Deleuzelaisia johdantomeditaatioita: I & II

 

Ensimmäiseen ja toiseen meditaatioon on sulautettu ilman viitteitä Nietzscheä, Eeva Uurriota, Elisabeth Groszia, Claire Colebrookia, James Williamsia ja Spinozaa.

 

I. JOHDANTO: Deleuzismin ABC

 
Aivan, ottakaa mitä haluatte. Emme väitä muodostavamme koulukuntaa. (Deleuze & Guattari, Rihmasto)

Otetaan siis mitä halutaan muutamasta kirjasta, luennosta ja keskustelusta, joistakin tieteistä, satunnaisista kokemuksista ja pop-kulttuurin tuotteista. Polku, linja, viiva, keskellä liikkuminen, välillä tapahtuminen, odottamattoman yhdistely. Deleuzismi suuntautuu analyyttista valtiofilosofiaa vastaan: ajattelu on liikkuva tapahtuma, ja käsitteet luodaan uudelleen jokaisen projektin yhteydessä. Käsitteillä on mieli vain suhteessa käsillä olevaan kokonaisuuteen. Tässä ja vain tässä mielessä deleuzismia voidaan pitää "post-filosofiana", jos "filosofia" tarkoittaa suljettua ja hierarkkista systeemiä. Jos filosofia on staattinen identiteettin ja olemiseen keskittyvä molaarinen ja alistava projekti, niin postfilosofia, niin kuin deleuzismi ja feminismi, on tietysti dynaamista, yhdistelemällä ja tulemalla tapahtuvaa molekulaarista tekemistä.

Deleuzelle filosofia 1) alkaa keskeltä, 2) on luomista ja 3) tapahtuu aktivoivan vieraan voiman kohtaamisessa. Filosofia ei voi alkaa alusta (ensimmäiset periaatteet, perustavimmat totuudet) tai (historian) lopusta. Jokainen "alku" on jo keskellä, ja jokaisella ehdolla on jo omat ehtonsa. Ja mitä filosofista saman reflektoimisessa on? Filosofia tarvitsee vierautta ja luomista.

Vallankumouksellisuus on ajattelun normatiivinen kriteeri. Filosofian päämääränä ei ole totuus, vaan vallankumous. Vallankumous tarkoittaa uusien ongelmien, käsitteiden ja tapahtumien luomista, perspektivismiä ja vastarintaa nykyisyydelle, mikrofunktionalismia. Teoria on käytäntöä (se on työkalupakki, kuten Foucault'lla) ja kommunikaatiovastaista (se ei pyri yhteysymmärrykseen). Toimivuuden kriteerinä toimivat vaikutukset, ei totuus.

Deleuze taistelee kaikkialla niitä vastaan, jotka yrittävät saada vallan käsiinsä. Fasismi on kaukaisin piste deleuzismista.

"Filosofia on käsitteiden luomista ..." Käsitteet ovat ainutlaatuisia luomuksia, jatkuvasti muuttuvia, johonkin suuntaan liikkuvia, uutta mahdollistavia ja aina suhteessa tapahtumiin ja ongelmiin. Käsitteet ovat itsessään aina jo heterogeenisia moneuksia. Ne ovat väline tapahtumien vapauttamiseen ja fenomenologiasta irtautumiseen.

Ihanteelliset käsitteet häiritsevät nykyisyyttä tuomalla esille jotain uutta maailmasta.

Deleuzismin logiikka on rihmastollisuus. Rihmasto on Deleuzen, Guattarin, skitsoanalyysin, rihmasto-opin, pragmatiikan ja mikropolitiikan logiikka, joka irtoaa puumaisesta piilossa olevien perustavien totuuksien etsinnästä. Se etsii yhteyksiä ulkopuoleen, se yhdistelee heterogeenisiä elementtejä ei-palautuvasti. Rihmasto on litteä antiautoritaarinen horisontaalinen taso, joka suuntautuu puumaisuutta vastaan. Kaikki on samalla tasolla, jolla on kuitenkin korkeuseroja: transsendenssiin kurottautuvia hierarkkisia puita ja niiden alla leviäviä rihmastoja.

Nietzscheläisyys on spinozismia, kuten pluralismi on monismia. Nietzschen ja Bergsonin eron Deleuze yhdistää Spinozan substanssin ykseyteen. Oleminen on yksiäänistä: "on" sanotaan kaktuksesta siinä missä jumalasta. Deleuzen ontologiassa ei kuitenkaan ole kyse pelkästä "olemisesta". Ero olemisen sydämessä tekee siitä tulemista: tulemisen olemista. Kaikki on Deleuzelle materian virtaa. Äänet, kielet, värit ja tietoisuus ovat saman materiaalisen virran yksilöitymiä.

Perimmäinen ykseys (Spinozan substanssi) on materian virta (Nietzschen voimat), josta tilapäisesti erottuu olioita. Taivas on tosiolevan virta ja salamat ovat virrasta erottautuvia tapahtumia: eivät irrallaan siitä, eivät sama asia kuin se. Salamat erottavat itsensä taivaasta, joka ei erota itseään niistä, ja salamat silti sulautuvat takaisin taivaaksi.

Kategorioita ja olioita on vain suppeasta perspektiivistä. "Oliot" muotoutuvat materian virran mukana, jotkut hitaammin (kivi on hidas prosessi) jotkut nopeammin (valonnopeus). Empiiriset oliot ovat pisaroita meressä, värin eri sävyjä ja intensiteettejä: erot olioiden välillä ovat näennäisiä. Eivät näennäisiä platonisessa "vähemmän todellisen" mielessä, vaan siten, että ne ovat toissijaisia eron sinänsä prosessiin nähden.

Ero sinänsä tai ero itsessään on puhdas ero. Se on ero ilman identiteettejä ja vastakkainasetteluja. Erot olioiden välillä ovat empiirisiä, tuotettuja ja ei-puhtaita. Ero, joka on puhdas, ei erota. Puhdas ero tarkoittaa tulemista ja eroamista. Puhtaan eron ajattelu kysyy, mitä jostakin on tulossa, miten asioista tulee erilaisia ja miten ne liikkuvat ja muuttuvat kategorioiden ohi.

Puhdas ero sinänsä on luokittelua vastustavaa tulemista ja jakautumista vailla rajoja. Identiteetillä, representaatiolla, kategorioilla, vastakohdilla, Aufhebungilla ja analogioilla operoiva ajattelu jähmettää erojen liikkeen ja sulkee eron filosofisen ongelman.

Länsimaisen ajattelun historiassa ero on perinteisesti ajateltu dialektisesti jonkin erona jostakin. Dialektinen erokäsitys asettaa eron x:n ja y:n välille: ensin on x, sitten on y, ja vasta x:n ja y:n välissä on ero. Lisäksi dialektinen logiikka näkee identiteettien muodostuvan negatiivisen eron kautta: x:n identiteetti on sitä, että se on ei-y. Mies on mies, koska kieltää naisen (itsessään ja itsensä ulkopuolella). On ensimmäinen ja toinen, ja toinen ei ole ensimmäinen.

Usein Deleuzen ero-ajattelu tulkitaan intuitiivisesti jotenkin tähän tapaan: "Meille esitetään, että on olemassa olioita ja identiteettejä. Oliolajit ja identiteettikäsitteet kuitenkin piilottavat erot, jotka piilevät niiden alla. Oikeasti eroja on paljon enemmän kuin miltä näyttää." Tässä ei ole vielä mitään kovin radikaalia. Jos Deleuzen jättäisi asian tähän, kyse olisi melko helposta ideologiakritiikistä, mutta dialektiikasta ja identiteetin logiikasta ei vielä päästäisi eroon. Tärkeä kohta huomata on tämä: Deleuzen ajattelussa erot eivät ole, vaan ne tulevat tai ovat tulossa. Ero sinänsä on aina liikettä ja eroamista eri suuntiin (paon viivoja). Ero ei ole vastakkainasettelevaa erottamista (dialektinen oppositio). Niinpä on huonosti sanottu, että "maailmassa on enemmän eroja kuin miltä näyttää".

Vastakkainasettelut ovat joka tapauksessa virheellisiä, koska vertailukohtia ei ole. Kaikki on jo tulemassa toiseksi. Siksi ero ei voi olla suhteellinen mittari samuudelle, kuten common sensessä. Miten materian virran ainutlaatuisia yksilöitymiä voisi edes asettaa vastakkain?

“Kun tuntuu että tajuaa mitä ajatteleminen on, tai ymmärtää mitä ero on, ollaan jo menetetty eroon sisältyvä voima muutokseen [...] On tärkeää aloittaa uudestaan ja kieltäytyä pysymästä samana ...” (Claire Colebrook)

 

II. ONGELMA: Eron sinänsä vihollinen
 

Yhteistä 1960-luvun ranskalaisille radikaalifilosofeille on toiminta erojen vapautusrintamassa: eroava ja ainutkertainen tulee vapauttaa totalisoivan järjen, identiteetin, fallogosentrismin ja dialektiikan ikeestä. Tästä sukupolvesta Deleuze pyrkii ajattelemaan eroa puhtaimmillaan. Ajattelu on kuitenkin poliittinen projekti.

Deleuze toimii nietzscheläisenä aktivistina, joka yrittää repiä identiteetin illuusion erojen kehkeytymisen päältä ja luoda immanentin, jatkuvassa tulemisen tilassa olevien, intensiteettejä varioivien, asteiltaan eroavien ja toisiinsa kytkeytyvien nomadisten voimien ontologian.

Tätä voisi eetokseltaan karkeasti verrata Nietzschen Tragedian synnyn erotteluun dionyysisen ja apollonisen välillä. Dionyysinen tarkoittaa muodotonta eroavaa päihtymystä ja tapahtumaa, julmuutta, traagisuutta ja hulluutta, luovaa kaaosta; apolloniseen taas liittyy muoto, kuva, identiteetti, kirkas ja selkeä kosmos.

Nietzschen mukaan kreikkalaisten oli elääkseen pakko asettaa apolloninen uni- ja jumalmaailma lepattamaan verhoksi dionyysisen kuilun hirveyden eteen. Dionysoksen hirveys on traagisuutta, kokemusta olemassaolon pohjattomuudesta, siitä että olemisella ei ole lopullista perustaaa. Kreikkalaisen kulttuurin pohjana on siten itse pohjattomuus. Antiikin apollonisen verhon takana takana on vain dionyysinen kuilu.

Schopenhauerilla riittävän perusteen periaatteen ja yksilöitymisen periaatteen yhdistelmä on jäsentynyt maailma, joka Nietzschellä tarkoittaa apollista maailmaa, myyttistä kuvaa yksilöityjen olioiden rationaalisesta maailmasta. Kokemus näistä periaatteista voi kuitenkin murtua ja herättää kauhua. Silloin dionyysinen murtautuu esiin, järkeen avautuu kuilu, syntyy ylevä nautinto ja pohjattomuusta nouseva hyöky, pidäkkeetön kyllä-sanominen myös kärsimykselle.

Esimerkiksi James Williamsin (2003) kommentaarista käy ilmi, kuinka Deleuze operoi differenssifilosofiassaan kahdella tasolla.

Ensimmäinen taso on common sensen ja good sensen tai luonnollisen asenteen taso, jossa erot ajatellaan olevien välille. Jokaisella oliolla on siinä paikkansa kategorioiden hierarkiassa, ja eroja ajatellaan vastakohtien, analogioiden, identiteetin, representaation tai ristiriitojen kautta.

Toinen taso on puhtaan eron ja eroavan toiston taso, välttämättömän konfliktin, julmuuden, tragedian, luomisen ja ongelmien taso, joka on aktuaalisten asioiden ja tätä kautta ensimmäisen tason ehto.

Deleuzen ja Guattarin myöhemmissä töissä vastaava erottelu on ”molaarisen” (vertikaalisuus, hierarkia, olio-ontologia) ja ”molekulaarisen” (horisontaalisuus, tuleminen, mikrotaso, prosessiontologia) välillä.

Deleuzen tasojen vertaaminen apollonisen ja dionyysisen erotteluun ei tule täysin hatusta. Kriittisissä ja kliinisissä esseissä (s. 199, 200-201) Deleuze kirjoittaa (vastustaen arvostelemista ja rajoittamista):

Eikö myös Apollo ole yhtä aikaa arvostelemisen ja unien jumala: juuri Apollo arvostelee, rajoittaa ja sulkee meidät orgaaniseen muotoon, ja juuri uni sulkee elämän näihin muotoihin, joiden nimissä sitä arvostellaan. Uni kohottaa muureja, ravitsee itseään kuolemalla ja virittää varjoja ...

Dionyysinen päihtymistila, sen tapa paeta arvostelemista, on tämä horros vailla unia ja nukkumista, joka kuitenkin kuljettaa unennäköä niin kauas kuin se ulottuu. 

Eron sinänsä ajattelulla on toinenkin vihollinen identiteetin ja common sensen lisäksi. Jokaista nietzscheläistä aktivistia nimittäin tuntuu uhkaavan sisäinen, mutta silti transsendenssia pystyttävä dualismi. Nietzsche itse kritisoi myöhemmin Tragedian syntyä schopenhauerlaisuudesta: muodoton dionyysinen virta apollonisten identiteettien takana uhkaa sittenkin nousta tuonpuoleiseksi normatiiviseksi todellisuudeksi, josta juuri haluttiin vetäytyä immanenssiin.

Vastaavasti Deleuzen puhdas ero ja eron kompleksinen toisto näyttäytyvät välillä argumentoinnista huolimatta idealistisena perustattomana perustana, normatiivisena ja ei-havaittavana ”todellisena todellisuutena” siinä, missä identiteetistä, spesifistä erosta ja saman toistosta puhutaan ”illuusioina”.1 Selkeimmillään tämä nousee esiin Anti-Oidipuksessa, jossa Deleuze & Guattari ikään kuin vain lyövät pöytään, että vapaana virtaava ja eroava halu on parempaa ja – hegeliläisen normatiivisessa mielessä – todellisempaa kuin haluja tukahduttavat identiteetit ja oidipaaliset muodostelmat.

Mille plateaux'ssa ongelma on ehkä tiedostettu paremmin, ja ontologian käsittely on siinä sikäli sofistikoituneempaa, että kaikki todellakin esitetään samalla ontologisella tasolla ilman takamaailmaa.

 

    1Vrt. Williams 2003, 56: ”But 'to lie under' does not mean 'to be the foundation for'. Difference is not a limit that stands as the origin or the end of a process of identification. [...] Rather, difference is that which turns all representations into illusions – identity is only a cloak thrown over deeper pure differences.” Williams korostaa Deleuzen ”kahden tason jaon” olevan transsendentaalinen, ei transsendentti. Kuitenkin tasot tuntuvat toimivan välillä merkityksessä transsendentaalinen-aktuaalinen ja välillä erottelun ”hyvä taso – huono taso” -mielessä; ja puhtaan erovirran normatiivinen transsendenssi tuntuu uhkaavan, kun varhaista deleuzelaista ajattelua sovelletaan, kuten Anti-Oidipuksessa.