaikkialla toistuva analyysi siitä, miten suuret blokit vuotavat joka suuntaan ja miten niiden välille risteilee pieniä puroja. Kiinnostaisi tehdä tällaista analyysia sosiologisista kategorioista, eli tuhota sosiologian käsitteitä ja luokkakäsitteistöä mikropoliittisen analyysin keinoin. Jäytää suuria läskejä käsitteitä alhaalta päin.

5. Subjektiivisuus ja sen tuottuminen tietyissä ympäristöissä (yliopisto, koulu, yritys, liike). Tämä on tärkeä teema.

6. Olisi hienoa onnistua tuomaan yhteiskunnallisen liikkeen käsite filosofiaan jotenkin toden teolla, selvittää mitä se merkitsee.

7. Kiinnostaisi tutkia D&G:n hengessä lähivuosikymmeninä luotuja filosofisia (psykoanalyyttisia, sosiologisia) käsitteitä, kuten interpassiivisuus (Zizek), kapitalistinen realismi (Mark Fisher), commonsit, queer, abjekti, Imperiumi, prekariaatti (-aatti eikä -saatio), odotustila (Vähämäki), finanssoituminen… minkälaisia käsitteitä juuri nyt luodaan?

8. Taloutta ja finanssimaailmaa pitäisi kyetä ymmärtämään, mutta tuntuu että siihen voisi työntää kaiken aikansa saamattu juuri mitään takaisin. Kriisikirjan aloittama keskustelu on lähtöpiste.

9. Vuonna 2009 uudistuneen Megafonin voi mielestäni sivuuttaa nyttemmin lässähtäneenä strategisena kokeiluna (jonka kirjoittajat toivottavasti jatkavat muissa projekteissa), mutta vanhan Megafonin projektin henkeä olisi kiinnostava jatkaa eri muodossa. En ole aivan varma mitä haluan sanoa tällä muuta kuin että vanhan Megan tekstien lukeminen innostaa yhä, uuden Megan lukeminen ei enää. Voitaisiin perustaa lehti nimeltä Gigafoni (tai Kilofoni)…

10. Verkkolehti Revalvaatio on menossa yhä parempaan suuntaan, kun Jussi Vähämäki on alkanut tuutata sinne säännöllisesti tekstiä ja käännöstä. Lukekaapa vaikka tätä tunteiden poliittista historiaa käsittelevää tekstiä. Lehdellä on jo jonkinlainen lukijakunta ja siihen viittaillaan ja sitä jaetaan paljon Facebookissa, eikä lehteä toistaiseksi pidä hallussaan minkäänlainen toistensa tuntemien ihmisten juntta, vaan se on ihan aidosti kenen tahansa vaikutettavissa.

11. Teoreettisemmasta päästä: objektiorientoitunut ontologia, saako siitä mitään poliittista irti: ei-inhimillisten aineellisten toimijoiden ottaminen vakavasti, autopoeettisten järjestelmien tutkimus.

Motoksi näitä yhdistämään voi jälleen kerran lainata Perinnöttömän perinteen kirjoittajia, tällä kertaa Niin & näinissä (4/2011):

Kansallisen poliittisen tilan ainoaksi sisällöksi onkin jäänyt ”identiteettien” rakentaminen, siis sellaisten subjektiivisuuksien tuotannon mallien, joissa itse muodostetaan suhteessa autoritaariseen malliin (isään, johtajaan, yleiseen mielipiteeseen tai enemmistöön). Tätä mallia myös vasemmistolaiset erilaisia radikaaleja myöten näyttävät edelleen toistelevan: jos mun isi hylkää mut kun musta tulee radikaali, tarviin edes oman vallankumous-Isin.

Tässä nousee esiin kaikessa kirkkaudessaan koko vasemmistolaisuuden kristillinen psykologia: luokkatietoisuuden puute johtaa alistettujen elämän voimien käpertymiseen sisäänpäin, syyllisyyteen ja huonoon omaantuntoon, konfliktien ulkoistamiseen ja ”heikompien puolustamiseen”, josta seuraa ”tarve tehdä jotakin”, ilmaista närkästyksensä kapitalistisen riiston ”äärimmäisimpiä” muotoja kohtaan. Vailla minkäänlaista ajatusta siitä, mitä tehdä ja kyvyttöminä luomaan kollektivisia ajattelun tiloja, aletaan sitten haikailla valmiita malleja antavien Johtajien perään. Ja niitähän fasistit ovat aina osanneet synnyttää. Kaikilla blogosfäärin sosiaalifoorumeilla kaikuu nykyisin epätoivoinen huuto: Mitä on tehtävä? Isi, isi! Mitä mä nyt teen?

–

Toisin kuin ”monikulttuurisuutta” kannattava punavihreä vasemmisto, emme siis kritikoi uusoikeistoa siitä, että se ei kannata inhimillisiä arvoja vaan siitä, että oikeistolaisten pelon leimaama elämä ei mielestämme ole elämisen arvoista. Eläminen jatkuvassa pelossa suomalaisen työn ja suomalaisten naisten menettämisestä, ilman muuta ylpeyttä kuin oma kansallisuutensa on liian surkeaa voidakseen näyttää mallilta, jota työväen organisoitumisen olisi seurattava.

Prekariaatille on siis tänä vappuna oma symboli: kuusikulmion sisään sijoitettu P-kirjain.

Saateviesti jatkuu näin:

“P” soveltuu prekariaatin, pätkä-työläisen, pakotetun yrittäjän ja pitkäaikaisopiskelijan symboliksi. Kuusikulmaisuus korostaa tämän soveltuvuutta osaksi fraktaalitaloutta.

Logo [...]]]> Lukija lähetti Hedelmiin vihjeen: tästä blogista löytyy yksinkertainen opas, jonka avulla tavallisista toimistotarvikkeista voi askarrella korean prekariaatti-hihamerkin. Hihamerkin valmistukseen tarvitaan printteri, sakset ja nitoja.

Prekariaatille on siis tänä vappuna oma symboli: kuusikulmion sisään sijoitettu P-kirjain.

Saateviesti jatkuu näin:

“P” soveltuu prekariaatin, pätkä-työläisen, pakotetun yrittäjän ja pitkäaikaisopiskelijan symboliksi. Kuusikulmaisuus korostaa tämän soveltuvuutta osaksi fraktaalitaloutta.

Logo ja hihanauha ovat lisenssoitu ajan hengen mukaisesti vapaan muokkaamisen mahdollistavalla lisenssillä. Sivujen kautta voi ladata myös alkuperäistiedoston ja
muokata kuvaa omia tarpeita vastaavaksi. Vappuna nauha kannattaa tietysti printata iloisissa väreissä..

Parhaassa tapauksessa nauhalla on työllistävä vaikutus kun ohikulkijat saattavat noteerata merkityn henkilön työhalukkuuden.

Mitkä valtasuhteet sitten tuottavat naisia? Jean Kilbourne osoittaa sen luennossaan esimerkkien kera:

Kyytimarjaksi kaksi feminististä pamflettia Zero Booksilta:

Nina Power: One-dimensional Woman (pdf) | Amazon

Laurie Penny: Meat Market. Female Flesh Under Capitalism (epub) | Amazon

Edellisessä postauksessa väitin, että politiikassa on kyse subjektiivisuuksista, tekemisen ja kokemisen tavoista, fiiliksistä, viboista ja tunteista. Ei siis asiakysymyksistä tai vaikkapa luokkaristiriidoista. Ihmisten poliittista toimintaa eivät ohjaa asiat ja niiden laskeskelu, vaan tekemisen ja kokemisen muodot ja niille tarjotut objektisyyt tai arkikielisemmin sanottuna kokemukset, halut ja kuvastot.

Väite synnytti keskustelua some-perskärpästen suristessa. [...]]]>

Edellisessä postauksessa väitin, että politiikassa on kyse subjektiivisuuksista, tekemisen ja kokemisen tavoista, fiiliksistä, viboista ja tunteista. Ei siis asiakysymyksistä tai vaikkapa luokkaristiriidoista. Ihmisten poliittista toimintaa eivät ohjaa asiat ja niiden laskeskelu, vaan tekemisen ja kokemisen muodot ja niille tarjotut objektisyyt tai arkikielisemmin sanottuna kokemukset, halut ja kuvastot.

Väite synnytti keskustelua some-perskärpästen suristessa. Koska kommunikaatio perustuu väärinymmärtämiseen ja lähettäjä saa viestinsä takaisin nurinpäin käännetyssä muodossa jne., haluaisin hieman elaboroida tekstiin projisoituja juttuja.

Äkkipikaisin tapa tulkita väitettä on käsittää se nostalgiaksi. Ennen politiikka oli rautaa ja me väänsimme asiakysymyksistä, kun taas nyt pinnallinen juorumedia on tuhonnut politiikan ylevyyden. Tämä on ironinen tulkinta, koska koko tämän blogin olemassaolon aikana täällä on kirjoitettu nimenomaan sellaista politiikkakäsitystä vastaan. Politiikka on subjektiivisuuksien asetelma, josta ei voida uuttaa mitään puhdasta ydintä.

Harmaat marxistit reagoivat väitteeseen tapansa mukaan. He eivät osaa päättää, miten suhtautua subjektiivisuuden käsitteeseen, koska heille politiikka kytkeytyy objektiivisiksi ajateltuihin asioihin, kuten luokkasuhteisiin, tuotannon organisoimiseen ja tulonjakoon. Subjektiivisuus on usein heille mukana vain, koska ihmisiä nyt valitettavasti satutaan tarvitsemaan siihen, että objektiivisia rakenteita kammetaan uuteen uskoon. Kovimmille marxisteillehan yhteiskunta koostuu periaatteessa kivistä.

Pahin vulgäärimarxilainen tulkinta väitteestä on käsittää se satiiriksi, joka kuvaisi ihmisten “väärää tietoisuutta“. Marxin ja Engelsin varhaistöistä uutettu väärän tietoisuuden käsite on varmasti yksi haitallisimpia marxismin pökäleitä, jonka tuhoja saamme siivota vielä pitkään. Käsite on ylimielinen ja palaa lopulta aina siihen, että se olettaa hierarkian tiedostavan etujoukon ja väärässä tietoisuudessa elävien välille.

Nekin, jotka ovat samaa mieltä estetiikan ja kokemusten poliittisesta merkityksestä, käsitteellistävät subjektiivisuutta arvoilla ja identiteeteillä. Jälleen kerran käsitteitä, joita itse pidän – Stalinin sanoin – porvarillisena humbuugina. Arvopuhe on yritys tuottaa mahdollisimman yleistä ja yhteistä subjektiivisuutta, identiteetti taas on pysähtynyt ja kiinniottava näkökulma subjektiivisuuteen.

Mitä subjektiivisus sitten on?

Antaa kokemuksille muoto: sitä subjektiivisuus pääpiirteissään on. Kokemuksella on tietysti aina jonkinlainen muoto, muutenhan mitään ei voi kokea. Aluksi on kuitenkin aina jonkinlainen epämääräisyys, affekti, fiilis tai potentiaali, ja vasta tämän epämääräisen, tunnetta edeltävän kentän tulkitseminen subjektiivisuuden kautta antaa sille yleisemmän muodon ja yhdistää ihmiset tietoisesti toisiinsa.

Kun Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti kultaa mm-kisoissa 2011, sadat tuhannet ihmiset Suomessa kokivat jotain erityistä. Voitto synnytti välittömästi kiihkeyttä ja innostusta. Se sai ihmisiin vauhtia. Nämä epämääräiset tuntemukset johtivat kuitenkin hyvin erilaisiin tekoihin ja jatkokokemuksiin. Joillekin kyse oli jääkiekosta, siis urheilusta ja tutun joukkueen voitosta, mikä synnytti iloa ja sai aikaan tarpeen rynnätä ratikkapysäkin katolle bailaamaan alasti liikennemerkki kainalossa. Toiset menivät askeleen pidemmälle ja samaistivat urheiluvoiton Suomen kansallisvaltion voittoon, mikä ilmeni nationalistisissa tunnuksissa ja puheessa. Jotkut säikähtivät voittoa ja pakenivat mölyävää juhlintaa, jotkut päästelivät rasistisia äännähdyksiä, jotkut tarkastelivat tilannetta etäältä. Kaikki tunsivat jotakin, mutta subjektiivisuuden antama muoto ratkaisi koetun alkuvaikutuksen tulkinnan.

Subjektiivisuus ei silti ole mikään valmis muoto, joka leijuisi jossakin odottamassa sisältöä. Subjektiivisuus on tuottava muoto, joka itse on tuotettava.

On mahdollista luetella subjektiivisuuden tuotantotapoja, kunhan pitää mielessä, että subjektiivisuutta on heikkoa ja vahvaa ja sitä on laadultaan hyvin erilaisia. Ilmasto ja fyysiset paikat tuottavat subjektiivisuutta siinä missä ihmisryhmätkin. On kielellisesti rakentunutta subjektiivisuutta, kemikaalien tuottamiin vaikutuksiin kiinnittynyttä subjektiivisuutta ja vastakkainasetteluun perustuvaa subjektiivisuutta.

Toisto on kaiken subjektiivisuuden peruselementti. Toiminnan ja kokemuksen muodot edellyttävät tapoja ja rutiineja. Pyöräilijä-urheilijan subjektiivisuus rakentuu yksinkertaisesti pyöräilemällä (puhumalla pyöräilystä, lukemalla pyöräilystä, katsomalla tv:stä Tour de Francea). Kotiäidin ja -isän subjektiivisuus muovautuu vaipanvaihdosta, pyykinpesusta, tiskien hoitamisesta, kaupassa käymisestä ja maiseman tuijottamisesta (asuinalueet painottavat usein subjektiivisuuksia tiettyihin suuntiin juuri jokapäiväisen toiston kautta). Subjektiivisuutta tuotetaan valtiokoneistoissa toiston avulla: koulussa – myös kontrolliyhteiskunnan joustavassa, loputtomasti arvioivassa ja eriyttävässä uuskoulussa – ensimmäinen opetettava asia on säännönmukaisuuteen perustuva kuri ja tottelu. Kun kello soi, pitää tapahtua tietty asia. Eräs filosofian opiskelija kuvaili subjektiivisuuden tuotantoa yliopistossa alistumisena ylhäältä määrätylle toistolle:

Jos haluat menettää kyvyn esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa ympäröivää maailmaa, mene opiskelemaan filosofiaa johonkin aikamme yliopistoon. Siellä istut luentosalissa oppimassa kuria ja järjestystä. Kirjastossa painat sen vielä syvälle selkärankaasi. Tutkinnon suorittamisesta todistavat paperit kourassa seisot vuosien jälkeen laitoksen edessä. Kuohittuna. Ruoskittuna. Ja mitä luultavammin kiität kohtaloasi ja olet valmis tekemään sen kaiken uudestaan.

Toisto liittyy aikaan: sen avulla säädellään ajan havainnointia, mutta myös ajanhallintaa. Subjektiivisuutta olisi mahdoton uusintaa ilman toistoa. Kyse ei kuitenkaan tarvitse olla saman toistosta, vaan toisto voi olla muuntelevaa ja subjektiivisuus voi liukua uuteen suuntaan toiston vaihtelun mukaan. Toistaa voi toisinkin.

Riitit ja rituaalit ovat toiston symbolisoituja ja enemmän tarkoituksellisia muotoja, joihin liittyy jotakin pyhää tai seremoniallista. Pilvenpoltto on rituaali hipeille, itsensä viiltely masentuneille, firman maksamat huoraorgiat saksalaiselle suuryritykselle. Sitten on julkisempia porvarillisen yhteiskunnan riittejä: rippikoulu, ylioppilaslakkiaiset, työsopimuksen allekirjoittaminen, auton ja kodin ostaminen. On yksilön ja yhteisön elämässä säännöllisesti toistuvia riittejä, on kerran elämässä -siirtymäriittejä, on äkillisiä kriisiriittejä. Uskonnolliset riitit ja uskonnollinen subjektiivisuus on vielä oma alueensa, mutta kulttimaisia piirteitä löytyy myös kapitalismista pääoman ja palkkatyön palvomisesta alkaen.

Oire on toiston tahattomampi muoto. Lipsautukset, pakkoliikkeet, hermoromahdukset, yliannostukset ja raivostumiset ovat oireita, se tiedetään kyllä, mutta tiedetäänkö, miten tärkeitä nämä oireet ovat subjektiivisuudelle? Maltilliset äärivasemmistolaiset eivät julkisesti yllytä ihmisiä asentamaan pommeja vartiointiliikkeen auton alle, kivittämään alihankkijoita riistävien suuryritysten ikkunoita tai käyttämään väkivaltaa itsepuolustuksena mellakkapoliisia vastaan, mutta kun kadulla tapahtuu näin, sitä fiilistellään, ja aina välillä fiilistely ryöpsähtää vitsikkäänä oireena myös yksityisissä keskusteluissa.

Perussuomalaiset sanovat tuomitsevansa rasismin, mutta heidän poliitikkonsa lipsauttavat jatkuvasti rasistisia letkautuksia. Sen sijaan, että letkautukset heikentäisivät perussuomalaisia, ne pitävät yllä heidän äänestäjiensä subjektiivisuutta (kunhan puolue ei ole täysin julkilausutun rasistinen). Vastaavasti Yhdysvaltojen presidenttien typerät letkautukset ja “virheet” havaitaan oireina, jotka pitävät yllä heidän kansanomaista imagoaan, mikä viettelee äänestäjien subjektiivisuutta.

Jos toisto tuottaa subjektiivisuudelle rakennetta, niin affektit ovat subjektiivisuuden laukaisijoita ja moottoreita. Affekti on ruumiillinen vaikutus, jonka ruumis kokee ja ruumiiseen muodostunut subjektiivisuus tulkitsee tunteeksi. Jotakin tapahtuu ja ruumis värisee – subjektiivisuus ratkaisee, mikä tunne affektista syntyy. Basson tärähtely laittomissa bileissä on affekti. On ruumiista ja subjektista kiinni, tulkitaanko sen seuraus euforian nostamiseksi vai peloksi ja vainoharhaksi. Affekti on vieras yllyke, vähintään lievästi väkivaltainen kiihoke, subjektiviteetin epäinhimillinen osa. Se on kuin hämähäkin raato, jonka ympärille sadepilvi kerääntyy. Se on epäpuhtaus ja vetovoima-allas, jonka ympärillä subjektiivisuuden alkupöly alkaa kiertää ja josta toisto uuttaa rakennetta.

Suomalaiset saivat nykyaikaisen sianhoito-oppaan, kun eläinaktivistit alkoivat vuonna 2007 julkaista salaa kuvattuja otteita maatalouden arjesta. Videoissa apaattiset ja veriset possut kyhjöttivät saastaisissa karsinoissa, joissa ei mahdu kääntämään kylkeä, napsivat toisiaan ja mädäntyivät täyteen tungetuissa halleissa. Tehotuotannon kärsimysnäytelmästä on Suomessakin julkaistu kirjallisuutta ja kannanottoja muutaman vuosikymmenen ajan. Asian olisi siis pitänyt olla tiedossa. Kuitenkin vasta argumentaation vaikeneminen ja laittomasti kuvatun shokkimateriaalin heittäminen yhteiskunnan kasvoille antoi asialle voiman läpäistä yleinen tietoisuus, uutiskynnys, eduskunta ja mielipidepalstat. Kriittinen subjektiivisuus muotoutui julkisuudessa vasta, kun yleisöä tökittiin affekteilla. Sikakuvat laittoivat liikkeelle pienen mutaation.

Suurimman osan vuotta erilaiset mediat täyttää merkityksetön kommunikaatio kommunikaation vuoksi. Uutisia julkaistaan tietty määrä, tapahtui niitä tai ei. Itseilmaisu pulppuaa kännyköistä ja facebookeista. Ihmiset purkavat persoonallisuuttaan netissä ja tosi-tv:ssä. Puheen ja tekstin merkitys hajautuu loputtomiin, valtavalla nopeudella mediakoneistoja kiertäviin informaatio- ja tunnevirtoihin. Viestin sisällöllä ei ole enää merkitystä, ainoastaan sillä on, että sanojen tulva jatkuu ilman taukoja. Siksi argumenttien ja kuvailujen sijaan täytyy sulkea suu ja syöttää mediaan audiovisuaalisia shokkeja, jos haluaa saada säröjä aikaan. Täytyy tehdä politiikkaa affekteilla, täytyy vedota subjektiivisuuksiin.

Teatterin olemassaolo muistettiin vuonna 2006 pitkästä aikaa, kun Kristian Smedsin Tuntematon sotilas alkoi ampua kovilla. Vastaavasti taide sai näkyvyyttä Mimosa Palen kaduilla liikkuvan jättiläisvaginan muodossa. Perustulosta ja työnostajien armoilla elävän silpputyösukupolven ongelmista alettiin puhua kunnolla vasta, kun riittävästi ikkunoita oli mennyt hajalle ja VR:n makasiinit poltettu. Tilanne on johdonmukainen seuraus nykyisestä huomiotaloudesta, jossa ainoastaan viboja tuottava kivien heittely ja aisteja runnovilla järkytyksillä fiilistely herättää subjektiivisuuden pehmeästä narkoosista.

Affektit ovat välttämättömiä organisoidessa liikkeitä. Vuoden 2009 talvella opiskelijoiden, tutkijoiden ja yliopiston henkilökunnan liikehdintä levisi maanlaajuiseksi Opiskelijatoiminnan Helsingissä järjestämän yliopiston yleiskokouksen jälkeen. Ainakin viiden kaupungin kampuksilla ja kaduilla oli kuukausien ajan tekemisen meininkiä, jonka nimellisessä tähtäimessä oli hallituksen esitys uudeksi yliopistolaiksi. Jotain avautui (mahdollisuus uuteen subjektiivisuuteen: opiskelija, joka ottaa elämänsä omiin käsiinsä). Tuskin kovin moni oli oikeasti kiinnostunut keskittymään vain uuteen yliopistolakiin; luultavasti vielä harvempi ajatteli, että saisi koko lain kaadettua. Pelissä tuntui olevan paljon enemmän kuin lain fetisoiminen, lain, joka osittain vain affirmoi sen, mitä yliopistossa oli jo tapahtunut. Kyse oli opiskelijoiden ja henkilökunnan yrityksestä ottaa oma elinympäristö haltuun ja kokea se toisin.

Se kevät olikin monen mielestä paras yliopistossa vietetty lukukausi. Tapahtumista uutisoitiin, blogattiin ja juoruttiin. Helsingissä oli viikossa kahdesta kuuteen Opiskelijatoiminnan kokousta tai talkoopäivää: maanantaina järjestettiin yleiskokous tulevasta toiminnasta, tiistaina oli mediaryhmän kokous ja keskiviikkona lakityöryhmän palaveri, torstaina suunniteltiin mielenosoitusta ja sunnuntaina kokoonnuttiin maalaamaan banderolleja. Rakennuksia vallattiin, järjestettiin mielenosoituksia, keskustelutilaisuuksia, väittelyitä ja bileitä. Asian pihvi on siinä, että opiskelijat, yliopistojen henkilökunta ja muut osallistujat kokivat ja tuottivat utooppisia affekteja. Liikkeen alussa oli riiston, kyllästymisen ja uuden luomisen tuottamia affekteja, sen kuluessa syntyi utooppisia affekteja, jotka tulkittiin toivoksi ja jotka kasvattivat sitä, ja sen toiminta loppui, kun affektit väljähtivät.

Affektit ovat subjektiivisuuden polttoainetta ja siksi niitä täytyy tuottaa rituaalisesti yhä uudelleen. Rasistit hekumoivat neekerikuvilla ja siirtolaisten rikoksia koskevilla uutisilla, porvarit tarkastelevat tililaskelmiaan neuroottisen itsetyytyväisinä, eläinaktivistit voimistavat motivaatiotaan katsomalla salaa kuvattuja eläinrääkkäysvideoita ja aktivistit yleisesti käyvät mielenosoituksissa paitsi poliittisista syistä myös oman subjektiivisuutensa vuoksi.

Myytit ovat subjektiivisuuden taantumuksellinen osa. Myytti kertoo, mistä kamppaillaan, joten sekin rakentaa subjektiivisuutta, mutta määrittäessään kamppailun kohteen myytti joutuu aina huijaamaan, peittelemään ja silottelemaan. Myytti ei perustu sisältöön vaan rakenteeseen, jossa jokin termi asetetaan puhtaaksi ja ehdottomaksi ihanteeksi, ikään kuin maailman ulkopuoliseksi ”liikkumattomaksi liikuttajaksi”.

Tunnetuimpia myyttejä ovat oikeiston myytit verestä ja maaperästä, jota täytyy puolustaa. Myytti on subjektiivisuuden ideologisin komponentti. Oikeistopopulistien myytti on “tavallinen kansa”, vanhan vasemmiston myytti on “oikea duunari”. Anarkistien myytti on ”primitiivinen kommunismi”, joka vallitsee luontaisesti ihmisten välillä siellä, missä ei ole pomoja eikä kapitalisteja. Se on myyttistä, mistä aina puhutaan ja mihin aina vedotaan, mutta mitä ei koskaan havaita. Myytti hallitsee epämääräisen poissaolon kautta. Myyttiin ei voi käydä suoraan käsiksi, vaan se täytyy purkaa etäältä.

Louis Althusser rakensi kuuluisan subjektivaatioteoriansa kutsun ja samastumisen mekanismille. Valtiokoneistot tuottavat subjektin kutsumalla ihmistä, ja ihminen muuttuu subjektiksi vastaamalla kutsuun. Kuuluisimmassa Althusserin esimerkissä poliisi huutaa kadulla: “Hei, sinä!” Ihminen tunnistaa kutsussa itsensä ja kääntyy vastaamaan, ja tämä kääntymä on siirtymä subjektiksi. Subjektiksi tuleminen on tulemista tietoiseksi omasta toimijuudestaan ja toisista ihmisistään. Althusserin mukaan ihmisellä voi ylipäätään olla identiteetti vain sikäli kun hän peilaa itseään ideologian kautta. Ideologia ei kuitenkaan ole “ideaalista”, vaan sillä on materiaalinen pohja ruumiillisissa käytännöissä: uskovainen uskoo, koska polvistuu ja rukoilee.

Tämän teorian voi hyvin ottaa mukaan osaksi subjektiivisuuden tutkimusta, kunhan pitää mielessä kaksi huomiota. Ensiksi on luovuttava Althusserin teorian totaalisuudesta, koska se latistaa subjektiivisuuden tuotannon epähistorialliseksi (Althusserin mukaan “ideologialla ei ole historiaa”). Subjektiivisuutta tuottavat sadat ja tuhannet muutkin asiat kuin ideologiset valtiokoneistot. Toiseksi täytyy tutkia myös tuotantokoneistojen itsensä syntyä ja historiallista muokkautumista. Ei riitä, että kerrotaan miten poliisi tai koulutusjärjestelmä tuottaa subjektiivisuutta: on kerrottava, miten poliisia ja koulutusjärjestelmää tuotetaan.

Tieto ja ajattelu tulevat tässä luettelossa viimeisinä ja ehkäpä myös vähiten tärkeinä subjektiivisuuden tuotannon tapoina. Järki on “passioiden orja” myös subjektiivisuuden kohdalla. Tieto vaikuttaa subjektiivisuuden kerroksissa, mutta useammin se esiintyy ei-tiedollisten elementtien kuorrutuksena.

Suomessa on puhuttu vuodesta 2008 alkaen oikeistopopulismin noususta, kansankiihotuksesta ja tunteisiin vetoamisesta. Kuitenkin esimerkiksi äärioikeistolaisen Homma-foorumin keskustelijoilla on tapana esittää tilastoja, uutisia ja tutkimuksia siirtolaisia vastaan valikoivasti hyökkäävien väitteidensä tueksi. Halla-aho nousi muukalaisvihamielisen äärioikeiston johtajaksi, koska hän alkoi kaivaa lähdeviitteitä blogikirjoitustensa mausteiksi. Tärkeintä ja vaikuttavinta tässä ei olekaan itse tietosisältö – kerta toisensa jälkeen on osoitettu, että esimerkiksi Halla-aho tulkitsee tilastoja valikoivasti ja “unohtaa” mainita epäsopivat seikat – vaan toimintatavan vaikutus tunteisiin.

Suomalaista politiikkaa hallitsee miehinen, tekninen ja rationalisoiva teekkarisubjektiivisuus, jolle kaikki puhe täytyy suunnata. Tämän vuoksi tiedon ja ajattelun tulosten esittäminen on Suomessa tärkeää, kun halutaan luoda poliittista subjektiivisuutta.

kakkoskierroksen keskustelua vanhassa mediassa ja uudessa, sosiaalisessa mediassa. Politiikan toimittajana olen etsinyt vastausta peruskysymykseen: mistä äänestämme, kun valitsemme Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston välillä?

Kaiken tähän asti seuraamani perusteella vastaus on: puolisoista.

(- -)

Kauniisti sanottuna äänestyspäätös tehdään arvomaailman perusteella. Mutta kun se kissa on pöydällä, toimittaja [...]]]>
Ylen vanha politiikan toimittaja kirjoittaa seuranneensa hämmentyneenä

kakkoskierroksen keskustelua vanhassa mediassa ja uudessa, sosiaalisessa mediassa. Politiikan toimittajana olen etsinyt vastausta peruskysymykseen: mistä äänestämme, kun valitsemme Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston välillä?

Kaiken tähän asti seuraamani perusteella vastaus on: puolisoista.

(- -)

Kauniisti sanottuna äänestyspäätös tehdään arvomaailman perusteella. Mutta kun se kissa on pöydällä, toimittaja huuteli äänestäjien perään, että “äänestetäänkö näissä vaaleissa homoista ja heteroista?”

Monet vaalit nähnyt ja entinen presidenttiehdokas, valtioneuvos Riitta Uosukainen vastasi:

- Tälläiset asiat eivät saisi vaikuttaa minkään vertaa, kun valitaan presidenttiä, mutta nyt minun on pakko sanoa, että kyllä se monien kulmasta on niin, että se on ratkaiseva seikka.

(Arvoja, lapsipuolisoita ja homottelua)

Jos joku ei vielä ole tajunnut, niin politiikassa on nykyään kyse subjektiivisuuksista eli kokemisen ja tekemisen tavoista, eikä esimerkiksi eturistiriidoista tai aatteista.

Politiikan toimittajat ovat niin pihalla nykymaailmasta, että vituttaa edes puhua heidän suuntaansa.

Yritetään silti.

Ei tosiaankaan voi välttyä vaikutelmalta, että nykyään kaikkia poliittisia kysymyksiä käsitellään ikään kuin toissijaisilla ja ei-poliittisilla käsitteillä. Ydinvoimassa on kyse “rationaalisuudesta” ja “arvoista” eikä luokkasuhteista tai käytännön ympäristöriskeistä. Homoavioliitoissa on kyse “arvovalinnoista” ja “omatunnosta” eikä oikeasti olemassa olevien ihmisten elämästä, siitä, miten he kokevat luokittelunsa ja miten se vaikuttaa heidän elämäänsä.

Sodissa on kyse “ihmisoikeuksien turvaamisesta” eikä vallasta, resursseista ja rahoitusmarkkinoista. Pornossa on kyse “naisten halventamisesta” eikä siitä, millaiset työehdot ja -käytännöt alalla vallitsevat ja miksi pornoa näytellään, tuotetaan ja käytetään.

Enää ei puhuta hyvinvointivaltiosta, julkisista palveluista ja arjen aineellisesta turvaamisesta, kun nämä on korvattu ”onnellisuuden politiikalla”. Äärioikeisto hyökkää “ihmisarvoa” vastaan, sivistyneistö sättii poliitikkoja ja kansalaisia “kovista arvoista”, puolueet julistavat olevansa “arvopuolueita”, jotka tekevät “arvoistasi politiikkaa” (Kristillisdemokraatit), kertovat tarjoavansa “rikkautta, jolla on arvoa” (Vasemmistoliitto) ja sanovat vaalitappion johtuvan siitä, että “meidän arvoja ei nyt kannatettu” (Vihreät).

Arvopuhe on oire subjektiivisuuden keskeisestä roolista. Samoin on vaikutelma performanssien, karnevalismin ja identiteettien ryntäyksestä politiikkaan. Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään politiikan estetisoitumisesta, vaan subjektiivisuuksien ja niiden muodostumisen merkityksen korostumisesta.

Viimeistään 1960-luvulta lähtien sekä ruohonjuuritason politiikkaa että arkielämää on luonnehtinut kokemisen ja tekemisen tapojen kokeilu, siis uusien subjektiivisuuksien kehittäminen: uuden mielekkyyden, tunnun ja merkityksen hakeminen elämälle.

Nuorisolle tämä on tarkoittanut vastakulttuurien luomista, työläisille laittomia lakkoja, työnantajan resurssien hyväksikäyttöä ja omia lomia, aktivisteille “yhden asian liikkeitä” ja “elämäntapapolitiikkaa”, mainostajille “yksilöllisyyden” ja “moninaisuuden” myymistä, filosofeille eksistentialismia, jälkistrukturalismia ja postmodernismia, sosiologeille “identiteettipolitiikkaa” ja politiikan “estetisöitymistä”, marxilaisille työväenluokan subjektiivisuuden merkityksen korostamista ja niin edelleen.

Puolue ja luokkatietoisuus ovat kuolleita (tosin jossain määrin eläviä kuolleita), mutta subjektiivisuus elää. Subjektiivisuus, kokemus, elämys, tuntuma, tunne, toimijuus, fiilis, viba, affekti, tunnelma, elävä työ, tiedot, taidot, myytit, riitit ja oireet: näistä politiikassa on tänään kyse. Ei niinkään aineellisesta edusta, ei intresseistä, ei arvoista eikä pelkästä vallasta, vaan subjekteista ja subjektiivisuudesta.

Myös vaaliehdokkaat kutkuttelevat äänestäjien subjektiivisuuksia. Haavistoon tai Niinistöön sitoutuminen ilmaisee tietynlaista kokemusta maailmasta, ja muiden ilmaisutapojen puutteessa tämä kokemus ilmenee arvopuheena, suvaitsevaisuuspuheena ja homoseksuaalisuuden myönteisenä tai kielteisenä politisoimisena.

Kriittiset toimittajat, politologit ja harmaat marxistit voivat narista nurkissaan, että politiikassa on “oikeasti” kyse vallasta, aatteesta tai rahasta, eikä homoista ja arvoista. Kaikki muut näkevät, että tällaiset narinat ovat katkeria toiveita menneestä maailmasta.

Tiivistyksenä siis politiikan toimittajille: ihmiset käyttävät Niinistön ja varsinkin Haaviston kannattamista oman elämäntapansa ja kokemuksensa vahvistamisen välineenä. He äänestävät ehdokasta subjektiivisuuksien eivätkä poliittisten päätösten vuoksi.

Vai luuleeko joku, että Jarno Hakkarainen tatuoi Haaviston pärstän perskankkuunsa, koska Haavisto kannattaa Suomen vetäytymistä Afganistanista?

Pari päivää sitten Hanna Nikkanen kehui Hesarin pääkirjoitussivun vieraskynässä, että Elisa on vastuullinen internet-operaattori, koska se on kieltäytynyt noudattamasta Helsingin käräjäoikeuden käskyä estää asiakkaitaan pääsemistä The Pirate Bayhin. Nikkasen sanoin oikeus

rankaisee rikoksentekijän [...]]]>

Kuva: The Pirate Bay (kyse on siis Antti Kotilaisesta, googlaa jos ei ole tuttu)

Pari päivää sitten Hanna Nikkanen kehui Hesarin pääkirjoitussivun vieraskynässä, että Elisa on vastuullinen internet-operaattori, koska se on kieltäytynyt noudattamasta Helsingin käräjäoikeuden käskyä estää asiakkaitaan pääsemistä The Pirate Bayhin. Nikkasen sanoin oikeus

rankaisee rikoksentekijän sijaan välikäsiä ja samalla altistaa täysin sivulliset internetin käyttäjät heidän perusoikeuksiaan vaarantaville sivuvaikutuksille.

Siinä missä Suomi kehittää tekijänoikeuskäytäntöjään huolestuttavaan suuntaan, Islanti on valinnut päinvastaisen strategian. Vireillä oleva laaja viestintälakiuudistus Icelandic Modern Media Initiative (IMMI) korostaa, ettei internetyhteyksien tarjoajilla tule olla minkäänlaista velvollisuutta toimia asiakkaitaan valvovina verkkopoliiseina.

(Internetoperaattori on huono verkkopoliisi)

Maanantaina 9.1. ulosottoviranomainen määräsi Elisan sensuroimaan Pirate Bayn. Elisa totteli. Sivuston estäminen synnytti valtavasti uutisia, kommentteja ja blogikirjoituksia yhden päivän aikana:

HS / NYT: Elisa estää Pirate Bay -osoitteet tästä päivästä eteenpäin

YLE: Elisan asiakkailta loppui surffailu piraattisatamassa

YLE: Elisan piraattiestosta suuttuneet hakkerit kaatoivat tekijänoikeusjärjestön kotisivut

HS: Elisa-esto on piraattikamppailun uusin näytös

IS: Pirate Bay -kielto pimensi sananvapaussivutkin: “Kiinassakaan ei ole onnistuttu”

Torrent Freak: The Pirate Bay Shows Futility of Domain and DNS Blocks

Ahto Apajalahti: The Pirate Bay sensuroitu

Blokkaus on juridisesti ongelmallinen, koska Pirate Bay ei sisällä tekijänoikeuden alaisia tiedostoja, vaan ainoastaan linkkejä, joiden avulla tiedostoja jakavat ihmiset voivat löytää toisensa. Toiseksi eston oikeudellinen perusta on outo, koska eihän puhelinyhtiöitäkään laiteta vastuuseen siitä, mitä yhtiön asiakkaat toisilleen puhelimessa puhuvat. Miksi internet-operaattori eroaisi tästä?

Verkkosensuuri on tietysti erityisen ongelmallista siksi, että warettaminen on köyhyysrajan alapuolella elävälle ihmiselle ainoa tapa osallistua maksulliseen kulttuuriin. Ei tällä hedelmällä ole varaa käydä elokuvissa tai ostaa 50 euroa maksavia pelejä, eikä niiden letkuttaminen ole taatusti keneltäkään pois. Jos ei ole varaa ostaa, niin tuotetta ei osteta riippumatta siitä, onko piratismi mahdollista vai ei.

Onneksi Elisan sensuuri on helppo kiertää. Monet sivustot ovat jo julkaisseet ohjeita. Listataan tässä vielä mahdollisimman helppoja tapoja ohittaa sensuuri niin Elisan kuin minkä tahansa muunkin operaattorin asiakkaana:

Välityspalvelin eli proxy. Esimerkiksi Proxy 4 Free tai Zend2. Sensuurin kiertämiseen menee alle viisi sekuntia.

Firefox-laajennos, joka automatisoi proxyn käyttämisen. Näitä on varmaan useita ja lisää tulee, MAFIAAFire lienee tunnetuin tällä hetkellä. Alle minuutti.

Tor-verkosto. Aktivisteille tuttu nettiliikenteen anonymisoiva onion-routing-tekniikkaa käyttävän Tor-paketin voi ladata täältä. Minuutti tai muutama.

VPN. Esimerkiksi yliopistot tarjoavat opiskelijoilleen ilmaiseksi VPN-yhteyttä. VPN:n asettaminen on hieman monimutkaisempaa mutta onnistuu keneltä tahansa yhteyden tarjoajan ohjeita seuraamalla.

Päivitys. Fifin artikkeli ohjaa sensuurin kiertämiseen aivan kädestä pitäen.

Teknisempiä ohjeita sensuurin kiertämiseen

Vielä sensuurin kiertämistä helpompi tapa jatkaa warettamista on käyttää jotakin muuta netin tuhansista torrent-hakemistoista:

Isohunt | Torrentz | Bitsnoop

Poliitikoilla on tapana toistella, että vaihtoehtoja ei ole. Talous määrää toiminnan rajat, kansainvälisten voimasuhteiden todellisuus pakottaa toimimaan kilpailukyvyn ja luottoluokituksen maksimoimiseksi ja sitä paitsi ihmisluonto on sellainen, että radikaalit uudistukset ovat mahdottomia.

Selvä, uskotaan tämä. Mutta jos näin tosiaan on, niin mihin poliitikkoja sitten tarvitaan?

Pelkät virkamiehet pystyvät hoitamaan asiat, jos kerran [...]]]>

Poliitikoilla on tapana toistella, että vaihtoehtoja ei ole. Talous määrää toiminnan rajat, kansainvälisten voimasuhteiden todellisuus pakottaa toimimaan kilpailukyvyn ja luottoluokituksen maksimoimiseksi ja sitä paitsi ihmisluonto on sellainen, että radikaalit uudistukset ovat mahdottomia.

Selvä, uskotaan tämä. Mutta jos näin tosiaan on, niin mihin poliitikkoja sitten tarvitaan?

Pelkät virkamiehet pystyvät hoitamaan asiat, jos kerran ei ole olemassa vaihtoehtoja.

Poliitikoille ei ole mitään sijaa vaihtoehdottomassa yhteiskunnassa.

Poliitikot ovat ylimääräisiä toisestakin syystä: poliittiselle toiminnalle olennaiset piirteet ovat levinneet kaikkialle yhteiskuntaan. Esimerkiksi Hannah Arendtin Vita activan klassinen kuvaus poliittisesta toiminnasta kertoo pikemminkin nykyisestä työelämästä kuin politiikasta.

Arendt liittää poliittisen toiminnan kategoriaan määreitä kuten ennalta-arvaamattomuus, uuden aloittaminen, yllättävät ketjureaktiot ja asioiden uudelleen määritteleminen. Nämä piirteet ovat tuttuja nykyisestä työelämästä. Tieto- ja tunnetalous vaatii niitä ominaisuuksia, jotka on aikaisemmin yhdistetty poliittiseen toimintaan. Työnhakijoilta edellytetään ennen kaikkea kykyä kommunikoida ja käyttää kieltä, siis osallistua yhteiseen toimintaan julkisesti.

Kun palvelusektorin osuus Suomen kokonaistuotannosta on 70 % ja EU on määritellyt tiedon uudeksi taloudelliseksi luonnonvaraksi, työtä ei voida enää ajatella modernin ajattelun tavoin toistona ja aineenvaihduntana. Työn luonne muistuttaa enemmän politiikan tekemistä.

Sekä arendtilaista poliittista toimintaa että nykyisten tietotyöläisten pätkäelämää leimaa epävarmuus ja moneuden tuottama hälinä. Toisin kuin Frankfurtin koulukunnan ajattelijat luulivat, teollisuusyhteiskunnan kehittyminen ei johtanut yhteiskunnan jähmettymiseen, sarjallistumiseen, osittumiseen, homogenisoitumiseen ja konformismiin. Päinvastoin: yhteiskunta on enemmän liikkeessä kuin koskaan, vakituisia työpaikkoja ei ole enää tarjolla, koko ajan täytyy aloittaa alusta (uudessa työpaikassa, opiskelupaikassa, ihmissuhteessa, alakulttuurissa), elämäntilanteet vaihtelevat yhtä äkillisesti kuin finanssimarkkinat ja tulevaisuus on epävarmaa ja arvaamatonta. Koko elämästä on tullut kuin poliittista toimintaa.

Pekka Himanen kulkee ympäriinsä puhumassa siitä, kuinka meidän täytyy tehdä elämästämme taideteoksia niin töissä kuin kotona, talouslehdet käyttävät vallankumoussanastoa ja kenestä tahansa voi tulla performatiivinen konsultti. Politiikan ja työn välinen ero on todellakin hälventynyt, mutta toiseen suuntaan kuin Arendt itse 1950-luvulla ajatteli. Politiikka ei ole typistynyt taloudeksi, vaan talouselämä on saanut politiikan ominaisuudet.

Jos nykyinen työelämä on luonteeltaan poliittisen toiminnan kaltaista, niin mihin me enää tarvitsemme poliitikkoja? Tai koko poliittisen toiminnan aluetta?

Kun töissä toimii poliittisesti, niin “varsinainen” politiikka alkaa väkisinkin näyttäytyä tökeröltä ja tarpeettomalta. Ehkä tietotyöväki on siksi niin epäpoliittista.

Tähän analyysiin päätyy Paolo Virno kirjassaan Väen kielioppi. Virno kirjoittaa: “Palkkatyössä (nimenomaan itsenään, palkkatyönä) on jo niin paljon politiikkaa, ettei politiikalle sellaisenaan enää jää riittävästi arvoa.”

Arendt vertaa poliittista toimintaa esittäviin taiteilijoihin (virtuooseihin), koska sekä poliittinen että taiteellinen toiminta vaativat yleisön todistamaan toiminnan virtuoosimaisuutta. Lisäksi politiikkaa ja esittävää taidetta yhdistää se, ettei niiden tulosta voi irrottaa itse toiminnasta, kummankaan harjoittajien toiminta ei tuota mitään irrallista lopputuotetta. Edelleen: sekä politiikka että esittävä taide ovat ainakin jossain määrin ennakoimattomia ja epävarmoja.

Virno esittää tähän, että tieto- ja palvelutaloutta leimaa juuri virtuoosimaisuus. Kampaajan, hierojan tai konsultin työn tulosta ei voi irrottaa itse performanssista. Poliittinen toiminta, esittävä taide ja palkkatyö sulautuvat toisiinsa.

Toimimme kaikki poliittisesti, vaikka emme toimisi politiikassa. Siksi poliitikot eivät kiinnosta meitä.

Sen lisäksi, että poliitikot eivät kiinnosta meitä, he ovat tukahduttamassa ja ottamassa kiinni, kun yritämme toimia itse.  He ovat aina vähintään tiellämme, silloinkin, kun eivät yritä aktiivisesti terrorisoida meitä.

Poliitikoille on tässä maailmassa yhtä vähän tilaa kuin fundamentalisteille. Occupy Wall Street on osoitus juuri tästä tilanteesta.

Anarkistisen suoran toiminnan tänä vuonna tapahtuneesta “terroristisesta” käänteestä on puhuttu erikoisen vähän. Valtamedia ja monet aktivistit ovat tuominneet siirtymän, Takku.netin kommenttipalstoilla on väännetty kättä ja Supon ja KRP:n yhteinen ryhmä tutkii iskuja, mutta suurempia reaktioita ei ole tullut ilmi. Missä ovat huolestuneet nuorisotutkijat?

Tänä vuonna yksi tai useampi anarkistinen läheisryhmä päätti alkaa hyökätä valtiota [...]]]>

Anarkistisen suoran toiminnan tänä vuonna tapahtuneesta “terroristisesta” käänteestä on puhuttu erikoisen vähän. Valtamedia ja monet aktivistit ovat tuominneet siirtymän, Takku.netin kommenttipalstoilla on väännetty kättä ja Supon ja KRP:n yhteinen ryhmä tutkii iskuja, mutta suurempia reaktioita ei ole tullut ilmi. Missä ovat huolestuneet nuorisotutkijat?

Tänä vuonna yksi tai useampi anarkistinen läheisryhmä päätti alkaa hyökätä valtiota vastaan “terroristisella” toiminnalla. Tekijät harjoittelivat keväällä kivittämällä ja maalipommittamalla poliisiautoja, sytyttämällä roskalavoja ja polttamalla roska-astioita Helsingin seudulla. Turhautumista ja motivaatiota lisäsi varmasti kaupungin kiristynyt romanipolitiikka ja poliisin jyrkentynyt toiminta sosiaalikeskus Satamaa vastaan.

Kesäkuun alussa sama ryhmä asetti pommin vartiointiliikkeen auton alle, heitti polttopulloja kahteen bensa-asemaan ja lähetti tiedotteen, jossa otti vastuun teoista.

Kuun puolivälissä ryhmä poltti raideliikenteen ohjauskopin Rekolassa. Tiedotteessa kerrottiin:

Päätöstä uuden iskun toteuttamisesta auttoi valtamedioiden suhtautuminen 6.6. Takku.net -sivustolle lähetettyyn tiedotteeseen, jossa otettiin vastuu useista sabotaasi-iskuista viimeisien kuukausien aikana. Median törkeät syytökset Sosiaalikeskus Sataman tovereita vastaan ja romanisiirtolaisten sotkeminen iskuihin osoittaa vain sen millaisen pohjasakan kanssa olemme tekemisissä. Voitte syyttää itseänne viimeisimmästä iskusta.

Elokuun lopussa kommandoasuiset mellakkapoliisit häätivät Sataman, jota alettiin välittömästi purkaa maan tasalle. Alkusyksyn oli hiljaista, mitä nyt muutamaa poliisiasemaa noettiin jonkinlaisilla palopommeilla. Joulukuun alussa Helsingissä alkoi palaa ensin luksusautoja, sitten poliisiautoja.

HS: Autot paloivat yöllä autoliikkeen pihalla – katso kuvat

IS: Helsingissä viisi uutta autopaloa – paremmanluokan autojen vihaajia liikkeellä

HS: Tuhotyöstä levinnyt tuli vaurioitti autoja Espoossa

HS: Poliisi otti useita kiinni autojen poltosta 

KRP tutkii anarkisteja iskuista poliisiasemille

HS: Autopalot riivaavat Helsinkiä

IS: Poliisikomentaja Jukka Riikonen: Poliisiautojen poltot vakava asia

Takku.net julkaisi odotetusti tekijöiden tiedotteen tälläkin kertaa:

Maailmantalouden horjuessa valtaeliitti pitää kapitalismista kiinni kynsin ja hampain, vaikka ympärillä korttitalo horjuu. Tästä kärsivät ihmiset kuuntelevat kyseenalaistamatta rahaa käärivän valtaeliitin käskyjä, joita eliitti antaa vain pelastaakseen oman persnahkansa.

Poliisi on tästä tottelevaisuudesta malliesimerkki. Päätökset tehdään hierarkian yläportailla ja ihmiset, jotka muuttavat nämä sanat teoiksi, eivät osaa eivätkä pysty kyseenalaistamaan saamiaan käskyjä. Nopeatempoiselle ja alati liikkuvalle elämälle byrokratia tulee aina olemaan liian hidasta ja jäykkää.

Perjantain vastaisena yönä 16.12.2011, sytytimme kaksi poliisiautoa tuleen Herttoniemessä VW-liikkeen takapihalla. Sytytimme kummankin auton molempien eturenkaiden päällä kourallisen sytytyspaloja, jonka jälkeen poistuimme paikalta.

Tiedotteidensa mukaan poliisi on ottanut kiinni ihmisiä tapahtumapaikan ympäristöstä samaisena yönä. Ei ole ennen kuulumatonta, että poliisi tekee hätiköityjä kiinniottoja vailla mitään näyttöä.

Otamme vastuun näiden autojen poltosta, ja haluamme sanoa, etteivät mitkään kiinniotot tule ratkaisemaan tätä tilannetta.

Solidaarisuutta kaikille vangituille!

Tapahtumasarjassa on mielenkiintoista sen poikkeuksellisuus: milloin viimeksi Suomessa on 90-luvun eläinoikeusmilitanttien jälkeen tehty poliittisia tuhopolttoja? Mieleen tulee vain yksi turkulainen turkisliike. Tunnustukselliset anarkistit ovat toimineet rauhanomaisesti ja korostaneet, että anarkiassa on kyse järjestyksestä eikä palopommien heittelystä. Nyt 1900-luvun alun kuva anarkistista viittaan pukeutuneena pommittajana tulee takaisin koston kera. Tekijät, sikäli kun kyseessä ovat samat ryhmät, pelaavat nyt melko korkeilla panoksilla.

Toinen kiinnostava piirre on spektaakkelimaisuuden puute. Jos jälleen vertaa 90-luvun turkistarhaiskuihin, niin nykyinen moraalipaniikki on lievää. Kesän iskuista ja varsinkin Rekolan raideliikennettä häirinneestä tuhopoltosta kyllä kohistiin mediassa, ja liikkeissä ihmeteltiin että mihin tämä kaikki johtaa, mutta julkisuuteen ei ole marssitettu samanlaista kavalkadia puhuvia asiantuntijapäitä kuin vuonna 2006 vapun ja Smash Asemin suurmielenosoitusten jälkeen. Iskut ovat olleet kaikin puolin maanalaisempaa toimintaa kuin mihin Suomessa on totuttu.

Kolmanneksi poliisi on epäonnistunut iskujen ennakoinnissa ja selvittämisessä sataprosenttisesti. Kukaan ei ole jäänyt kiinni itse teosta. Viranomaiset ovat onnistuneet vain kiinniottamaan syyttömiä sivullisia (Satama-kytkösten takia) ja takavarikoimaan loputtomasti tietokoneita epätoivoisessa etsinnässä löytää johtolankoja. Tämän vuoksi poliisilla on ehkä oma motiivinsa olla mölyämättä aiheesta liikaa, jottei alettaisi puhua siitä, miten kyvytön poliisi on reagoimaan päättäväisesti ja selvin päin tuhopolttoja tekeviin toimijoihin.

Neljänneksi on mahdollista, että iskujen tekijät ovat seuranneet roskisten ja raidekoppien polttamisesta annettua kritiikkiä ja ovat siksi päättäneet siirtyä “selkeämmän sanoman” antaviin kohteisiin, kuten luksusautoihin ja poliisiautoihin. Tätä vauhtia autojen polttelusta tulee pian helsinkiläinen trendi.

“Nyt yhteiskunnassa mikään ei oo enää pyhää. Ei edes yhteiskunnan puolesta töitä tekevät”, sanoi keskusrikospoliisin rikoskomisario Kimmo Huhta-aho.

Päätän poliisiylijohtaja Mikko Paateron sanoihin:

“Pidän näitä hyökkäyksiä erittäin vakavana asiana. Suomessa ei ole tällaiseen totuttu, mutta nyt ilmiö näyttää rantautuneen meille ulkomailta. Suomi ei ole enää lintukoto.”

Median ja tutkijoiden reaktioita iskuihin on koottu Takun foorumiketjuun