Ironisesta giggailusta

20.10.2008, 19:12

”Todellisuus” on fantasiakonstruktio, joka auttaa meitä naamioimaan halumme reaalisen.

(Slavoj Zizek, Ideologian ylevä objekti, s. 73.)

 

Foucault kirjoitti Deleuzen & Guattarin Anti-Oidipuksen englanninkielisen painoksen esipuheessa jotenkin niin, että ”this is not flashy Hegel stuff”. Slavoj Zizek, jos joku, on flashyä Hegel-stuffia.

Otetaan esimerkki. Zizek tekee tunnetun 180 asteen dialektisen käännöksensä –  muun muassa ja vaatimattomasti – 2000-luvun zeitgeistille. Yleisen mielipiteen mukaan aikamme on kaikista ajoista kyynisin, tunteettomin ja skeptisin. Zizekin mukaan asia on täsmälleen päin vastoin:  emme ole koskaan ennen uskoneet asioihin ja tunteneet yhtä vahvasti kuin nyt.

Uskomme ja tunteidemme vahvuuden paljastaa pakonomainen taipumus etääntyä, ironisoida, tyylitellä ja vitsailla kaikesta sanotusta. Aikaisemmin saatettiin esimerkiksi sanoa suoraan ja huolettomasti: ”Minä rakastan sinua.” Nyt täytyy sanoa: ”Siteeratakseni Freudia, minä rakastan sinua.”

 

Sanojan täytyy siis etäännyttää itsensä sanomastaan ja ironisoida oma lausumansa. Zizekistä tämä osoittaa täsmälleen sen, että uskomme sanomaamme liikaa, jotta voisimme sanoa asiamme suoraan. Tunnemme liian vahvasti. Jos todella olisimme rakastamisen suhteen kyynisiä ja tunteettomia, meitä ei haittaisi heitellä rakkaudentunnustuksia huolettomasti joka puolelle. Sen sijaan etäännytämme itsemme siitä metatasolle, emmekä uskalla olla suoria.

Flashy-osuus Zizekin argumentaatiossa on se, että se ainakin vaikuttaa helpolta haastaa, mutta haastajat vaikuttavat tylsiltä. Ihan niin kuin Hegelin tai Kojèven suhteen: aina voidaan väittää itsepäisesti, että historia ei ole loppunut, mutta sen väittäminen on pikkumaista ja typerää filosofien mahtipontisiin kikkoihin verrattuna.

Tätä voisi ”hauskalla” ”sanaleikillä” kutsua giggailuksi. Giggailu sisältää sekä letkeän verbimuodon sanasta ”giga” että tavallisen teonsanan ”kikkailla”. Hegeliläisen tradition vahvin voima on juuri giggailussa: niin mahtipontisessa kikkailussa, että sen vastustajat menettävät elämänhalunsa ja hyppäävät parvekkeelta.

 

Zizek on itsekin hysteerinen etäännyttäjä. Tämä on hänen mukaansa sittenkin välttämätöntä, koska

[Post-strukturalismin perusoppi] ”metakieltä ei ole olemassa” tarkoittaa itse asiassa sen varsinaista vastakohtaa: sitä, että ei ole olemassa puhdasta objektikieltä, kieltä, joka toimisi puhtaan läpinäkyvänä ennalta annetun todellisuuden osoittamisen välineenä. Jokainen ”objektiivinen” väite sisältää jonkinlaisen etäisyyden itsestään, signifioijan takaisinponnahduksen ”kirjaimellisesta merkityksestään”. Toisin sanoen kieli sanoo aina enemmän tai vähemmän jotain muuta kuin mitä se pyrkii sanomaan. (Ideologian ylevä objekti, s. 218.)

Etäännytys on sisäänrakennettu (ainakin oman aikamme) kieleen. Jos tarkoituksena on analysoida zeitgeistia, niin etäännyttäminen täytyy tietenkin kiihdyttää huippuunsa. Siinä lacanistit ovat onnistuneet, aina siihen pisteeseen asti, että mitään ei voi eikä kannata tehdä. Jokainen teko kun voidaan kieltää hegeliläisen giggailun avulla.

Vuoden 1968 kapina oli giggailevalle Lacanille vain hysteeristä uuden herran etsimistä. Vastaavasti marxilaisten historiallistava kritiikki psykoanalyysin hierarkkista perhekolmiota ja tyrannista oidipuskompleksia kohtaan on giggailijoista vain marxilaisten oman hierarkkisen taipumuksen peittelyä, tai kuten Zizek giggailee, ”liian nopea historiallistaminen tekee meidät sokeiksi reaalisen ytimelle, joka palaa samana läpi erilaisten historiallistamisten/symbolisaatioiden” (IYO, s. 80).

 

Jokainen teko voidaan giggailemalla osoittaa teon itsensä kieltämiseksi. Tämän takia useimmat hegeliläiset, varsinkin lacanilaiset, toimivat viime kädessä valtiofilosofeina. Epäilen myös, että molempien suuri suosio humanistien keskuudessa liittyy tähän piirteeseen. Hegeliläisenä tai varsinkin lacanistina ei tarvitse tehdä mitään: jokainen teko kuitenkin vain onnistuisi kieltämään itsensä. On parempi pysyä syvällisenä giggailijana kuin riskeerata jokin ele.

Ehkä koko lacanilaisuus on pelkkä defenssimekanismi naivina nolatuksi tulemisen pelkoa vastaan.

 

Itse haen tästä lähes käsittämättömästä ryteiköstä selvennystä alkuperäiseen kysymykseen ironiasta ja etäännyttämisestä. Onko mahdollista kirjoittaa ei-ironisesti esimerkiksi politiikasta? Voiko blogia kirjoittaa etäännyttämättä ja ironisoimatta itseään? Vai päästäänkö haluttuun vaikutukseen suoremmin kiertotien kautta, eli giggailemalla ironisoivasti?