Strasbourg: moralismi ja uhridiskurssi
Strasbourgissa järjestettiin viime viikonloppuna Naton 60-vuotiskokous. Mielenosoittajia oli paikalla mahdollisesti 30 000, poliiseja ja sotilaita 15 000 - 25 000. Mellakkapornoa tuotettiin valtavasti. Kaupunki oli sotatilassa, julkisivut sirpaleina ja barrikadit tulessa. Ihmisiä loukkaantui surullisesti puolin ja toisin, taloja poltettiin ja ympäristö tuhottiin: mellakat olivat viime aikaisen Euroopan rajuimpia.
Poliisin toiminnasta paikan päällä julkaistiin Valtamediassa silminnäkijän kertomus: Kokemuksia repressiosta ja kaupunkisodasta
Ihmiset itkivät ja juoksentelivat poliisin heittelemiä kyynelkaasupatruunoita ja ”paukkupommeja” karkuun. Meidän porukassa oli muun muassa nainen kävelykeppien kanssa. Hän satutti jo kipeytyneen jalkansa pahasti. Tässä kohdassa olin ehkä maailman onnellisin, että meidän porukka sattui olemaan juuri mustan blokin takana, koska se tavallaan pelasti meidän joukon vieläkin kovemmalta poliisin väkivallalta. Uskon siihen, että se noin sadan, ehkä kahden sadan hengen, kiviä heittelevä porukka esti poliisia käyttämästä vieläkin kovempaa väkivaltaa, ja osan mielivaltaisista kiinniotoista. Me olimme pitkään täysin saarroksissa kyynelkaasun keskellä.
Poliisit pääsivät myös suuryritysten uutisiin aina Hesariin asti: Ranskassa video paljasti poliisin heittäneen mielenosoittajia kivillä
Aseistakieltäytyjäliitto julkaisi ilmeisesti lauantain mielenosoituksen jälkeen tiedotteen, jossa se "tuomitsi jyrkästi" mustan blokin toiminnan:
Aseistakieltäytyjäliitto tuomitsee jyrkästi sekä virkavallan toimenpiteet rauhanomaisen mielipiteen ilmaisun rajoittamiseksi, että eräiden mielenosoittajien harjoittaman järjettömän väkivallan NATO:n huippukokouksen vastatapahtuman yhteydessä Strasbourgissa, Ranskassa. Aseistakieltäytyjäliitto on tyrmistynyt siitä, että mielenosoittajien joukossa toimii ryhmä, jonka tarkoitus näyttää olevan aiheuttaa kaaosta ja saattaa muut mielenosoittajat vaaraan.
Hyvät aktivistit ja pahat aktivistit? Aiheesta väiteltiin listalla, jonne tuli Valtamedian kertomusta vastustava silminnäkijäkommentti:
[mustan blokin] meininkiä oli kyllä aika vaikea pitää reaktiona virkavallan provokaatioihin, vielä vähemmän oli havaittavissa että tarkoituksena on puolustaa yhtään mitään. Sen sijaan kyseessä oli selkeä strategia provosoida kyttiä väkivallattoman porukan keskeltä hajottamalla paikkoja, sytyttämällä taloja palamaan suurmielenosoituksen kokoontumispaikan vieressä jne. Siis luoda poliisiväkivaltaa joka kohdistuu kaikkiin muihinkin, käyttää väkivallatonta porukkaa ihmiskilpinään, pakottaa muut turhia kyselemättä osaksi omaa peliään. Kaiken maailman sissiarmeijat, baadermeinhofit jne. on tietysti hallinneet tämän metodin iät ja ajat ja Strasbourgissa sitä toteuttivat sitten FA:n, CNT:n, AFA:n ym. lippujen alla liikkuneet mustablokkilaiset.
En tiedä Strasbourgin tapahtumista uutisia ja silminnäkijäkertomuksia enempää, mutta sen uskon tietäväni, että mustan blokin tuomitseminen ei pelastanut Aseistakieltäytyjäliiton julkisuuskuvaa. Jos tiedotteella oli jokin muu tavoite, en ymmärrä sitä.
Hesarin foorumilla trollattiin tiedotteen kommenteissa ihan samalla tavalla kuin ennenkin: "Siellä ne sivarit nyt käyttää väkivaltaa…" Ilman tiedotetta (tai ilman mellakoita) foorumilla olisi trollattu: "Siellä ne sivarit ryyppää sossurahojaan…"
Jokaisen mielenosoituksen, katujuhlan ja valtauksen jälkeen populistien foorumille ilmestyy vihaisia viestejä, joissa tuomitaan ankarasti "bilettely", "laimeus" tai "punaviherhörhöily". Tällä ei yleensä tunnu olevan juuri mitään tekemistä itse toiminnan luonteen kanssa. Kommentteja tulee, koska niiden kirjoittajilla on halu halveksua "radikaalia" toimintaa; tekosyitä halveksunnalle löytyy kyllä aina. Tätä eivät moralistiset lehdistötiedotteet muuta, vaikka ne kuinka tuomitsevat "kaaoksen".
Sen sijaan tuomitseva ja moralisoiva tiedotuslinja onnistuu luultavasti vieraannuttamaan joitakin aktivisteja, jotka kokevat AKL:n jotenkin radikaaliksi järjestöksi.
Sitä paitsi luulin, että meillä on jo konsensus tuomitsemisen reaktiivisuudesta.
Tässä ei ole kyse siitä, onko ok työntää väkivallattomuutta vaaliva joukko ihmisiä vaaraan. Tässä ei ole kysymys siitä, "mitä todella tapahtui" - tai edes koko Strasbourgista.
Tiedän, että mustahuput osaavat pahimmillaan vetää kännistä mielenosoittajaa joukolla turpaan ja että joskus mustien blokkien toiminta on vastenmielisen miehistä aggressiota. En halua puolustaa tällaisia tekoja.
En silti tuomitsisi niitä yleismoralistisesti.
Kyse on julkisesta suhtautumisesta tapahtumiin. Kaksi asiaa:
1) väkivallattomuuden (mitä se tarkoittaakaan: henkilöt, kiinteistöt, sosiaaliset rakenteet…) ja uhripuheen sekä tuomitsemisdiskurssin luoma reaktiivinen marttyyripositio (en haluaisi tuomita edes kokoomusnuoria, koska silloin asettuisin täysin reaktiiviseen suhteeseen heihin).
Viime aikojen trendi näyttää olevan, että poliisi voi hajottaa mielenosoituksen tai leirin ja pahoinpidellä ihmisiä mielensä mukaan täysin riippumatta siitä keitä, minkälaisia ja miten varustautuneita mielenosoittajat ovat.
Tietenkin mielenosoitus on helpompi piirittää, pamputtaa ja pidättää, jos ennakkotiedotus on hoidettu hölmösti ("haluamme tuoda epäjärjestystä Helsingin kaduille"), mutta on selvää, että poliisi repressoi mielellään, olivat mielenosoittajat väkivallattomia tai eivät. Kannattaako tällaisissa olosuhteissa ratsastaa moraalisesti ylempänä omalla väkivallattomuudellaan?
(Mikä muuten on väkivaltaa?)
2) hyvät ja pahat mielenosoittajat. Näin kirjoitettiin vuonna 2002:
Globalisaatiota vastaan mieltään osoittautuvat jakautuvat siis kahteen kastiin. Hyvistä mielenosoittajista tiedämme keitä he ovat: vastuuntuntoisia ja fiksuja peruskoululaisia, jotka nuorille tyypilliseen ja sallittuun tapaan saattavat ampua hieman yli, mutta jotka ovat yhtä kaikki huolissaan maailman tilasta. Ja vastaavasti tiedämme keitä ovat jakomäkeläiset mummojen rullaajat: perheväkivallan ja nuorisotilattoman lähiön puoliviattomia uhreja, kehitteillä olevien sosiaalisten uudistusten toiveobjekteja.
Myös rajalle pyrkivästä irlantilaisesta ja italiaanosta tai oikeuksiensa puolesta kamppailevasta homosta ja feminististä tiedetään keitä he ovat, missä he ovat, miksi he ovat minnekin tulleet. Tällaisten identiteettiryhmien kanssa neuvotellaan ja niille tehdään myönnytyksiä. Sen sijaan ryhmä, joista ei tiedetä mitään, jolla ei ole identiteettiä, lokeroa tai paikkaa, saa vastaansa puhtaan poliisi- tai sotatoimen. Ja se on merkki siitä, että oikeusvaltiollisen vallan olemus ja raja on tullut näkyviin.
Nykymuotoisen globalisaation vastaisessa kamppailussa vain identiteetitön voi olla radikaali.
