Vallankumouksessa riittää tekemistä

25.03.2010, 02:08

 

Suurin osa länsimaisten yliopistojen humanisteista ja sosiologeista vaikuttaa olevan vasemmistolaisia jossakin löyhässä mielessä: vasemmiston äänestäjiä, anarkohenkisiä, kommunistimielisiä, abstraktisti marxilaisia tai yksinkertaisesti "arvovasemmistolaisia maailmanparantajia". (Sen sijaan harvempi heistä on demari - mistä niitä demareita oikein tulee? - Ei onneksi enää mistään…)

Syitä akatemian "vapaamielisyyteen" ei ole vaikea löytää: akateemikot, varsinkin humanistit, ovat yhteiskunnassa taloudellisesti melko aliarvostettuja, heillä on paljon tietoa historiasta ja monimutkaisista yhteiskunnallisista prosesseista ja seurasta sekä perinteistä johtuen heillä on tietynlaiset "suvaitsevaiset arvot ja asenteet". Jere P. Surber analysoi näitä syitä The Chroniclen artikkelissaan.

Ehkäpä samat syyt selittävät taiteilijoiden ja kirjailijoiden perinteisen vasemmistolaisuuden. Hienoa: meillä on sekä akateemisia että taiteellisia vasemmistolaisia. Voisi kuvitella, että näillä ryhmillä on yhteiskunnassa melkoisesti valtaa ainakin suhdeverkostojensa ja "inhimillisen pääoman" tasolla. Miksi sitten elämme suuryritysten, oikeistohallituksen ja netsien (nettinatsien) sääntelemässä todellisuudessa?

Sekä akateemikoilla että taiteilijoilla on tapana keskittyä vasemmistolaisena olemiseen. Ei siis esimerkiksi politiikan tekemiseen. Halutaan omistaa mielipiteitä, arvoja ja asenteita ja olla tekemättä yhtään mitään - korkeintaan välillä "analysoidaan kriittisesti". En nyt aio esittää moralistista vaatimusta siitä, että jokaisen pitäisi käyttää viikkonsa politiikan tekemiseen, vaan jotain paljon helpompaa: jos kerran on poliittisesti jollain suunnalla, niin asioiden eteen voi tehdä jotain, vähänkin, niillä keinoilla, jotka itse osaa. Jos akateemikko ei halua heilua barrikadilla seivästämässä paskatyönantajia, niin akateemikko voi tehdä edes joskus poliittista tai poliittisesti relevanttia tutkimusta ja popularisoida sitä, tai vaikuttaa yliopiston sisäiseen politiikkaan radikaalisti, liittoutua opiskelija-aktivistien kanssa, olla mukana järjestämässä valtauksia jne. Jos taiteilijan mielestä yhteiskunnallisten liikkeiden kokoukset ovat tylsiä, niin taiteilija voi tuottaa poliittista taidetta ja työntää sitä sellaiseen paikkaan, että sillä myös on vaikutuksia. Puuseppä puolestaan voi veistellä niitä seipäitä, joilla paskatyönantajat teurastetaan. Vallankumouksessa riittää tekemistä jokaiselle, paitsi ehkä poliitikolle

Yritän siis sanoa, että jos politiikka ymmärretään puoluepolitiikkaa laajemmin, niin politiikan tekeminen ei välttämättä vaadi mitään erillistä, opeteltavaa taitoa, toisin kuin vaikka hevosella ratsastaminen. Politiikan eteen voi tehdä jotain sillä, mitä jo osaa tai mitä haluaa opetella. Päätämme joka päivä asioistamme erilaisissa pienyhteisöissä, vastustamme typeriä käskyjä, yhteiskunnalliset konfliktit läpäisevät meidät. Kirjoitamme muotiblogeja, jaamme loputtomasti meikkausvinkkejä ja tuunaamme tietokoneita. Jotkut myös toimivat yhteiskunnallisissa liikkeissä. Jos pystymme kaikkeen tähän, jos meillä on näin paljon kykyjä, niin miksi poliittinen todellisuus on edelleen synkkä? Miksi kuulostamme usein niin voimattomilta ja katkerilta?

Onko vika siinä, että päättäjät eivät vain tajua?

Onko vika siinä, että päättäjiä ei painosteta ja pakoteta tarpeeksi

Vai onko vika siinä, että asioita ei uskalleta ottaa omiin käsiin?

Vai onko vika siinä, että poliittinen autonomia tuntuu vaikealta ja pelottavalta? 

Ollaanko liian reaktiivisia ja liian vähän aktiivisia?

Ollaanko luettu liian vähän Marxia tai ranskalaista filosofiaa?

Onko kyse siitä, että "suomalainen mielenlaatu on sellainen että mielenosoituksia ja vahvasti kantaa ottavia juttuja karsastetaan"?

Onko kyse siitä, että on biljoona erilaista kamppailua mutta ei mitään keinoa yhdistää niitä?

Vihreä rauhoittaa, valkoinen piristää

24.03.2010, 00:10

 

 

Jatketaan zurnalismilla. Haastattelin vuosi sitten dosentti Mikko Ylikangasta Suomen päihdehistoriasta ja sen yhteydestä yhteiskunnan luokkarakenteeseen.

 

Vihreä rauhoittaa, valkoinen piristää - huumeita Suomessa!


 

"Heroiinia, sitä oli sodassa liikaa tarjolla. Korsuissa hyllyillä ja lääkintämiesten laukut täynnä. Yskä kun oli tai kolotti, niin heitettiin heroiinitabletteja käteen, että ota tuosta. Ei sitä ymmärtänyt mitä se oli."

Näin muistelee suomalainen sotaveteraani 1940-lukua Mikko Ylikankaan kirjassa Unileipää, kuolonvettä, spiidiä. Se on ensimmäinen laaja tutkimus, joka käsittelee Suomen varhaista huumehistoriaa. Miksi aiheeseen ei ole kajottu aikaisemmin?

"Poliisin ja sairaaloiden arkistot ovat auenneet vasta hiljattain. Aineisto on ollut hajanaista ja vaikeasti saatavilla", Ylikangas selittää. "Lisäksi itsesensuuri on takuulla vaikuttanut. 20-luvulla huumeet olivat vielä hehkutettu juttu, mutta sen jälkeen niiden käyttö demonisoitiin hyvin nopeasti. Käyttäjät eivät puhuneet ja kustantajat eivät julkaisseet asiasta."

Teos näyttää, että huumekeskustelu ei syntynyt Suomeen tyhjästä vuonna 1960. Laudanumia, heroiinitabletteja ja amfetamiinipitoisia lääkkeitä sai apteekista sadan vuoden ajan: vielä Andy McCoyn mummo osti oopiumia laillisesti. Maan päihdehistorian kohokohtiin kuuluu Duodecim-lääkärilehden 1901 julkaisema teksti, joka ylisti heroiinia lapsillekin sopivaksi lääkkeeksi.

 

Chydeniuksen yrttitarha

 

Valistusajattelija Anders Chydenius tutki ensimmäisenä Suomessa oopiumin valmistusta tieteellisesti. Tutkimustensa pohjalta Chydenius suositteli, että Suomen talousseura ryhtyisi edistämään kotimaisen oopiumin tuotantoa lapsityövoiman avulla - mikä oli tyypillistä merkantilistista ajattelua.

Talousseura kuitenkin katsoi, että kansa väärinkäyttäisi ainetta. Lausunnossa voi nähdä suomalaisen huumekeskustelun tiivistettynä: sivistyneistö holhoaa ja moralisoi rahvasta. Ajateltiin, että kansalle ei saa antaa outoja rohtoja, koska väki ei osaisi huolehtia itsestään, toisin kuin paremmat piirit.

Yläluokan huumeidenkäyttöä katsottiin sormien läpi. Oopiumia ja heroiinia sai apteekista vaivaan kuin vaivaan. Tulenkantajat nuuskasivat kokaiinia innoissaan, ja pääesikunnassa oltiin sodan aikana välillä niin piristeissä, että rauhoittuminen onnistui vain unilääkkeiden voimalla. Ylikankaan kirja dokumentoi, kuinka suomalaiset talvi- ja jatkosodassa hiihtivät amfetamiinin voimalla, paransivat yskäänsä heroiinilla ja karkottivat kivut morfiinilla.

Huumeiden käyttö ei tuolloin ollut laitonta. Se nähtiin kuitenkin jo varhain perverssiksi ja nuoren kansakunnan moraalista selkärankaa hapertavaksi käytökseksi. Juoppoja Suomessa oli ollut vuosisatoja, mutta heitä ei nähty kansalliseksi uhaksi, toisin kuin ulkomailta tulevia eksoottisia nautintoaineita. Huumeet olivat vieraita ja pahoja, eikä niiden nähty kuuluvan täkäläiseen kulttuuriin.

 

Kemikaalikontrolli ja luokkataistelu

 

Oopiumijohdannaisista alettiin keskustella moralistisesti vasta, kun alemmat luokat alkoivat käyttää niitä. Sama kuvio toistui kokaiinin kanssa. Ylikangas kirjoittaa Yhdysvalloista 1800-luvun lopussa:

"Niin kauan kun kokaiini oli ollut valkoisen keski- ja yläluokan huvituksena, ei sen aiheuttamista vaaroista ollut juurikaan pidetty ääntä. Mutta kun kokaiinin stimuloiva vaikutus yhdistettiin mustiin, oli kuin helvetti olisi päässyt irti. Pian kaikkialla lehdissä varoitettiin kokaiinia nuuskaavista mustista, jotka olivat uhka itselleen ja ennen kaikkea vaarana valkoihoisille naisille ja yhteiskunnan moraalille."

Onko huumekontrolli siis kytköksissä luokkasuhteisiin?

Ylikankaan mukaan vastaus on monimutkainen. Kysymykset rikollisuudesta, käytön näkyvyydestä ja käyttäjien varallisuuden ja aseman vaikutuksista muodostavat kiehuvan kattilan. Moraalikeskustelussa yhteys on kuitenkin selvä: alaluokkien päihtymistä on aina kauhisteltu, ja samalla sivistyneistö on saanut pitää milloin viinansa, milloin oopiuminsa.

Mutta kysytään suoraan: miksi heroiinin maailmanennätyskulutus Suomessa ei ollut moraalinen tai yhteiskunnallinen kysymys 1930-luvulla? Miksi lääkäreiden huumeidenkäyttöön ei puututtu?

"Yläluokan käytöstä ei puhuttu. Se ei näkynyt. Toki oli joitakin yksittäistapauksia tiedossa, mutta sitä ei pidetty yhteiskunnallisena ongelmana toisin kuin alempien sosiaaliluokkien huumeilua. Oli ajatus, että sivistynyt ihminen on oman itsensä herra ja kykenee kantamaan vastuun itsestään ja elämäntavoistaan."

Parempien piirien narkomaanit olivat siis huumekontrollin ulkopuolella, koska oletettiin, että he pystyvät huolehtimaan itsestään. Jos oli rahaa ja hyvä kotiosoite, niin huumeiden väärinkäyttö ei kiinnostanut ketään.

Kyse oli pitkälti lainsäädännöstä. Huumeiden käyttö ei ollut rangaistava teko Ylikankaan kirjan käsittelemänä aikana, eli vuosien 1800-1950 välillä. Poliisi puuttui käyttäjiin lähinnä irtolaislain kautta sekä rikosten (salakuljetus, ryöstöt, prostituutio) yhteydessä.

 

Sosiaaliset narkkarit

 

Joskus kuulee väitettävän, että huumeongelma olisi syntynyt kokonaan vasta 1960-luvulla, jolloin huumekontrollia kiristettiin rajusti. Ylikangas ei allekirjoita väitettä.

"Kyse on aste-erosta. Totta kai ongelma paisui 60-luvulla, mutta jos kerran jo 20-luvulla terveydenhoitoalan ammattilaiset, poliisi ja eduskunta puhuivat huumeongelmasta, niin kai silloin täytyy myöntää että sellainen oli olemassa, vaikka se ei ollut vielä niin laaja."

Kovien huumeiden käyttö oli Suomessa pitkään yksinäistä puuhaa, lukuun ottamatta kokaiinia, johon liittyi oma kahvilakulttuurinsa. 60-luvulla psykoaktiivisten kemikaalien kulutus muuttui sosiaalisemmaksi. Amerikan mallin mukaan nuoriso kerääntyi yhteen polttamaan pilveä, vähän niin kuin vanhempansa, jotka joivat yhdessä viiniä tai viskiä.

Suomalainen huumekontrolli oli melko vähäistä sodanjälkaiseen aikaan asti, samoin sen aiheuttamat ongelmat. 50-luvun vaihteessa morfiinia ja heroiinia alettiin säädellä äkillisesti, mikä johti salakuljetuksiin ja ryöstöihin. 

Lietsoiko koventunut kontrolli huumeisiin liittyviä ongelmia?

"Viimeisen 40-vuoden huumepolitiikkaa ei varmaankaan voi pitää kovin onnistuneena. Voidaan myös väittää, että politiikka on itse aiheuttanut lisää ongelmia. Vaikka ei käyttö ongelmatonta ollut ennen kontrollia", Ylikangas tiivistää.

Vuoden satoa

16.03.2010, 00:07

 

 

Mitä hedelmiä täkäläisestä viidakosta on tullut eniten pureskeltua vuoden aikana?

 

Opiskelijatoiminnan sivuilla on lähinnä uutisia, kuvia ja kommentteja, mutta mukaan mahtuu muutama painava teksti:

Miksi valtaamme asuntoja?

Tekstiä on nyt hehkutettu vuoden ajan "parhaana poliittisena manifestina". Jotkut sanoivat, että mitään muuta ei jäänyt viime keväästä mieleen kuin tämä teksti. Syksyllä se nousi uudestaan esiin Asuntotoiminnan yhteydessä. Ehkä tosiaan on mahdollista kirjoittaa konkreettisesti ja kokemuksellisesti ja silti argumentoida kapitalismikriittisesti.

Opiskelijatoiminta: Kokemuksia kapinasta 

OT:n panos Yhteinen yliopisto -pamflettiin. 

 

Revalvaatio.org aloitti vahvasti viime syksynä mutta on hiljentynyt vuoden vaihteen jälkeen. Aiemmissa teksteissä on helmiä:

Vieraantumisesta

Kaunis Marx-tiivistys:

 

Oleellista ei ole siis väittää, että "olemme Todesta Olemuksestamme vieraantuneita" vaan, että kapitalismi tendenssimäisesti vieraannuttaa meitä subjektiivisuudestamme. Siis siitä, mitä me teemme, voimme tehdä ja todenäköisesti tulemme tekemään. 

(…)

Mitä vieraantumisen käsitteellä voidaan saavuttaa kokemuksellisesti?

Yllä viitattiin karkealla tavalla vieraantumiseen ilmiönä, jossa yhteiskunta toimii yksilössä ”jälkiä jättämättä”.

Vieraantuminen on kuitenkin tätä prosessia ristiriitaisempi ilmiö. Se nimenomaan jättää jälkiä, nimittäin kokemuksen, hämmennyksen, ristiriitaisuuden ja päättämättömyyden tunteen. Vituttaa, muttei oikeastaan osaa sanoa miksi. Mutta miksipä ei vituttaisi, jos kantaa subjektiivisuutensa perustavina määreinä äärimmäisen ristiriitaisen yhteiskuntamuodon totaliteettia.

 

Vasemmisto tarvitsee puoluepoliittista aktivismia

 

Se mitä vasemmisto tarvitsee nyt, on avautuma uudenlaiselle puoluepoliittiselle aktivismille. Vihreässä vasemmistokentässä on nyt selvästi käynnissä liikehdintä, jossa etsitään uutta kotia radikaalille poliittiselle liikkeelle ja toiminnalle. Tämä poliittinen liike sitoo yhteen uudella tavalla 1990-luvun ekologista ja moraalista protestia, pätkätyökeskustelun herättämää työväestöä ja alempaa keskiluokkaa, sekä 2000-luvun orastavaa aktivismin muotoa, joka toimii pääsääntöisesti tietoyhteiskunnan, internetin ja sosiaalisten medioiden välityksellä. Prekariaatti on selvästikin se poliittinen liike, joka toi tämän uuden poliittisen konstellaation tai sommitelman mahdolliseksi, mutta prekariaatti ei ole se liike, joka kykenee muodostamaan tästä epämääräisestä liikkeestä uuden, varteenotettavan poliittisen voiman.

Poliittinen liike ja aktivismi tarvitsee aina puoluepoliittista tukea ja kotia, sen ovat 1990-luvun epäonnistuneet protestit osoittaneet. Tarvitaan siis toisaalta ihmisiä, jotka ovat valmiita toimimaan ja ajattelemaan itse asiaa, ilman kiinnostusta puoluepoliittisiin käytäntöihin, yhteiskunnan hyväksyttyihin pelisääntöihin ja kannattajakunnan miellyttämiseen. Toisaalta tarvitaan myös puoluepoliittisen toiminnan osaavaa väkeä, jotka osaavat kanavoida toimintaan rahaa ja käyttää valtaa myös sellaisilla foorumeilla, joille aktivisteilla ei ole mitään asiaa. Katu-uskottavuuden lisäksi tarvitaan siis myös uskottavuutta äänestäjien silmissä, tekoja poliittisilla areenoilla kuten kunnanvaltuustoissa ja eduskunnassa.

(…)

Vain puoluepoliittisen aktivismin kautta ovat ylitettävissä ne poliittiset umpikujat ja niiden fataalit yhteiskunnallis-taloudelliset vaikutukset, joihin oikeistohegemonia on koko Eurooppaa viemässä. Vasemmiston on alettava jälleen voittaa kamppailuja, mutta tämä ei onnistu ilman konkreettista vastakkainasettelua. Aktivistien ja uuden työväenliikkeen yhteistyön kautta näitä kamppailuja on tiedossa, mutta ne ovat myös voitettavissa. 

 

Vasemmisto 4.0

Ulossuljettu nuoriso - väkivallan piikki mellakoista ja koulusurmista

 

Megafoni uudistui vuosi sitten, teki pari voimakasta avausta ja juuttui kolmosnumerossaan harmaaseen Marx-veivaukseen, joka on sinänsä erittäin kyvykästä mutta tuskin sillä on Suomessa kovin montaa lukijaa. Paljon välittömästä käyttökelpoistakin löytyy:

Luokka kriisissä

Ketä vasemmisto enää kiinnostaa?

Prekaari organisaatio

  

Vallankumouksen hedelmillä on mainituista yllättäen eniten rss-lukijoita Googlen perusteella. Muutama hedelmä:

Työväen sivistys

Klassista dialektiikkaa: ylitetään "sivistyksen" ja luokkapuheen välinen vastakkainasettelu puhumalla työväen sivistysliikkeestä.

Suuri kertomus

Haluaisin tämän videoversiona.

Kapitalismi on oikeudenmukaista

Pääoman ensimmäiset sivut pähkinänkuoressa. 

 

Muualla: Takku on muuttunut vähän sekavamman näköiseksi uudistusten jälkeen, mutta Tresquatissa on julkaistu ainakin tämä mielenkiintoinen teksti. Sosialismi.netissä on julkaistu uutisia ja artikkeleita ulkomailta, pari esseetä ja haastattelu. Sitten on uusi vasemmistoblogi: Valvontaoikeus. Uusin tulokas näyttää olevan Julkinen tila.

Muutamia erityisen tiuhaan luettuja poliittisia blogeja:

Anna Kontula

Dan Koivulaakso

Harhautuneita ajatuksia 

Postmoderni identiteetti 

Uudet barbaarit

 

Älkää syyttäkö ihmisiä, vika on politiikassa

10.03.2010, 03:28

 

 

Eduskuntavaaleissa 2007 kolmannes äänioikeutetuista suomalaisista jätti äänestämättä. Viime vuoden eurovaaleissa jopa 59,7 % ei äänestänyt. Puoluepolitiikka ei kiinnosta väkeä. Valtio on yrittänyt rukoilla äänestäjiä epätoivoisilla porkkanoilla. Nuorille on postitettuja "nuorekkaita" äänestysflaikkuja. Nyt vuoden 2011 eduskuntavaalit on päätetty siirtää huhtikuulle, jotta olisi "paremmat äänestyssäät".

Mutta vika ei ole säässä tai ihmisissä vaan itse politiikassa.

Politiikasta on tullut ihan vitun tylsää.

Mitä jos politiikasta tulisi mielenkiintoista?

Jotta niin kävisi, täytyisi tajuta, että politiikka on muutakin kuin puolue- tai bisnespolitiikkaa.

Jotkut ovat Suomessa tajunneet sen jo 1980-luvulla. Kasarin ja tämän päivän välissä on pieni suuri kertomus.

Mistä nyt ottaa työkaluja porvareiden lyömiseen ja autonomian rakentamiseen? Miten taivuttaa halumme tuhoamaan meitä kontrolloivat lonkerot? Miten nauttia elämästä?

 

Yksi vanha mutta täällä kovin vähän käytetty ehdotus työkalupakiksi: CrimethInc.

En nyt tarkoita, että luopuisimme deodorantin käytöstä, vaan että oppisimme Crimethincin paremmista jutuista jotain.

Niin kuin esimerkiksi: politiikkaa voi tehdä suoraan, politiikkaa voi tehdä ilman lässytystä, politiikkaa voi tehdä niin että siitä nauttii. 

Opiskelijatoiminnan "radikaali demokratia" -lukupiirissä luettiin "Your Politics Are Boring As Fuck" -tekstin lisäksi

Forward!

Miksi rakastan varastaa suurten ketjujen myymälöistä 

Join the Resistance: Fall in Love 

Crimethinc on löyhä, soluista koostuva "entisten työläisten kollektiivi", joka nousi 1990-luvun puolivälissä pohjoisamerikkalaisista punk-piireistä ja alakulttuurizineistä. Se koostuu palkkatyötä pakenevista taviksista, joilla on antiautoritaarinen ja antikapitalistinen ote elämään ja politiikkaan.

Kyseessä ei ole mikään järjestö tai yhtenäinen liike, vaan enemmän brändi tai anonyymi tägi, jonka kuka tahansa voi omaksua ja lätkäistä omaan juttuunsa. Vähän niin kuin eläinten vapautusrintama EVR: kuka tahansa voi tehdä aktioita ja iskuja sen nimissä (muutama EVR:n tuhopoltto onkin USA:ssa yhdistetty Crimethinciin). Muita Crimethincin logon alla tehtyjä juttuja ovat monet globalisaatiokriittiset protestit, Unabomberin presidentinvaalikampanja, republikaanien nettisivujen hakkeroiminen, talonvaltaukset, erilaiset korttelitason pienorganisaatiot ja vuosittaiset Crimethinc-konferenssit, joissa järjestetään keskustelujen ja kadunvaltausten lisäksi vaikkapa tiirikointityöpajoja. Nämä tapaamiset on herättäneet FBI:nkin huomion: ainakin kolmena vuotena FBI on soluttautunut konferenssiin urkkimaan todistusaineistoa oikeudenkäyntejä varten.

Crimethincin anarkismi ei suinkaan ole mitään vakavanaamaista (ja se on muutenkin kaukana niistä suomalaisista anarkismin temppelin vartijoista, jotka ovat jääneet ysärille). Tämä tulee esiin jo kollektiivin nimessä: CrimethInc, "rikollinen ajattelu" tai "ajatusrikos" tai "rikostehdas". Vastaavia leikkejä ja itseparodioita on kollektiivin julkaisut täynnä. Tämä on keskeinen juttu Crimethincissä: politiikan tekemisen on oltava nautinnollista myös tekijöilleen ja seurattava tekijöidensä haluja. Siksi Crimethinciä usein halveksutaankin vasemmistopiireissä: heidät leimataan "lifestyle-anarkisteiksi" tai "narsistisiksi ja individualistisiksi hedonisteiksi". Marxilaiset eivät tietysti edes vaivaudu lukemaan näin pikkuporvallista humbuugia.

Oli mitä oli, Crimethinc vaatii ja harjoittaa suoraa toimintaa tässä ja nyt:

 

palkkatyömuoto on tuhottava,

sukupuoliroolit on kumottava,

elämästä on tehtävä maksutonta - vaikka sitten dyykkaamalla, taloja valtaamalla & varastamalla suuryrityksiltä,

politiikasta on poistettava välimiehet,

tekijänoikeudet on murennettava: Crimethinc kannustaa avoimeen ja ilmaiseen kulttuurituotantoon ja plagioimiseen,

kaikesta on voitava nauttia: voi tehdä jäynää poliiseille ja liike-elämälle, järjestää performansseja, luoda ja pitää yllä vastakulttuuria,

päätavoite: innostaa ihmisiä valtaamaan omat elämänsä takaisin kapitalismilta

 

Kollektiivin päätoimintaa on kuitenkin propagandan ja erilaisten julkaisujen tuottaminen. Crimethinc on julkaissut kirjoja, lehtiä, levyjä, julisteita… Tyypillisesti kaikki sisältö julkaistaan anonyymisti tai nimimerkillä.

Lukemistoa:

Days of War, Nights of Love

Recipes for Disaster: An Anarchist Cookbook

Expect Resistance

Evasion

Näitä löytää netistä ilmaiseksi. Kirjoja myyvät halvalla esimerkiksi Muutosvoima ja Aamunkoi

 

 

Laitetaan nää puukot sulle selkään pystyyn

04.03.2010, 02:12

 

 

Opintotukea ollaan uudistamassa.  Uudistus on hallituksen linjan mukainen, eli oikeistolainen:

1. Suoritusvaatimuksia kiristetään: jotta saa yhden tukikuukauden, täytyisi suorittaa viisi opintopistettä (nyt 4,8).

2. Opiskelijoita kannustetaan velkaantumaan opintolainalla.

3. Pelkän asumislisän nostaminen veisi tukikuukausia.

4. Opintotuesta tehtäisiin kaksiportainen: alempi korkeakoulututkinto täytyy suorittaa ennen kun saa kaksi viimeistä tukivuotta.

(lähteitä: OpetusministeriöJYVIVAOpiskelijatoiminta

 

 

"Ensin mä olin silleen, että ei perkele…" 

 

Valtiovarainministeriön kannanoton mukaan uudistus ei kuitenkaan ole tarpeeksi oikeistolainen:

 

On kyseenalaista, edesauttavatko johtoryhmän ehdotukset hallituksen perimmäisen tavoitteen, työurien pidentämisen, saavuttamista. Ainakaan ne eivät ole lähimainkaan riittäviä tässä suhteessa. Tarvittaisiin sellainen toimenpidevalikoima, joka varmuudella olennaisesti nopeuttaisi työelämään siirtymistä. Mitään tässä suhteessa tehokasta kokonaisuutta ei tulisi pois sulkea, vaikka se vähentäisi opintotukeen käytettäviä julkisia varoja. Nyt ei ole ensisijaista etuuksien lisääminen vaan vaikutukset perimmäiseen työuratavoitteeseen. 

Erityisen silmiinpistävä on ehdotus, jonka mukaan opintoraha tulisi saattaa indeksisidonnaiseksi. Tämän tapaisen ajattelun yleistyminen johtaa automaattiseen lisämenokierteeseen, jonka hallitseminen ratkaisevasti vaikeuttaa julkisen talouden tasapainon ylläpitämistä.

Tämä koskee myös johtoryhmän ehdotuksia ateriatuen korottamiseksi ja opintorahan huoltajakorotuksen nostamiseksi. 

(OPM:n työryhmän raportin liite

 

 

"…sitten mä olin silleen, että ei saatana." 

 

Emme ole kuitenkaan nähneet vielä mitään: lisää kontrollia! Opetusministeriön asettama työryhmä esittää tonnin lukuvuosimaksua kaikille opiskelijoille:

 

Opiskelijat valmistuisivat nopeammin, jos he maksaisivat esimerkiksi tuhannen euron suuruisen opintomaksun joka lukuvuosi. Näin ehdottaa opetusministeriön työryhmä, joka pohtii korkeakouluopintojen nopeuttamista. Samalla valtion takaaman opintolainan ylärajaa nostettaisiin lukukausimaksun verran.

Maksut tuottaisivat nykyisillä opiskelijamäärillä noin 250 miljoonaa euroa yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rahoitukseen. Sillä voitaisiin esimerkiksi palkata lisää opettajia.

Kaikille opiskelijoille yhtenäinen lukukausimaksu on vain yksi työryhmän vaihtoehtoisista ehdotuksista.

Maksujen lisäksi työryhmässä esillä on ollut maksuttoman opinto-oikeuden rajaaminen yhteen ylempään korkeakoulututkintoon eli 12 lukukauteen. Myös koulutusseteliä ja tulosidonnaista valtionlainojen mallia on mietitty.

Esitykset on määrä luovuttaa opetusministerille 18. maaliskuuta.

Viimeksi lukukausimaksut nousivat esiin, kun koulutuksen vientiä pohtinut työryhmä ehdotti, että kysymys korkeakoulujen maksullisuudesta pitäisi ottaa seuraavan hallitusohjelman valmisteluun. Sen tulkittiin tarkoittavan maksuja myös suomalaisopiskelijoille.

Sen jälkeen lähes kaikki puolueet ovat vakuuttaneet, ettei suomalaisille olla puuhaamassa maksuja.

Pääministeri Matti Vanhanen (kesk) sanoi viime viikolla eduskunnan kyselytunnilla, ettei siihen suuntaan ole otettu edes askelta.

(Ministeriön työryhmä: Kaikille opiskelijoille tonnin lukuvuosimaksu

 

 

 

Facebookissa leviää jo organisointiryhmä opiskelijarähinän järjestämiseksi 18.3, jolloin on myös yliopistojen lakkopäivä

Opiskelijatoiminta: Tonnin lukuvuosimaksu kaikille opiskelijoille?

Eranti: Meillä ei ole mitään hätää 

Oikeistohallitus uhkaa jo opiskelijoiden henkeä tällaisilla esityksillä. Tuhat euroa vuodessa? Opintotukiuudistus? Parin sadan euron mediamaksu? Kokoomuksen toiminta on puhdasta vittuilua: "Laitetaan nää puukot sulle selkään pystyyn ja katotaan miten sää rämmit ja rääit."

Eivätkö kaikki keinot ala olla sallittuja tällaisen kehityksen estämiseksi? 

 

 

 

 

 

 

Poliittisia kemikaaleja

03.03.2010, 01:17

Tämä hedelmä on vuoden pari erehtynyt harrastamaan pientä zurnalismia. Ajattelin julkaista tässä kuussa muutaman pätkän joita ei vielä näy netissä. 

 

   

 

Poliittiset kemikaalit  (2008)

 

Ihmiskunnan historia ei tunne aikaa ilman päihdyttäviä aineita. Historiasta löytyy kuitenkin yhteiskuntia, jotka kontrolloivat jäseniään luokittelemalla eräät kemikaalit huumeiksi ja toiset sallituiksi aineiksi. Kontrolli seurailee yleensä luokkajaon hierarkiaa ja säilyy, vaikka sen kohteena olevat aineet vaihtuisivat. Nykyistä päihdekeskustelua kannattaakin lähestyä luokkahistorian näkökulmasta.

Nykyisen, 1900-luvun alkupuolella syntyneen päihdepolitiikan eetos tiivistyy hyvin Valkoisen talon kuuluisassa tiedotteessa 1980-luvulla. Siinä Nancy ja Ronald Reagan kirjoittavat, että ”huumeet uhkaavat yhteiskuntaamme. Ne uhkaavat arvojamme ja tekevät tyhjäksi instituutioitamme. Ne tappavat lapsemme.”

Lausunto on mielenkiintoinen riippumatta siitä, missä määrin sen väitettä pitää totena. Tulee mieleen kysyä, ovatko huumeet tosiaan kaikkien väitettyjen ongelmien takana, vai voisiko esimerkiksi harjoitetulla sosiaalipolitiikalla olla vaikutusta yhteiskunnan tilaan. Toiseksi huume-sana tiedotteessa vaikuttaa symboloivan kemikaalien ohella jotakin muuta, jonka koetaan uhkaavan ”meidän” terveitä arvojamme, instituutioitamme ja lapsiamme. Millä sanalla ”huumeet” voisi korvata, ja mistä sodassa huumeita vastaan on kyse?

Tanskalaistutkija Ted Goldbergin vuonna 1999 esittämän arvion mukaan viisi prosenttia huumeita joskus kokeilleista tulee niistä riippuvaiseksi. Näiden suhteellisen harvojen huumeriippuvaisten eliniän ennuste on huono, mutta sekin riippuu olennaisesti siitä, kuinka yhteiskunta heitä kohtelee. Yhteiskunnan asenteesta puolestaan kertoo jo se, että muiden sairauksien kohdalla puhutaan yksinkertaisesti terveydestä ja sairauden hoitamisesta, mutta huumeaddiktio määritellään lähtökohtaisesti rikolliseksi  ilmiöksi.

Kriminalisoinnin vuoksi huumeiden käyttäjän kohdalla terveydenhuollon korvaa rikosoikeus, ja henkilön teot ulotetaan hänen identiteettiinsä. ”Narkkari”, ”huumehörhö” ja ”pilvenpolttaja” ovat termejä, jotka määrittävät kohteena olevan ihmisen koko persoonallisuutta. Kemikaalien kontrolloinnista tuskin tarvitsisi tehdä kohdettaan loppuiäksi leimaavaa poliisiasiaa, jos huumepolitiikassa olisi kyse vain käyttäjien terveydestä.

Myös taloudellisesta näkökulmasta nykyinen huumepolitiikka vaikuttaa vaikeatajuiselta. Huumeiden kontrolloimiseen käytetään valtavasti enemmän rahaa kuin huumeriippuvuuksien hoitoon. Silti kansainvälinen huumekontrolli pystyy poistamaan markkinoilta vain 5 - 10 % alkutuotannosta. Lisäksi nykyisten suosikkihuumeiden alkutuotannon vähentäminen esimerkiksi Lähi-idässä tai Etelä-Amerikassa ei ratkaise huumekysymystä, koska uusia synteettisiä huumeita kehitetään ja vanhoja kotikasvatetaan joka päivä, ja molemmille riittää kysyntää.

Epäilemättä ainakin miedompien huumeiden hidas ja hallittu laillistaminen olisi talouden kannalta järkevintä. Kansainvälisen huumekaupan liikevaihto on suurempi kuin öljykaupassa, ja aineiden laillistaminen leikkaisi ison osan laittomasta kaupasta sekä antaisi valtiolle mahdollisuuden saada verotuloja. Kapitalismin näkökulmasta nykyisessä huumepolitiikassa onkin mieltä ainoastaan, jos otetaan huomioon nollatoleranssilinjan mahdollistama luokkakontrolli.

 

Huumeet ja luokallinen järjestelmä

 

Poliittinen muisti on tunnetusti lyhyt, ja erityisen lyhyt se on huumeiden kohdalla. Huumeiden käytön historiallisuus ja luokkapohjaisuus on tehokkaasti onnistuttu unohtamaan. Päihteiden sosiaalihistoriaa tutkineen Tapio Onnelan perusesimerkki on 1930-luvun Suomi. Silloin maassa käytettiin seitsemän kiloa heroiinia vuodessa miljoonaa asukasta kohden – koko maailmassa vain Japani ylsi samalle kulutustasolle. Miksi heroiinin ennätyskulutus ei ollut moraalinen tai yhteiskunnallinen kysymys 1930-luvulla? Miksi se alettiin kokea ongelmalliseksi myöhemmin, kun käyttäjien määrä itse asiassa laski? Miksi huumeista tuli ongelma juuri 1960-luvulla, jolloin huumelainsäädäntöä kiristettiin ankarasti?

Vastauksia voi etsiä kemikaalien kulloisestakin luokka-asemasta. Päihteet ovat luokkasidonnaisia siinä missä muutkin kulutustavarat: erilaisiin sosioekonomisiin tasoihin ja alakulttuureihin liittyvät erilaiset päihteet. Päihteiden käyttö tarjoaa materiaalia yhteisöjä vahvistavien rituaalien luomiseen ja yhteisen identiteetin rakentamiseen. Tämä antaa muille ryhmille mahdollisuuden hajottaa ja hallita kyseisiä väestöryhmiä päihdepolitiikan kautta.

Esimerkiksi heroiinin käyttäminen kuului Suomessa sotien välisenä aikana varakkaamman väestön tapakulttuuriin, ja laajan heroiininkäytön ohella huumetutkimuksessa puhutaan ”yläluokan morfinismista”. 1900-luvun jälkipuoliskolla huumausaineet taas liitettiin erilaisiin uhkaaviksi koettuihin ala- ja vastakulttuureihin. Niinpä tarvittiin uusi huumelainsäädäntö kontrolloimaan näitä ryhmiä, mikä puolestaan loi nykyisen huumeongelman. Riippumatta siitä miten vaarallisia huumeiden väitetään olevan, niitä käytetään kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Jotkut tosin kärsivät käytöstä enemmän kuin toiset. Huumaavien aineiden nauttimiseen puututaan moraalisaarnoilla, laeilla ja väkivallalla, jos käyttäjinä ovat vaaralliset tai epämääräiset ihmiset, kuten siirtolaiset, alakulttuurien jäsenet, aktivistit tai työväki.

1700-luvun Englannissa köyhien työläisten suosima gini kiellettiin samalla, kun porvarit nautiskelivat viskistä. Nykyään amfetamiini ja heroiini ovat laittomia ja moraalittomia aineita samalla, kun amfetamiinia sisältävää Ritalin ja oopiumijohdannaiset kipulääkkeet ovat välttämättömiä. Työväenkulttuuriin kuuluva tupakointi halutaan kitkeä kokonaan pois, samoin alakulttuureihin liittyvä kannabis, ja kuitenkin ylemmät luokat saavat laillisesti painaa töitä psyykenlääkkeiden, unilääkkeiden ja alkoholin voimin.

Luokkahistorian valossa julkisuuden huumekeskustelussa esiin vyörytettävät eipäs-juupas-tutkimukset vaikuttavat välillä pelkältä poliittisesti masinoitavalta kuonalta. Jos huumekeskustelu tarvitsee tutkimustuloksia, niin tutkimustuloksia julkaistaan. Jos tulokset ovat vääriä, niitä ei julkaista – kuten WHO teki kannabis-tutkimuksensa kanssa vuonna 1997.

Mitä julkaistuihin tuloksiin tulee, ne vaihtelevat melkoisesti vuosikymmenen poliittisen tunnelman mukaan. Kannabista vastustettiin 1930-luvulla väittämällä, että aine tekee ”hulluksi”. Kymmenisen vuotta myöhemmin viranomaiset esittivätkin, että oli itse aine miten vaaraton tahansa, se johtaa kovempiin huumeisiin (”porttiteoria”). 1950-luvulla taktiikkaa muutettiin jälleen. Uuden propagandan mukaan kannabis olikin kommunistien maahan tuomaa myrkkyä, jonka tarkoitus oli tuhota Amerikan väestö.

Luokkapohjaisuus ei tietysti ole ainoa syy harjoittaa tiukkaa päihdekontrollia. On esimerkiksi väitetty, että perimmiltään länsimaiden kauhu huumausaineita kohtaan johtuu kemikaalien tavasta kyseenalaistaa kartesiolainen mielenfilosofia, jossa tajunta ja ruumis ovat jyrkästi erillään. Länsimaisen tajunnan normi on ”selvä ja tarkka” rationaalinen laskukone, ja useat huumausaineet rikkovat normia esimerkiksi sekoittamalla eri aistien havaintoja (synestesia), kyseenalaistamalla realistisen todellisuuskäsityksen (hallusinaatiot) tai motivoimalla tekoihin, joita on hankala selittää vesiselvällä järjellä. Vastaavasti kiinalaisten vanha pelko tiettyjä kemikaaleja kohtaan saattaa johtua vahvasta yhteisöllisyydestä, joka huumeiden käyttäjän koetaan pettävän.

Varausten jälkeenkin huumepolitiikka näyttää ensisijaisesti seuraavan luokkajakoa. Se suosii varakkaampaa keski- ja yläluokkaa, valtakulttuuria ja vakiintunutta järjestystä. Richard Nixon teki asian äärimmäisen selväksi vuonna 1970 julistaessaan ”kansallisen hätätilan” huumeiden vuoksi. Tämä tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että yhteiskunnan varoja alettiin kanavoida köyhyyden torjumisesta huumeiden torjumiseen, mikä antoi hallinnolle entistä parempia kontrollimahdollisuuksia huumesodan nimissä.

 

Sota vieraita vastaan

 

Huumekontrollin muuttumiseen liittyy usein vahvasti muun kulttuurin murros, erityisesti siirtolaisuus ja ”vieraiden” elementtien tulo yhteiskuntaan. Kettil Bruun ja Nils Christien kirjoittavat huumetutkimuksen klassikossaan Hyvä vihollinen, että vaarallisin tapa käyttää huumeita on niiden poliittinen käyttö. Helpointa poliittista huumeidenkäyttöä puolestaan on asettaa kemikaalit yhteiskuntajärjestystä uhkaavien vieraiden voimien symboliksi.

Siirtolaisten, etnisten vähemmistöjen ja huumeiden käyttäjien välillä on muutakin yhteistä kuin symbolisuhde. Yhteiskunnan suhtautumista huumeiden käyttäjiin voidaan täysin verrata etnisten vähemmistöjen kärsimään rasistiseen kohteluun. Kuten vähemmistön jäsentä ei arvioida kokonaisuutena, vaan jonkin yksittäisen, tarkoitushakuisesti valitun piirteen, kuten ihonvärin tai uskonnollisten normien kautta, siten jonkin yksittäisen kemikaalin kuluttaminen leimaa käyttäjän koko persoonan.

Vastaavasti valtaväestöä ei leimata väkivaltaiseksi tarkastelemalla vain sen kaikkein väkivaltaisimpia yksilöitä, eikä esimerkiksi alkoholia arvioida vaaralliseksi tarkastelemalla vain rappioalkoholisteja. Sen sijaan etnisiä vähemmistöjä leimataan helposti yksittäisten henkilöiden kautta, hieman kuten huumausaineet halutaan kieltää pahimpien huumeaddiktien vuoksi.

Kannabiksen historia on konkreettinen esimerkki vierauden ja huumepolitiikan yhteydestä. Länsimaiden pitkä ja työläs sota kannabista vastaan alkoi Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa, jolloin maahan muutti paljon siirtolaisia Meksikon vallankumouksen jälkeen. Työläiset toivat mukanaan kulttuurin, johon liittyi marihuanan virkistyskäyttö. Sitä ennen hamppua oli käytetty Yhdysvalloissa lähinnä tekstiiliteollisuuden materiaalina ja lääkeaineena. Vasta vieraiden siirtolaisten tuoma hamppukulttuuri sai viranomaiset pelkäämään kasvia ja lopulta kriminalisoimaan sen vuonna 1930. Kiinalaissiirtolaisten käyttämä oopiumi (kiellettiin 1875) ja afrikkalaisten kokaiinikulttuuri (kiellettiin 1970) ovat myös hyviä esimerkkejä.

 

Nollatoleranssi huumesodan nykymuotona

 

Huumeita, ilkivaltaa ja katutaidetta on Yhdysvalloissa ja Euroopassa 1990-luvulta alkaen vastustettu nollatoleranssipolitiikalla, jonka tarkoitus on tuhota ja ennaltaehkäistä kyseiset ilmiöt kokonaan ja ehdottomasti. Käytännössä tämä on johtanut erilaisten ”riskiryhmien” mielivaltaiseen kontrollointiin. Helsingin Stop Töhryille -kampanjaa vastustavalla nollatoleranssi.info-sivuilla kirjoitetaankin, että nollatoleranssi on ”ennen kaikkea eräänlainen taikasana, jolla voidaan julkisessa keskustelussa oikeuttaa ja perustella mitä tahansa”.

Mikä sitten varsinaisesti yhdistää esimerkiksi katutaidekulttuuria ja huumausaineita? Molemmat uhkaavat keskiluokan vaalimaa puhtauden ideaalia. Graffitit ja ”töhryt” koetaan epämiellyttäviksi ja likaisiksi. Samaa ajatellaan huumeiden käyttäjistä: tarvitsee vain ajatella valistuskuvia verisistä heroiinineuloista, märkivistä pistopaiseista ja piristeiden käyttäjien romahtaneista kasvoista. Tai ehkä pelkkä mielikuva ”tyypillisen pilvenpolttajan” tahmaisista rastoista riittää.

Hygienian ohella huumausaineet ja (katu)taide kyseenalaistavat porvarillisen hyödyllisyyden ihanteen. Aineiden käyttäminen ja katutaiteen tekeminen näyttäytyvät välittömästi hyödyttöminä aktiviteetteina, joista markkinat eivät kostu (paitsi tietenkin siivous- ja turvallisuuspalveluiden suhteen). Tietysti huumeiden pelko on samalla myös konkreettisesti työkyvyn ja työhalun menettämisen pelkoa, jota porvarillinen (tai yleisemmin suomalainen) kulttuuri ei hyväksy.

Nollatoleranssipolitiikka ei ole missään päin maailmaa juurikaan onnistunut vähentämään huumeiden käyttäjien määrää. Tätä voi täysin verrata muinaisten, täysin epäonnistuneiden alkoholin kieltolakien vaikutuksiin Suomessa tai Yhdysvalloissa. Molemmissa maissa kieltolaki johti järjestäytyneen rikollisuuden hyötymiseen ja väkivallan lisääntymiseen.

Nollatoleranssin myötä huomio on kohdistunut köyhien ja vähemmistöjen pikkurikoksiin rikollisorganisaatioiden sijaan. Poliisin toiminta vaikuttaa tietenkin sitä tehokkaammalta, mitä vähemmän epäsosiaalisiksi mielletyt ilmiöt näkyvät katukuvassa. Viranomaisille myönnetään ehkä enemmän määrärahoja, ja poliitikot voivat kerätä ääniä kovalla huumelinjalla. Samalla huumeiden käyttäjien ja viranomaisten väliset suhteet kuitenkin kärjistyvät ja ilmiöihin liittyvät ongelmat siirtyvät maan alle.

Myös uusimman tieteen valossa huumeiden nollatoleranssi vaikuttaa omituiselta. Maailman terveysjärjestön WHO:n vuoden 2008 tutkimus osoittaa, että huumeita käytetään vähemmän maissa, joissa huumelaki on sallivampi. Miedot huumeet laillistaneessa Alankomaassa erityisesti nuoret aikuiset käyttävät kannabista suhteellisen vähän, kun taas ankaraa kontrollipolitiikkaa harjoittavassa Yhdysvalloissa käytetään enemmän huumeita ja alkoholia kuin useimmissa tutkimuksen kohteena olleissa maissa. Nollatoleranssille onkin tässä tilanteessa vaikea keksiä muuta oikeutusta kuin – jälleen kerran –  tarve kontrolloida alempia sosiaaliluokkia kemikaalikulttuurin kautta.

 

  

 

Kirjallisuutta

Bruun, Kettil & Christie, Nils, Hyvä vihollinen. Weilin + Göös 1986.

Onnela, Tapio (toim.): Pyhä huumesota. Huumepolitiikan pelkoja ja utopioita. Visio 2001.

Kaukonen, Olavi & Hakkarainen, Pekka (toim.): Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Gaudeamus 2002.

Kilpeläinen, Tapani & Omaheimo, Jussi: ”Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku”. Niin & näin 3/2007.

Viridis. Vihreä verkkolehti. Kesä 2000. http://www.kaapeli.fi/viridis.

Armeija pilaa valtion ja yksilön

21.02.2010, 01:49

 

 

Viime vuosina on vouhotettu "työurien pidentämisestä". Opiskelijoita on yritetty ruoskia valmistumaan nopeammin, ja vanhoja työntekijöitä on syyllistetty liian varhaisesta eläkkeellejäämisestä. Kuitenkin vasta nyt on alettu kiinnittää huomiota olennaiseen työuria lyhentävään seikkaan eli miessukupuolen pakolliseen asepalvelukseen. Pakkoarmeija pilaa valtion kalleudellaan:

 

Asevelvollisuuden näkymättömät kustannukset Suomelle ovat samaa suuruusluokkaa kuin puolustusbudjetti, arvioi kansantaloustieteen professori Panu Poutvaara. Valtio menettää verotuloja, koska armeija lyhentää nuorten työuria.

Poutvaara on kansantaloustieteen professori Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut asevelvollisuuden kansantaloudellisia vaikutuksia lähes vuosikymmenen. Hän sanoo, että vastoin yleistä käsitystä asevelvollisuus on Suomen taloudelle kallis järjestelmä.

- Valtion budjetissa näkyvien menojen tuijottaminen ei riitä. Kansantaloudellinen kokonaishinta on suuri, koska nuorten työurat viivästyvät, Poutvaara selventää.

(YLE: Tutkija: Asevelvollisuus tulee Suomelle kalliiksi

 

Armeija pilaa helposti myös yksilön (huumorintajun menetys, auktoriteettiuskon juurtuminen) ja hänen työuransa, sillä muualla maailmassa inttifaneja ei katsota hyvällä:

 

Eteläamerikkalaisessa maassa toimivan suomalaisyrityksen paikallisjohtaja ihmetteli, miksi emoyhtiön johtajisto piti näkyvästi esillä cv-tiedoissaan sotilasarvojaan ja kehuskeli maanpuolustuskursseillaan.

"Armeijaan menevät töihin vain lahjattomat tai väkivaltaiset ihmiset. Meidän liikekumppanimme eivät halua asioida sellaisten kanssa", hän selitti ja suorastaan aneli johtajistoa poistamaan armeijaviittaukset yhtiön nettisivuilta. 

(Taloussanomat: Armeija voi pilata urasi

 

Luonnollisesti asevelvollisuusarmeija olisi lopetettava paitsi taloustieteellisistä myös ja varsinkin poliittisista syistä: asevelvollisuus pitää yllä sukupuolten välistä epätasa-arvoa, riistää nuorilta miehiltä itsemääräämisoikeuden pahimmillaan yli vuodeksi sekä edistää väkivaltaista ja seksististä kulttuuria. Mutta jos asevelvollisuus saadaan tuhottua vetoamalla vaikka sitten sen työuria lyhentävään vaikutukseen, niin olen erittäin tyytyväinen.

t. kutsuntapakolainen jo vuodesta 2007

Paskaduunarit: Keskisormea työnostajille

10.02.2010, 03:45

 

 

Paskaduuni. Sana lausuttiin eräänä päivänä toukokuussa 2006. Seuraavana päivänä se palasi tuhatkertaisena. Kesäkuuhun mennessä paskaduuni oli tuottanut niin paljon vaikutuksia, ettei niiden arvoa voinut enää mitata tavanomaisilla mittareilla. Paskaduuni seikkaili pääkirjoituksissa, hiekkalaatikoilla, asiantuntijoiden tv-esiintymisissä, mielipideteksteissä, blogeissa ja kahvipöydissä. Viime vuonna paskaduuni palasi kirjamuodossa ja ilmailualan lakkona.

Toissaviikolla paskaduuni palasi Aamulehdessä. Pirkanmaalaisen yrityksiä edustavan kauppakamarin toimitusjohtaja Tommi Rasila

 

miettii, onko meillä varttumassa nuorten ryhmä, joka "ulkoistaa" itsensä työelämästä.

- Tarkoitan sellaista porukkaa, joka ei ole saanut kotoa tai mistään muualtakaan oikeanlaista työnteon mallia tai työn iloa. Luovuttaminen on tapahtunut jo koulussa, eikä työelämään tullessa ole perustaitoja eikä asennettakaan, Rasila sanoo.

Erityisen kimpaantunut hän on siitä, että kielenkäyttöön on pesiytynyt termi "paskaduuni".

- Sen käyttämisestä pitäisi säätää raipparangaistus, koska se on hirveää toisten työn vähättelyä. Haluan kysyä, kuka on se joku muu, joka tulee tekemään ne työt, jotka eivät kelle tahansa kelpaa. 

(Aamulehti: Laman uhreja vai laiskureita?

 

Voimme vastata toimitusjohtajan kysymykseen: kyllä, "meillä" on varttumassa nuorten ryhmä, jonka elämässä on muutakin kuin palkkatyön "tarjoama" elinkautisura. Eikö ole ihan johdonmukaista ulkoistaa itsensä työelämästä, joka perustuu työntekijöiden ulkoistamiselle, kyykyttämiselle, joustamiselle, alistamiselle, juoksuttamiselle, kaappaamiselle, hyväksikäyttämiselle, huijaamiselle, ahdistamiselle, kiusaamiselle ja vieraannuttamiselle.

Vastausta voisi jatkaa erään 2008 julkaistun kirjan esipuheen sanoin: "Jos työpaikat eivät enää ole demokratian ja solidaarisuuden luomisen paikkoja, jos niitä hallitsee yhä useammin kaikkien sota kaikkia vastaan, yksi syy on varmasti se, että työntekijöillä ei ole enää työpaikoillaan todellisia valtuuksia neuvotella palkoistaan ja taistella oikeuksistaan. Kuinka mitään todellista solidaarisuutta ja demokratiaa voisi syntyä ilman demokraattisia käytäntöjä, joissa ihmiset ajavat yhdessä omia asioitaan. Työpaikkojen siivoaminen demokratiasta on Suomessa ay-liikkeen ja työnantajien yhteisen sopimuksen tulos."

Yksi juttu tosin ihmetyttää. Aamuporvarin jutussa sanotaan, että noin kolmasosa nuorista on niin "työhaluttomia", "työelämästä vieraantuneita", "veteliä" ja "asennevammaisia", "ettei normaalista työnteosta tahdo tulla mitään". Ihan hyvä kehitys, mutta miksi vain kolmasosa? Mitä kummaa loput nuoret tekevät? Mikä saa heidät juoksemaan yhteiskunnan 50 vuoden päästä ehkä lupaamien palkintojen perässä nuolemassa työnostajia, myymässä ruumistaan ja kauppaamassa aivojaan? Täytyyhän heidän tietää, että me olemme maailmanhistorian ensimmäinen sukupolvi, jonka elintaso on huonompi kuin heidän vanhempiensa. Eikä yhteiskunnan ja työelämän muutos ole tietenkään vain sukupolvikysymys, kysykää keltä tahansa ei-kokoomuslaiselta viisikymppiseltä tai lukekaa Juha Siltalaa. Katsokaa tuloerojen kasvua, mielenterveystilastoja…

 

Paskaduuni-kimpaantumisensa kanssa toimitusjohtaja on kuitenkin hutikassa. Kuten Ilmailualan unioni viime syksyn lakkotiedotteissaan tarkensi, duunin paskuus ei koske sisältöä, vaan muotoa. Siivouksesta, nettidesignista tai laukkuapinoinnista tulee paskaa huonojen työehtojen, ahdistavan työilmapiirin ja nopean työtahdin vuoksi, ei työn sisällön takia.

Antakaa vastikkeeton ja ehdoton perustulo vähintään 800 e kuukaudessa, niin jotkut meistä ehkä harkitsevat palkkatyötä uudestaan: silloin voisi jättää stressaamisen vähemmälle ja keskittyä itse asioihin.

Kansan Uutisissa on hyvä kolumni, joka kattaa taloudellisen elämäni aika tarkasti:

 

Kaikille ei ole tässä maassa tällä hetkellä töitä tarjolla. Moni tekee työtä elämättä tuloillaan. Moni tekee työtä käytännössä katsoen ilmaiseksi. Moni tekee tärkeää työtä, jolle ei suoraan voida laskea tiettyä tuottavuutta. Moni tekee työtä, jota yhteiskunta ei edes määrittele työksi. Mikään näistä ei ole edes ihmisen omaa kykenemättömyyttä, se on yhteiskunnan mätä kohta.

Pätkätyöläiset, vuosikausia ketjutettuja määräaikaisuuksia tekevät, ilman työsopimusta työskentelevät, ilman vakituisen työsuhteen etuja työskentelevät, taiteilijat, opiskelun ohella työskentelevät, muut kahta tai useampaa työtä tekevät, lasten saannin vuoksi työelämän ulkopuolella olevat, omaishoitajat – päin naamaa syljettyjen listaa voisi jatkaa loputtomiin. Siitä vain tulisi oksettavan pitkä. Vähintään yhtä pitkä tulisi yhteiskunnallisesti haitallista työtä tekevien listasta. Pörssikikkailijoista, wahlrooseista ja muista, joita palkitsemme heidän perseilystään.

Riittävä perustulo on ajattelemisen arvoinen ratkaisuehdotus siihen suureen epäkohtaan ja vääryyteen, ettei kaikilla ihmisillä yhteiskunnassamme ole mahdollisuutta ihmisarvoiseen elämään. Sen oikeuden puolesta soisi jokaisen vasemmistolaiseksi itsensä mieltävän kamppailevan viimeiseen asti.

(Perustulokeskustelua poteroista)

 

Jos Demos Helsingin tekemä selvitys "hyvästä työelämästä" pitää paikkaansa, tulevaisuus saattaa olla parempi:

 

Vanhassa, vuosikymmenten takaisessa työkulttuurissa on totuttu siihen, että ihmisiä pitää käskeä. Nyt 85 prosenttia nuorista hankkii keski-asteen tai korkeakoulutuksen. Ja mitä enemmän he istuvat koulussa, sitä suuremmat odotukset heillä on ja sitä vähemmän he suostuvat komenneltaviksi.

[…] sellainen aika ei enää palaa, että kaikki kokisivat velvollisuudekseen tehdä henkensä pitimiksi mitä tahansa työtä.

(Aamulehti, em.) 

 

Ihmiset pakenevat työstä, kun työ on paskaa. Kaikkien sukupolvien paskaduunareiden pitäisikin yhdistyä ja näyttää työnostajille yhteistä, suurta ja sykkivää keskisormea, kun nämä eivät takaa kunnon palkkaa, siedettäviä työehtoja sekä - perustuloa. 

 

 

Postmoderni epäpolitiikan filosofia

02.02.2010, 02:29

 

Se väärä käsitys postmodernista 

 

Olin jo luvannut, ettei 2010-luvulla mainita enää termejä kuten "postmoderni". Olen pahoillani.

Tuija Pulkkisen Postmoderni politiikan filosofia (1998) lienee hyödyllisimpiä suomeksi ilmestyneitä poliittisia väitöskirjoja. Teos esitteli politiikan teorian nykykeskustelun useammallekin teinille (sillä kokemukseni mukaan teosta ovat eniten lukeneet juuri teinit), onnistui käsittelemään postmodernia kerrankin uskottavasti ja selkeällä kielellä sekä kohosi yhdeksi parhaimmista "Foucault’n genealogiaa idiooteille" -oppaista. Kirjaa taidettiin tankata myös Helsingin aktivistipiireissä joskus 2005-2006, ja tuolloin Pulkkinen kävi myös puhumassa Nuorten filosofiatapahtumassa - taas teineille.

Lyhyesti tiivistettynä kirja esittelee sellaista poliittista ajattelua, jossa poliittinen toimija ymmärretään vallan rakenteissa muodostuvaksi avoimeksi prosessiksi, eikä vapaaksi yksilöksi tai suljetuksi yhteisöksi niin kuin liberaalissa ja hegeliläisessä perinteessä. Moderni ajattelu pyrkii kuorimaan kerroksia, jotta löytäisi niiden alta oletetun ytimen (esimerkiksi aidon minän, vapaan tahdon tai vastaavan), kun postmoderni hylkää oletuksen ytimestä ja perustasta ja operoi pelkillä kerrostumilla ja niiden sarjoilla. Tämä klassinen kanta on peräisin Foucault’lta sekä Deleuzelta - jostain syystä Pulkkinen ei kertaakaan viittaa jälkimmäiseen. Itse politiikasta Pulkkisen teos esittää Lyotardiin tukeutuvan "agonistisen" tulkinnan, eli siinä ymmärretään politiikka keskustelun, intressitaistelun tai yleistahdon ilmaisemisen sijaan erilaisuuksien kamppailuksi ja kilpailuksi, jonka tavoitteena ei ole konsensus.

 

Kirjaa vastaan on joskus nostettu kysymys osuvuudesta. Esimerkiksi eräs arvostamani Hegelin ja Marxin tuntija arvioi teoksen hegeliläis-marxilaista poliittista subjektia koskevat osuudet "täydeksi paskaksi". Ehkäpä marxilainen subjekti ei tosiaankaan palaudu kantilaisittain ymmärrettyyn itse itseään sääntelevään orgaaniseen yhteisöön, kuten Pulkkinen ideaalityypillään tuntuu esittävän. No, Pulkkinen esittää kirjassa yhtä ja toista sellaisella olkinukketyylillä, jolla postmodernia itseään usein on kuvattu. Osuvuutta enemmän teoksessa kiinnostaa näin jälkikäteen sen esteettisyys ja perimmäinen epäpoliittisuus - piirteitä, jotka tuntuvat vihjaavan kirjan esittämän politiikkakäsityksen ja nykyisen liberalismin läheisyyteen.

Yllä linkattu arvostelu tiivistää Pulkkisen politiikan tavoitteen: "… pysyvä erimielisyyden tila, jossa toimijat esittävät arvostelmia esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden tunteen perusteella, ei minkään valmiin ohjelman perusteella." Tämä on aika tarkka kuvaus nykyisen liberalismin käytännön toiminnasta. Esitämme mielipiteitä ja moralisoimme tunteidemme perusteella, emmekä oleta että saisimme kaikki käännytettyä puolellemme tai että toimintamme ylipäätään johtaisi yhtään mihinkään. Mikä tärkeintä, meillä ei ole mitään ohjelmia, koska sellaisiin ei enää uskota ja jos uskottaisiin, ne koettaisiin vain alistaviksi. 

Pulkkinen kirjoittaa "kulttuurien kohtaamispisteestä" (s. 238) ja "monikulttuurisuudesta, jossa eroja kunnioitetaan ja edistetään" (s. 239). Olisiko Foucault voinut puhua tällaisesta? Nämä ovat tavoitteita, jotka postmoderni liberalismi on täydellisesti omaksunut. Milloin liberalismi oikeastaan on viimeksi ollut sellaista kuin millaisena se Pulkkisen kirjassa näytetään? Ehkä tietyissä vanhan koulukunnan analyyttisten valtiofilosofien teksteissä. Mutta jos on viimeisen viidentoista vuoden aikana lukenut Helsingin Sanomia tai Zizekiä, niin ei ole voinut välttyä postmodernin liberalismin dogmeilta ja niiden kritiikiltä. Eivät erot liberalistista politiikkaa uhkaa, päin vastoin! Kaikki liberaalithan ovat multikulturelleja eron peukuttajia, jotka vaativat toiseuden kunnioittamista ja erilaisuuden suvaitsemista, eikä heidän puheensa lopulta eroa kirjan "postmodernista" puheesta kovinkaan paljon, mitä he nyt välillä vaativat universaalia-jotakin.

Itse asiassa jo 1990-luvulla kirjoitettu Hardtin ja Negrin Imperiumi analysoi postmodernia yhtenä tietokapitalismin kasautumisvaiheena, jossa "postmodernit erot" ja "dekonstruoidut identiteetit" laitetaan tuottamaan lisäarvoa. "Imperiumilla riittää työtä kaikille." Sokeus tälle kiinniottomekanismille on yksi merkki siitä, mihin postmoderni materialismin ja erityisesti kapitalismianalyysin hylkääminen johtaa. Postmodernikin on eräänlaista idealismia - jossa politiikkaa tehdään korkeintaan analysoimalla loputtomiin kriittisesti erilaisia kulttuurituotteita, diskursseja, kuvia, elokuvia, jne.

Kuinkahan korkealta tällainen ajattelu lopulta ylittää arvostelemansa "arvovasemmistolaisen" liberalismin? Kaikki kirjat toimivat tosiaankin sommitelmina, jotka kytkeytyvät ajallisiin ja paikallisiin ympäristöihinsä. Nykyään Pulkkisen teos voisi hyvin lukea esittelemänsä postmodernin ajattelun liberaalin "epäpoliittisen politiikan" perinteen jatkoksi.

 

Pulkkisen kirjasta pitäisi säilyttää itse "postmodernin politiikan filosofian" radikaali ydin (sic), eli liberalismin ja vanhan hegelismin kritiikki, genealogia ja ei-perustahakuinen ajattelu. Tätä ydintä voi yhä käyttää vapauttavasti tietyillä alueilla, erityisesti niillä, joilla on edelleen pakko pelata identiteettikäsitteillä. Toinen erittäin tärkeä pointti kirjassa on Foucault’n valtakäsityksen selventäminen ja johtopäätösten vetäminen: koska valta on suhdeverkosto, joka ulottuu kaikkialle, "vallan alta ei pyritä pois vaan tavoitteena on aikaansaada muutoksia vallassa".

Samalla kun arvostaa näitä kohtia pitäisi pystyä heittämään pois kirjan epäpoliittinen ja postmoderniin liberalismiin kytkeytyvä politiikkakäsitys. Olisi aika liikkua eteenpäin (edistystä, sic!). Tämä politiikasta.

Filosofisesti Postmodernin politiikan filosofian suurin heikkous on sen kyvyttömyys havaita omaa kantilaisuuttaan. Kun Pulkkinen arvostelee hegeliläis-marxilaisen poliittisen ontologian perinnettä kantilaisuudesta, hän ei näe postmodernia itseään kantilaisuutena. Postmoderni ajatteluhan nimenomaan nostaa Kantin transsendentaalifilosofian n:nteen potenssiin historisoimalla, politisoimalla, metatasottamalla jne. Zizekin vitsiä mukaillen: postmodernissa ajattelussa kahvikuppia ei voi sanoa kahvikupiksi ottamatta huomioon biljoonaa transsendentaalista kehystä, joiden läpi havaintomme kahvikupista suodattuu: länsimainen metafysiikka, historia, kieli, valta, sukupuoli, oidipuskompleksi…

Todella (sic) radikaali politiikan filosofia onnistuisi ohittamaan kantilaisen viitekehyksen kokonaan. Se tarkoittaisi loputtoman etäännyttämisen, rajallisuuden ja lykkäämisen hylkäämistä sekä mahdollisesti paluuta jonkinlaiseen (ei kuitenkaan dogmaattiseen) absoluuttisuuteen. Ennen kaikkea se tarkoittaisi materiaalisuuden vakavasti ottamista.

Pulkkisen teos vastaa jälkimmäisen väitteeseen yrittämällä "dekonstruoida" jaottelun materialismi-idealismi, mutta tämä on jokseenkin sama hanke kuin yritys purkaa vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelu. Sitäkin on yritetty, mutta jostain syystä yritykset tulevat useimmiten oikealta päin ja päätyvät keskustaan.

 

Ps. Lukekaa, oikeasti, Pulkkisen kirja. Se on hyvä.

“Tuotteliaisuus ei tuota paskaakaan”

24.01.2010, 17:11

 

 

Standardikritiikki akatemiassa, yrityksessä ja hallituksessa komentavaa innovaatioretoriikkaa vastaan on sen lyhytnäköisyyden osoittaminen. Kritiikki sanoo, että vaikka hyväksyttäisiin innovaatipuheen taustaoletukset (talouskasvu, tuotteistaminen, huippuyksilöiden tuottaminen jne.), niin innovaatiopolitiikka itse asiassa estää omien päämääriensä saavuttamisen, koska sen käyttämät kontrollikeinot rajoittavat luovuutta, stressaavat ja hierarkisoivat ihmisiä, eivät tuota erityisen huimaa talouskasvua, eivät lisää tuotteistettavien innovaatioiden määrää eivätkä helpota "huippuyksilöiden" tuotantoa.

Kritiikki pitää paikkaansa. En kuitenkaan viittaa otsikolla kritiikin osoittamaan ristiriitaan, vaan aivan toiseen juttuun.

 

Yhteiskunnallista keskustelua on hauska seurata. Sen kehitys noudattaa tieteellisten teorioiden muodostumista. Ensimmäinen vaihe on väitteen täydellinen ohittaminen epärelevanttina, naurettavana, typeränä tai marginaalisena. Toisessa vaiheessa väitettä arvostellaan ankarasti ja se pyritään tyrmäämään niin rajusti, ettei keskustelussa ole mitään oikeudenmukaisuutta. Kolmannessa vaiheessa väitettä pidetään itsestäänselvyytenä, jossa tosin on joitain pieniä ongelmia (yleensä väitteessä on "vähän jotain liian radikalia, joten täytyy hienosäätää"). Tässä vaiheessa väite on täysin hyväksytty positio yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Perustulokeskustelu on kokenut tällaisen kehityksen. 2006 perustulo tyrmättiin jokaisen työpaikan kahvipöydässä. 2007-2008 sitä haudottiin kaikkialla Keskustanuorista Vihreisiin. Nykyään jonkinlaisen perustulon vaatiminen alkaa olla itsestään selvää kaikkialla SAK:n ulkopuolella.

Tämä on ollut suurimmaksi osaksi hyvä kehityskulku, jonka seuraavat vaiheet toivottavasti liittyvät opintotuen ja yleisen sosiaaliturvan asteittaiseen muokkaamiseen perustulomaisemmaksi, taloudellisten laskelmien tekemiseen ja poliittisen paineen luomiseen.

 

Pyydän anteeksi, että en päätä postausta tähän, vaan monimutkaistan keskustelua ja pakenen hetkeksi luokkakantaisesta luokkarintamasta. Vaikka kannatankin perustuloa varauksettomasti jne. niin olen monen muun kanssa alkanut epäillä osaa siihen liittyvästä keskustelusta. Tämän postauksen taas joltain suomiräppäriltä lainattu otsikko viittaa negatiivisesti argumenttiin, jolla osa uudesta vasemmistosta on perustellut perustuloa.

Argumentin mukaan - kärjistettynä - me tuotamme tietotaloudessa (uusi talous, uusi työ, immateriaalisen työn hegemonia, postfordismi, tietokykykapitalismi jne. jne.) koko ajan ilmaiseksi taloudellista arvoa ja siksi meille kuuluu perustulo. Tuotanto on kaikkialle levittäytynyttä, epämääräistä ja välitöntä, eikä sitä voi mitata. Silti se on kapitalisteille välttämätöntä, he eivät vain halua maksaa siitä.

Jatkoksi usein esitetyn väitteen mukaan tuotannon välittömyydestä seuraa myös politiikan ja kapinan välittömyys:

 

Prekariaatin taloudellinen kamppailu perustulosta on myös välittömästi poliittista: se koskettaa suoraan älyn käyttöä, liikkuvuutta ja elämän mahdollisuuksia, siis demokratiaa ja demokraattista yhteiskuntaa.

Näin on siksi, että äly, kommunikaatio, vuorovaikutus ovat nykyään myös taloudellisen toiminnan keskiössä.

(Uusi työ ja prekariaatti)

 

Tai niin kuin itse muotoilin semiotiikan esseessä 2007:

 

Ihmisten ilmaiseksi tuottama analoginen yhteiskunnallinen rikkaus – yhteinen äly, kommunikaatiorihmastot, persoonallisuus, omalla ajalla hankittu semioottinen kompetenssi, kielitaito, tietotaito ja hiljainen tieto, tiimityökokemus ja yleinen sosiaalinen kyvykkyys – digitalísoidaan ”tehdyiksi lopputuotteiksi” tai ”tuloksiksi”, joista sitten maksetaan palkkaa. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että nykyisessä taloudessa tuotantoaika on analoginen, mutta kapitalismi digitalisoi sen, erottaa keinotekoisesti työ ajan ”vapaa-ajasta” ja maksaa vain edellisestä, ikään kuin ”tehty työ” olisi erotettavissa sen edellyttämästä sosiaalisen infrastruktuurin, kykyjen, potentiaalien ja resurssien tuotannosta.

Tuotanto on jatkuvaa ja työ levittäytyy koko elämän alueelle, mutta palkka tulee edelleen vain työsuorituksesta. Postfordistinen talous toimii analogisesti, mutta palkkatyö- ja sosiaaliturvamallit ovat juuttuneet digitaaliseen fordistiseen ajatteluun. [Ja siksi meille pitäisi maksaa perustuloa.]

(Semiokapitalismi)

 

Argumentti ei ole täysin viidakossa. Mitä vikaa siinä sitten on?

A) Se on hölmö.

B) Se on epäuskottava. 

C) Se on yksinkertaisesti epätosi, JOS sitä ei ajatella tämän tarkemmin.

 

A. "Mäkin osallistun sun kapitalismiin - anna mulle rahaa!" Eikö tällainen argumentointi tunnu liikkeiden näkökulmasta jotenkin orjamaiselta? Sivistysyliopiston puolustajia on haukuttu kiltteydestä, jolla he "argumentoivat fiksusti" päättäjien edessä. Eikö perustulon perusargumentti kulje samaa kaavaa? Argumentoidaan kiltisti kapitalisteille, että me tuotamme heille resursseja, niin kapitalistit myöntävät meille perustulon. Niinkö? Eikö kapitalistit pitäisi pakottaa perustuloon?

B. "Sä tuotat arvoa vaikka sä istuisit ja joisit kaljaa." Näin on, jos ottaa nykyaikaisen fysiikan vakavasti tai jos hyväksyy Deleuzen ja Guattarin spinozistisen metafysiikan. Mikäs siinä, ei tuota ongelmia filosofian opiskelijoille. Mitä teemme siihen asti kunnes kaikki äänestäjät ja poliitikot saavat Anti-Oidipuksen luettua? Argumentti on intuitiivisesti epäuskottava. Se pitäisi jättää vähemmälle huomiolle, muotoilla paremmin tai ainakin sitä pitäisi konkretisoida esimerkiksi kaupunkitilan ja kiinteistömarkkinoiden analyysin kautta.

C. "Kaikki tuottaa kaikkialla ja kaiken aikaa." Tässä muodossa argumentti ei sano yhtään mitään yhtään mistään. Kapitalismi on aina ollut jo biopoliittista ja commonseihin ja verkostoihin perustuvaa. 1970-luvulta alkaen on saavutettu uusi kriittinen vaihe verkostotalouden kehityksessä, varmasti, mutta joskus voisi kuoria rakenteita ja pääoman logiikkaa kaiken postfordistisen fenomenologian alta ja miettiä, kuinka dramaattinen muutos uusi periodimme onkaan. Ja sikäli kun halutaan pitää kiinni väitteestä, että nykytaloudessa mikä tahansa voi tuottaa arvoa, väitettä täytyy aina tarkentaa: mikä tuottaa, miten tuote realisoidaan taloudelliseksi arvoksi ja miten arvo välittyy joko palkkatyömuodon tai vuokran logiikan kauta.

 

Jotta tästä ei tulisi vaikutelmaa, että nyt haluttaisin jotenkin tyrmätä perustulon perusteista käyty keskustelu tai peräti palata sitä edeltävään tilaan, liitän lopuksi vanhan tekstin, joka on edelleen tärkeä ja hyvin käyttökelpoinen: 

Vähämäki: Perustulosta ja demokratiasta 

 

Valtion verotulot vähenevät jatkuvasti, ja valtion taloutta tasapainotetaan menoja karsimalla ynnä tietenkin verokevennyksin, jotta alueista tehtäisiin houkuttelevampia esimerkiksi sijoittajille ja työntekijöille. Hädin tuskin suora budjettirahoitus riittää enää infrastruktuurin ylläpitoon. Siksi on joko tietämättömyyttä tai osoitus jonkinlaisesta staattisuudesta - sanan kaikissa merkityksissä - laskea perustulon euromäärää olemassa olevista budjettivaroista. Valtiolta on turha kinuta rahaa edes tiedon tuotantoon - kuten esimerkiksi Antti Kalliomäki totesi: tutkimuksen budjettirahoitus ei kasva. Rahoitusta on haalittava muualta, ja se taas tarkoittaa nykyään yksityistä sektoria, investoijia.

[…]

Mieluummin kuin valtiokeskeistä rahoitusmallia, etsisin julkisen ja yksityisen eroa nakertavia malleja (verotuksessa esim. Tobinin vero, Stieglitzin vero, Keynesin vero, omaisuusverotus, ympäristöhaittojen verotus ja koko ympäristön käsitteen laajentaminen myös "yhteisöresursseihin"; valtiosta riippumaton rahastomalli saattaisi olla yksi tapa ajatella hallinnointia, kuten EU:n rahastot esim. liikkumisen edistämiseksi jne.). 

 

Ensi kerralla jatketaan yhden argumenttiin perustuvan poliittisen toiminnnan muodon eli metropolitaanisen lakon (toivottavasti positiivisella) kritiikillä.