Vallankumouksen hedelmiä

Aamulla tuomaroitiin lukiolaisten Sokrates-väittelykilpailua Nufitissa (2), iltapäivällä käveltiin RtC-kulkueessa Hermannin perjantaina vallattuun puutaloon. Rakennus on sosiaalikeskukseksi hyväkuntoinen, siinä on kaksi kerrosta plus vintti, sähkö ja vesi toimivat, ja talon omistaa sattuvasti kaupungin sosiaalivirasto. Ilmeisesti paikassa on aikaisemmin pyöritetty joogakoulua ja alkoholistien toipumisasuntolaa.

Sisällä istuttiin uunin vieressä juomassa mehua ja naureskelemassa Hesarin nettiuutiselle, jonka mukaan "kymmenet poliisiautot" ovat parhaillaan tyhjentämässä valtausta.

Tällä kertaa kaupungin on vaikea kiemurrella ulos neuvotteluista. Viimeksihän byrokraatit kieltäytyivät diilistä ja esittivät perusteluiksi talon huonon kunnon ja korjaustöiden väitetyn hinnan. Saarenkatu 17 on siisti ja lämmin paikka, kaupungin oma monihuoneinen asuntola, johon eivät sovellu vanhat vastaväitteet. Saa nähdä, keksiikö kaupunki jotain uutta vai tunnustaako se lopultakin vapaiden tilojen tarpeen.

Kadut, asuminen, valtaus

Yleensä valtauksia puolustetaan seuraavankaltaisilla argumenteilla:

- kaupungissa on pulaa asunnoista ja asumisen hinta on muutenkin kova. Kuitenkin, kuten viime vuoden valtaukset ovat näyttäneet, Helsingissä on paljon tyhjillään olevia tiloja. Yksityisten omistajien kohdalla tyhjäkäynti on yleensä tarkoituksellista kiinteistökeinottelua ja hintojen nostamista. Kaupunki taas yksityistää ja kaupallistaa yritysmaailman, "luovan luokan" ja turismin ehdoilla ja poistaa ilmaisia tiloja yhä nopeammin. Valtaukset sekä kiinnittävät huomiota näihin seikkoihin että parantavat tilannetta suoraan.

- oman tilan ottaminen mahdollistaa kapitalistisesta voitontavoittelusta ja taloustieteen/-ideologian kustannus-hyöty-logiikasta vapaan alueen, joka palvelee käyttäjien omia haluja tuonpuoleisten järjestelmien sijaan. Autonominen toiminta voimaannuttaa osanottajia ja tekee viihdespektaakkelin passiivisista seuraajista mielekkyyden aktiivisia tuottajia.

- vallatut talot toimivat jälki/moderneina työväentaloina, joissa luodaan omaehtoista kulttuuria ja kylvetään kapinan siemeniä.

- taloilla voi olla myös kollektiivisen "terapian" funktio:

Kilpailuyhteiskunta saa syrjään ajetun uskomaan, että hän voi vain syyttää itseään siitä ettei menesty ja halua ottaa vastaan tarjottuja arvoja, vallatun sosiaalikeskuksen yhteisö taas voisi auttaa häntä näkemään, millä tavalla yhteiskunnalliset valtarakenteet tuottavat syrjäytymistä ja millä tavalla niitä vastaan voidaan taistella. Ei mitenkään saarnaamalla tai indoktrinoimalla - opettaja-oppilas tai ohjaaja-asiakas -suhteen muodostuminen ei tietenkään ole tarkoituksenmukaista: hyvää tarkoittavanakin se uusintaa valtasuhteita joiden avulla yhteiskunta ohjaa nuoria kasvamaan tarvitsemikseen kansalaisiksi - vaan olemalla konkreettinen esimerkki siitä, kuinka ihmisten väliset suhteet voidaan järjestää toisin, ei taloudellisiksi vaihtosuhteiksi joissa kysellään mitä hyötyä toisesta on, vaan itseisarvoisiksi toveruussuhteiksi, joissa jokaista kunnioitetaan myös silloin kun mielipiteet eivät osu aivan yksiin. [Lähde]

Väki ja loiset

 

Viime kesänä Megafonin toimitus kirjoitti toiminnasta manifestin, jonka mukaan talonvaltausliike täytyy tulkita politiikaksi, jossa ei ole kyse pelkästään halusta perustaa vähemmän byrokraattisia "nuorisokeskuksia". Kysymys on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisesta epäkohdasta: ihmiset tuottavat yhteiskunnalle valtavasti hyötyä ja arvoa, josta vain osa maksetaan heille takaisin työpalkan muodossa.

Kotityö, merkitysten ja symbolien tuotanto ja suurin osa hoiva- ja tunnetyöstä sekä kommunikaatiosta tapahtuu ilmaiseksi. Väki tuottaa omilla resursseillaan, ja elinkeinoelämä käärii voitot tästä kollektiivisesta tuotannosta, koska se, kuten koko kapitalistinen suhdejärjestelmä, voi toimia vain loisimalla väen tuotantoa.

Metropolien keskustat ovat nykyajan tehtaita: kaduilla ja ostoskeskuksissa virtaava väki tuottaa luovuudellaan, puheellaan, muodillaan, eleillään ja pelkällä olemisellaan ilmaista sosiaalis-kommunikatiivista raaka-ainetta, jota muotisuunnittelijat, ravintoloitsijat, viestintäalan ammattilaiset, kiinteistöjen omistajat jne. jalostavat tuotteiksi. Ja yritysten on pidettävä konttorinsa ja liikkeensä keskustassa, koska siellä ihmiset liikkuvat.

Nykykapitalismissa metropolin väkeä riistetään paketoimalla heidän ilmainen tuotantonsa maksullisiksi tuotteiksi. Yritykset siis myyvät väelle takaisin väen itse tuottamat sosiaaliset raaka-aineet ja pyrkivät muuttamaan kaupunkitilan yksityiseksi ja kaupalliseksi – tilan, jolla voi olla arvoa vain, koska kaupunkiväki tuottaa tätä arvoa – enimmäkseen kapitalisteille ilmaiseksi – elämällä ja hengittämällä siinä.

Jos siis kaupunkien korttelit ovat nykyajan tehtaita, niin Megafonin mukaan talonvaltaus on luokkataistelun uusi muoto.

Kaivakaamme syvemmällä valtauksen filosofiaan myöhemmässä postauksessa.

 
Elimäenkadun loppu

 

Edellinen squat, Elimäenkatu 15:n talo, jätettiin torstaina 20.12.2007, kun nuorisolautakunta antoi talon vuokraamisesta kielteisen päätöksen. Aktiivisesti pakenemalla aloite toiminnasta pysyi valtaajilla kaupungin ja mellakkapoliisien sijaan.

Jäähyväisiä edelsi noin sadan ihmisen kulkue talolta Oopperalle, jossa tukittiin yksi Helsingin vilkkaimmista risteyksistä. Alun Soneran talon, pankkiautomaatin ja kadun sotkeminen maalipommeilla sai poliisit ympäröimään demon erityisen vahvasti kolmelta puolelta. Mieliala oli matalampi kuin aikaisemmissa mielenosoituksissa. Mustiin naamioituneita tyyppejä oli paljon, ainoaa resuista bandista kantoivat hätäilevät teinit, eikä kukaan jaksanut kuunnella Madnessin Our Housia.

Marski uskallettiin blokata alle kymmeneksi minuutiksi. Paluumatkalla taloon soluttautunut sivaripoliisi paljastui kuvatessaan tyyppejä, jotka spreijasivat peace-logon Aseistamo-nimisen liikkeen oveen.

Elimäenkatu pistettiin poikki palavien renkaiden bensaroihulla ja maalikannuilla. Väki soljui sisään kellarioven kautta syömään talossa viimeisen kerran, kynttilänvalossa, koska omistaja-Etera pisti sähköt poikki edeltävällä viikolla. Kadulla 25-30 mellakkapoliisia värjötteli kilpiensä takana yrittäessään sammuttaa renkaita.

Pimeä talo jätettiin yhdessä, ja valtaajat katosivat tunneleihin.

Talon väki sai solidaarisuutta Köpiksestä.

–

Periaatteita Helsingin valtausprojektin tueksi
Tilan haltuunottoa - vallattu talo julkisena tilana
Näkymättömiä kansalaisia ja itsehallittuja sosiaalikeskuksia
Squat.net
Squattercity-blogi

 

 

Takussa on julkaistu mielenkiintoinen artikkeli sabotaasista ja sosiaalisesta sodasta. Sabotaasi on mikroanarkistinen konfliktitaktiikka, josta olisi hienoa kirjoittaa kattava dokumentti: kuvata kuinka kaikkialla planeetan pinta kuhisee paikallisia ja liikkuvia kapinoita ja kuinka valtarakenteita vastaan taistellaan kaikkialla työpaikoista, ostoskeskuksista, kaduista, keittiöistä ja makuuhuoneista ensimmäisen ja kolmannen maailman alkuperäiskansojen territorioihin.

Yksi vanhimmista ja tuhoisimmista kapinan välineistä on sabotaasi. Selvyyden vuoksi todettakoon, että määrittelemme sabotaasin tahalliseksi fyysisten rakennelmien tuhoamiseksi ja vahingoittamiseksi. Sabotaasista on tullut yleinen ja laajalle levinnyt yhteiskunnallisen kamppailun väline: työpaikan koneiden sabotoinnista pankin, turkisliikkeen tai poliisiaseman ikkunoiden rikkomiseen ja aina jakarihommiin asunto- ja teollisuustuotannon hankkeiden kampittamiseksi.

Tällaisen määritelmän jälkeen on surullista muistella, miten vihreiden Heidi Hautala taannoin samasti eläinoikeusmilitanttien turkistarhaiskut äärioikeistolaisten maahanmuuttajia kohtaan harjoittamaan terroriin. Hautala kutsuu kumpiakin "väkivallantekijöiksi". Niin, missä määrin esineisiin kohdistuva toiminta on väkivaltaa, ja perustuvatko maahanmuuttajien elinkeinot tarpeettomaan kipuun, hyväksikäyttöön ja kidutukseen siinä missä turkistarhureiden.

"Fyysisten rakennelmien tuhoaminen ja vahingoittaminen" tuskin on väkivaltaa, ellei kyseessä ole välittömän asumuksen tuhoaminen tai välillinen kuolemantuottamus. Esineetkin ovat nykyään eläviä, kun elävän olennon vahingoittamista tarkoittava "väkivalta" soveltuu mediapuheessa ongelmattomasti kuvaamaan myös (yleensä suur)yritysten fyysisen omaisuuden sabotointia. Tämä on tavarafetisismiä, jos jokin.

Meidän on perustellusti erotettava itsemme niistä, jotka kannattavat odottelua tai väittävät, että toiminnalla on arvoa ainoastaan osana "joukkotaistelua". [–] Samoin meidän tulee erottautua niistä, jotka kannattavat etujoukkoja ja erikoistumista kamppailussa. Aivan liian usein radikaalit sortuvat aseellisen taistelun ihannoimiseen ja Weather Undergroundin, RAF:n, Mustien vapautusarmeijan, Punaisten prikaatien ja muiden vastaavan kaltaisten aseellisten ryhmien kritiikittömään tukemiseen.

Ajatus siitä, että tietty ryhmä olisi taitavampi tai kyvykkäämpi johtamaan meitä kohti jotain parempaa tai luomaan vallankumouksellisia tilanteita keskenään, on väärä. Vallankumous voidaan saada aikaan vain laajalla osallistumisella sosiaalisten suhteiden muuttamiseen, yksilöllisesti ja kollektiivisesti. Muille delegoiminen johtaa vain muiden päämääriin, ei omiimme. Kapinan täytyy olla autonomista ja sen prosessien itseohjautuvia, kapinan täytyy johtaa yksilöllisen ja kollektiivisen halun julkituomiseen.

 Lisäys: EVR sai yhtiön luopumaan eläinkoelabran rakentamisesta Hollannissa

Aina välillä joku fiksu porvari siirtää huomion yhteiskun­nasta "yksilöön" ja ehdottaa, että onni löytyy henkilökohtaisesta te­kemisestä. Siis pienestä harrastamisesta, ei tekojen seurauksista tai poliittisesta murehtimisesta. Arki on täynnä pientä tekemistä, ja joukko pieniä iloja muodostaa yhden suuren onnen. Tehdessään ja toimiessaan, huolehtiessaan asioista ihminen voi porvarin mukaan olla yksinkin onnellinen, oli fyysisesti muiden kanssa tai ei.

No, oletetaan sitten: huolehdin maailmassaolevista. Olen oppinut olemaan onnellinen tekemisessä. Olen on­nellinen, olen täyttynyt tekemisiini jakautuneesta onnesta ja tiedän, kuinka voin uusintaa on­neni: uppoutumalla maail­maan ja huolehtimalla pienistä lähiolioista. Enää ei tarvitse kilpailla ja nähdä vaivaa "etene­misen", "uran" tai "yhteiskunnan" suhteen. Olen onnellinen! Voin ottaa rennosti. Markkinatalous ei jatku minun osaltani, paitsi pienenä passii­visena ku­lutuksena.

Jos tälläinen ehdotus toteutuisi laajasti, kapitalismi romahtaisi.

Epäpolitisoidessaan onnen ja siirtymällä yhteiskunnasta yksilöön ja yksilön sopivan rentoihin pikkutekemisiin porvari ehkä sittenkin tekee poliittisen eleen, joka kaivaa maata hänen altaan.

Jos nimittäin kaikki löytäisivät onnen arjen pitkäveteisyydestä löytyvästä tekemisestä, tarvitsi­siko heidän todella tehdä niin järjet­tömän paljon palkkatyötä kuin nyt? Vai kieltäytyisivätkö he työstä?

Alkaisivatko porvarin sanoman sisäistäneet ihmiset vaatia perustuloa?

Miksi yksilöt ylipäätään tekevät länsimaissa palkkatyötä valtavasti enemmän kuin olisi tarpeen mukavaa ruoka- ja viihdetasoa varten?

Dokkareista Steal This Film I & II jäi käteen muutama muistiinpano.

1. 1970-luvulla tv- ja elokuvayhtiöt vastustivat kaapeli-tv:tä ja syyttivät sitä piratismista, kaapelithan laskivat heidän omaisuuttaan suoraan koteihin. 1980-luvulla vhs-videoita ja kasettinauhureita syytettiin laittomasta kopioinnista. Jälleen suuryhtiöt vastustivat uutta teknologiaa. Sama prosessi on toistunut cd:n ja dvd:n kanssa. Nykyinen kiista tekijänoikeuksista ja internetistä on nähtävä tässä historiallisessa kontekstissa.

2. 1700-luvun "piraatit" eli pamflettien levittäjät ja laittomat kirjanpainajat olivat Ranskan ja Britannian valistuksen välttämätön ehto. He levittivät tietoa kaikille lukutaitoisille, murensivat auktoriteettien valtaa ja poistivat ennakkoluuloja. Internet, p2p-softa ja tasavertainen piratismi mahdollistavat uuden, jälkimodernin valistuksen.

3. Piratismissa ei ole kyse vain jostakin erityisestä, kuten valistuksesta ideologisena liikkeenä, vaan tavasta, jolla kulttuurit aina kehittyvät. Kulttuurit muuttuvat ideoiden, rituaalien ja symbolimuodostelmien kopionnin kautta. Kopiointia ja variointia on aina tapahtunut ja sitä tapahtuu riippumatta teknologiasta, joskin erilainen tekniikka mahdollistaa erilaisen kopioinnin.

Kopioinnin ytimessä on itse kommunikaatio: se ei olisi mahdollista ilman sanojen ja ilmaisujen toistoa ja kopiointia.

4. Väki haluaa jakaa. Väki elää jakamisesta ja yhteisyydestä. Kopiointiestot, tiukat tekijänoikeudet ja tavaramuodon vaaliminen on tämän yhteisen yksityistämistä, yhteismaan aitaamista ja anastamista, yhteisen prosessin tavaramuotoistamista. Viime kädessä kopiointi itse on tuotantoa, ja kopioinnin estämisestä tulee loisittujen tuotteiden monopolisointia.

5. Internet ja sähköiset verkostot eivät tarkoita vain, että suuryritysten tuotteita on mahdollista käyttää ilmaiseksi. Viihdeteollisuuden ja auktoriteettien suurin pelko helpon kopioinnin suhteen ei ole tuotteiden "varastaminen", vaan uuden tuotantotavan mahdollisuus, joka saattaa tehdä suuryritykset kokonaan turhiksi. Mihin yhtiöitä tarvitaan, jos taidetta, musiikkia ja elokuvia on mahdollista tuottaa yhteisöllisesti sekä levittää verkoissa helposti ja ilmaiseksi?

Verkostokopiointi voi tarkoittaa kuluttajan kuolemista ja tuottajan syntymistä. Radikaaleimmillaan kyseessä on kokonaan uusi tuotantotapa, joka mullistaa yhteiskuntia. Marxilaisittain: höyrykone tuotti teollisen kapitalismin, tietokone tuotti globaalin high tech -tietokapitalismin, ja internetin vertaisverkot voisivat tuottaa desentralisoidun, antiautoritaarisen verkostoyhteiskunnan - jos niitä käytettäisiin vapaasti.

Kyse on lopulta autonomistis-spinozistisesta henkisestä kommunismista, jossa tajunnan modifikaatiot nähdään kaikille ihmisille yhteisenä.

 –

Dokumentit julkaistiin piratebayssa. Jyväskylän aktivistiskene näyttää ne muiden leffojen ohessa sunnuntaina 9.1.

"Ruotsi johtava valtio, kiitos Pirate Bayn ja Piratpartietin!"

Itsensä ilmiantanut nettiaktivisti oikeuteen Helsingissä

"Se hengittää, se kuumenee, se syö. Se paskantaa, se nussii. On ollut mel­koinen virhe kuvitella, että on vain yksi se."

Akateemisesta rankkuu­destaan kuuluisan Deleuze & Guattari -duon teksti alkaa revittelemällä valkoisen kes­kiluokkaisen miehen järjen raunioilla. Vuosi on 1972 ja hul­lun vuoden ’68 kapinasta on jäljellä hämmentynyt muisto. Miksi vallankumouksesta tuli mytty? Miksi ihmiset palasivat palkkatyöhön ja jopa taistelevat sen puolesta, ikään kuin kyse ei olisi orjuudesta? Ja mitä tekemistä tällä on psykoanalyysin, Nietzschen ja puheenjohtaja Schreberin peräaukon kanssa?

Anti-Oidipus on tutkimus tiedostamattomien halua tuottavien yhteiskunnallisten synteesien käytöstä, toisin sanoen siitä, miten halu saa erilaisia sosiaalisia muotoja. Deleuzen ja Guattarin mu­kaan virallinen, autoritaarinen ja haluja tukahduttava (”oidipaalinen”) ajattelu niin valtion kuin vallankumouksellistenkin puolella on huonoa ja reaktiivista.

Poliisi, armeija, kirkko, valtiomarxismi, ortodoksinen psykoanalyysi, despoottinen strukturalismi ja neuroottinen ego romutetaan tekstissä haluja vallankumouksellisesti masinoivan militantin skitsoanalyysin tieltä. Samalla pidetään hauskaa Freudin, Marxin ja heidän opetuslas­tensa kanssa, esitetään deterritorialisaation universaali­historia, otetaan vauhtia skitsofrenian ongelmasta, vastustetaan mikrofasismia ja rikotaan totuudesta huolestuneen ”kriittisen rationalismin” sääntöjä.

Tieteellisyyttä vaativien akateemikkojen ei kuitenkaan tar­vitse liikaa hämääntyä kirjan raflaavasta tyylistä. Kirjoittajilta löytyy osaamista: Deleuze oli kirjan ilmestyessä opettanut filosofiaa yli 20 vuotta, aloittanut Nietzsche-renessanssin Ranskassa ja julkaissut useita tutkimuksia filosofiasta ja sen historiasta. Vasemmistoaktivisti ja Lacanin oppilas Guattari puolestaan oli tutkinut skitsofreenikkoja La Borden kokeellisella klinikalla ja kehittänyt omaperäistä sosio­semiotiikkaa.

Anti-Oidipus ei rajoitu filosofiaan ja psykoanalyysiin. Sitä lukee hyvin myös kokeellisena romaanina tai sosiologisena analyysina jälki­teollisesta halukapitalismista. Jälkimmäisessä moodissa kirja osoittaa kaksi syytä kapitalismin menestykselle. Ensinnäkin kapitalismi tuottaa puutteita ja haluja, joita se sitten ryntää täyttämään. Toiseksi kapitalismi elää vastarinnasta ja pakenevista haluista: jokainen antikapitalistinen ele muutetaan aikanaan pro-kapitalistiseksi, myös tämä kirja.

 

Gilles Deleuze & Félix Guattari: Anti-Oidipus. Kapitalismi ja skitsofrenia. Tutkijaliitto, 454 s.

- - -

Deleuzen ja Guattarin psykoottinen tandemi on pitänyt otteensa eräästä lukupiiristä lähtien. Nyt kun kirja on viimein julkaistu suomeksi, muutkin näyttävät nauttivan kapitalismin skitsoanalyysista.

Muita hyviä ponnahduslautoja teokseen:

• AO-wiki & Deleuze-wiki

• Foucault’n johdanto Anti-Oidipukseen
• Michael Hardtin muistiinpanot Kapitalismista ja skitsofreniasta
• Lennokas muotokuva AO:n eetoksesta
• Félix Guattarin Molecular Revolution (1972 - 1977).

Kulttuurissamme vallitseva kausaaliajattelu vaatii etsimään syitä. Erityisesti syitä saa esittää se, joka luo uuden blogin. Technocrati seuraa yli 112 miljoonaa blogia ja 250 miljoonaa "sosiaalista mediapalasta". Näihin täytyy lisätä valtamedian viralliset sivut, tv:n ja radioiden eri muodot, lehdistö, kirjat, kännykkäviestintä ja kasvokkainen puhe.

Miksi tällainen maailma kaipaisi lisää kommunikaatiota? Me olemme jo tukehtumassa siihen.

Sitä paitsi julkinen kommunikaatio on liberaalissa muodossaan haitallista, ahdistavaa ja vangitsevaa.

Mielipiteiden liberaalidemokraattinen vaihto eli "juuston mausta kiisteleminen" myöhäismodernissa mediassa on subjektiivisten havaintojen ja tunteiden kilpailua. Se on oman ryhmän enemmistön tahdon puolesta taistelemista ja totalisoivan konsensuksen etsimistä.

Antikommunikaatio 

"Kommunikaation filosofia tyhjenee konsensuksen kaltaisen yleispätevän ja liberaalin mielipiteen etsimiseen, jonka tuloksena kapitalistisen ihmisen kyyniset havainnot ja tuntemukset ainoastaan löydetään uudelleen." (Deleuze & Guattari: Mitä filosofia on? s. 151.)

Innokkaiden valistajien populaarihabermasilainen ajattelu on tästä perspektiivistä hakoteillä pyrkiessään poistamaan esteitä "julkisen keskustelun" tieltä tai yrittäessään määrittää "rationaalisen diskurssin sääntöjä". Asia pitäisi Deleuzen ja Guattarin mukaan nähdä päinvastoin: meitä hallitaan juuri pakottamalla meidät "ilmaisemaan itseämme", "osallistumaan keskusteluun" ja "olemaan avoimia".

Aikoinaan mielipiteidensä ja persoonallisuutensa tunnustaminen ja tilittäminen julkisuudessa saattoi olla vapauttavaa ja radikaalia, mutta nyt siitä on tullut markkinoita tukeva kontrollimekanismi. Informaatio- ja tunnekapitalismissa mediakommunikaatio ja itsensä mainostaminen ovat normeja. Meidät hukutetaan loputtoman ja merkityksettömän kommunikaation koneistoon, joka ehdollistaa meidät käyttäytymään rahoittajien haluamalla tavalla.

Karkuun spektaakkelia

Deleuzen ja median yhteyttä ei siis tule etsiä kommunikaatiosta. Deleuzella on kuitenkin sanottavaa kommunikaation pakenemisesta: pakeneminen on olennainen vastarinnan muoto. Myöntävästi suoritettu pako ei ole pelkuruutta tai reaktiota: "mikään ei ole niin aktiivista kuin pakeneminen".

Median saapuessa Suuren Tapahtuman luomispaikalle filosofi on jo häipynyt, ja tapahtumapaikalta noussut pöly jähmettyy mediassa julkisuudeksi, ideologiaksi ja spektaakkeliksi. Koulutetun työvoiman maastapako oli osasyy Neuvostoliiton romahtamiseen; ehkä mediakontrollia vastaan voisi taistella pakenemalla kommunikaation normia. Mikä voisi ärsyttää mediaa enemmän kuin ilkikurisesti anonyymina pysyvä "kohukirjailija"?

Pakeneminen ei mahdu median logiikkaan: miten kukaan voisi olla haluamatta julkisuutta.

Paon teema on toisaalta myös itsestäänselvyys: tietenkään mediakontrolli ei toimisi, jos väki pakenisi julkista liikakommunikaatiota ja tekisi jotain muuta. Pakenemiseen liittyy kuitenkin myös eräänlainen vapauskäsitys: ehkä median läpäisemässä ajassa vapaus on olennaisesti anonyymiutta ja tunnistamattomuutta. Uusi vapaussankari on nimetön nomadi, joka pystyy vastustamaan kontrollia jo pelkästään pakenemalla paikalta.

Parasta olisi siis olla kirjoittamatta enää yhtään uutta blogia. 

Toisaalta, kun kerran satumme elämään jälkiteollisen kaoottisessa mediamaailmassa, miksemme heitä neuroottis-syyllisiä egojamme pois ja myönnä tilannetta iloisesti? "Vakiintuneet vallat tarvitsevat meidän surujamme tehdäkseen meistä orjia" (Deleuze). Voisimme tehdä jotain kumouksellista ja luovaa sen sijaan, että kärsimme huonosta omatunnosta ja kapitalistisen median ja työelämän aiheuttamista itsesyytöksistä ja "vastuuntunnosta", Voisimme käyttää mediaa hyväksi tai paeta ilkikurisesti sen logiikkaa sen sijaan, että istumme reaktiivisesti kritisoimassa sitä.

Lisää aiheesta: Kommunikaatiosta luomiseen: mediaestetiikkaa deleuzelaisittain, akatemiaan kirjoitettu johdanto populaarideleuzismiin.