Nostoja Ukrainasta ja Venäjästä

Sotahysterian lietsomisen lisäksi netistä löytyy mielekästä lukemista Venäjän, Ukrainan ja Krimin tilanteista. Tai ainakin kiinnostavampaa.

CNN Money tiivistää Ukrainan tilanteen vaikutuksia maailmantalouteen: maa on tärkeä silta Euroopan ja Venäjän välillä, Venäjää uhataan sanktioilla ja suhteiden jäädyttämisellä, Ukraina on maailman suurimpia maissin ja viljan viejiä, Ukrainalla on vaikeuksia hoitaa valtionvelkaansa ja tilanne voi haurastuttaa muita nousevia kansantalouksia.

HS kirjoittaa, että ruplan heikentyminen hillitsee Putinin toimia. Valuutta kärsii ulkomaisten sijoittajien vetäytymisen lisäksi venäläisten epäilyistä: ”Aina kun kriisi on uhkaamassa, monet venäläiset alkavat epäillä ruplan arvon pitämistä ja menevät valuuttakauppoihin vaihtamaan ruplansa dollareiksi, jota pidetään turvavaluuttana. Siksi dollari vahvistuu ruplaan nähden nyt enemmän kuin euroon nähden.”

Venäjällä keskustelu Ukrainasta ei ole niin yksioikoista kuin saattaisi luulla: Putinin sotavaltuuksia arvostellaan.

Politico yrittää selittää, miksei Venäjän johto enää pelkää länttä:

The Kremlin thinks it knows Europe’s dirty secret now. The Kremlin thinks it has the European establishment down to a tee. The grim men who run Putin’s Russia see them like latter-day Soviet politicians. Back in the 1980s, the USSR talked about international Marxism but no longer believed it. Brussels today, Russia believes, talks about human rights but no longer believes in it. Europe is really run by an elite with the morality of the hedge fund: Make money at all costs and move it offshore.

Entinen CIA-pomo ja muutama toinen amerikkalainen turvallisuustoimija syyttää Yhdysvaltoja vääristä Venäjä-analyyseista ja huonosta vakoiluista:

Hayden compared the problem with understanding Putin to the problem of the Arab Spring, the democratic upheavals in Egypt, Tunisia, Libya and other countries in the Arab world that was also entirely missed by the U.S. intelligence community.

[–]

But the biggest problem [–] was a failure to absorb that Putin does not assess his own interests in the way Americans believe that he should.

Maailma ja paikat -blogi maailailee hyvän ja pahan välistä taistelua Kiovasta käsin: ”Venäjä viis veisaa siitä, mitä mieltä ukrainalaiset tai krimiläiset ovat – tai mitä Lännen pääkaupungeissa nyt ajatellaan Venäjästä. Ei sellaisilla asioilla ole väliä. Väliä on sillä, kenellä on tarpeeksi sotavoimaa, häikäilemättömyyttä ja kykyä valehdella vaikka koko maailmalle. Tällaisia kykyjä Venäjän nykyjohto ihailee. [–] Mordorin edessä kolme joukkoa – haltiat, kääpiöt ja ihmiset – vaikuttavat heikoilta, mutta yhdessä he ovat voima.”

Samaan hengenvetoon puolustusvaliokunnan johtaja Jussi Niinistö (pers.) haluaa valmistautua sotaan.

Hesarin haastattelema Aleksanteri-instituutin tutkija toppuuttelee:

”Pitää löytyä ratkaisu, jossa kaikki osapuolet voivat vetäytyä ilman kasvojen menettämistä. Siksi on hyvä, että vielä ei ole tehty mitään radikaalia. Vaikka Venäjä on ottanut Krimin haltuunsa, toistaiseksi kukaan ei ole kovin voimakkaasti ajanut Krimin irrottamista Ukrainasta. Ei ole kiveen hakattua, että Moskova edes haluaa sitä. Se lähinnä haluaa elinikäisen oikeuden pitää Sevastopolin laivastotukikohdan itsellään”, Smith sanoo.

”Lopputulos voi hyvinkin olla, että Krimin tasavalta pysyy hyvin autonomisena, Venäjä pitää Sevastopolin ja lisäksi Ukrainalta viedään oikeus pitää sotilasjoukkoja Krimillä.”

Kansan Uutiset kirjoittaa lyhyesti Krimin historiasta.

Antti Rautiainen bloggaa:

Krimin kaltaiset ristiriidat osoittavat, kuinka ongelmallinen kansallisvaltion jo yksioikoisen, nationalistisen enemmistödemokratian konsepti on. Krim on monikansallinen alue, jonka kaikkien väestönosien mielipiteet pitäisi ottaa huomioon sen tulevaisuudesta päätettäessä. Mielestäni Krimillä olisi välttämätöntä päätyä kompromissiin, jossa päätökset tehtäisin eri ryhmien välisellä konsensuksella. Tällä hetkellä tällainen malli ei tunnu kiinnostavan kumpaakaan hallitusta joka on Krimin konfliktissa osallisena.

Ylen toimittaja kauhistelee Venäjän järjettömyyttä: ”Krimin valtaus ja länsisuhteiden katkaiseminen ei voi millään vaa’alla mitattuna olla pitkällä tähtäimellä taloudellisesti tai ulkopoliittisesti järkevää, mikä taas kertoo muiden, naapurimaiden kannalta ikävämpien motiivien tärkeydestä Kremlissä.”

Otso Kivekäs kaipaa Naton sijaan EU:lta vahvaa ulkopolitiikkaa:

Naton ydin, eli USA on vetänyt joukkojaan Euroopasta kylmän sodan loppumisesta lähtien. Jäljellä on enää 30 000 sotilasta, kun vielä 90-luvulla määrä ylitti 100 000. Nato ei ole ottanut Georgiaa tai Ukrainaa turvatakuidensa piiriin, eikä ylipäänsä ole selvää, mitä turvatakuut nykymaailmassa oikeasti takaavat: kyse on kylmän sodan aikaisesta instrumentista jota ei suunniteltu nykytilanteeseen, eikä takuun pitävyyttä ole koskaan kokeiltu käytännössä.

Se joka voisi ja jonka pitäisi reagoida on EU. Ei sotilaallisesti, sillä siihen ei unioni kykene, eikä se muutenkaan olisi järkevää, vaan ”pehmein keinoin”, jäädyttämällä pankkitilejä ja perumalla viisumeja jne. Tähänastinen unionin politiikka Ukrainassa ei vakuuta, koska sitä ei ole. Ulkopolitiikkaa on vetänyt satunnainen joukko maita, ei unioni. Sillä jos ei EU ota läntistä Ukrainanpolitiikkaa vedettäväkseen, ei sitä tee oikein kukaan muukaan. Sitä varten meillä unioni on, että se on riittävän iso sanomaan Venäjälle jotain mitä on pakko kuunnella. EU:lle tarvitaan vaan todellinen yhteinen ulkopolitiikka.

Ylen haastatteleman tutkijan mielestä

uuden kylmän sodan mahdollisuus on olemassa, mutta  luonteeltaan se olisi erilainen kuin aikaisempi, jossa blokkien välinen ideologinen vastakkainasettelu oli selvä.

– Rautaesirippu oli siinä mielessä todellinen, että blokkien välillä oli suuria eroja. Venäjä ja itäblokki olivat ikäänkuin eristyksissä länsimaista. Nyt Venäjä on kuitenkin kiinnittynyt taloudellisesti länsimaihin samalla tavalla kuin Kiinakin, Ahonen toteaa.

– Voi sanoa että tässä on sellainen talouden kauhun tasapaino. Sen takia on vaikea sanoa, tulisiko siitä sellainen kylmä sota kuin aikaisemmin. Siihen en oikein usko, mutta toisaalta tilannehan on niin tulenarka, että on vaikea sanoa kuinka pitkälle tämä konflikti menee.

Atlantic kirjoittaa Putinin strategiasta:

Back in 2008, Thomas de Waal, an expert on the South Caucasus, argued that Putin’s greatest legacy is something de Waal called ”soft annexation,” which, at the time, was underway in Georgia’s breakaway provinces of Abkhazia and South Ossetia. The idea, expressed in various forms over the years, is that Russia is pulling political, economic, and military levers—all of which fall short of traditional invasion—to exploit ethnic conflicts in countries that used to be in its orbit. And the goal is to leverage these tensions, which are often relics of the Soviet Union’s messy consolidation and collapse, to gain influence in former Soviet states, while preventing these countries from moving closer to the West.

[–]

In 2006, Nicu Popescu, an expert on EU-Russian relations, offered one of the best analyses I’ve seen of Russia’s new assertiveness in world affairs under Putin. Moscow’s support for secessionist movements in Georgia and Moldova, he said, was part of Russia’s larger decision over the past decade to make expanding its influence in Eurasia, not creating favorable conditions for domestic economic growth, the top priority of its foreign policy. There are four reasons for this shift,Popescu argued:

  1. The growth of Russia’s economy due to oil and gas exports, which helps bankroll a more aggressive foreign policy
  2. The Kremlin’s centralization of power, which neutralizes the challenges posed by political opponents at home
  3. The retreat of the West from the world stage after the wars in Iraq and Afghanistan, which creates an opening for Russia
  4. The success Russia has had in suppressing its own secessionist movement in Chechnya, which makes it easier for the Kremlin to support secessionist groups abroad

”These have all led to a feeling in Moscow that Russia has the resources and the proper international conditions to reassert its dominance in the former Soviet Union,” Popescu wrote. ”Stepping up support for the secessionist entities is seen as a way to achieve that.”

Venäjän lisäksi edelleen huolestuttaa Ukrainan oppositoliikkeen äärioikeistolaisuus, josta Isrealin oikeistonationalistinen (!) media Arutz Sheva varoittaa:

The most worrisome and largely overseen factor of the ongoing Ukrainian tragedy, to me, is the mighty Neo-Nazi presence among the opposition hard-core militants from ultra-right nationalistic parties and movements. The threat posed by those forces should be not under-estimated, especially in the context of rapidly rising ultra-national forces all over Europe.

Jottei kaikki huomio keskittyisi Venäjään, vielä toinen nosto siitä, miten länsi tukee Ukrainan äärioikeistolaisia.

Kuka omistaa tuotantovälineensä?

Viime vuosina olen toistuvasti törmännyt toimittajien ja jopa vasemmistolaisten esittämään väitteeseen, jonka mukaan ajatus kommunismista tai edes kriittisestä kapitalismianalyysista on vanhentunut, koska ”nykyään jokainen omistaa tuotantovälineensä”, kuten läppärinsä ja asuntonsa. (Omistaisipa jokainen tosiaan asuntonsa! Tai edes sen yhden läppärin.)

Taloussanomien Lontoon kirjeenvaihtaja ei puhu ”jokaisesta”, mutta kirjoittaa tuotantovälineistä:

Olisikohan 1800-luvun tilallisen nykyaikainen vastine asuntonsa ostanut, koulutettu palkkatyöläinen? Hänhän omistaa viljelijän tavoin sekä tuotantovälineensä (koulutus, osaaminen) että kotinsa, mutta hän on silti altis katovuosien (taantumien) tuomille kriiseille.

(Isoisän vaarin vika)

Kuten muistetaan, kommunismi on määritelty työläisten liikkeeksi, jonka tarkoitus on ottaa tuotantovälineet yhteiseen omistukseen. Jos jokainen omistaa omat tuotantovälineensä, niin tällainen liike on tarpeeton.

Kun väitetään, että jokainen omistaa tuotantovälineensä, ehkä yritetään sanoa, että kommunismi on jo toteutunut ja että työläisten pitäisi kiinnittää huomiota ihan muihin asioihin kuin luokkataisteluun.

Työväenliikkeen syntyaikana tuotantovälineet oli helpompi käsittää mekaanisiksi ja tarkkarajaisiksi. Ompelukoneista ja liukuhihnoista voi sanoa suoraan, kuka ne omistaa. Mutta missä määrin voi sanoa, että omistaa oman osaamisensa? Voiko koulutusta omistaa? Eikö se ole prosessi ennemmin kuin tavara?

Tietokoneet ovat kyllä tuotantovälineitä, mutta riittääkö yhden läppärin omistaminen? Koneella, jossa ei ole nettiyhteyttä, ei tuoteta enää paljon mitään. Omistaako nykyajan työläinen myös nettiyhteytensä ja kaikki muut koneen käyttämiseen tarvittavat resurssit?

Oletetaan, että joku tietotyöläinen tosiaan on niin onnekkaassa tilanteessa, että omistaa tietokoneensa ja kotinsa (joka on vieläpä omalla tontilla) ja työhuoneensa. Oletetaan, että työläiseen ruumiillistuneita asioita voidaan myös kohdalla tuotantovälineinä, jolloin koulutuksen ja osaamisen omistaminen ei ole ongelmallista. Omistaako tällainen ihminen myös muut tuotannon kannalta olennaiset resurssit, kuten ruoan, sähkön ja rahan?

Tieto- ja palvelutaloudessa ei ole aina selvää, mitä tuotantoväline tarkoittaa ja mihin asti tuotantoketju yltää. Sen sijaan selvää on, etteivät tuotantovälineet ole ainakaan yhteisessä omistuksessa. Tuotanto tapahtuu entistä enemmän jaetusti epämääräisissä verkostoissa, mutta verkostojen infrastruktuuri entistä useammin yksityisessä omistuksessa, kuten sosiaalinen media.

Nykyajan ”tilallisia” enemmän on nykyajan torppareita, jotka kitkuttelevat viikosta toiseen epämääräisillä tuloilla ja maksavat omistajille vuokraa asumisestaan ja elämisestään.

Peasants_in_finland

Jotain ilmassa

talvitalvi 010

Joskus näyttää siltä, että tapahtuu paljon, mutta se ei tunnu miltään. Joskus tuntuu, että jotain tapahtuu, vaikka mitään ei näytä tapahtuvan. Sitten on aikoja, jolloin ei näytä tapahtuvan mitään eikä mitään todellakaan tapahdu. Ja tietysti voi tapahtua paljon niin, että se myös tuntuu paljolta.

Jokainen voi luokitella Suomen yhteiskunnallisten liikkeiden viime vuosien kuulumiset mihin nelikenttään lystää. Menneet ovat menneitä. Tulevaisuus on tulossa. Ja nykyhetki halkeaa molempiin suuntiin.

Edellisellä yritän sanoa, että jotain on nyt ilmassa, vaikka ilma on päällisin puolin jäässä ja huurteessa.

Joulukuun Kiakkovierasjuhlat sohaisivat muurahaispesää. Muurahaiset säntäsivät liikkeelle ja sanoivat ”ääriliikkeiden” kasvavan. Kasvaisivatpa! Niin kovin maltillista on toiminta. Vakavasti puhuen mitään ääriliikkeitä ei tietysti ole, vaikka kuinka katsoisi keskustasta käsin. Jonkinlainen äärioikeisto kyllä oli, mutta sen typerin ja siksi vaarallisin kärki näytti murskautuvan kaljapullojensa kanssa Jyväskylän kirjastoiskussa 2013.

Joulukuun jälkeen jään alla on muljahdellut. Tampereella Morkkua valtaamassa oli yli 80 ihmistä, mikä on talonvaltaukseksi kova luku. Helsingissä tilaisuus yhteisöviljelystä keräsi luentosarjan ennätysyleisön. Viime lauantain prekariaattitapaamisessa oli myös melkoisesti väkeä ja uusia ihmisiä.

Jotain on ilmassa, jotain tapahtuu, ja voi olla ettei siitä tule mitään, mutta sitä täytyy kokeilla, koska politiikka ei ole mitään tiedettä vaan pimeässä hapuilua, kokeilua, epäonnistumista, etenemistä, perääntymistä, ruiskuttamista ja tutkimusta. En tiedä muusta, mutta jostain syystä tätä hedelmä innostaa vuosi 2014.

Hedelmäarkisto 2008-2010

Tämän blogin edellinen kotipaikka Blogsome.com lopetti lopullisesti marraskuussa. Pohjaan upposivat vuosien 2008-2010 hedelmäbloggaukset. Nyt vanha blogi löytyy täältä.

DSC_9263

Mitä Tampere tarkoittaa? Lisää jälkiliukastelua Kiakkovieraista

Itsenäisyyspäivän jälkeen lauantaina 7. joulukuuta poliisi vei Lahdessa Pelicansin ja Jokereiden ottelusta lätkäfaneja putkaan. Pahoinpitely, järjestystä ylläpitävän henkilön vastustaminen, räjähdesäännösten rikkominen: tuleeko mieleen Kiakkovierasjuhlat? Kuitenkin vain toinen tapahtuma nähdään poliittisena.

Mediat ovat tätä kirjoittaessa olleet kaksi päivää olleet liekeissä siitä, että Tampereella sytytettiin Suomen lippu liekkeihin ja hylättiin hankeen. Niin sekaisin tämän maan saa 500 mielenosoittajaa.

Mitä Tampere tarkoittaa? Koska edellinen bloggaus aiheesta oli kuulemma liian hilpeästi kirjoitettu ja sisälsi liikaa parodista pastissia, yritetään uudestaan. Tällä kertaa tragediamoodi päällä.


Kun yritetään käsittää
poliittista liikettä, ihan ensimmäiseksi kannattaa kuunnella itse toimijoita, oli kyse kokoomuksesta tai anarkisteista. Kiakkovierasjuhlien tapaisten mielenosoitusten luonteeseen kuuluu, ettei niillä ole yhtä järjestäjäjoukkoa. Siksi sanomakaan ei ole yksi ja sama. Näin kuitenkin muutamat järjestäjät kirjoittavat tiedotteessaan:

Suomi on edelleen luokkayhteiskunta vaikka palkkoja on nostettu, tavaran kulutusta lisätty ja pahin orjatyö siirretty pois silmistä Kauko-Aasiaan.

[–] Meille uskotellaan, että erinäköiset ihmiset ovat vihollisia ja uhkia. Meidät erotellaan passien perusteella hyviin ja huonoihin. Meidät asetetaan toisiamme vastaan, vaikka suurin vihollinen on taloudellista ja poliittista valtaa kynsin hampain puolustava kerho.

Mielenosoituksilla voi olla monia muitakin tavoitteita kuin lähettää viestejä ulospäin, mutta jos viesteistä kerran puhutaan, niin minusta tämä on oikein hyvä viesti. Joidenkin mielestä viesti tosin hukkui kähinän alle. Tätä mieltä on esimerkiksi Hesarin kolumnisti, ehkä jotenkin paradoksaalisesti, koska itsehän toimittaja oli sitä viestiä tuomassa ja sen kohtalosta päättämässä, eikä tuotakaan kolumnia olisi kirjoitettu ilman kähinää.

Tässä onkin mielenosoitusten ongelma. Jos järjestää sellaisen kiltin mielenosoituksen, jollaista moralistit ovat nyt kilvan tilanneet, ketään ei kiinnosta. Uskokaa pois, tätä on Suomessa yritetty. Oikeastaan koko suomalainen ruohonjuuritason toiminnan perinne on tätä kiltteilyä. Ja itse asiassa anarkistitkin ovat tätä harrastaneet ja vieläpä Kuokkavierasjuhlilla. Vuoden 2006 Kuokkavierasjuhlat oli noin sadan ihmisen ystävällinen kävelykulkue, jossa marssi muun muassa tanssiva joulupukki. Seurauksena oli sympaattinen pikku-uutinen Hesarissa. Ketään ei kiinnostanut. Ei edes mielenosoittajia, jos ottaa huomioon, että Kuokkikset kuolivat siihen paikkaan.

Ainoa tapa viedä viesti perille on nostaa sellainen äläkkä, että osa ihmisistä säikähtää ja syyttelee äläkkää viestin peittämisestä.


No, menikö se
viesti mihinkään?

Tapana on arvostella mediaa yksipuolisesta ja poliisiuskoisesta uutisoinnista. Samat kritiikit pätevät tietenkin aina läpimätiin Iltalehteen ja Ilta-Sanomiin (jonka toimittaja kysyi poliisin tiedotustilaisuudessa, eikö mielenosoittajia pitäisi epäillä jo murhan yrittämisestä), mutta yleisesti uutisointi oli tällä kertaa monipuolista ja mielenkiintoista.

Hesari esimerkiksi haastatteli sivustakatsojia ja sai kommentiksi: ”Emme olisi ikinä uskoneet näkevämme tällaista. Mutta ymmärrystä kyllä löytyy sekä tuolla sisällä olevalle juhlakansalle että näille mielenosoittajille. Ihmisillä on selvästi hätä.”

Yllä linkatun HS-kolumnin kirjoittaja kertoo yllättyneensä: ”Kaikki haastattelemani viisi ihmistä kertoivat ylilyöntejä lukuun ottamatta ymmärtävänsä mielenosoittajiakin. Tuloerot kasvavat ja hyvinvointiyhteiskunta murenee, he muistuttivat lapset kainalossaan.”

Aamulehden ensimmäisissä haastatteluissa taas kerrottiin, että paikalla ollaan arvostelemassa luokkayhteiskuntaa. ”Melkein kaikkien kommenteissa nousivat esiin erityisesti luokkayhteiskunta ja ihmisten eriarvoisuus”, lehti kirjoitti.

Yle haastatteli jälkikäteen kiakkovierasta, joka kertoi: ”Emme halua itsenäisyyspäivänä juhlistaa kansallista yhtenäisyyttä. Halusimme näyttää, että vastakkaisasettelun aika ei ole ohi. Saman suuntainen kehitys on vallalla muuallakin Euroopassa ja maailmalla.”

Kansanedustaja Anna Kontula ilmoitti pitävänsä mielenosoitusta ymmärrettävänä ja siteerasi Julma-Henriä: ”Sä ihmettelet miks mä rikon jonku vitun ikkunan? Mitä vittua muuta mä voin tehä?”

Tutkija Veikko Eranti sanoi Ylen uutisissa, että

[–] mielenosoittajat halusivat tuoda esiin vastakkainasettelua suomalaisen eliitin keskeisen kokoontumisen ja tavallisen katujen ”lätkäkansan” välillä.

Kyse oli Erantin mukaan vasemmistoanarkistisesta liikehdinnästä, jonka tavoitteena on hierarkioiden purkaminen ja esillä olivat teemat tuloeroja ja luokkaeroja vastaan.

Ilmapiiriä on kärjistänyt syksyn aikana käyty keskustelu hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen leikkauksista, sanoo Eranti.

Myös Hesari haastatteli Erantia:

Tampereen perjantainen mellakka saattoi olla lähtölaukaus uudelle aktivismin aallolle, uskoo demokratian tutkija Veikko Eranti Helsingin yliopistosta.

”Taustalla on yhteiskunnallista kärjistymistä. Koko syksy on puhuttu hallituksen rakennepaketista ja siitä, mistä leikataan ja miten paljon. Ei ole yllättävää, että nyt tapahtui tällainen aika klassinen, luokkataisteluun viittaava välikohtaus.”

[–] Kiakkovierailla oli Erannin mukaan selvä, poliittinen tavoite, luokkajaon nostaminen esiin. Yksi ärsyke on hänen mukaansa saattanut olla presidentti Sauli Niinistön vaalilause ”Vastakkainasettelun aika on ohi”.

”Moni aktivisteista kokee, että näin ei ole. He halusivat murtaa käsityksen yhtenäisestä Suomesta.” Eranti tuomitsee perjantain väkivaltaisuudet mutta pitää surullisena, jos tapahtumaa käsitellään pelkkänä mellakkana.

”Olisi hyvä keskustella teemoista, joita he nostivat esiin.”

Mielenosoitus sai tuhannet ihmiset lukemaan Kiakkovieraiden blogia ja järjestäjien viestejä Takku.netissä, kommentoimaan Twitterissä ja Facebookissa ja niin edelleen. Suomen suurimmat viestimet myös uutisoivat järjestäjien oman tiedotteen näyttävästi.

Näyttää siis siltä, että jos kiakkovierailla oli viesti, moni heistä sai sen sanottua ja välitettyä. Viesti tuli jopa osittain otettua vastaan, kun tutkijat tuotiin mediaan mietiskelemään tapahtumaa.

Mikä muu viime aikojen poliittinen tempaus Suomessa on välittänyt yhtä voimakkaan viestin?


Mielenosoituksilla ylipäätään ”saavutetaan”
jotain juuri silloin, kun ylitetään sovinnaisuuden rajat ja järkytetään tarpeeksi voimakkaasti. Ravistelu herättää median, se voimaannuttaa osallistujia, se synnyttää työryhmiä, se kiinnostaa tutkijoita ja poliitikkoja, se sysää yhteiskuntatieteilijöitä töihin, se pakottaa ottamaan kantaa, se määrittelee keskustelua.

Totta kai voi sanoa, että putkasta vapautunut perussuomalainen mielenosoittaja varasti show’n, mutta se riski on aina olemassa.

Järkyttämistä voi tietysti tehdä monella tavalla. Myös rauhallinen ja omilla kasvoilla tehty kansalaistottelemattomuus on usein järkyttävää, kun ihmiset esimerkiksi istuvat alas tukkimaan sotilastukikohtaan johtavan autotien tai hiipivät hakkaamaan hävittäjälentokoneita vasaralla rikki.


Sitten on kysymys
väkivallasta. Antaa järjestäjien itse vastata: ”Ne juoksettavat hevosia omaan pippurikaasuunsa ja syyttävät meitä eläinrääkkäyksestä. Ne itkevät parista rikotusta ikkunasta kun ihmiset ja luonto kärsivät sukupolvesta toiseen niiden häikäilemättömästä luokkapolitiikasta.”

Kertoo paljon, että suuryrityksen omaisuuden rikkominen nimetään väkivallaksi, kun taas poliisin kaasutusta ja ratsastamista väkijoukkoon ei mielletä väkivallan käytöksi.

Tässä yhteydessä esitän myös toivomuksen siitä, että kaikki poliisin ja mielenosoittajien yhteistä eläinrääkkäystä paheksuneet ihmiset ovat kasvissyöjiä.


Tärkein kysymys tietysti
on: miksi ihmeessä ne joivat alkoholia? Moni on hämmästellyt sitä, että Suomessa juotiin itsenäisyyspäivänä kaljaa kadulla. Uutisissa toistui maininta siitä, että osa ihmisistä oli liikkeellä humalassa.

Känni on poliittinen asia vain, jos se liittyy poliittiseen tapahtumaan. Jos juo kymmenen metriä toisessa suunnassa, se on epäolennaista. Ja politiikka on tietenkin vakavaa, sitä on tehtävä hampaat irvessä ja selvin päin.

Ei tietenkään sillä, että olisi kenenkään turvallisuuden kannalta hyvä lähteä hortoilemaan tuubassa kohti mellakkapoliiseja. Mutta tämänhän me kaikki taidamme jo tietää.


Oikeasti tärkein kysymys
on kuuluu: miksi näin ja miksi nyt?

Kelataan takaisin vuoteen 2006 ja Helsinkiin. Vappuaaton mielenosoitus hajotti suuryritysten ikkunoita keskustassa, makasiinit vallattiin ja poliisit ajettiin sieltä mellakalla ulos, Katutaiteiden yön mielenosoitus aiheutti kymmenien tuhansien eurojen vahingot ja Smash Asemin tapahtumia puitiin oikeudessa vuosikausia. Mielenosoituksissa oli erittäin militantti meno. Ihmiset olivat määrätietoisia ja vihaisia.

Tuolloin konfliktien taustalla oli muun muassa kaupunkitilaa yksityistänyt ja väkivaltaisia kiinniottoja tuottanut Stop töhryille -kampanja, viha vartiointiliike FPS:ää kohtaan ja poliisin kovat otteet vallattujen talojen häädöissä; poliisi esimerkiksi mursi yhden valtaajan jalan. Ei ihme, että paikkoja hajosi.

Kiakkovierasjuhlista on kirjoitettu hyviä blogipostauksia, mutta en ole vielä nähnyt yhtään liikekenttää sisältä käsin tuntevaa analyysia siitä, mikä teki Tampereesta tänä vuonna yhtä vihaisen ja kykenevän. Jos pitäisi vetää hatusta taustakertomus tapahtumalle, miten olisi tällainen:

”Vuonna 2009 monet anarko- ja autonomihenkiset liikkeet menivät talviunille, kun talouskriisi iski täysillä, osa liiketoimijoista lähti järjestöihin ja puolueisiin ja äärioikeisto astui esiin. Nyt viimeistään alkaa olla selvää, että niin sanottu vasemmistolainen politiikka on epäonnistunut, Vasemmistoliitto on hirttänyt itsensä hallitukseen ja järjestöt eivät kykene nostamaan konflikteja esille riittävästi. Siksi konfrontaatiolle on taas tilaa kadulla.”

Tuon kertomuksen viimeistelee kuin tilauksesta Paavo Arhinmäki, joka kuvailee Tampereen mielenosoitusta humalaisen nuorison riehumiseksi.


Jottei mene liian
asialliseksi, loppuun pari meemikuvaa.

1460303_557736630980621_94313162_n

1477521_557744524313165_1154224465_n

995266_557721174315500_525001189_n

1475914_558786647542286_944764227_n

1476439_10151787022912666_1658017822_n (1)