Tässä käsitellään 1900-luvun filosofiaa yhtäältä systemaattisena, toisaalta historiallisena ja juonellisena kertomuksena, jossa on poikkeuksellista sen moninaisten virtausten eriytyminen toisistaan. Stegmüller kuvasi 1960-luvulla filosofian suuntausten portaittaista eriytymistä:
1) argumentointivaihe
2) toisten ymmärtäminen ja erimielisyyksien hyväksyminen
3) ymmärtämisen loppu, jossa ei nähdä enää, että pyrittäisiin samoihin päämääriin
1960-luvulla oltiin Stegmüllerin mukaan jo kolmannessa vaiheessa. Suomessa 1986 Niiniluoto ja Saarinen katsoivat toimittamassaan kirjassa Nykyajan filosofia, että Stegmüllerin arvio oli liian pessimistinen, koska perinteiset koulukuntarajat hämärtyivät tai olivat jopa katoamassa kokonaan. Kanniston mukaan Niiniluodon ja Saarisen arvio on osoittautunut liian optimistinen, koska filosofian kenttä on alituisessa liikkeessä: jotkin koulukunnat eriytyvät, toiset lähentyvät ja kolmannet katoavat. Mitään suurta yhdistymistä ei ole nähtävissä.
Erot eivät kuulu vain "analyyttisen" ja "mannermaisen" filosofian välille, vaan molempien ryhmien sisälle. Esimerkiksi voidaan ottaa Wittgensteinin ja Russellin välinen ero: jälkimmäinen ei ymmärtänyt edellisen myöhempää filosofiaa ja kutsui sitä väsymiseksi ja ajattelun lopuksi, eikä Wittgensteinkaan pitänyt Russellista enää myöhemmin. Analoginen tapahtumakulku sattui Heideggerin ja Husserlin välillä: molemmat dissasivat toisiaan, eikä Husserl ymmärtänyt Heideggerin Olemista ja aikaa.
Aineiston moninaisuuden ja läheisyyden vuoksi luentosarjan täytyy olla valikoiva. Se lähestyy 1900-lukua itse filosofian luonnetta koskevan kysymyksen kautta. Tämän vuoksi useat tietyn annetun viitekehyksen hyväksyneet ja sen sisällä toimineet filosofit (kuten Gettier ja Rawls) jäävät vähemmälle huomiolle.
