Semiokapitalismi

 

I

Taloudessa ja (työ)elämässä on 1970-luvulta alkaen tapahtunut siir­tymä materialistisesta fordismista postfordismiin, jossa immateriaalinen toiminta tuottaa arvoa. Siirtymä tarkoittaa ruumiskeskeisen teollisuus- ja kuriyhteiskun­nan kor­vautumista jälkiteollisella semioottisen kontrollin yhteiskunnalla. Jos tehtaan liukuhihnat ovat teollisen yhteiskunnan ”paradigmaattinen” esimerkki, jälkiteollisessa yhteiskun­nassa niitä vastaa immateriaalinen tieto- ja tunnetyö: epämääräinen ”innovointi”, julki­suuden hakeminen ja huomion kiinnittäminen, dj:t, hoitajat, tutkijat, opettajat, journalis­tit, asiakaspalvelijat ja koodaajat – toimintoja, joissa keskeistä on merkkien manipulointi ja kommunikointi.

Samalla teollisesta käyttöarvoon perustuvasta kulutuksesta on siirrytty semioottiseen merkkien, brändien ja merkitysten kuluttamiseen. Jälkiteollinen kuluttami­nen on itsessään tärkeä taloudellisen tuotannon muoto. Se tuottaa ihmissuhteita, merki­tyksiä ja affekteja, jotka voidaan tuotteistaa ja myydä takaisin tuottajilleen sen lisäksi, että tällainen kulutus uu­sintaa yhteiskunnallista hierarkiaa ja pitää yllä sosiaalista yh­denmukaisuutta.

Semioot­tinen kompetenssi on erityisen tärkeä osa nykyistä kuluttamista: on osattava lukea brändejä ja tiedettävä, mikä semioottinen mallisto kuuluu mihinkin alakulttuuriin.


II

Teollisen ajan kapinoitsijoiden päävaatimuksia oli siirtymi­nen tylsästä rutiinityöstä (talous) merkitykselliseen vapaa-aikaan (kulttuuri ja se­miotiikka). Tämän vaatimuksen sulauttaminen ja hyväksikäyttö eli rekuperaatio on kapitalismin ovelimpia tapahtumia. Uudessa taloudessa juuri kulttuurilliset aspektit, luovuus, merkkien lukemi­nen ja manipulointi on valjastettu taloudellisen arvon tuottajiksi.

1960-luvun työläis- ja opiskelijakapinoiden, työstä kieltäyty­jien, antikolonialismin ja nuorisoradi­kalismin vaatimukset päästä eroon tehtaasta ja va­kituisista työurista kohti persoonal­lista vapaa-aikaa, luovuutta, merkityksillä leikkimistä ja itsenäistä verkostoitumista on siis otettu pääoman haltuun uuden työn muodossa. Uusi tieto- ja tunnetyö on pervers­sillä tavalla ”persoonallista” (työntekijä myy nyt koko persoonaansa, ei vain erityistaito­ansa tai tuo­tettaan”), ”itsenäistä” (jokaisesta tulee oman elämänsä yrittäjä ja riskien kantaja), ”luo­vaa” (Innovate or die!), sosiaalista (”olet se, kenet tunnet”) ja ennen kaikkea semioot­tista: tärkeintä on tuntea ja osata yhdistellä merkkikuvastoja, brändejä ja käsitteitä, liukua merkitysten rihmastossa kiinnostuen kaikesta ja välittämättä mistään.

Se mikä teollisessa yhteiskunnassa nähtiin vapauden ja luovuuden alueeksi – kulttuuri ja esteettiset merkki­järjestelmät – on nyt integroitu osaksi taloutta ja kontrollikoneistoja. 2000-luvulla mark­kinointi ja mainonta toimivat jälkistruktura­lismin logiikalla ja korostavat sekoittumista, yhdistymistä, liikettä, kierto­kulkua, epämääräisyyttä, parodiaa, moninaisuutta ja jousta­vuutta. Mainosta ja mainok­sen parodiaa on jo vaikea erottaa toisistaan.

Kaiken lisäksi yksilöt laitetaan uuden työn aikakaudella kilpailemaan, eivät vain työssä, vaan itse työhön pääsemisestä. Elämästä tulee jatkuvaa työnhakua, odottamista, kerjäämistä ja toivomista.


III

Roman Jakobsonin klassinen kommunikaatiomalli on yritys kuvata viestintätilanteen välttämättömiä ehtoja. Yksi ehto on ”kontakti”, joka mallissa tarkoittaa lähettäjän ja vastaanottajan välistä fyysistä ja psykologista yh­teyskanavaa. Kontaktiin liittyvän toiminnon Jakobson nimesi faattiseksi funk­tioksi. Tämä viestintäkanavaan liittyvä toiminto on keskeinen arkisessa kommunikaati­ossa: on tärkeä pitää lähettäjän ja vastaanottajan välistä yhteyttä yllä, vaikkei mitään si­sällöllistä viestiä välitettäisikään.

Uuden työn ja talouden yhteiskunnassa kommunikaation faattinen funktio saa valtavan koros­tuksen. Kommunikaatio tuottaa arvoa, eikä viestinnän sisällöllä oikeastaan ole kovin paljon väliä, kunhan se pysyy tiettyjen rajojen sisällä – arvo syntyy itse viestinnän ky­vystä, mahdollisuudesta kommunikoida mitä tahansa välineellä kuin välineellä: iltapäi­välehdissä, tv-chatissa ja molemmat yhdistävän ilmaisjakelulehden tekstiviestipals­talla. Kyse ei enää niinkään ole tekstuaalisen merkityksen tuottamisesta tai välittämisestä, sen si­sään- ja uloskoodaamisesta, vaan kommunikaatiosta kommunikaation vuoksi, vies­tin­nän jatkuvuuden ylläpitämisestä ja yhteen kuulumisen tunteen tuottamisesta. Kommu­nikaatiokyky muodostaa tietotalouden keskeisen perustan: työntekijän on osattava käyt­täytyä oikein sosiaalisissa tilanteissa, pystyttävä joustavasti mukautumaan koko ajan muuttuviin kontaktiverkostoihin, opittava ”ilmaisemaan itseään avoimesti” (Jakobsonin mallin emo­tiivinen funktio), kyettävä omaksumaan jatkuvasti uusia merkkijärjestelmiä ja liuku­maan eri elä­mänalueiden välillä – riippumatta siitä, mihin näitä kykyjä ”sovelletaan”.

Tilannetta voi lähestyä koodin käsitteen avulla. Semiotiikassa koodit ovat sosiaalisia ja konventionaalisia säännöstöjä, joiden kautta mer­keistä muodostuu systeemi. Analoginen koodi perustuu jatkumoon ja sitä luonnehtii virran metafora: koettu ajan virta, musiikin liikkuva äänimassa, mu­siikille tanssivien ihmisten sulavat liikkeet ja luonnon tapahtumat ovat analogisia koo­deja. Di­gitaaliset koodit taas muodostuvat selvistä ja tarkoista erotteluista: aika jaetaan kei­note­koisesti tunteihin, minuutteihin ja sekunteihin, musiikki koodataan nuoteiksi, tans­sijoiden liikkeet nimetään ja luonto kvantifioidaan mitattaviksi paloiksi.

Uuden työn kapitalismissa talouden moottorin muodostava työ­voima – ”väki” – tuottaa jatkuvaa kommunikaation, tieto- ja tunnetyön, yhteistyön ja mer­kityksen virtaa, joka vertautuu analogiseen koodiin. Tästä virrasta yritykset katkaise­vat itselleen sopivia pätkiä ja maksavat korvauksen vain niistä, vaikka pätkien tuottami­seen tarvitaan koko virta.

Ihmisten ilmaiseksi tuottama analoginen yhteiskunnallinen rikkaus – yhteinen äly, kommunikaatiorihmastot, persoonallisuus, omalla ajalla hankittu semioottinen kompetenssi, kielitaito, tietotaito ja hiljainen tieto, tiimityökokemus ja ylei­nen sosiaalinen kyvykkyys – digitalísoidaan ”tehdyiksi lopputuotteiksi” tai ”tuloksiksi”, joista sitten maksetaan palkkaa. Kyse on yksinkertai­sesti siitä, että nykyisessä taloudessa tuotantoaika on analoginen, mutta kapitalismi digitalisoi sen, erottaa keinotekoisesti työ­ajan ”vapaa-ajasta” ja maksaa vain edelli­sestä, ikään kuin ”tehty työ” olisi erotettavissa sen edellyttämästä sosiaalisen infrastruktuurin, kykyjen, potentiaa­lien ja resurssien tuo­tannosta.

Tuotanto on jatkuvaa ja työ levittäytyy koko elämän alu­eelle, mutta palkka tu­lee edelleen vain työsuorituksesta. Postfordistinen talous toimii analogisesti, mutta palk­katyö- ja sosiaaliturvamallit ovat juuttuneet digitaaliseen for­distiseen ajatteluun.

IV

Uuden talouden muoto ja informaatiomäärän jatkuva kasvu aiheuttavat kielellisen merkityksen vähentymistä ja affektituotannon, halun organisoinnin sekä performatiivien korostumista. Jälkimodernissa semiokapitalismissa ”asioiden merkityksestä” tai ”perustasta” puhuminen tuntuu jo jotenkin vanhahtavalta.

Kiinnitämme nyt vähemmän huomiota tekstuaalisuuteen ja huomioimme enemmän sitä, mikä on asioiden audiovisuaalinen muoto (konnotaatio) ja minkälaisia tuntemuksia, elämyksiä tai shokkeja – affekteja – meille tuotetaan (Jakobsonin konatiivinen funktio). Kasvavat autismiluvut, lukihäiriöt ja ADD-diag­noosit symboloivat uusien kommunikaatioteknologioiden vaikutuksia. Vaikutuksia tuot­tavat kielellisten merkkien sijaan entistä enemmän koetut intensiivisyydet;

”im­pulssien kiihtyminen aiheuttaa fyysisessä organismissa stressiä ja vaatii havaintokyvyn ja kogni­tiivisen vuorovaikutuksen psykotrooppista uudellenformatointia psyykelääk­keiden avulla, tai kognitiivista rytmiä hidastavan empatian puhtaan ja yksinkertaisen deaktivoin­nin avulla, ja joidenkin aistitasojen kautta, kuten hajuaistin ja tuntoaistin, jotka kirjoituk­sen kiihdyttäminen on jo muotoillut uudelleen”.1

Merkitys hajautuu loputtomiin, valta­valla nopeudella kiertäviin informaatio- ja affektivirtoihin, joiden vyöryssä denotaatio uppoaa konnotaatioon: väliä ei ole sillä, onko viestin ”sisältö” säätiedotus, Hitlerin pää vai pieruvitsi, vaan sillä, miten se tuottaa fiiliksiä, viboja, subjektiivisuutta ja intensiivi­syyksiä, miten se kanavoi halua ja miten se pitää kommunikaatiovirrat – ja pääoman – pyörimässä. Näin jälkiteollisen kapitalismin faattisen ja kona­tiivisen funktion voidaan katsoa osittain ylittävän klassisen semiotiikan: taloudellis-poliittiset efektit – joihin koko elämä uppoaa – eivät enää synny keskeisesti vain merkeistä, vaan myös merkkeihin pa­lautumattomista sosiaalisista affekteista.

 

1 Franco ”Bifo” Berardi (2006): Tietotyö ja prekaari mielentila. Suom. Mikko Jakonen & al. Tutkijaliitto, Helsinki, s. 38.