Downerit pois ja överit kuriin
1960-luvulla radikaalit antipsykiatrit näkivät hulluuden toiseuden vallankumouksellisena muotona, jonkinlaisena peilinä, joka kritisoi kapitalistista yhteiskuntaa. Tänään hulluus ei ole kovin kapinallista.
Masennuksesta puhutaan kansantautina, kun taas esimerkiksi bipolaariseen mielenterveyshäiriöön liitetään bisnesmaailmassa positiivisia piirteitä – sen maaniset vaiheet kun mahdollistavat häikäilemättömyyden ja armottoman päätöksentekokyvyn. Pörssi toimii hulluuden bensalla, ja osakkeiden hinnat liikkuvat huhujen mukaan. Liike-elämässä on ylipäänsä vaikea toimia terveesti ja vastuullisesti, siis muuten kuin hullun lailla. Lisäksi elämme jatkuvassa kollektiivisessa psykoosissa, kun emme huomioi nykyisen elämänmenon tuottamaa sosiaalista ja ympäristöllistä katastrofia.
Ja jos hulluudesta jää vielä jotain radikaalia tai haastavaa jäljelle, niin mainostoimistot osaavat kyllä kesyttää ja valjastaa sen talouden käyttöön.
Parasiittiklubin hulluutta ja mielenterveyttä ruotiva aihe ei siis ehkä ollut kovin vallankumouksellinen, mutta sen turpaanvetävyysastetta ei voi kiistää. Teemu Mäki muotoili kysymyksen näin: miksi köyhässä Nigeriassa ei ole sen enempää mielenterveysongelmia kuin Suomessa? Miksi länsimaisen teknologian huipulla haisee nihilismi, jonka ongelma paikannetaan yksilön pään sisään?
Ilpo Helénin mukaan psyykenlääkkeitä syö noin 300 000 suomalaista. Jos mukaan lasketaan ahditus-, uni- ja antipsykoottiset lääkkeet, niin koko Suomen väestöstä vähintään neljäsosa on joka päivä psyykeen vaikuttavien lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Masennuslääkkeiden käyttö on 8-10-kertaistunut 15 vuodessa. Nyt meillä on lääkkeitä joka elämäntilanteeseen, ja viimeistään vanhuusiässä ihminen voidaan sulkea sairaalaan ja täyttää lääkkeillä pitkälti hänestä itsestään riippumatta.
Helénin näkökulmasta kehitys ei johdu mistään tietystä tapahtumasta, kuten 90-luvun lamakaudesta tai sen perinnöstä, vaan taloudesta laajemmin. Mielenterveysongelmien lisääntyminen on kapitalistisen ihmiskuvan automaattinen seuraus. Sen myötä syrjäytyneet jäävät oman onnensa nojaan, koska tuntevat olevansa itse vastuussa ”sairaudestaan”.
Tai kuten Mäki sanoo, nykyään yhteiskunnasta syrjäytynyt ajattelee joko 1) ”olenpa tosiaan tyhmä ja huono” tai sitten 2) ”olen sairastunut johonkin tautiin, siksi olen syrjäytynyt ja etsin sairautta itsestäni”.
Talouden synnyttämä individualisoiva ajattelu paikantaa ongelmat aina yksilöön ja yksilössä tämän (synnynnäisiin) ominaisuuksiin tai sitten yksilön sairastamaan ”tautiin”. Ennen tällaisen ihmiskuvan ja mielenterveysdiskurssin leviämistä syrjäytyneen ihmisen ajatuskuvio vielä usein huomioi ongelmien sosiaalisen luonteen. Se saattoi mennä esimerkiksi näin: ”minua riistetään, siksi olen syrjäytynyt – siispä voin vaikuttaa tilanteeseen nousemalla barrikadeille”.
Julkisesta valituksesta huolimatta nykyinen tilanne ei siis ehkä olekaan täysin negatiivinen hallinnolliselta kannalta. Keskustelussa nousi useita kertoja esiin, miten hyvin mielialojen sääntely ja mielialaongelmat toimivat sekä ulkoisen että sisäisen kontrollin välineinä. Tämä kontrolli rakentui Suomessa 1960- ja 70-luvuilla samaan aikaan hyvinvointivaltion kanssa. Ja hyvinhän väki on pysynyt hiljaisena.
Mahdollisiksi ratkaisuiksi yleisöstä esitettiin hierarkkisen lääkemääräyskulttuurin purkamista, vertaistukea, kapitalismin vaikutuksiin keskittyvää systeemianalyysia ja kollektiivista terapiaa. Lisäksi muistutettiin, että yleisestä kielteisyydestään huolimatta depressio on myös mahdollistanut monien irtautumisen työn ahdistavasta vankeudesta. Joten samalla, kun psykoottiset bisnesgurut kiihdyttävät taloutta laittamalla liiat överit kuriin ja leikkaamalla downerinsa pois lääkkeillä, mielenterveysongelmilla voi olla myös nykyisen työelämän ylittäviä funktioita.
Itse olen ajatellut, että mielialojen sääntely on osa kansainvälisen lääketeollisuuden markkinointiosastojen luomaa medikalisoitumista. Anna meille meidän jokapäiväinen prozacimme, niin pysymme onnellisina ja työkykyisinä, valmiina täyttämään osamme tietokapitalismin oravanpyörässä entistä tehokkaampina.
Terv.
Kylteri
Comment by kylteri — 07.10.2008, 06:55 @ 06:55
Tuomion sanoja: “Suomi on ainoa maa maailmassa, jossa psykoosilääke (Zyprexa) on [myyntihinnalla mitattuna] myydyin lääkkeistä.”
Kyllä tässä täytyy olla jotain muutakin takana kuin pelkkää markkinointia. Sitäkin toki.
Onnea Kauppakorkeakouluun.
Comment by Klementiini — 07.10.2008, 22:07 @ 22:07
Hei,
Jälleen osut asian ytimeen(kuten lähes kaikissa postauksissasi). American psykosta tuttu meininki on avain menestykseen. Omaksu siis sopivan laajasti ympäröivän maailman arvot ja olet asemassa, jossa valtaa, rahaa ja seksiä riittää. Sitä kirjaa on kuitenkin niin ekstaattisen hienoa lukea. Asiallinen ihmiskuvan analyysi.
Jokin itse-reflektion kaltainen asia, olisi seikka, joka sinut varmasti tiputtaisi pois vahvojen kilpailijoiden joukosta. Siksi Patric Bateman ei sellaiseen haaskaa aikaa.
Pitäisi varmaan kelailla enemmän Patric Batemanin ja uusimman Batman leffan Jokerin keskinäistä suhdetta…
Mut joo, vitut masennuksesta! Niin se vaan menee…
Comment by Vesa — 09.10.2008, 16:52 @ 16:52
Joo, Bret Easton Ellis sais taas julkaista uutta kamaa
Kirjoita MP:öön artikkeli alkuperäisen Psykon, Batemanin ja Jokerin suhteesta?-) Ainakin se, mitä kirjoitit Uschanovin kirjasta uusimpaan, oli aika hyvää kamaa…
Comment by Klementiini — 10.10.2008, 22:04 @ 22:04
Tällainen heitto on tietysti raflaava sinänsä, mutta oman todellisuudentajun murtuessa täysin voi “mielialojen sääntely” olla yllättävänkin tervetullutta.
nimim. !kylteri
Comment by muhtimin — 12.10.2008, 14:49 @ 14:49
“…oman todellisuudentajun murtuessa täysin voi “mielialojen sääntely” olla yllättävänkin tervetullutta.”
Aivan - vähintään ensiapuna.
STT 12.10.2008: Nuorten aikuisten mielialahäiriöt lisääntyneet selvästi
Comment by Klementiini — 12.10.2008, 23:22 @ 23:22
Luin mielenkiintoisen, transhenkilön kirjoittaman jutun siitä, miten pyhä asema psykiatrialla on jopa ns. radikaaleissa aktivistipiireissä. Jos anarkistisessa tilassa järjestetyssä workshopissa uskaltaa esittää varovaistakaan autoritääriseen psykiatriaan kohdistuvaa kritiikkiä, niin turpiinhan siinä tulee niin jotta lätisee. Yhdelle naiselle oli sanottu, että hän on “in need of drugs”, kun hän oli esittänyt maltillista psykiatrian kritiikkiä. Mikä panttivankisyndrooma saa ihmiset näin suuren matelevaisuuden valtaan psykiatrisen auktoriteetin edessä? Onko psykiatrialla niin suunnaton valta yhteiskunnassa, että jopa radikaaleina itseään pitävät ihmiset alistuvat sen edessä kuin napista painaen?
Comment by naturesson — 27.05.2011, 18:11 @ 18:11