kakkoskierroksen keskustelua vanhassa mediassa ja uudessa, sosiaalisessa mediassa. Politiikan toimittajana olen etsinyt vastausta peruskysymykseen: mistä äänestämme, kun valitsemme Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston välillä?

Kaiken tähän asti seuraamani perusteella vastaus on: puolisoista.

(- -)

Kauniisti sanottuna äänestyspäätös tehdään arvomaailman perusteella. Mutta kun se kissa on pöydällä, toimittaja huuteli äänestäjien perään, että “äänestetäänkö [...]]]>
Ylen vanha politiikan toimittaja kirjoittaa seuranneensa hämmentyneenä

kakkoskierroksen keskustelua vanhassa mediassa ja uudessa, sosiaalisessa mediassa. Politiikan toimittajana olen etsinyt vastausta peruskysymykseen: mistä äänestämme, kun valitsemme Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston välillä?

Kaiken tähän asti seuraamani perusteella vastaus on: puolisoista.

(- -)

Kauniisti sanottuna äänestyspäätös tehdään arvomaailman perusteella. Mutta kun se kissa on pöydällä, toimittaja huuteli äänestäjien perään, että “äänestetäänkö näissä vaaleissa homoista ja heteroista?”

Monet vaalit nähnyt ja entinen presidenttiehdokas, valtioneuvos Riitta Uosukainen vastasi:

- Tälläiset asiat eivät saisi vaikuttaa minkään vertaa, kun valitaan presidenttiä, mutta nyt minun on pakko sanoa, että kyllä se monien kulmasta on niin, että se on ratkaiseva seikka.

(Arvoja, lapsipuolisoita ja homottelua)

Jos joku ei vielä ole tajunnut, niin politiikassa on nykyään kyse subjektiivisuuksista eli kokemisen ja tekemisen tavoista, eikä esimerkiksi eturistiriidoista tai aatteista.

Politiikan toimittajat ovat niin pihalla nykymaailmasta, että vituttaa edes puhua heidän suuntaansa.

Yritetään silti.

Ei tosiaankaan voi välttyä vaikutelmalta, että nykyään kaikkia poliittisia kysymyksiä käsitellään ikään kuin toissijaisilla ja ei-poliittisilla käsitteillä. Ydinvoimassa on kyse “rationaalisuudesta” ja “arvoista” eikä luokkasuhteista tai käytännön ympäristöriskeistä. Homoavioliitoissa on kyse “arvovalinnoista” ja “omatunnosta” eikä oikeasti olemassa olevien ihmisten elämästä, siitä, miten he kokevat luokittelunsa ja miten se vaikuttaa heidän elämäänsä.

Sodissa on kyse “ihmisoikeuksien turvaamisesta” eikä vallasta, resursseista ja rahoitusmarkkinoista. Pornossa on kyse “naisten halventamisesta” eikä siitä, millaiset työehdot ja -käytännöt alalla vallitsevat ja miksi pornoa näytellään, tuotetaan ja käytetään.

Enää ei puhuta hyvinvointivaltiosta, julkisista palveluista ja arjen aineellisesta turvaamisesta, kun nämä on korvattu ”onnellisuuden politiikalla”. Äärioikeisto hyökkää “ihmisarvoa” vastaan, sivistyneistö sättii poliitikkoja ja kansalaisia “kovista arvoista”, puolueet julistavat olevansa “arvopuolueita”, jotka tekevät “arvoistasi politiikkaa” (Kristillisdemokraatit), kertovat tarjoavansa “rikkautta, jolla on arvoa” (Vasemmistoliitto) ja sanovat vaalitappion johtuvan siitä, että “meidän arvoja ei nyt kannatettu” (Vihreät).

Arvopuhe on oire subjektiivisuuden keskeisestä roolista. Samoin on vaikutelma performanssien, karnevalismin ja identiteettien ryntäyksestä politiikkaan. Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään politiikan estetisoitumisesta, vaan subjektiivisuuksien ja niiden muodostumisen merkityksen korostumisesta.

Viimeistään 1960-luvulta lähtien sekä ruohonjuuritason politiikkaa että arkielämää on luonnehtinut kokemisen ja tekemisen tapojen kokeilu, siis uusien subjektiivisuuksien kehittäminen: uuden mielekkyyden, tunnun ja merkityksen hakeminen elämälle.

Nuorisolle tämä on tarkoittanut vastakulttuurien luomista, työläisille laittomia lakkoja, työnantajan resurssien hyväksikäyttöä ja omia lomia, aktivisteille “yhden asian liikkeitä” ja “elämäntapapolitiikkaa”, mainostajille “yksilöllisyyden” ja “moninaisuuden” myymistä, filosofeille eksistentialismia, jälkistrukturalismia ja postmodernismia, sosiologeille “identiteettipolitiikkaa” ja politiikan “estetisöitymistä”, marxilaisille työväenluokan subjektiivisuuden merkityksen korostamista ja niin edelleen.

Puolue ja luokkatietoisuus ovat kuolleita (tosin jossain määrin eläviä kuolleita), mutta subjektiivisuus elää. Subjektiivisuus, kokemus, elämys, tuntuma, tunne, toimijuus, fiilis, viba, affekti, tunnelma, elävä työ, tiedot, taidot, myytit, riitit ja oireet: näistä politiikassa on tänään kyse. Ei niinkään aineellisesta edusta, ei intresseistä, ei arvoista eikä pelkästä vallasta, vaan subjekteista ja subjektiivisuudesta.

Myös vaaliehdokkaat kutkuttelevat äänestäjien subjektiivisuuksia. Haavistoon tai Niinistöön sitoutuminen ilmaisee tietynlaista kokemusta maailmasta, ja muiden ilmaisutapojen puutteessa tämä kokemus ilmenee arvopuheena, suvaitsevaisuuspuheena ja homoseksuaalisuuden myönteisenä tai kielteisenä politisoimisena.

Kriittiset toimittajat, politologit ja harmaat marxistit voivat narista nurkissaan, että politiikassa on “oikeasti” kyse vallasta, aatteesta tai rahasta, eikä homoista ja arvoista. Kaikki muut näkevät, että tällaiset narinat ovat katkeria toiveita menneestä maailmasta.

Tiivistyksenä siis politiikan toimittajille: ihmiset käyttävät Niinistön ja varsinkin Haaviston kannattamista oman elämäntapansa ja kokemuksensa vahvistamisen välineenä. He äänestävät ehdokasta subjektiivisuuksien eivätkä poliittisten päätösten vuoksi.

Vai luuleeko joku, että Jarno Hakkarainen tatuoi Haaviston pärstän perskankkuunsa, koska Haavisto kannattaa Suomen vetäytymistä Afganistanista?

Pari päivää sitten Hanna Nikkanen kehui Hesarin pääkirjoitussivun vieraskynässä, että Elisa on vastuullinen internet-operaattori, koska se on kieltäytynyt noudattamasta Helsingin käräjäoikeuden käskyä estää asiakkaitaan pääsemistä The Pirate Bayhin. Nikkasen sanoin oikeus

rankaisee rikoksentekijän sijaan [...]]]>

Kuva: The Pirate Bay (kyse on siis Antti Kotilaisesta, googlaa jos ei ole tuttu)

Pari päivää sitten Hanna Nikkanen kehui Hesarin pääkirjoitussivun vieraskynässä, että Elisa on vastuullinen internet-operaattori, koska se on kieltäytynyt noudattamasta Helsingin käräjäoikeuden käskyä estää asiakkaitaan pääsemistä The Pirate Bayhin. Nikkasen sanoin oikeus

rankaisee rikoksentekijän sijaan välikäsiä ja samalla altistaa täysin sivulliset internetin käyttäjät heidän perusoikeuksiaan vaarantaville sivuvaikutuksille.

Siinä missä Suomi kehittää tekijänoikeuskäytäntöjään huolestuttavaan suuntaan, Islanti on valinnut päinvastaisen strategian. Vireillä oleva laaja viestintälakiuudistus Icelandic Modern Media Initiative (IMMI) korostaa, ettei internetyhteyksien tarjoajilla tule olla minkäänlaista velvollisuutta toimia asiakkaitaan valvovina verkkopoliiseina.

(Internetoperaattori on huono verkkopoliisi)

Maanantaina 9.1. ulosottoviranomainen määräsi Elisan sensuroimaan Pirate Bayn. Elisa totteli. Sivuston estäminen synnytti valtavasti uutisia, kommentteja ja blogikirjoituksia yhden päivän aikana:

HS / NYT: Elisa estää Pirate Bay -osoitteet tästä päivästä eteenpäin

YLE: Elisan asiakkailta loppui surffailu piraattisatamassa

YLE: Elisan piraattiestosta suuttuneet hakkerit kaatoivat tekijänoikeusjärjestön kotisivut

HS: Elisa-esto on piraattikamppailun uusin näytös

IS: Pirate Bay -kielto pimensi sananvapaussivutkin: “Kiinassakaan ei ole onnistuttu”

Torrent Freak: The Pirate Bay Shows Futility of Domain and DNS Blocks

Ahto Apajalahti: The Pirate Bay sensuroitu

Blokkaus on juridisesti ongelmallinen, koska Pirate Bay ei sisällä tekijänoikeuden alaisia tiedostoja, vaan ainoastaan linkkejä, joiden avulla tiedostoja jakavat ihmiset voivat löytää toisensa. Toiseksi eston oikeudellinen perusta on outo, koska eihän puhelinyhtiöitäkään laiteta vastuuseen siitä, mitä yhtiön asiakkaat toisilleen puhelimessa puhuvat. Miksi internet-operaattori eroaisi tästä?

Verkkosensuuri on tietysti erityisen ongelmallista siksi, että warettaminen on köyhyysrajan alapuolella elävälle ihmiselle ainoa tapa osallistua maksulliseen kulttuuriin. Ei tällä hedelmällä ole varaa käydä elokuvissa tai ostaa 50 euroa maksavia pelejä, eikä niiden letkuttaminen ole taatusti keneltäkään pois. Jos ei ole varaa ostaa, niin tuotetta ei osteta riippumatta siitä, onko piratismi mahdollista vai ei.

Onneksi Elisan sensuuri on helppo kiertää. Monet sivustot ovat jo julkaisseet ohjeita. Listataan tässä vielä mahdollisimman helppoja tapoja ohittaa sensuuri niin Elisan kuin minkä tahansa muunkin operaattorin asiakkaana:

Välityspalvelin eli proxy. Esimerkiksi Proxy 4 Free tai Zend2. Sensuurin kiertämiseen menee alle viisi sekuntia.

Firefox-laajennos, joka automatisoi proxyn käyttämisen. Näitä on varmaan useita ja lisää tulee, MAFIAAFire lienee tunnetuin tällä hetkellä. Alle minuutti.

Tor-verkosto. Aktivisteille tuttu nettiliikenteen anonymisoiva onion-routing-tekniikkaa käyttävän Tor-paketin voi ladata täältä. Minuutti tai muutama.

VPN. Esimerkiksi yliopistot tarjoavat opiskelijoilleen ilmaiseksi VPN-yhteyttä. VPN:n asettaminen on hieman monimutkaisempaa mutta onnistuu keneltä tahansa yhteyden tarjoajan ohjeita seuraamalla.

Päivitys. Fifin artikkeli ohjaa sensuurin kiertämiseen aivan kädestä pitäen.

Teknisempiä ohjeita sensuurin kiertämiseen

Vielä sensuurin kiertämistä helpompi tapa jatkaa warettamista on käyttää jotakin muuta netin tuhansista torrent-hakemistoista:

Isohunt | Torrentz | Bitsnoop

Poliitikoilla on tapana toistella, että vaihtoehtoja ei ole. Talous määrää toiminnan rajat, kansainvälisten voimasuhteiden todellisuus pakottaa toimimaan kilpailukyvyn ja luottoluokituksen maksimoimiseksi ja sitä paitsi ihmisluonto on sellainen, että radikaalit uudistukset ovat mahdottomia.

Selvä, uskotaan tämä. Mutta jos näin tosiaan on, niin mihin poliitikkoja sitten tarvitaan?

Pelkät virkamiehet pystyvät hoitamaan asiat, jos kerran ei ole olemassa vaihtoehtoja.

Poliitikoille ei [...]]]>

Poliitikoilla on tapana toistella, että vaihtoehtoja ei ole. Talous määrää toiminnan rajat, kansainvälisten voimasuhteiden todellisuus pakottaa toimimaan kilpailukyvyn ja luottoluokituksen maksimoimiseksi ja sitä paitsi ihmisluonto on sellainen, että radikaalit uudistukset ovat mahdottomia.

Selvä, uskotaan tämä. Mutta jos näin tosiaan on, niin mihin poliitikkoja sitten tarvitaan?

Pelkät virkamiehet pystyvät hoitamaan asiat, jos kerran ei ole olemassa vaihtoehtoja.

Poliitikoille ei ole mitään sijaa vaihtoehdottomassa yhteiskunnassa.

Poliitikot ovat ylimääräisiä toisestakin syystä: poliittiselle toiminnalle olennaiset piirteet ovat levinneet kaikkialle yhteiskuntaan. Esimerkiksi Hannah Arendtin Vita activan klassinen kuvaus poliittisesta toiminnasta kertoo pikemminkin nykyisestä työelämästä kuin politiikasta.

Arendt liittää poliittisen toiminnan kategoriaan määreitä kuten ennalta-arvaamattomuus, uuden aloittaminen, yllättävät ketjureaktiot ja asioiden uudelleen määritteleminen. Nämä piirteet ovat tuttuja nykyisestä työelämästä. Tieto- ja tunnetalous vaatii niitä ominaisuuksia, jotka on aikaisemmin yhdistetty poliittiseen toimintaan. Työnhakijoilta edellytetään ennen kaikkea kykyä kommunikoida ja käyttää kieltä, siis osallistua yhteiseen toimintaan julkisesti.

Kun palvelusektorin osuus Suomen kokonaistuotannosta on 70 % ja EU on määritellyt tiedon uudeksi taloudelliseksi luonnonvaraksi, työtä ei voida enää ajatella modernin ajattelun tavoin toistona ja aineenvaihduntana. Työn luonne muistuttaa enemmän politiikan tekemistä.

Sekä arendtilaista poliittista toimintaa että nykyisten tietotyöläisten pätkäelämää leimaa epävarmuus ja moneuden tuottama hälinä. Toisin kuin Frankfurtin koulukunnan ajattelijat luulivat, teollisuusyhteiskunnan kehittyminen ei johtanut yhteiskunnan jähmettymiseen, sarjallistumiseen, osittumiseen, homogenisoitumiseen ja konformismiin. Päinvastoin: yhteiskunta on enemmän liikkeessä kuin koskaan, vakituisia työpaikkoja ei ole enää tarjolla, koko ajan täytyy aloittaa alusta (uudessa työpaikassa, opiskelupaikassa, ihmissuhteessa, alakulttuurissa), elämäntilanteet vaihtelevat yhtä äkillisesti kuin finanssimarkkinat ja tulevaisuus on epävarmaa ja arvaamatonta. Koko elämästä on tullut kuin poliittista toimintaa.

Pekka Himanen kulkee ympäriinsä puhumassa siitä, kuinka meidän täytyy tehdä elämästämme taideteoksia niin töissä kuin kotona, talouslehdet käyttävät vallankumoussanastoa ja kenestä tahansa voi tulla performatiivinen konsultti. Politiikan ja työn välinen ero on todellakin hälventynyt, mutta toiseen suuntaan kuin Arendt itse 1950-luvulla ajatteli. Politiikka ei ole typistynyt taloudeksi, vaan talouselämä on saanut politiikan ominaisuudet.

Jos nykyinen työelämä on luonteeltaan poliittisen toiminnan kaltaista, niin mihin me enää tarvitsemme poliitikkoja? Tai koko poliittisen toiminnan aluetta?

Kun töissä toimii poliittisesti, niin “varsinainen” politiikka alkaa väkisinkin näyttäytyä tökeröltä ja tarpeettomalta. Ehkä tietotyöväki on siksi niin epäpoliittista.

Tähän analyysiin päätyy Paolo Virno kirjassaan Väen kielioppi. Virno kirjoittaa: “Palkkatyössä (nimenomaan itsenään, palkkatyönä) on jo niin paljon politiikkaa, ettei politiikalle sellaisenaan enää jää riittävästi arvoa.”

Arendt vertaa poliittista toimintaa esittäviin taiteilijoihin (virtuooseihin), koska sekä poliittinen että taiteellinen toiminta vaativat yleisön todistamaan toiminnan virtuoosimaisuutta. Lisäksi politiikkaa ja esittävää taidetta yhdistää se, ettei niiden tulosta voi irrottaa itse toiminnasta, kummankaan harjoittajien toiminta ei tuota mitään irrallista lopputuotetta. Edelleen: sekä politiikka että esittävä taide ovat ainakin jossain määrin ennakoimattomia ja epävarmoja.

Virno esittää tähän, että tieto- ja palvelutaloutta leimaa juuri virtuoosimaisuus. Kampaajan, hierojan tai konsultin työn tulosta ei voi irrottaa itse performanssista. Poliittinen toiminta, esittävä taide ja palkkatyö sulautuvat toisiinsa.

Toimimme kaikki poliittisesti, vaikka emme toimisi politiikassa. Siksi poliitikot eivät kiinnosta meitä.

Sen lisäksi, että poliitikot eivät kiinnosta meitä, he ovat tukahduttamassa ja ottamassa kiinni, kun yritämme toimia itse.  He ovat aina vähintään tiellämme, silloinkin, kun eivät yritä aktiivisesti terrorisoida meitä.

Poliitikoille on tässä maailmassa yhtä vähän tilaa kuin fundamentalisteille. Occupy Wall Street on osoitus juuri tästä tilanteesta.

Anarkistisen suoran toiminnan tänä vuonna tapahtuneesta “terroristisesta” käänteestä on puhuttu erikoisen vähän. Valtamedia ja monet aktivistit ovat tuominneet siirtymän, Takku.netin kommenttipalstoilla on väännetty kättä ja Supon ja KRP:n yhteinen ryhmä tutkii iskuja, mutta suurempia reaktioita ei ole tullut ilmi. Missä ovat huolestuneet nuorisotutkijat?

Tänä vuonna yksi tai useampi anarkistinen läheisryhmä päätti alkaa hyökätä valtiota vastaan “terroristisella” [...]]]>

Anarkistisen suoran toiminnan tänä vuonna tapahtuneesta “terroristisesta” käänteestä on puhuttu erikoisen vähän. Valtamedia ja monet aktivistit ovat tuominneet siirtymän, Takku.netin kommenttipalstoilla on väännetty kättä ja Supon ja KRP:n yhteinen ryhmä tutkii iskuja, mutta suurempia reaktioita ei ole tullut ilmi. Missä ovat huolestuneet nuorisotutkijat?

Tänä vuonna yksi tai useampi anarkistinen läheisryhmä päätti alkaa hyökätä valtiota vastaan “terroristisella” toiminnalla. Tekijät harjoittelivat keväällä kivittämällä ja maalipommittamalla poliisiautoja, sytyttämällä roskalavoja ja polttamalla roska-astioita Helsingin seudulla. Turhautumista ja motivaatiota lisäsi varmasti kaupungin kiristynyt romanipolitiikka ja poliisin jyrkentynyt toiminta sosiaalikeskus Satamaa vastaan.

Kesäkuun alussa sama ryhmä asetti pommin vartiointiliikkeen auton alle, heitti polttopulloja kahteen bensa-asemaan ja lähetti tiedotteen, jossa otti vastuun teoista.

Kuun puolivälissä ryhmä poltti raideliikenteen ohjauskopin Rekolassa. Tiedotteessa kerrottiin:

Päätöstä uuden iskun toteuttamisesta auttoi valtamedioiden suhtautuminen 6.6. Takku.net -sivustolle lähetettyyn tiedotteeseen, jossa otettiin vastuu useista sabotaasi-iskuista viimeisien kuukausien aikana. Median törkeät syytökset Sosiaalikeskus Sataman tovereita vastaan ja romanisiirtolaisten sotkeminen iskuihin osoittaa vain sen millaisen pohjasakan kanssa olemme tekemisissä. Voitte syyttää itseänne viimeisimmästä iskusta.

Elokuun lopussa kommandoasuiset mellakkapoliisit häätivät Sataman, jota alettiin välittömästi purkaa maan tasalle. Alkusyksyn oli hiljaista, mitä nyt muutamaa poliisiasemaa noettiin jonkinlaisilla palopommeilla. Joulukuun alussa Helsingissä alkoi palaa ensin luksusautoja, sitten poliisiautoja.

HS: Autot paloivat yöllä autoliikkeen pihalla – katso kuvat

IS: Helsingissä viisi uutta autopaloa – paremmanluokan autojen vihaajia liikkeellä

HS: Tuhotyöstä levinnyt tuli vaurioitti autoja Espoossa

HS: Poliisi otti useita kiinni autojen poltosta 

KRP tutkii anarkisteja iskuista poliisiasemille

HS: Autopalot riivaavat Helsinkiä

IS: Poliisikomentaja Jukka Riikonen: Poliisiautojen poltot vakava asia

Takku.net julkaisi odotetusti tekijöiden tiedotteen tälläkin kertaa:

Maailmantalouden horjuessa valtaeliitti pitää kapitalismista kiinni kynsin ja hampain, vaikka ympärillä korttitalo horjuu. Tästä kärsivät ihmiset kuuntelevat kyseenalaistamatta rahaa käärivän valtaeliitin käskyjä, joita eliitti antaa vain pelastaakseen oman persnahkansa.

Poliisi on tästä tottelevaisuudesta malliesimerkki. Päätökset tehdään hierarkian yläportailla ja ihmiset, jotka muuttavat nämä sanat teoiksi, eivät osaa eivätkä pysty kyseenalaistamaan saamiaan käskyjä. Nopeatempoiselle ja alati liikkuvalle elämälle byrokratia tulee aina olemaan liian hidasta ja jäykkää.

Perjantain vastaisena yönä 16.12.2011, sytytimme kaksi poliisiautoa tuleen Herttoniemessä VW-liikkeen takapihalla. Sytytimme kummankin auton molempien eturenkaiden päällä kourallisen sytytyspaloja, jonka jälkeen poistuimme paikalta.

Tiedotteidensa mukaan poliisi on ottanut kiinni ihmisiä tapahtumapaikan ympäristöstä samaisena yönä. Ei ole ennen kuulumatonta, että poliisi tekee hätiköityjä kiinniottoja vailla mitään näyttöä.

Otamme vastuun näiden autojen poltosta, ja haluamme sanoa, etteivät mitkään kiinniotot tule ratkaisemaan tätä tilannetta.

Solidaarisuutta kaikille vangituille!

Tapahtumasarjassa on mielenkiintoista sen poikkeuksellisuus: milloin viimeksi Suomessa on 90-luvun eläinoikeusmilitanttien jälkeen tehty poliittisia tuhopolttoja? Mieleen tulee vain yksi turkulainen turkisliike. Tunnustukselliset anarkistit ovat toimineet rauhanomaisesti ja korostaneet, että anarkiassa on kyse järjestyksestä eikä palopommien heittelystä. Nyt 1900-luvun alun kuva anarkistista viittaan pukeutuneena pommittajana tulee takaisin koston kera. Tekijät, sikäli kun kyseessä ovat samat ryhmät, pelaavat nyt melko korkeilla panoksilla.

Toinen kiinnostava piirre on spektaakkelimaisuuden puute. Jos jälleen vertaa 90-luvun turkistarhaiskuihin, niin nykyinen moraalipaniikki on lievää. Kesän iskuista ja varsinkin Rekolan raideliikennettä häirinneestä tuhopoltosta kyllä kohistiin mediassa, ja liikkeissä ihmeteltiin että mihin tämä kaikki johtaa, mutta julkisuuteen ei ole marssitettu samanlaista kavalkadia puhuvia asiantuntijapäitä kuin vuonna 2006 vapun ja Smash Asemin suurmielenosoitusten jälkeen. Iskut ovat olleet kaikin puolin maanalaisempaa toimintaa kuin mihin Suomessa on totuttu.

Kolmanneksi poliisi on epäonnistunut iskujen ennakoinnissa ja selvittämisessä sataprosenttisesti. Kukaan ei ole jäänyt kiinni itse teosta. Viranomaiset ovat onnistuneet vain kiinniottamaan syyttömiä sivullisia (Satama-kytkösten takia) ja takavarikoimaan loputtomasti tietokoneita epätoivoisessa etsinnässä löytää johtolankoja. Tämän vuoksi poliisilla on ehkä oma motiivinsa olla mölyämättä aiheesta liikaa, jottei alettaisi puhua siitä, miten kyvytön poliisi on reagoimaan päättäväisesti ja selvin päin tuhopolttoja tekeviin toimijoihin.

Neljänneksi on mahdollista, että iskujen tekijät ovat seuranneet roskisten ja raidekoppien polttamisesta annettua kritiikkiä ja ovat siksi päättäneet siirtyä “selkeämmän sanoman” antaviin kohteisiin, kuten luksusautoihin ja poliisiautoihin. Tätä vauhtia autojen polttelusta tulee pian helsinkiläinen trendi.

“Nyt yhteiskunnassa mikään ei oo enää pyhää. Ei edes yhteiskunnan puolesta töitä tekevät”, sanoi keskusrikospoliisin rikoskomisario Kimmo Huhta-aho.

Päätän poliisiylijohtaja Mikko Paateron sanoihin:

“Pidän näitä hyökkäyksiä erittäin vakavana asiana. Suomessa ei ole tällaiseen totuttu, mutta nyt ilmiö näyttää rantautuneen meille ulkomailta. Suomi ei ole enää lintukoto.”

Median ja tutkijoiden reaktioita iskuihin on koottu Takun foorumiketjuun

Viime päivinä on linnanjuhlien takia annettu mediatilaa perussuomalaisten homofobisimmalle siivelle. Kristilliset ja nationalistiset konservatiivit perustelevat homokammoaan luonnottomuudella ja epänormaaliudella.

Jos homous todella on epäluonnollista, mihin tarvitaan homokammoisen ihmisen sanomaa? Eikö luonto hoida kaiken “epäluonnollisen” ilman perussuomalaisiakin?

En ole ikinä ymmärtänyt, miten fundamentalistit perustelevat oman roolinsa. Oletetaan, että homous olisi luonnonvastaista ja epänormaalia. Eivätkö asiat hoidu silloin itsestään? [...]]]>

Viime päivinä on linnanjuhlien takia annettu mediatilaa perussuomalaisten homofobisimmalle siivelle. Kristilliset ja nationalistiset konservatiivit perustelevat homokammoaan luonnottomuudella ja epänormaaliudella.

Jos homous todella on epäluonnollista, mihin tarvitaan homokammoisen ihmisen sanomaa? Eikö luonto hoida kaiken “epäluonnollisen” ilman perussuomalaisiakin?

En ole ikinä ymmärtänyt, miten fundamentalistit perustelevat oman roolinsa. Oletetaan, että homous olisi luonnonvastaista ja epänormaalia. Eivätkö asiat hoidu silloin itsestään? Mihin tarvitaan konservatiiveja ja fundamentalisteja julistamaan, että epäluonnolliset asiat hoituvat itsestään?

Emme kovin usein ajattele, mitä politiikka on ja mitä sen tekeminen tarkoittaa.

Palkkaa maksetaan politiikan tutkijoille, politiikan toimittajille ja valitettavasti myös poliitikoille. Ei kuitenkaan ole varmaa, että politiikka liittyisi näihin toimijoihin. Suurin osa heidän käsittelemistään asioista liittyy asioiden hallinnointiin, ei politiikkaan.

Mitä politiikka sitten oikein on? Voidaan luetella kouluainemaisesti esimerkkejä politiikkakäsityksistä, joihin tätä blogia väsätessä on törmätty:

Politiikka [...]]]>

Emme kovin usein ajattele, mitä politiikka on ja mitä sen tekeminen tarkoittaa.

Palkkaa maksetaan politiikan tutkijoille, politiikan toimittajille ja valitettavasti myös poliitikoille. Ei kuitenkaan ole varmaa, että politiikka liittyisi näihin toimijoihin. Suurin osa heidän käsittelemistään asioista liittyy asioiden hallinnointiin, ei politiikkaan.

Mitä politiikka sitten oikein on? Voidaan luetella kouluainemaisesti esimerkkejä politiikkakäsityksistä, joihin tätä blogia väsätessä on törmätty:

Politiikka “yhteisten asioiden” sopimisena, hoitamisena ja sovitteluna. Tämä näkemys opetetaan peruskoulussa ja lukiossa yhteiskuntaopin tunnilla. Sen mukaan politiikan tarkoituksena on keskustella ja sopia yleisistä asioista tiettyjen sääntöjen (lakien, tapojen jne.) mukaan. Kaikki ikään kuin jakavat saman viitekehyksen ja vain yksityiskohdista on kiistaa. Puolueilla voi olla esimerkiksi erilainen kanta siihen, miten talouskasvuun päästään ja miten sen tuotto pitäisi jakaa, mutta horisontti on kaikilla melko samanlainen. Näkemys on yleinen ihmisillä, jotka eivät ole kovin kiinnostuneita politiikasta tai jotka ovat vallassa ja haluavat piilotella vallan mekanismeja – kuten sitä, että säännöt, joiden mukaan asioista “sovitaan”, ovat itsessään poliittinen rakennelma.

Politiikka arvojen, ihanteiden ja periaatteiden puolustamisena. Lähtökohta on abstraktissa: vapaus, oikeudenmukaisuus, moninaisuus jne. Näkemys on lähellä liberalismia, tuli tunnetuksi Ranskan vallankumouksen jälkeen ja on yleinen nykyvasemmistolaisilla, vihreillä ja oikeastaan jokaisen puolueen pr-puheessa. Ei tarkoita mitään tai voi tarkoittaa mitä tahansa. Käytetään, kun halutaan sumuttaa tai kun ei tiedetä, mitä halutaan tehdä.

Politiikka taktikointina ja oman aineellisen edun maksimointina. Angloamerikkalaisen politiikan tutkimuksen lähtökohta on peliteoriassa ja rationaalisessa valinnassa. Taustaoletuksena on, että yksilöt pyrkivät minimoimaan kustannukset ja maksimoimaan resurssinsa. Voisi tosiaan luulla, että oma etu on kaiken politiikan takana, mutta todellisuus on toinen: eduskuntavaalien jälkeen Helsinki Times kirjoitti suomenruotsalaisesta pääomatuloja nauttivasta miehestä, joka äänesti perussuomalaisia, “koska musliminaisilla on oma uintivuoronsa Jakomäen uimahallissa”. “Oma etu” on pahamaineisen vaikea käsite määritellä. Lisäksi ihmiset toimivat rationaalisesti vain välillä.

Politiikka luokkataisteluna ja konfliktina. Marxismi häivytti Marxin kolmiosaisen luokkajaon (maanomistajat, kapitalistit, työläiset) ja palautti sen työn ja pääoman väliseen antagonismiin, siis ristiriitaan, jota ei ole mahdollista sovittaa. Marxilaisen politiikkakäsityksen ongelma on vaikeus suhtautua muihin konflikteihin ja alistussuhteisiin kuin palkkatyöhön liittyviin. Miten sukupuolen, etnisyyden ja yleisemmin subjektiivisuuden kysymykset liittyvät luokkataisteluun? Ja jos politiikka on kahden rintaman välistä kamppailua, mikä prosessi tuottaa ja uusintaa vastakkainasettelun osapuolet?

Politiikka vihollisen määrittelynä ja tuhoamispyrkimyksenä. Konservatiiveilla ja fasisteilla on usein tämä lähtökohta. Poliittinen motivaatio löytyy vihollisen hahmosta: juutalainen, islamisti, liberaali, terroristi, kulttuurimarxisti, romanikerjäläinen. Omaa toimijuutta rakennetaan reaktiivisesti sitä vasten. Puoluepolitiikassa erityisesti vihreät ja perussuomalaiset määrittelevät toisensa vihollisiksi. On myös ehdotettu, että vasemmiston pitäisi oppia tästä politiikan suuntauksesta ja kyetä osoittamaan, ketkä ovat niitä pahimpia kapitalisteja.

Politiikka identiteettiprojektina ja estetiikkana. Politiikka lähenee estetiikkaa ja on henkilökohtaista: mitä minä ja mun kaverit syö, pitää yllään, harrastaa, kuuntelee jne.; “mikä olen, kun olen vasemmistolainen/vihreä/kokoomuslainen”. Kaikissa poliittisissa ilmansuunnissa näkyy merkkejä tästä. “Liittyisin Vasemmistoliittoon, mutta kun niiden imago on sellainen ja mä en muutenkaan halua kuulua mihinkään puolueeseen, mä en ole puolueihminen…” Tätä näkemystä tai pikemminkin fiilistä ei kannata väheksyä.

Politiikka omana arkikokemuksena ja sen muuttamisena. Elän köyhänä opiskelijana ja se vituttaa, siispä motivoidun vaatimaan perustuloa. Kävelen Helsingissä kadulla ja se näyttää harmaalta Berliiniin verrattuna, siispä opettelen käyttämään spraykannua jne.

***

Vasemmistolaisten parissa kohtaa usein myös epämääräisen käsityksen, jonka mukaan asioita voidaan “politisoida”. Mitä sitten kun on politisoitu? Ei tietenkään kerrota, kuinka asioiden kanssa edetään ja mitä tapahtuu seuraavaksi, koska se pitää keksiä aina itse ja tilanteet ovat ainutlaatuisia. Seuraus: asioita nostetaan julkisuuteen, minkä jälkeen ne unohtuvat. Vuoden päästä yritetään taas ja sama tulos.

Olisi kiva myös voittaa välillä.

Vähintään politiikan itsensä käsite pitäisi politisoida. Ei riitä että tuodaan “politiikka takaisin politiikkaan”. Pitäisi myös kertoa, mikä on tämä politiikka ja mihin sitä oikein tuodaan takaisin.

Miten olisi tällainen oletus: “Politiikka on yhteiskunnallisiin muotoihin, valtasuhteisiin ja haluihin vaikuttamista.”

1. yhteiskunnalliset muodot: tavat, joilla yhteiselämä on järjestetty ja jotka vaikuttavat yhteiselämään (organisaatio- ja osallistumismuodot, tavaramuoto, arvomuoto jne.)
2. valtasuhteet: ehdollistavat toimintaa ja kontrolloivat mahdollisuuksia
3. halut: halujen kanavoituminen ratkaisee tosiasiallisen toiminnan.

Valtasuhteet ja ihmisten halujen kanavoituminen määrittävät sen, mikä on esimerkiksi oikeaa tai hyödyllistä. Voimme puuttua tähän valtakamppailuun, mutta jokainen yritys piiloutua “yleisen hyvän”, “ihmisluonnon” tai ylevän valtio-opillisen käsitteen (tai anarkoutopistisen vakion) taakse on myös vallankäyttöä.

Toki valtaa täytyy käyttää. Mahdotonta olisikin olla käyttämättä sitä.

Äskeinen määritelmä jää kovin abstraktiksi. Ylioppilasteatterin tietotoimisto julkaisi videon, jossa luonnostellaan samankaltainen näkemys politiikasta. Varsinkin puheen alkupuoli kannattaa katsoa.

Puheen mukaan politiikka on toiminnan ehtoihin vaikuttamista, ei pelkkää asioihin reagointia. Se purkaa kerrostoituneita valtasuhteita ja kääntää niitä ympäri. Se on tapahtuma, eli jotakin muuta kuin se, mistä poliitikkojen ja politiikan toimittajien arki koostuu.

Eetu esittää videolla kaksi tarkempaa lähtökohtaa:

1. Politiikan pitää aina lähteä niiden ihmisten, jotka kokevat että heitä alistetaan, omasta kyvystä toimia parantaakseen tilannettaan. Ei siitä, että me moralistisesti puolustamme heitä ja paikannamme näin poliittisen konfliktin muualle kuin itseämme koskevaan tilanteeseen.
2. Poliittisen ajattelun pitää lähteä kapitalistisen tuotantotavan analyysista ja kritiikistä, koska kaikki olennaiset poliittisen alistamisen tavat kytkeytyvät kapitalismin rakenteiden ylläpitämiseen.

Vielä yksi näkemys politiikasta: Levi Bryant, Strange Politics

Kymmenen vuotta sitten otsikko olisi voinut viitata vasemmistoon ja globalisaatiokritiikkiin. Nyt on kyse äärioikeistolaisista, jotka ovat kunnostautuneet diskurssianalyytikkoina ja Gramscin hegemoniateorian lukijoina.

Pari viikkoa sitten Helsingissä järjestettiin äärioikeistoa käsittelevä keskustelutilaisuus, jossa ruotsalainen fasismin tutkija Mathias Wåg puhui äärioikeiston muodonmuutoksesta. Esittelen ja tiivistän tässä hänen huomioitaan.

Kun katsotaan vuoden 1968 jälkeistä maailmaa, niin äärioikeiston näkökulmasta vasemmisto on hävinnyt [...]]]>

Kymmenen vuotta sitten otsikko olisi voinut viitata vasemmistoon ja globalisaatiokritiikkiin. Nyt on kyse äärioikeistolaisista, jotka ovat kunnostautuneet diskurssianalyytikkoina ja Gramscin hegemoniateorian lukijoina.

Pari viikkoa sitten Helsingissä järjestettiin äärioikeistoa käsittelevä keskustelutilaisuus, jossa ruotsalainen fasismin tutkija Mathias Wåg puhui äärioikeiston muodonmuutoksesta. Esittelen ja tiivistän tässä hänen huomioitaan.

Kun katsotaan vuoden 1968 jälkeistä maailmaa, niin äärioikeiston näkökulmasta vasemmisto on hävinnyt taistelun talousdemokratiasta ja tuotannosta, mutta ottanut haltuunsa yliopistot ja median. Tästä on seurannut vaatimus tasa-arvosta, vähemmistöjen positiivista erityiskohtelua, maahanmuuton kiihtymistä ja monikulttuurisuuden ylistämistä. Lisäksi äärioikeistolaiset syyttävät “kulttuurimarxisteja” homoseksuaalisuuden levittämisestä ja ydinperheen rikkomisesta.

Ymmärtääkseen tilannetta ja iskeäkseen vasemmistolaisia vastaan äärioikeistolaiset niin Yhdysvalloissa kuin Ruotsissa ryhtyivät lukemaan Gramscia. Syntyi metapolitiikan käsite. Metapolitiikka on oikeistolaisittain tulkittua gramscilaisuutta, jossa kiinnitetään huomiota politiikan esiasteeseen, arvojen, asenteiden ja ideoiden luomiseen ja vakiinnuttamiseen.

Metapoliittisen äärioikeiston strategia kuuluu: jos voitetaan kulttuuritaistelu, niin poliittiset puolueet seuraavat perässä.

Saksalaisen oikeistoteoreetikko Pierre Krebsin sitaatti vallanvaihdon valmistelusta esittää metapolitiikan ydinajatukset:

“Mitään poliittista koneistoa ei voida kaataa ilman, että sitä ennen ollaan varmistettu kulttuurinen valta, johon poliittinen valta pohjimmiltaan perustuu. Ensin pitää voittaa kansan myöntymys: ensin pitää vaikuttaa ideoihin, tapoihin, ajatusratoihin, arvojärjestelmään, taiteeseen, koulutukseen. Vasta kun vallan vaihto tuntuu ihmisistä itsestään selvältä välttämättömyydeltä, yleisestä konsensuksesta irtaantunut poliittinen valta horjuu – ja kaatuu. Metapolitiikka on tavallaan vallankumouksellinen sota maailmankatsomuksen, ajatusten ja kulttuurin tasolla.”

(Sitaatti Wågin artikkelista “Kansallismielinen kulttuuritaistelu – white powerista metapolitiikkaan”)

Amerikkalainen Michael O’Meare määritteli kolme tavoitetta oikeiston metapoliittiselle projektille.

Ensiksi on käsiteltävä päivänpoliittisia kysymyksiä, otettava haltuun ajankohtaiset ja suositut ideat ja käännettävä nämä edukseen. Kaikki postmodernismista Taru sormusten herraan voidaan lukea valikoivasti ja käyttää oikeiston arvojen kommunikointiin.

Toiseksi liberaalihumanistisia ideoita on horjutettava jatkuvasti esimerkiksi osoittamalla monikulttuurisen yhteiskunnan ongelmia ja edistämällä sosiobiologisia oppeja.

Kolmanneksi on voitettava kulttuurinen hegemonia soluttautumalla eliittiin ja valtaamalla yhteiskunnallisia instituutioita.

Ruotsin äärioikeistolaiset kävivät kulttuuritaisteluun perustamalla Metapedian, joka on matkii Wikipediaa mutta jonka sisältö on hengeltään fasistista. He perustivat myös Altermedian, joka toimi jonkin aikaa kansallismielisenä versiona globalisaatiokriittisen liikkeen Indymediasta.

Jotkut aktivistit alkoivat jopa kehittää oikeistolaista nettipeliä nimeltä Imperium; kohderyhmänä olivat World of Warcraftin pelaajat.

Edelleen toimii äärioikeiston nettiportaali nuorille, Nordisk.nu, jonka jäsenten välillä on tiukka hierarkia.

Miten hyvin oikeistogramscilaisuus on sitten toiminut? Ainakin äärioikeistoa lähellä olevat Ruotsidemokraatit nousivat parlamenttiin 20 edustajalla (edellisissä vaaleissa heillä ei ollut yhtään edustajaa). Suomessa viime vaaleissa menestyneisiin Perussuomalaisiin kuuluu Suomen Sisun ja Kansallisen Vastarinnan jäseniä: molemmat järjestöjä, jotka ovat osallistuneet ruotsalaiseen keskusteluun metapolitiikasta.

Olisi hyvin mielenkiintoista tehdä vastaava analyysi suomalaisen oikeiston toiminnasta ja heidän maahanmuuttodiskurssinsa hegemonisoitumisesta viime vuosilta.

Toinen kysymys on, että voiko äärioikeiston metapoliittisesta analyysista ottaa millään tavalla oppia. Siis analyysista, ei poliittisesta strategiasta, joka tähtää vanhojen hierarkioiden valtaamiseen.

Kuuletteko tuon läiskeen? Mitä on tuo ketjujen kolina? Tuolta tulevaisuudesta nuo äänet kantautuvat. Siellä Volgan lauttureiksi alistetut eurooppalaiset vetävät perässään pankkiirien, keinottelijoiden ja muiden kapitalistien velkaorgioiden jälkilaskua. Ruoskat paukkuu ja kahleet kolisee!

Miten kahleisiin päädyttiin?

Euroopan johtajien toimenpiteissä toistuu sama looginen kaava: ensin asia kielletään ja sitten se toteutetaan. [...]]]> Hedelmien vierassarjassa: Muinainen velho feat. Vasemmistopoikkeama kirjoittaa talouspoliittisista perversioista.

Kuuletteko tuon läiskeen? Mitä on tuo ketjujen kolina? Tuolta tulevaisuudesta nuo äänet kantautuvat. Siellä Volgan lauttureiksi alistetut eurooppalaiset vetävät perässään pankkiirien, keinottelijoiden ja muiden kapitalistien velkaorgioiden jälkilaskua. Ruoskat paukkuu ja kahleet kolisee!

Miten kahleisiin päädyttiin?

Euroopan johtajien toimenpiteissä toistuu sama looginen kaava: ensin asia kielletään ja sitten se toteutetaan. Toimenpiteisiin ryhdytään vasta, kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Tätä toimintaa ei ilmeisesti voida selittää rationaalisesti vaan käyttöön on otettava freudilaiset käsitteet: kieltäminen ja toistopakko!

Kieltäminen ilmenee esimerkiksi niin, että pankkikriisin olemassaolo kielletään, kunnes pankeille on annettava satoja miljardeja. Keskuspankkirahoituksen käyttö kielletään, kunnes Italian ja Espanjan romahdus on estettävä hätäluotoilla. Liittovaltiokehitys kielletään, kunnes se on jo todellisuutta. Euroopan komission erottaa Euroopan hallituksesta enää vain se, ettei komissiota valita demokraattisesti. Toiminnalle on leimallista, että kiellettyjä asioita aletaan toteuttaa pakkotoiston lailla yhä uudestaan ja yhä kovemmilla panoksilla.

Viimeisimmän huippukokouksen myötä perustuslakiin ollaan kirjaamassa kohtia, joilla sementoidaan joukkotyöttömyys ja taantuva talouskehitys koko Eurooppaan. Pankkisektoria ei kansallisteta, eikä lohkota, eikä laiteta kuriin sääntelyn keinoin. Pankkiireja ja poliitikkoja ei laiteta oikeuden eteen vastaamaan aiheuttamistaan tappioista. Sen sijaan rahoitusvakausvälineestä tehdään vakuutusyhtiö ja keinottelutaloutta kannustetaan uusille kierroksille kuin käärmettä pyssyyn.

Suostunnan tuottaminen

Hintojen nousua vastustetaan perinteisessä talousopissa kaikin keinoin. Kuitenkin kiinteistöjen, osakkeiden ja muun arvopaperiroskan korkeita hintoja pidetään taivaasta satavana mannana, eikä näiden hinnannousua pidetä inflaationa. Sade, tuuli ja pakkanen pieksevät taloa 20 vuotta, sen kunto rapistuu, mutta hinta kaksinkertaistuu.

Hurraa, varallisuus on kaksinkertaistunut, nyt voinkin ottaa kaksi kertaa enemmän velkaa ja maksaa neljä kertaa enemmän vähennyksiä pankille! Samalla logiikalla Euroopan poliittinen johto ajattelee, että työntekijän tuottavuus ja arvo kaksinkertaistuvat, kunhan sitä vain pieksetään tarpeeksi. Kyseessä ei ole niinkään taloudenhoito vaan toimintaa selittää vakavat taipumukset perversioihin.

Markkinavoimien ruoskintalaitteeseen

Jos vallitsevaa taloustiedettä selittää parhaiten freudilaiset käsitteet niin nykyinen talouspolitiikka kopioi toimintamallinsa rutolta, kupalta ja muilta degeneroivilta taudeilta. Poliittiset päättäjät ovat sitoneet itsensä markkinavoimien ruoskintalaitteeseen. Kidutuksen aikana minuus katoaa, mitä poliittiset johtajat etsivät kansojensa ruoskimisesta. Herderin henki leijailee Euroopan yllä.

Olli Rehn sovittelee jo ruttonaamaria seuraavia velkaorgioita varten. Sen sijaan, että Euroopan johtajat pyristelisivät tästä laitteesta irti, he käyttävät kaiken energiansa uusien entistä väkivaltaisempien sidonta- ja penetraatiomekanismien kehittelyyn.

Tervetuloa sadomasokapitalismi!

Addendum 18.11. Sadomasokismi perustuu vapaaehtoisuuteen ja turvasanalla voi aina lopettaa liian rankaksi käyneen mäiskeen. Euroopan kansat eivät enää kaikelta pieksämiseltä kuitenkaan muista tätä turvasanaa, joka on kommunismi. Velkaorgioiden saadessa entistä verisempiä piirteitä, kidutushäkkyrään sidotuille Euroopan kansoille ei jää muuta vaihtoehtoja kuin sadistisesti anella ja vaatia, että piiskat, remmit ja polttoraudat suunnattaisiin naapurikansojen perspakaroihin.

- Muinainen velho feat. Vasemmistopoikkeama

Ilmastoliikehdintä ja ilmastonmuutosta käsittelevä puhe saavuttivat huippukohtansa vuosien 2006 ja 2009 välillä. Kööpenhaminen ilmastokokouksen ja maailmanlaajuisen talouskriisin puhkeamisen jälkeen ilmastokysymys on painunut taka-alalle. Pieniä Climate Justice ja degrowth-liikkeitä lukuunottamatta kaikki niin oikealla kuin vasemmalla miettivät kuumeisesti, miten saada talous jälleen vakaaksi ja kasvuun.

Naomi Klein on kirjoittanut The Nationiin pitkän artikkelin, jossa hän kartoittaa ilmastonmuutoskeskustelun muuttumista [...]]]>

Ilmastoliikehdintä ja ilmastonmuutosta käsittelevä puhe saavuttivat huippukohtansa vuosien 2006 ja 2009 välillä. Kööpenhaminen ilmastokokouksen ja maailmanlaajuisen talouskriisin puhkeamisen jälkeen ilmastokysymys on painunut taka-alalle. Pieniä Climate Justice ja degrowth-liikkeitä lukuunottamatta kaikki niin oikealla kuin vasemmalla miettivät kuumeisesti, miten saada talous jälleen vakaaksi ja kasvuun.

Naomi Klein on kirjoittanut The Nationiin pitkän artikkelin, jossa hän kartoittaa ilmastonmuutoskeskustelun muuttumista viime vuosina. Artikkelin pääidea on, että ilmastonmuutoksen kieltävät ihmiset eivät niinkään hylkää tiedettä, vaan he vastustavat tieteen tuloksista seuraavia johtopäätöksiä. He ymmärtävät ilmastotutkimuksen tulosten sanovan, että kapitalismin on loputtava tai muuten suuret osat planeetasta eivät yksinkertaisesti enää kestä.

Amerikkalaisten konservatiivien typeryydelle on helppo naureskella, kun he kieltävät tieteen. Klein ymmärtää erittäin hyvin, että tiedettä tärkeämpää konservatiiveille on nykyisen talouden jatkuminen ja etuoikeuksista kiinni pitäminen. Eivät varakkaat konservatiivit lyhyellä tähtäimellä täysiä idiootteja ole. He pelkäävät aivan oikein, että ilmastosta huolestuneet toimijat vievät heiltä rahat, vallan ja välineet.

Mielenkiintoinen on myös havainto, että ihmisen poliittinen suuntautuminen kertoo, mitä hän ajattelee ilmastonmuutoksesta.

Researchers with Yale’s Cultural Cognition Project have found that political/cultural worldview explains “individuals’ beliefs about global warming more powerfully than any other individual characteristic.”

Those with strong “egalitarian” and “communitarian” worldviews (marked by an inclination toward collective action and social justice, concern about inequality and suspicion of corporate power) overwhelmingly accept the scientific consensus on climate change. On the other hand, those with strong “hierarchical” and “individualistic” worldviews (marked by opposition to government assistance for the poor and minorities, strong support for industry and a belief that we all get what we deserve) overwhelmingly reject the scientific consensus.

Toinen huomio:

One of the most interesting findings of the studies on climate perceptions is the clear connection between a refusal to accept the science of climate change and social and economic privilege. Overwhelmingly, climate deniers are not only conservative but also white and male, a group with higher than average incomes. And they are more likely than other adults to be highly confident in their views, no matter how demonstrably false.

A much-discussed paper on this topic by Aaron McCright and Riley Dunlap (memorably titled “Cool Dudes”) found that confident conservative white men, as a group, were almost six times as likely to believe climate change “will never happen” than the rest of the adults surveyed. McCright and Dunlap offer a simple explanation for this discrepancy: “Conservative white males have disproportionately occupied positions of power within our economic system. Given the expansive challenge that climate change poses to the industrial capitalist economic system, it should not be surprising that conservative white males’ strong system-justifying attitudes would be triggered to deny climate change.”

Aiheeseen liittyen: Paul Krugman aurinkoenergian mahdollisuuksista ja fossiilienergiateollisuuden poliittisista kytköksistä.

Kyse on siis äärioikeistolaisesta järjestöstä, joka järjesti kansainvälisen seminaarin ja keikan Helsingissä lokakuussa. Liikkeen sivuilla kirjoitetaan:

Taistelemme integraatiota, kulttuurista rappiota ja uhkaavaa kansamme sulautumista vastaan muiden rotujen ja kansanryhmien kanssa. (- -)

Suomalaiset tulevat vielä kerran oppimaan [...]]]> Iltalehti kirjoittaa, että Kansallinen vastarinta -liikkeen sivut (patriootti.com) on hakkeroitu. Sivustolle jätetyt jäsenhakemukset vuodettiin pastebin-sivustolle. Edit: Myös sivuston yhteydenotot on vuodettu.

Kyse on siis äärioikeistolaisesta järjestöstä, joka järjesti kansainvälisen seminaarin ja keikan Helsingissä lokakuussa. Liikkeen sivuilla kirjoitetaan:

Taistelemme integraatiota, kulttuurista rappiota ja uhkaavaa kansamme sulautumista vastaan muiden rotujen ja kansanryhmien kanssa. (- -)

Suomalaiset tulevat vielä kerran oppimaan olemaan vahvoja ja ylpeitä. Terve ydinperhe muodastaa yhteiskuntamme perustan. Yhteiskuntaelämän luonnonmukaisten perusteiden tuhoa vastaan täytyy taistella. Hallituksemme apu poikkeaville elementeille ja moraaliselle taantumukselle tullaan neutralisoimaan. (- -)

Jokainen muukalainen, jota ei voida “sulauttaa”, tulee lähettää kotiin. Pohjoisen kansan etnistä ja kulttuurista koskemattomuutta tulee suojella.

Minkälaisia ihmisiä tällainen toiminta kiinnostaa?

Hakijoista on miehiä 92 %. Jos pidetään mukana trollit ja feikit, niin ikäjakauma on seuraava (N=292):

• 15 – 19: 55
• 20 – 29: 128
• 30 – 39: 58
• yli 49: 51

Yksi hakijoista on perussuomalaisten entinen kunnanvaltuutettu Tuomas Okkonen. Hakemus on aito IP:n ja Okkosen Facebook-päivityksen perusteella:

Klikkaamalla isommaksi (kuvankaappaus Fb-sivulta Jussi Halla-ahon kootut sanansa syömiset)

Edit: Myös Perussuomalaisten kansanedustajan Juha Eerolan avustaja Ulla Pyysalo haki Kansallisen vastarinnan jäseneksi. Kuulemma päähänpistosta.

Edit 2: Vasemmistolainen Niko Nevalainen haki myös liikkeen jäsenyyttä.

Ossi Mäntylahti on valikoinut blogiinsa otteita hakemuksien “muuta”-kohdasta. Tässä muutama esimerkki:

Tuen tätä ideologiaa henkilökohtaisesti ns. ainoaksi suunnaksi poliittisesti maassamme, sekä yleistäen mm. Pohjoismaihin – kansallissosialistista, äärioikeistolaista vastarinnanliikettä (-ideologiaa) ja sen soveltamista.

Ville H. Pielavesi

Haluan vaikuttaa asioihin, koska poliitikot eivät tee asialle mitään!!!Asiat ovat menneet jo helv..liian pitkälle, jos asioihin ei puututa, slummiosasto ym.ulkom. leiriytyy vähitellen koko Suomeen:(täällä kun on niin helppo saada ymmärrystä)=kiitos poliitikkojen. Please, Suomi neito itkee verta, jos emme pelasta KAUNISTA Suomea!!!!

Monica H. Hyvinkää

tahdon tutustua ihmisiin jotka ovat samaa ideologiaa rotupetturi propagandan ja ali-ihmisten hyysäämisen sijaan

- Hannu L. Sammatintie

Suomesta on tullut elintasopakolaisten ja muitten onnenonkijoiden luvattu maa josta saadaan \”turvapaikka\” ja josta ei millään saa karkotusta takaisin kotimaahansa vaikka kuinka rötöstelisi.

Jos Suomi olisi puhtaasti Suomi ei meidän tarvitsisi pelätä terroristi-iskuja sillä meillä ei olisi mitään kytköksiä Lähi-idän maihin.

Tässä muutamia aatteitani, anteeksi tekstin huono ulkoasu mutta kirjoitin suoraan sen mikä kumpusi sydämestäni.

- Harri M. Kuopio

Kuljin ennen rauhassa kadulla, nyt tilanne on muuttunut. En tiedä milloin tumma kaveri tulee ja hakkaa minut säpäleiksi tai ryöstää minut. Haluan vastarintaa, olisiko joku, joka voisi auttaa…

- Kimmo P. Jyväskylä

Useassa hakemuksessa viitataan äärioikeistolaiseen keikkatapahtumaan esimerkiksi tähän tyyliin: “27.3 B&H keikalla juteltu Mikon kanssa.” Tämä osoittaa, että uusfasistit värväävät jäseniä musiikin ja keikkojen kautta myös Suomessa.

Jos jollakulla on pastebiniä raaempaa dataa sivustolta, niin sen voi lähettää tarkempaa analyysia varten klementiini ät vallankumous.org.

Lisää lukemista uudesta äärioikeistosta:

Suomen Kuvalehti: Ei ole yhtä äärioikeistoa

Dan Koivulaakso: Media hyysää murhamiehiä