Filosofia operoi pääasiassa kolmella alueella.

 

1. Ensimmäinen alue on puhdas. Platonin puhtaat ideat, Kantin Puhtaan järjen kritiikki, Husserlin puhdas fenomenologia, Badioun puhdas matemaattinen ontologia, Deleuzen puhdas ero. Radikaaleimmat filosofiset käsitteet ovat puhtaita. Tieteen näkökulmasta ne ovat täysin abstrakteja ja vailla referenssejä todellisuuteen. Tämä on virtuaalisen aluetta.

 

2. Toinen alue on epäpuhdas. Epäpuhdas filosofia on rajankäyntiä tieteiden, taiteiden ja filosofioiden kentillä. Siinä filosofia ei nouse omasta historiastaan, vaan erityistieteistä ja sosiaalisesta ympäristöstä. Kuvaillaan paljon ja uudella tavalla: onko tämä fenomenologiaa, tiedettä vai kirjallisuutta? Käsitteitä varastetaan fysiikasta, romaanista tai elokuvasta voidaan uuttaa uusi idea, filosofiset fragmentit sekoittuvat empiirisiin esimerkkeihin, sosiologit laimentavat filosofiaa itselleen sopivaksi. Epäpuhdas kirja inspiroi yhtä aikaa aktivisteja, tieteenfilosofeja, elokuvaohjaajia, muusikkoja ja mainostoimiston AD:ta. Filosofia vallankumouksen tai teologian käytössä: Kapitalismi ja skitsofrenia, Summa theologica. Analyyttisen filosofian vahvoja puolia on joidenkin sen suuntausten epäpuhtaus, empirian ottaminen vakavasti.

 

3. Kolmas alue on kommunikaation ja mielipiteiden territorio, vai pitäisikö kirjoittaa terraario. Se ei ole puhdas tai epäpuhdas, vaan pikemminkin "täysi". Habermas, Apel, Gadamer, saksalainen romanttinen hermeneutiikka sekä osa kriittisestä teoriasta ja fenomenologiasta toimivat tällä kentällä. Karkeasti arvioituna aluetta pitää koossa toiseutta ja väkivaltaisia eroja reterritorialisoiva liike, joka pyrkii yhdistämään pakenevat elementit universaalin (intersubjektiivisen) kommunikaation sääntöjen alaiseksi. Jos ensimmäinen alue pakenee aktuaalisuutta (deterritorialisoi) ja toinen alue sekoittaa erilaisia liikkuvia elementtejä monimutkaisiksi sommitelmiksi, niin kolmas alue pyrkii kiinnittämään elementit paikoilleen tai ainakin ohjaamaan liikettä tiettyjen säänneltyjen kanavien mukaan (dialektiikka…).

 

Tie filosofiaan kulkisi sitten ideaalisesti järjestyksessä 3-1-2. Ensin kommunikaatio ja yhteisen tunteminen. Otetaan yhteyttä, muodostetaan liittoja, ihmetellään fenomenologisesti. Ollaan kriittisiä, niin kuin meitä opetetaan. Seuraavaksi rikotaan tämä latteuden terraario puhtaalla ja kovalla ajattelulla. Filosofiassahan mikään ei voi olla rankempaa kuin puhtaan matematiikan iskeminen pöytään: kreikkalaisten geometria, Leibnizin ja Deleuzen differentiaalilaskenta, Fregen ja Russellin logiikka, Badioun joukko-oppi. Puhdas ajattelu hajottaa mielipiteet ja minuudet. Prosessin viimeisessä vaiheessa törmäytetään kaikki, otetaan kiinni eri suuntiin hajoavat kappaleet ja katsotaan mitä niistä saadaan aikaan. Tuote on epäpuhdas.

 

 

 

Sopivasti nykyajan filosofisia kenttiä on myös kolme: post/analyyttinen angloamerikkalainen, post/moderni tai post/strukturalistinen ranskalainen sekä hermeneuttinen saksalainen. Jätän analogioiden tekemisen lukijoiden tehtäväksi (kentät eivät kuitenkaan mene 1:1).

 

Niin paljon kuin yleensä tunnenkin halua näykkiä fenomenologiaa rivien välissä - koska fenomenologialla on tietyissä opiskelijapiireissä niin suuri ja kyseenalaistamaton suosio - huomaan sen aina hiipivän takaisin takaovesta. Fenomenologia salakuljettaa itsensä takaisin ajatteluun, kun siitä on luullut pääsevänsä eroon.

Eksistentialisteja lukuun ottamatta marxilaiset ovat pitäneet fenomenologiaa porvarillisena individualismina - ja kuitenkin ainoastaan uusista subjektiivisuuksien eli tekemisen, kokemisen ja elämisen muotojen tutkimuksesta nousevat marxilaiset suuntaukset ovat kehittyneet ja pystyvät edelleen tuottamaan konflikteja, niin kuin Italiassa syntynyt autonomia ja nykyinen Euroopan laajuinen prekariaattiliike. Jälkistrukturalismi taas luuli nauraneensa fenomenologian "egologisen" kartesiolaisuuden rikki jo 1960-luvulla, mutta vakavat kohtaamiset jälki-ajattelijoiden kanssa johtavat takaisin fenomenologisille alkulähteille: Derrida ja Heidegger & Husserl, Virilio ja fenomenologia, Deleuze ja Kant & Husserl, jne.

Deleuzen yhteys fenomenologiaan on D-tutkimuksen 2000-luvun skandaaleja. Vielä muutama vuosi sitten D-tutkija saattoi heittää tällaisen viittauksen syrjään tuhahtamalla jotain fenomenologisen tietoisuuskäsityksen naiviudesta, ja puhujan punakynä vuoti verta, kun seminaarikommentissa kirjoitin joidenkin Deleuzen ja Guattarin esimerkkien olevan "fenomenologisia". Nyt asetelma on toinen: Levi Bryantin Difference and Givenness artikuloi Deleuzen väitöskirjan kantilaisena projektina, ja vasta julkaistu Joe Hughesin Deleuze’s Difference and Repetition avaa ujostelematta Deleuzen Husserl-suhdetta. Nostan jälkimmäisestä kirjan alusta esille kaksi muistiinpanoa.

 

1. Hughes painottaa Husserlin staattisen ja geneettisen fenomenologian eroja. Staattinen fenomenologia on sitä klassista Ideen-fenomenologiaa, jota opimme koulun penkillä. Siinä fenomenologinen reduktio koostuu ensiksi transsendentaalisesta reduktiosta (joka johtaa empiirisestä havainnoinnista transsendentaalisen egon puhtaaseen immanenssiin ja siinä havaittuihin partikulaareihin) ja toiseksi eideettisestä reduktiosta, jossa partikulaareista edelleen redusoimalla päästään olemukseen (eidos; teko on saksaksi Wesenschau, "olemuksennäkeminen").

Geneettinen fenomenologia kuuluu Husserlin myöhäisvaiheeseen, jossa eideettinen reduktio kyseenalaistuu. Sen sijaan että jäisi transsendentaalisen egon ja solipsismin vangiksi, geneettinen fenomenologia suuntautuu transsendentaalisen reduktion jälkeen uudelleen kohti objekteja, joista reduktio alkoi. Fenomenologian uudeksi tehtäväksi tulee yhtäältä tietoisuuden, toisaalta objektien synnyn (genesiksen) selittäminen. Näin fenomenologia muuttuu transsendentaaliseksi empirismiksi - mikä on juuri Deleuzen omalle projektilleen antama nimi.

 

2. Deleuze on eurooppalaisista ajattelijoista ehkä puhtaimmin korostanut ajattelun kuvan tärkeyttä filosofiassa. Ajattelun kuva koostuu ajattelun ennakko-oletuksista ja -edellytyksistä, kuten "terveestä järjestä", hyvästä tahdosta, totuuden lähestymisestä, representaatiosta, vastakkainasettelusta, analogiasta ja identiteetistä. Tässä suhteessa fenomenologia osoittautuu yllättävän tärkeäksi. Husserl yritti sulkeistaa ennakko-oletukset - hyvä alku, mutta epäonnistui sikäli että se jäi filosofian ja eurooppalaisen sivistyksen perinteen vangiksi. Heidegger yritti omassa eksistentialistis-fenomenologisessa reduktiossaan sulkeistaa myös historian (tradition destruktio) ja kielen (käsitteiden sulkeistaminen, uuden sanaston luominen, kreikan ja saksan merkitys), mutta jäi osittain politiikan ja ruumiin vangiksi. Myöhäinen Sartre otti mukaan poliittiset ennakko-oletukset, ja Merleau-Ponty ryhtyi tutkimaan ajattelun ruumiillisia oletuksia ja ehtoja. Näin fenomenologia kulkee ja paljastaa uusia kokemusta ehdollistavia tasoja.

Fenomenologia kykenee paljastamaan ajattelun konteksteja ja ennakko-oletuksia paitsi ajattelun sisällä (laajentaminen egosta historiaan, kieleen, politiikkaan, ruumiiseen jne.), myös poliittisten kamppailujen arjessa. Esimerkiksi nykyistä keskustelua uuden immateriaalisen työn luomista subjektiivisuuksista ei käytäisi ilman fenomenologiaa.

 

Ehkä fenomenologia on eurooppalaisen nykyfilosofian "reaalinen", sen (tämän hetkisen) ilmaisun ulottumattomissa oleva edellytys. Sitä ei kannata yrittää paeta lopullisesti (tässä on onnistunut toistaiseksi vain Badiou) eikä siihen toisaalta tarvitse upottautua ("sitoudun fenomenologiseen liikkeeseen, luen koko Husserlianan ja kehitän suuntauksen arvovaltaista perinnettä").

Totuus on keskellä, epäpuhtaudessa ja filosofisessa maussa. Filosofisen makuni mukaan fenomenologialla on kolme hyvää käyttötapaa:

1) johdatus filosofiaan: filosofisten ongelmien luominen, väkivallan tekeminen naiville tieteelliselle realismille, "typeryksen" konsensusta hajottavan asenteen omaksuminen.

2) tutkimuksen aloittaminen: kartoitetaan tilanne fenomenologisesti (vrt. antropologia & radikaali työläistutkimus).

3) tutkimuksen esittämisen aloittaminen: lukija johdatetaan aiheeseen fenomenologisen kokemuksen esittelyn ja analyysin kautta (vrt. Hardtin ja Negrin Imperiumin ensimmäinen osio; toisaalta koko Deleuzen ja Guattarin Kapitalismi ja skitsofrenia uuden talouden fenomenologiana).

Deleuze ei yksin kirjoittaessaan esitä ajatteluaan fenomenologisesti. Siksi esimerkiksi Différence et répétitionia on usein lähes äärettömän vaikea lukea.

 

Tapahtuman Facebook-event

 

Hallituksen esitys uudeksi yliopistolaiksi on eduskuntakäsittelyssä. Lakiesitys ei vastaa yliopistolaisten tarpeita ja toiveita. Yliopistolaisten kannanotot on jätetty huomiotta.

NYT on aika laittaa piste tälle pelleilylle! Me olemme yliopisto ja yliopistouudistuksen on lähdettävä meistä. Perjantaina 13.3. kello 13 kokoonnumme Senaatintorille ja marssimme yliopistolain kumoon! Kaikki muu toiminta seisahtukoon täksi päiväksi.

Kutsumme mukaan kaikkien yliopistojen opiskelijat, tutkijat, henkilökuntaan kuuluvat sekä kaikki vaatimuksiamme tukevat. Tule ja ota kaverisi mukaan!

Lex Nokia, eläkeiän nosto, yliopistolaki… Mitä seuraavaksi?
JO RIITTÄÄ! YLIOPISTO LAKKOON! KAIKKI MUKAAN!

http://opiskelijatoiminta.net/

 

Samaan aikaan…

Jyväskylässä: Yliopistoseikkailu 2009

 Tampereella: Perjantai 13.

 

Edit: uusi kutsu:

Hallituksen politiikalle tarvitaan vastavoimaa - tule mukaan kaduille ja keskusteluihin!

Me, Opiskelijatoiminta, järjestämme hallituksen yliopistolakiesitystä vastustavan mielenosoituksen perjantaina 13.3.2009 kello 13.00. Odotamme mielenosoitukseen osallistujia eri puolilta Suomea.

Kutsumme kaikki kansalaisyhteiskunnan toimijat mukaan mielenosoitukseen, sillä kyse ei ole ainoastaan opiskelijoiden intresseistä: kyse on tietoyhteiskunnan kehityksestä, demokratiasta, työvoiman oikeuksista ja tiedon vapaudesta.

Yliopistolakiesitys on menossa läpi hurjalla vauhdilla kaikesta kritiikistä huolimatta. Samoin kävi jo Lex Nokian kanssa. Nyt hallitus on esittämässä eläkeiän nostoa. Jokaisen työntekijän ja kansalaisen on syytä olla huolissaan myös tekijänoikeuslain uudistuksesta.

Vaikuttaa siltä, että valtionhallinto, yliopistojen johto sekä kansanedustajat ovat irtautuneet kansalaisten elämästä. Tälle kehitykselle on luotava vastavoimaa. Tästä syystä kutsumme perjantaina 13.3. mielenosoitukseen kaikkia, jotka haluavat kamppailla tiedon vapauden, työvoiman oikeuksien ja demokraattisemman tietoyhteiskunnan puolesta.

Perjantaina 13.3. pidettävän mielenosoituksen lisäksi synnytämme Helsingissä lauantaina 14.3. tilan keskusteluille siitä, kuinka rakentaa uusia yhteistyön muotoja ja vastavoimaa hallituksen politiikalle. On aika toimia yhdessä – ei ainoastaan opiskelijoina, vaan myös kansalaisina, työntekijöinä, prekaareina ja tietotyöläisinä. Järjestelyistä tiedotetaan myöhemmin tällä viikolla opiskelijatoiminta.net -sivustolla.

Tervetuloa mukaan!

PERJANTAI 13.3.
MIELENOSOITUS UUTTA YLIOPISTOLAKIA VASTAAN
TIETOTYÖLÄISTEN OIKEUKSIEN PUOLESTA
SENAATINTORI KLO 13

 

Suomalainen yhteiskuntarauha on kestänyt monet väännöt ilman, että kansa rynnisi kadulle muun Euroopan tapaan. Hallituksen äkillinen päätös nostaa eläkeikää voi kuitenkin muuttaa tilanteen. Eliitin ylimielisyys ja sanelupolitiikka voivat horjuttaa yhteiskuntarauhaa myös Suomessa, pelkää Helsingin yliopiston professori Juha Siltala.

… useissa maailman lehdissä, esimerkiksi Le Mondessa ja Asian Timesissä on viime päivinä väläytelty jopa sisällissotien mahdollisuutta etenkin Yhdysvalloissa ja Etelä-Amerikassa.

Tätä on perusteltu luottamuksen häviämisellä. Siltalan mukaan Euroopassa on mellakoitu niissä maissa, joissa kansa kokee eliitin ajavan vain omia etujaan valtion kautta.

Ruvetaanko lakkoon, lähdetäänkö kadulle?

 

 

 

Eduskunta hyväksyi sähköisen viestinnän tietosuojalain muutoksen äänin 96–56.

Poissa kiistellyn Lex Nokian äänestyksestä oli oli 47 kansanedustajaa.

Vihreistä Johanna Sumuvuori ja Jyrki Kasvi äänestivät hallituksen esitystä vastaan.

Kuusi vihreää oli poissa äänestyksestä ja loput äänestivät hallituksen esityksen puolesta.

 

 

 

Ammattiyhdistysliike jyrätään eläkeiän osalta, työntekijät jyrätään hallinnon hajasijoituspäätöksissä ja kansalaisoikeudet jyrätään Lex Nokialla. Niin, ja osinkotulot vapautettiin tonniin saakka veroista.

Mitäköhän Etelärannan juoksupojat seuraavaksi keksivät?

Vastakkainasettelun aika on taas täällä!

 

 

 

Brittiläinen tietokirjailija John Naish uskoo, että nuoriso alkaa reagoida finanssikriisiin kapinoimalla vanhempiensa luomaa kulutuskulttuuria vastaan…

Suomessa paraikaa Riittää jo -uutuuskirjaansa markkinoimassa oleva John Naish on Britannian tunnetuimpia uusia kulutuskriitikoita. Hän arvelee, että finanssikriisi ei hellitä ainakaan EU-maiden ja Yhdysvaltain nykyisillä vastatoimilla.

– Toistaiseksi kriisiin on reagoitu vain kehottamalla kansalaisia jatkamaan kulutusta, ja se on surullista tuhlausta, Naish moittii.

Naish sanoo uskovansa, että tämän päivän noin parikymppisissä nuorissa muhii vahva kapinahenki. Se voi purkautua finanssikriisin takia joko mellakointina päättäjiä vastaan, tai vähäeleisemmin turhaa kulutusta vastustavana elämäntapana.

Nuoriso nousee kulutuskapinaan, sanoo tutkija

 

 

Saudi-Arabian öljyntuotannon huippu on ohitettu, vuonna 2005.

… Yhdessä jo aiemmin todetun ei-OPEC-öljyhuipun kanssa Saudien piikkaus tarkoittaa monia, monia asioita. Ensimmäinen mieleentuleva korollaari on, että tämä alkava lama ei ollutkaan ensisijaisesti holtittoman finanssisijoittamisen ja asuntokuplan aiheuttama, vaan molemmat näistä pikemminkin romahtivat öljyhuipun takia. Maa katosi Kelju K. Kojootin jalkojen alta; tuotannon kasvu ei enää onnistunut edes velkavetoisesti. Viime vuoden öljynhintapiikki katkaisi kamelin selän, kuten esimerkiksi Krugman laskeskeli, vaikka ei itse ole aiheeseen palannutkaan.

Toinen korollaari on, että tämä lama ei ole syklinen kasvun notkahdus, josta palataan “normaaliin” kasvun kierteeseen. Tämä lama on loppulama. Fossiilisiin polttoaineisiin perustunut kasvukapitalismi päättyy. Jos kapitalismi tarkoittaa kasvupakkoa, koko kapitalismi päättyy. Jonkinlaisia lyhyitä ja paikallisia nousukausia voi tietysti tulla, mutta maailmantalouden yleissuunta seuraavilla vuosikymmenillä on laskeva. Koko ajan, joka vuosi.

Loppulama

Analyyttiset filosofit ovat jälleen kehittäneet katalan markkinavoimaisen brändin. 1930-luvulla oli looginen empirismi - nyt on kokeellinen filosofia tai "x-phi". Filosofit ovat nimittäin keksineet kuinka käyttää aivoskannereita ja kyselylomakkeita.

Ensilukemalta suuntaus vaikuttaa demarisofismilta, joka tuottaa itsestäänselvää laamanruokaa. Latteat tutkimusohjelmat moraalisista intuitioista johtavat kuitenkin lupaaviin johtopäätöksiin ajattelun tilannesidonnaisuudesta:

 

Think of the impact on political liberalism. At the heart of liberalism is the idea that an educated adult is and should be capable of choosing how he or she lives. But if, for example, situations affect us more than the reasons we give for our actions, and we use those reasons to rationalise them retrospectively, this assumption may need revision. This branch of x-phi might be nudging us towards Nietzsche’s view that what we take to be the inexorable conclusions of clear rational thought are nothing but reformulations of our innermost desires—disguised as the products of logic. We are not as in control of our thoughts as we thought. Nietzsche fully grasped how profoundly unsettling this notion was.

 

Angloamerikkalaisen ja mannermaisen filosofian yhteinen lapsi kasvaa yhä: Meillassoux’n, Harmanin, Grantin, Brassierin ja muiden kehittämä spekulatiivinen realismi seikkailee tolkuttoman monen filosofiblogin postauksissa. Suuntaus ottaa vakavasti sekä nykyaikaisen luonnontieteen että analyyttisen filosofian käsittelemien ongelmien haasteen mannermaiselle ajattelulle ja filosofian perinteelle ylipäätään. Samalla uudet realistit ottavat etäisyyttä jälkistrukturalismia dominoivaan oppiin "ontologia = politiikkaa".

Ehkä toistan itseäni, mutta suosittelen kaikkia uusista tuulista kiinnostuneita lukemaan seuraavia blogeja:

 

 

Sattuneista syistä olen joutunut vähän uppoamaan tieteenfilosofiaan. Siitä erään akateemikon hassuja muistiinpanoja diskurssianalyysin kurssilta:

 

Niin arkiajattelu kuin tiedekin operoi abstraktioilla — käsitteillä, luokitteluilla ja teorioilla. Tieteellinen toiminta ilmentää pitkälti samaa tiedostamatonta pyrkimystä kuin uskontokin: Luokittelun, selittämisen ja ennustamisen avulla pyritään luomaan järjestyksen ja kontrollin tuntua elämään ja löytämään täten tukipilareita itseyden jatkuvuuden tunteelle. Tämä sinänsä ymmärrettävä pyrkimys ilmenee tiedemaailmassa toisinaan "kiinnostavina" käyttäytymismuotoina, kun tarrautuminen käsitteisiin, teorioihin, tutkimusaloihin, koulukuntiin tai tutkijaidentiteettiin on erityisen voimakasta. Taudin tyypillinen oire on omaan toimintaan kohdistuvan itseironian ja huumorin puute.

Tiede ja abstraktiot kontrollin välineinä

 

Loput juorut ovat henkilökohtaisia, ja henkilöityminen on huonoa.

Mutta tiesittekö, että Lacanilla oli turkki ja punainen ferrari?

Tiesittekö, että myös erään filosofian laitoksen eräällä omavaltaisella auktoriteetilla on punainen ferrari?

Tiesittekö, että akateemisissa viroissa olevat filosofit saattavat varoitella liian radikaalien filosofien kanssa hengaamisesta?

 

Aion tässä lähteä matkalle

 

Tämä alkaa olla kantani perjantain 13.3 suurmielenosoituksen reitistä käytävään keskusteluun

 

 

Poliittinen analyysi, joka on ollut pätevä jo 80 vuotta

 

 

Kapitalismin fenomenologiaa

 

 

Oui, oui

 

 

Kapinoinnille tuppaa käymään näin… … … ai niin se leffakin tuli just

 

 

Tarttis tällasen että pääsis eroon yhdestä opetusministeriöstä…

tai laitetaan samalla menemään kokoomuksen puoluetoimisto

 

Sosiologian perusongelma

 

Tämän blogin alkuaikojen tiivistys

 

 

So true

 

 

Anarkohedonismi à la Onfray for life

 

 

Piraattipuolue on köyhien asialla

 

 

Kaaottisessa maailmassa vain kuvatekstit voivat ohjata meitä

 

 

This is getting a little old

 

 

Ei tunnu Dimmukaan enää samalta kuin ysärillä

 

Universaalihistorian näkökulmasta tällä kaikella on ihan helvetisti väliä

Viimeksi haaveiltiin deterritorialisaation universaalihistoriasta. Nyt laskeudumme hitaasti ja kuivasti itse universaalihistorian selkään.

Otetaan alkuun vähän Hegeliä:

 

Maailmanhistoriassa meitä voivat kiinnostaa vain sellaiset kansat, jotka muodostavat valtion. Sillä täytyy ymmärtää, että tämä jälkimmäinen tarkoittaa Vapauden, so.  absoluuttisen viimeisen päämäärän realisoitumista, ja että se on olemassa vain itsensä tähden. Täytyy lisäksi ymmärtää, että kaikki arvokas, mikä ihmisessä on – henkinen todellisuus – on hänessä vain valtion kautta.

(Historian filosofia, 2004, 39.)

 

Siinä teille etevä valtiofilosofi.

Universaalihistoria tarkoittaa historiankäsitystä, joka antaa historian yksittäisille tapahtumille yhteisen merkityksen ja antaa näin ykseyden koko ihmiskunnan historialle (Korkman, ”Prologi: filosofia ja filosofian historia”, 1998, 12). Esimerkkejä tällaisesta suurista kertomuksista ovat tarjonneet Augustinus, Smith, Kant, Hegel, Comte ja Marx. Korkmanin mukaan näitä historiankäsityksiä yhdistää kolme piirrettä:

Ensiksi kulttuurilla on niissä universaali eli jokaista ihmislajin jäsentä koskeva päämäärä, kuten valtio on Hegelin sitaatissa yllä (”absoluuttisen viimeisen päämäärän realisoituminen”).

Toiseksi ne sisältävät jonkinlaisen käsityksen historian logiikasta ja sitä eteenpäin vievistä voimista; esimerkiksi Comtella tätä logiikkaa ohjaa inhimillisen tiedonmuodostuksen prosessi, joka etenee metafyysisen ja teologisen vaiheen kautta positivistismiin.

Kolmanneksi universaalihistoriat asettavat historiallisen ja universaalin päämärän toteuttamisen ihmisen tehtäväksi, kuten marxilaisuus tekee kommunismin suhteen.

(Myöhemmin tulemme huomaamaan, että Deleuzen ja Guattarin universaalihistoria on niin ironista, epävakaata ja kontingenttia, että siihen sopii vain yksi näistä piirteistä.)

 

Postmodernin kritiikin jälkeen universaalihistorioihin on suhtauduttu ylimielisesti. Lyotardin ja muiden postmodernien relativistien käsitteillä on juhlittu ”metakertomusten kuolemaa” tai "kielipelien moneutta". Korkman kirjoittaa filosofian historian tutkimuksesta:

 

Useimmat tuntuvat ajattelevan, ettei yhtä kaiken kattavaa historiaa ole, on vain lähteiden joukosta erilaisin menetelmin poimittuja erilaisia tapahtumia, ratkaisuja, ajatuksia ja ajattelijoita. (Korkman 1998, 14.)

 

Universaalihistorioiden lisäksi suuret filosofiset systeemit kokivat vararikon 1900-luvun loppupuolella. Deleuzen (Haastatteluja, "Keskustelua Mille plateaux’sta") mukaan tilanteesta seuraa kaksi haittaa:

Ensiksi vain paikallisten ja tarkkojen tapahtumasarjojen käsittelyä pidetään tärkeänä ja suuret linjat unohdetaan kokonaan.

Toiseksi suuremmat skaalat jätetään ”visionäärien epätöiden varaan” sen sijaan, että niiden tutkimus otettaisiin vakavasti.

Deleuze kirjoittaa omista töistään ”avoimen systeemin rakentamisena”, rihmastojen muodostamisena ja karttojen piirtämisenä. Näin voidaan säilyttää ajatus universaalihistoriasta ja filosofisesta systeemistä ja samalla jättää niistä pois joitakin postmodernia kritiikkiä ahdistavia piirteitä, kuten totalitaarisuus, sulkeutuneisuus ja eskatologinen utopistisuus. 

 

Deleuze ei tietenkään ollut ainoa, joka kyllästyi historian ja systeemien postmoderniin hajaannustilaan. San Diegon yliopiston professori David Christian alkoi vuonna 1989 opettaa kunnianhimoista kurssia nimeltä Big History, jonka tarkoituksena oli antaa poikkitieteellinen yleiskatsaus maailmankaikkeuden 13,7 miljardia vuotta kestäneestä kehityksestä. Kurssi alkoi alkuräjähdyksestä ja päättyi ihmiskunnan tulevaisuutta koskeviin tutkimuksiin.

Sittemmin kurssin ohjelmaa on puolustettu teoreettisesti (esim. Christian 1991), ja historiantutkimuksen sisällä on alettu puhua big history -liikkeestä.  Christian on julkaissut myös teoksen Maps of Time. An Introduction to Big History (Christian 2005), joka esittää maailmankaikkeuden tieteellisen universaalihistorian tai "modernin luomiskertomuksen". Christianin mukaan universaalihistoriaa yhdistävä mekanismi on emergentin kompleksisuuden jatkuva lisääntyminen historian myötä.

 

 

Nyt olemme päässeet kauniiseen alkuun Deleuzen ja Guattarin universaalihistorian taustoittamisessa. Tiedämme kyseisen historiankäsityksen kontekstin – postmoderni hajaannus ja relativismi – ja meillä on myös jotakin, mihin verrata sitä: klassinen universaalihistoria ja toisaalta uusi big history -liike.