Kirjoittaminen ei ole kommunikointia
Kulttuurissamme vallitseva kausaaliajattelu vaatii etsimään syitä. Erityisesti syitä saa esittää se, joka luo uuden blogin. Technocrati seuraa yli 112 miljoonaa blogia ja 250 miljoonaa "sosiaalista mediapalasta". Näihin täytyy lisätä valtamedian viralliset sivut, tv:n ja radioiden eri muodot, lehdistö, kirjat, kännykkäviestintä ja kasvokkainen puhe.
Miksi tällainen maailma kaipaisi lisää kommunikaatiota? Me olemme jo tukehtumassa siihen.
Sitä paitsi julkinen kommunikaatio on liberaalissa muodossaan haitallista, ahdistavaa ja vangitsevaa.
Mielipiteiden liberaalidemokraattinen vaihto eli "juuston mausta kiisteleminen" myöhäismodernissa mediassa on subjektiivisten havaintojen ja tunteiden kilpailua. Se on oman ryhmän enemmistön tahdon puolesta taistelemista ja totalisoivan konsensuksen etsimistä.
Antikommunikaatio
"Kommunikaation filosofia tyhjenee konsensuksen kaltaisen yleispätevän ja liberaalin mielipiteen etsimiseen, jonka tuloksena kapitalistisen ihmisen kyyniset havainnot ja tuntemukset ainoastaan löydetään uudelleen." (Deleuze & Guattari: Mitä filosofia on? s. 151.)
Innokkaiden valistajien populaarihabermasilainen ajattelu on tästä perspektiivistä hakoteillä pyrkiessään poistamaan esteitä "julkisen keskustelun" tieltä tai yrittäessään määrittää "rationaalisen diskurssin sääntöjä". Asia pitäisi Deleuzen ja Guattarin mukaan nähdä päinvastoin: meitä hallitaan juuri pakottamalla meidät "ilmaisemaan itseämme", "osallistumaan keskusteluun" ja "olemaan avoimia".
Aikoinaan mielipiteidensä ja persoonallisuutensa tunnustaminen ja tilittäminen julkisuudessa saattoi olla vapauttavaa ja radikaalia, mutta nyt siitä on tullut markkinoita tukeva kontrollimekanismi. Informaatio- ja tunnekapitalismissa mediakommunikaatio ja itsensä mainostaminen ovat normeja. Meidät hukutetaan loputtoman ja merkityksettömän kommunikaation koneistoon, joka ehdollistaa meidät käyttäytymään rahoittajien haluamalla tavalla.
Karkuun spektaakkelia
Deleuzen ja median yhteyttä ei siis tule etsiä kommunikaatiosta. Deleuzella on kuitenkin sanottavaa kommunikaation pakenemisesta: pakeneminen on olennainen vastarinnan muoto. Myöntävästi suoritettu pako ei ole pelkuruutta tai reaktiota: "mikään ei ole niin aktiivista kuin pakeneminen".
Median saapuessa Suuren Tapahtuman luomispaikalle filosofi on jo häipynyt, ja tapahtumapaikalta noussut pöly jähmettyy mediassa julkisuudeksi, ideologiaksi ja spektaakkeliksi. Koulutetun työvoiman maastapako oli osasyy Neuvostoliiton romahtamiseen; ehkä mediakontrollia vastaan voisi taistella pakenemalla kommunikaation normia. Mikä voisi ärsyttää mediaa enemmän kuin ilkikurisesti anonyymina pysyvä "kohukirjailija"?
Pakeneminen ei mahdu median logiikkaan: miten kukaan voisi olla haluamatta julkisuutta.
Paon teema on toisaalta myös itsestäänselvyys: tietenkään mediakontrolli ei toimisi, jos väki pakenisi julkista liikakommunikaatiota ja tekisi jotain muuta. Pakenemiseen liittyy kuitenkin myös eräänlainen vapauskäsitys: ehkä median läpäisemässä ajassa vapaus on olennaisesti anonyymiutta ja tunnistamattomuutta. Uusi vapaussankari on nimetön nomadi, joka pystyy vastustamaan kontrollia jo pelkästään pakenemalla paikalta.
Parasta olisi siis olla kirjoittamatta enää yhtään uutta blogia.
Toisaalta, kun kerran satumme elämään jälkiteollisen kaoottisessa mediamaailmassa, miksemme heitä neuroottis-syyllisiä egojamme pois ja myönnä tilannetta iloisesti? "Vakiintuneet vallat tarvitsevat meidän surujamme tehdäkseen meistä orjia" (Deleuze). Voisimme tehdä jotain kumouksellista ja luovaa sen sijaan, että kärsimme huonosta omatunnosta ja kapitalistisen median ja työelämän aiheuttamista itsesyytöksistä ja "vastuuntunnosta", Voisimme käyttää mediaa hyväksi tai paeta ilkikurisesti sen logiikkaa sen sijaan, että istumme reaktiivisesti kritisoimassa sitä.
Lisää aiheesta: Kommunikaatiosta luomiseen: mediaestetiikkaa deleuzelaisittain, akatemiaan kirjoitettu johdanto populaarideleuzismiin.
Lattean kommunikaation perusongelma ei niinkään ole se, että siinä etsitään yhteisymmärrystä, vaan että tuota yhteisymmärrystä etsitään niin, että päässä on jo valmis ajatus siitä, mitä tuo yhteisymmärrys tarkoittaa.
Kommunikaatio täytyy pitää alati avoimena projektina; heti, kun se jähmetetään ja aidataan kokouksiin (tai foorumiketjuihin, tai blogeihin), siitä tulee latteaa, koska tällöin tapahtuvan “kommunikaation” aiheena tavoitteena on jo valmiiksi määritelty ja rajattu yhteisymmärrys, so. “päätös” käsillä olevaan asiaan.
Antikommunikaatio on kommunikaatiota, joka rikkoo tämän kaavan: se kulkee kyllä eteenpäin ja jalostuu kaiken aikaa kuitenkaan pyrkimättä mihinkään. Siinä missä spektaakkeli valjastaa kommunikaation omien mielihalujensa toteuttajaksi (hokemalla: “Nyt keskustellaan tästä!”), antikommunikaatio sanoutuu irti strategisen välineen roolistaan. Niinpä antikommunikaatio ei myöskään tapahdu missään muualla kuin julkisessa tilassa nimeltä kieli.
Toteamus “pysy aiheessa” on pahin kommunikaation banalisoija. Missä ikinä se ilmeneekin, siellä kuolee ajattelu ja keskustelusta tulee sitä mitä siitä halutaankin tulevan: latteuksien rituaalinomaista toistamista.
Comment by Arttu — 05.01.2008, 15:28 @ 15:28
En vastusta. Kommunikaatio kuulostaa kuitenkin minulle edelleen rajoitetulta informaatiovaihdolta, ikään kuin kyse olisi viestin siirtämisestä A -> B. Ja spektaakkeli tosiaan ryöstöviljelee käsitettä.
Efektien luominen on yksi vaihtoehto kommunikaatiolle: vaikutetaan tuottamalla hedelmällisiä (”kumouksellisia”) fiiliksiä, haluja, tunnelmia ja kokemuksia, ei niinkään puhtaan tiedollista sisältöä (tai sen lisäksi). Affektistrategian ei tietenkään tarvitse olla “irrationaalista” tai anti-älymäistä.
Affektuaalista vaikuttamista voi lisäksi tapahtua kielen ulkopuolellakin: kaikki materiaalinen ei ole kieltä, vaikka kieli itse onkin materiaalinen.
Comment by Klementiini — 05.01.2008, 21:43 @ 21:43
Sanassa itsessään on kieltämättä tekninen klangi, mikä johtunee pitkälti kommunikaatioteknologian voittokulusta. Mielikuvitus laukkaa E90 Communicatoriaan näpytteleviin kasvuyritysten bisnes-kyborgeihin. Samalla syntyy illuusio, että ihmiset todella osaisivat kommunikoida - käyttäväthän he Communicator-nimistä kapistusta, jonka omistaja kykenee tähän, tähän kommunikaatioon jo määritelmällisesti.
Itse olen viime aikoina huomannut affektittomuuden kirot: mikään ei jaksa enää ärsyttää, mutta ei oikein innostaakaan. Silloin kun fiilis herääkin, sitä ei saa purettua mielekkäästi.
Syntyy noidankehä: yksilölle syntyy fiiliksiä, vaan koskapa niihin reagoidaan vain latteuksilla, hän oppii hiljentämään affektinsa; kun seuraavaksi joku muu innostuu, ensin mainittu latistaa koko jutun parhaansa mukaan. Isien pahat teot kostetaan seitsemänteen polveen.
Tarkoitat affektuaalisella vaikuttamisella ilmeisesti taidetta?
Comment by Arttu — 06.01.2008, 00:34 @ 00:34
Talvi, tai sen puute, on omiaan tuottamaan passiivisia affekteja. Samoin kuin kurinpitoinstituutioiden vaatimukset. Harmi niitäkin, jotka huomenna astuvat armeijan palvelukseen.
Tarkoitan affektilla sitä, mistä kulttuuriteorian “affektiivisessa käänteessä” on kyse: energia, intensiivisyys, esipersoonalliset tunteet ja haluvirrat, “asiat joilla on väliä”, fiilikset ja tunnelmat.
Niin & näin teki aiheesta teemanumeron (2/2007).
Taide on eräs tapa vaikuttaa affektuaalisesti.
Affektiivinen vaikuttaminen ohittaa “rationaalisesti ja säädyllisesti argumentoimisen” tai pyrkii tehostamaan sitä tuottamalla fiiliksiä, kanavoimalla haluja tietyllä tavalla, muuttamalla vuorovaikutussuhteita, syöttämällä shokkiefektejä tms. (Ehkä tämä blogi ei nyt varsinaisesti noudata tuota, mikä on vähän paradoksaalista …)
Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipus, jonka suuri fani olen, on hyvä esimerkki affektiivisesta vaikuttamisesta tekstin muodossa. Kirjan lukeminen on hyvin mielenkiintoinen kokemus: kokonaisuus on selkeä, älykäs ja systemaattinen, mutta teksti ei lainkaan argumentoi, vaan toimii tuottamalla viboja ja herättämällä haluja.
Vastaavasti esim. tavanomaista raflaavammat ja onnistuneemmat mielenosoitukset antavat demottajien väitteillä affektiivista lisävoimaa ja -vauhtia.
Comment by Klementiini — 06.01.2008, 02:18 @ 02:18