Useat bloggaajat, jotka ovat asuneet Japanissa yli kolme viikkoa, pysähtyvät yhtäkkiä. Se on ymmärrettävää. Maassa on muuta tekemistä, ja kolmessa viikossa mieli on ehtinyt alistua japanilaisten tyhjään formalismiin. Se saa kirjoittamisen tuntumaan turhalta. Ei vain turhalta, vaan myös tyhjältä. Turhalta ja tyhjältä ilman eurooppalaista angstia. Puhtaasti tyhjältä.
Kapitalismin kritiikki? Hähää. Ei Japanissa. Paitsi osana koneistoa. Ehkä se on vain rehellisempi tapa elää, kaikille.
Kaupallisuuden kritiikki? No jos siitä saa rahaa.
Auktoriteettien kritiiki?
Mitä?
Nautintojen suhteen Japani on hyvä, koska Japanissa ymmärretään itsekurin ja asketismin olevan osa nautintoa, toisin kuin Amerikassa. Estetiikan suhteen Japani on hyvä, koska siellä ei ole mitään erillistä estetiikkaa ja kaikki näyttää ja tuoksuu kauniimmalta. Arjen kannalta Japani on hyvä, koska kaikki siellä on ajoissa ja toimii.
Mutta politiikan kannalta Japani tekee kyyniseksi. Jussi Vähämäki saattaisi olla tyytyväinen.
Tämän postauksen tarkoitus ei ole kertoa, että pysähtyisimme. Sitä paitsi olemme jo palanneet Tokiosta.
Ennen kuin lähdimme, varjossa oli virallisesti 31 astetta ja matka Meguron asemalle kulutti puolitoista vesipulloa, koska hikoilu on Japanissa kielletty. Vallankumous alkoi silti olla Tokiossa cool, koska tämänkin kirjoittajaa pyydettiin malliksi koekuvauksiin, kun hengasin Shibuyan Hachiko-aukiolla.
Kieltäydyin. Ehkä se johtuu siitä, että kyynisistä ihmisistä ei saa otetta.
Tämän postauksen yksi tarkoitus on ihmetellä, miten kahden ja puolen viikon kirjoittamattomuus tuottaa velvollisuuden "tunnustaa" enimmäkseen tuntemattomille lukijoille syitä siihen, miksi ei ole kirjoittanut. Ihan niin kuin kirjoittaminen olisi jotenkin oletusarvo tai siinä itsessään olisi jotain arvokasta. Tai niin kuin kesä ei olisi tarpeeksi hyvä syy.
Itsensä ilmaiseminen. Itsensä toteuttaminen. 30 vuotta sitten Suomessa elettiin viattomuuden aikaa:
Tämä Suomi on loppujen lopuksi julma yhteiskunta, joka vanhempien ja muiden auktoriteettien arvovallalla kontrolloi jäsentensä vapautta. Itsensä toteuttaminen, joka on suuren taiteen perusedellytys, on Suomessa ylenkatsottu ylellisyys.
(Kirsti Simonsuuri, Pohjoinen yökirja, 1981/2001, s. 83.)
Simonsuuri kirjoitti tuon ilman ironiaa! Ja vielä kirjassa, joka suhtautui ironisesti suomalaisen "älymystön" sivistymättömyyteen.
Nyt voitaisiin kirjoittaa: "Tämä Suomi on loppujen lopuksi julma yhteiskunta, joka median ja muiden valtajärjestelmien notkealla syyllistämis- ja velkaannuttamissysteemillä kontrolloi jäsentensä vapautta. Itsensä toteuttaminen, joka on porvarillisen taiteen perusedellytys, on niin Suomessa kuin muuallakin kontrolloidun käyttäytymisen ensimmäinen askel."
Sitä valittaa, että maailmassa on liikaa kommunikaatiota ja että meitä hallitaan itseilmaisuun pakottamisella. Sitä perustaa blogin joka väittää ettei "kommunikoi". Puolentoista vuoden jälkeen sitä huomaa olevansa väsynyt ja edelleen kaikkien kommunikaation sääntöjen sitoma.
Sitä puhutaan työstä kieltäytymisestä mutta ei kieltäydytä työstä.
Puhutaan perustuloon pakottamisesta mutta ei olla pakottamassa.
Puhutaan laajasta kertarynnäköstä mutta ei olla värväämässä armeijaa.
Mutistaan mutta ei kapinoida.
Tämähän on vasemmiston klassisia teemoja: disilluusio sanoihin, mistä seuraa illuusio "suorasta toiminnasta". Yleensä viimeistään silloin ollaan kusessa.
"Mitään ei tapahdu, mikään ei muutu…"
Paitsi tietenkin HUOMENNA, ENSI VIIKOLLA, ENSI VUONNA: "Pinnan alla saattaa olla hiljalleen kypsymässä antipoliittinen kapina, jonka tarkoitus ei ole enää saattaa valtaan uusia johtajia, vaan lakkauttaa valtio ja muut luokkayhteiskunnan rakenteet välittömästi."
Saattaahan se olla kypsymässä.
Sitä odotellessa: massit täällä kiertää, muttei päästä niihin käsiksi (Asa).
Kirjoittaminen on kommunikaatiota, mutta ei mulkku-Habermasin kommunikaatiota. Kirjoittaminen on kommunikaatiota, joka ei pyri totuuteen tai konsensukseen, vaan vaikutusten tuottamiseen. Kommunikaatio vaikuttaa myös kommunikaation lähteeseen.
Siksi blogi voi tuottaa tarpeen kirjoittaa siitä, miksi ei ole tarvetta kirjoittaa. Ehkä tämä on pienten blogien heikkous: henkilökohtaisuus ja ruumiillisuus. Suurempien projektien kirjoittajien ei tarvitse välittää itsestään.
Jos voisikin päästä eroon itsestään ja kirjoittaa niin kuin Ismo Alanko laulaa: mitä se mulle kuuluu mitä mä teen…
Viestintä ekologisena sommitelmana ja ainutkertaisten vaikutusten (erojen) tuottamisena: materialistinen teoria kommunikaatiosta. Ota Mille plateaux ja lyö sillä semiotiikan professoria.
Sitten parempia uutisia: aktivismi on Japanissa in enemmän kuin aikoihin, kertoo Tokyo University of Artsin professori Yoshitaka Mouri International Herald Tribunessa (26.6). "This is the most significant rise in activism I’ve seen in years … A movement is brewing among young Japanese."
Talouskriisi on tuottanut repeämän myös Japanin wasistiseen yhteiskuntaan. Kriisi, irtisanomiset ja lisääntyvä prekarisaatio - epävarmuus ja toisten armoilla eläminen - murjovat eniten nuoria. Päättäjät keskittävät kosiskelunsa keski-ikäisiin äänestäjiin, ja vanhuksiin: Japani on nopeasti ikääntyvä maa.
"Once we’re done, we’ll overrun Japan with demonstrations," Seiko Uchida, the head of the [activists’ training] center, told the cheering crowd.
Tähän vaadittiin vain kuukauden oleskelu maassa…
No, joo. Vallankumous on kaukana. Mutta epäilemättä saisimme välittömän orgasmin, jos näkisimme 10 000 prekaaria marssimassa Ginzaa pitkin Twisted Sistersin "We’re Not Gonna Take Itin" tahdissa.
Children of Bodom - Tokyo Warhearts
Zengakuren (kuva: dailylife.com)
Raivon kesä, Raimon kesä, pitkä kuuma kesä, helvetti irti -kesä, rakkauden kesä, "luokkakantainen" kesä: retoriset lämmöt ovat nousseet koko talouskriisin ajan, vaikka ulkona on satanut ja paistanut. Ehkä joku päivä näemme retoriikkaa toiminnassa muuallakin kuin blogeissa ja lehdissä.
Kirsti Simonsuuri kirjoitti Pohjoisessa yökirjassaan myös, että keskikesä on vuoden kohokohta: silloin vuosi on paljastanut kaikki korttinsa.
Toivottavasti Simonsuuri on hyvin väärässä.
Muuten vuosi on tässä:
