Kleinin keikasta

06.06.2008, 01:49

Yleisö mossaa Naomille
Yleisö mossaa

 

Naomi Klein pistäytyi eilen Helsingin yliopiston Metsätalolla. Moshpit oli täynnä myös salin ulkopuolella. Sisälle ei päässyt ilman zurnalistikorttia, ellei saapunut tuntia ennen keikan alkua. Spektaakkeli reagoi tapahtumaan odotetusti.

Hesari on kirjoittanut Kleinista tänä vuonna kolme kertaa. Kirjoitukset toteuttavat yksitoikkoista dialektiikkaa: ensin myöntö, sitten symmetrinen kielto, ja lopuksi yhdistävä, säilyttäen kumoava ja kyynisesti kohottava yhteenveto.

Tammikuussa lehdessä ilmestyi kokosivun esittely ja kasvokuva WSOY:n kustantamasta Tuhokapitalismin noususta. (Hölmö suomennos: nimen pitäisi olla Shokkioppi.) Lehteä syytettiin oman painotuotteen puffaamisesta.

Maaliskuussa edellisen jutun positiivisuus haluttiin kumota laittamalla Osmo Soininvaara arvostelemaan Kleinin kirja. Soininvaara päätti kusta entisten äänestäjiensä niskaan - tai siis "globalisaation vastustajien".

Soininvaaran mukaan "Klein näkee historian oikeiston salajuonena", mutta

 

Kleinin kirja ei kuitenkaan tarjoa muuta purkautumistietä kuin mellakoinnin aina siellä, missä maailman johtajat kokoontuvat. Tarvittaisiin kunnon ohjelma, jonka voisi esittää nykykehityksen vaihtoehdoksi.

 

Niin. Hyvin kirjoitettua arvostelua vastaan vaivautuu joskus argumentoimaan, mutta jos kirjaa ei ole luettu, juttuun on turhauttavaa kajota. Soininvaara olisi voinut vaikka selata kirjan viimeistä lukua ja jättää vanhimmat populismit pois.

 

Viimeisin teksti, uutinen eilisestä luennosta, nostaa esiin kysymyksen moralismista. Hesari kirjoittaa:

 

Kapitalismin kritiikki käy hyvin kaupaksi … Klein on Suomessa markkinoimassa … rockvideomaista … Vaikuttuneisuuden voi melkein kuulla … Yleisö palkitsee Kleinin … ovensuun myyntipisteessä on kuhinaa.

 

Meillä on yhteiskunta, jossa ainoa tapa saada äänensä kuuluviin on kerätä rahaa, markkinoida ja rockvideomaistaa. Jos mediaan yrittää sitten luoda uusia ongelmia tätä kautta, moralistit syyttävät epäautenttisuudesta ja vesittävät jutun.

 

Tästä seuraa Julma-Henrin analysoima tilanne:

 

sä ihmettelet miks mä rikoin jonkun vitun ikkunan
mitä vittua muuta mä voin tehdä häh
ostaa hesarista mainospaikan ajatukselleni?

 

Julma-Henri suosittelee affektiivista politiikkaa.

 

Kleinin kirjoja voi itse asiassa lukea affektiivisen aktivismin journalistisena taustakuvana.

No Logo (1999) esitteli jo ennen Hardtin & Negrin Imperiumia (2000) argumentin kapitalismin rekuperaatiokoneiston uusimmasta vaiheesta: moninaisuuden, marginaalien ja identiteettien (brändien) kaupallisesta valjastamisesta. Vastarintaa ja vaihtoehtoja (2002) vastaa Hardtin & Negrin Multitudea (2003) esittelemällä vastarinnan aakkosia.

Shokkioppi puolestaan on eräänlainen kapitalismin musta kirja 50 vuoden ajalta. Ongelmallista tekstissä on subjektikeskeisyys ja rationaalisuus: historia näyttäytyy vähän liian tarkasti suunnitellulta ja tarkoitetulta muutaman yksilön tuotteelta - välillä Soininvaarankin oikeistopopulismi osuu. Tällaiset viat ovat kuitenkin tekstin taustarakennelmassa, eivät pinnassa, toisin kuin vaikka Chomskyllä, jonka uudempia kirjoituksia ainakin minun on vaikea lukea niiden rationalistis-moralistisen paatoksen takia.

Kirja toimii tuhokapitalismin karttana matkalla CIA:n sähköshokkitesteistä ja USA:n tukemista Etelä-Amerikan diktatuureista Neuvostoliiton hajoamiseen, Etelä-Afrikkaan, tsunaminjälkeiseen Sri Lankaan ja Thaimaahan, Irakin sotaan ja myrskyn hävittämään New Orleansiin. Pihvi on siinä, että tekstissä yhdistyy harvinaisella tavalla vasemmistolainen historiankirjoitus, kevyt teoria (shokkiopin logiikka) ja porvarillisen taloustieteen kritiikki.

Erityisen tärkeää on muistaa Kleinin esittämä kritiikki Amnestyä ja vastaavia ihmisoikeusjärjestöjä kohtaan. Järjestöt valittavat nykyisestä tilanteesta eivätkä koskaan kysy, miksi ja miten tilanteeseen on päädytty - kannan ottaminen tuhoaisi esimerkiksi Amnestyn hellimän myytin poliittisesta sitoutumattomuudesta.

Ihmisoikeusjärjestöt eivät voi muuttaa vallitsevia syväjärjestelmiä niin kauan kun ne ovat yksilökeskeisiä ja sivuuttavat kysymyksen poliittisista rakentumisprosesseista, ja taloudesta.

 

Kokoomuksen korvakampanja?

 Shh! Kuuntelemme Kleinia