Vihreä rauhoittaa, valkoinen piristää

24.03.2010, 00:10

 

 

Jatketaan zurnalismilla. Haastattelin vuosi sitten dosentti Mikko Ylikangasta Suomen päihdehistoriasta ja sen yhteydestä yhteiskunnan luokkarakenteeseen.

 

Vihreä rauhoittaa, valkoinen piristää - huumeita Suomessa!


 

"Heroiinia, sitä oli sodassa liikaa tarjolla. Korsuissa hyllyillä ja lääkintämiesten laukut täynnä. Yskä kun oli tai kolotti, niin heitettiin heroiinitabletteja käteen, että ota tuosta. Ei sitä ymmärtänyt mitä se oli."

Näin muistelee suomalainen sotaveteraani 1940-lukua Mikko Ylikankaan kirjassa Unileipää, kuolonvettä, spiidiä. Se on ensimmäinen laaja tutkimus, joka käsittelee Suomen varhaista huumehistoriaa. Miksi aiheeseen ei ole kajottu aikaisemmin?

"Poliisin ja sairaaloiden arkistot ovat auenneet vasta hiljattain. Aineisto on ollut hajanaista ja vaikeasti saatavilla", Ylikangas selittää. "Lisäksi itsesensuuri on takuulla vaikuttanut. 20-luvulla huumeet olivat vielä hehkutettu juttu, mutta sen jälkeen niiden käyttö demonisoitiin hyvin nopeasti. Käyttäjät eivät puhuneet ja kustantajat eivät julkaisseet asiasta."

Teos näyttää, että huumekeskustelu ei syntynyt Suomeen tyhjästä vuonna 1960. Laudanumia, heroiinitabletteja ja amfetamiinipitoisia lääkkeitä sai apteekista sadan vuoden ajan: vielä Andy McCoyn mummo osti oopiumia laillisesti. Maan päihdehistorian kohokohtiin kuuluu Duodecim-lääkärilehden 1901 julkaisema teksti, joka ylisti heroiinia lapsillekin sopivaksi lääkkeeksi.

 

Chydeniuksen yrttitarha

 

Valistusajattelija Anders Chydenius tutki ensimmäisenä Suomessa oopiumin valmistusta tieteellisesti. Tutkimustensa pohjalta Chydenius suositteli, että Suomen talousseura ryhtyisi edistämään kotimaisen oopiumin tuotantoa lapsityövoiman avulla - mikä oli tyypillistä merkantilistista ajattelua.

Talousseura kuitenkin katsoi, että kansa väärinkäyttäisi ainetta. Lausunnossa voi nähdä suomalaisen huumekeskustelun tiivistettynä: sivistyneistö holhoaa ja moralisoi rahvasta. Ajateltiin, että kansalle ei saa antaa outoja rohtoja, koska väki ei osaisi huolehtia itsestään, toisin kuin paremmat piirit.

Yläluokan huumeidenkäyttöä katsottiin sormien läpi. Oopiumia ja heroiinia sai apteekista vaivaan kuin vaivaan. Tulenkantajat nuuskasivat kokaiinia innoissaan, ja pääesikunnassa oltiin sodan aikana välillä niin piristeissä, että rauhoittuminen onnistui vain unilääkkeiden voimalla. Ylikankaan kirja dokumentoi, kuinka suomalaiset talvi- ja jatkosodassa hiihtivät amfetamiinin voimalla, paransivat yskäänsä heroiinilla ja karkottivat kivut morfiinilla.

Huumeiden käyttö ei tuolloin ollut laitonta. Se nähtiin kuitenkin jo varhain perverssiksi ja nuoren kansakunnan moraalista selkärankaa hapertavaksi käytökseksi. Juoppoja Suomessa oli ollut vuosisatoja, mutta heitä ei nähty kansalliseksi uhaksi, toisin kuin ulkomailta tulevia eksoottisia nautintoaineita. Huumeet olivat vieraita ja pahoja, eikä niiden nähty kuuluvan täkäläiseen kulttuuriin.

 

Kemikaalikontrolli ja luokkataistelu

 

Oopiumijohdannaisista alettiin keskustella moralistisesti vasta, kun alemmat luokat alkoivat käyttää niitä. Sama kuvio toistui kokaiinin kanssa. Ylikangas kirjoittaa Yhdysvalloista 1800-luvun lopussa:

"Niin kauan kun kokaiini oli ollut valkoisen keski- ja yläluokan huvituksena, ei sen aiheuttamista vaaroista ollut juurikaan pidetty ääntä. Mutta kun kokaiinin stimuloiva vaikutus yhdistettiin mustiin, oli kuin helvetti olisi päässyt irti. Pian kaikkialla lehdissä varoitettiin kokaiinia nuuskaavista mustista, jotka olivat uhka itselleen ja ennen kaikkea vaarana valkoihoisille naisille ja yhteiskunnan moraalille."

Onko huumekontrolli siis kytköksissä luokkasuhteisiin?

Ylikankaan mukaan vastaus on monimutkainen. Kysymykset rikollisuudesta, käytön näkyvyydestä ja käyttäjien varallisuuden ja aseman vaikutuksista muodostavat kiehuvan kattilan. Moraalikeskustelussa yhteys on kuitenkin selvä: alaluokkien päihtymistä on aina kauhisteltu, ja samalla sivistyneistö on saanut pitää milloin viinansa, milloin oopiuminsa.

Mutta kysytään suoraan: miksi heroiinin maailmanennätyskulutus Suomessa ei ollut moraalinen tai yhteiskunnallinen kysymys 1930-luvulla? Miksi lääkäreiden huumeidenkäyttöön ei puututtu?

"Yläluokan käytöstä ei puhuttu. Se ei näkynyt. Toki oli joitakin yksittäistapauksia tiedossa, mutta sitä ei pidetty yhteiskunnallisena ongelmana toisin kuin alempien sosiaaliluokkien huumeilua. Oli ajatus, että sivistynyt ihminen on oman itsensä herra ja kykenee kantamaan vastuun itsestään ja elämäntavoistaan."

Parempien piirien narkomaanit olivat siis huumekontrollin ulkopuolella, koska oletettiin, että he pystyvät huolehtimaan itsestään. Jos oli rahaa ja hyvä kotiosoite, niin huumeiden väärinkäyttö ei kiinnostanut ketään.

Kyse oli pitkälti lainsäädännöstä. Huumeiden käyttö ei ollut rangaistava teko Ylikankaan kirjan käsittelemänä aikana, eli vuosien 1800-1950 välillä. Poliisi puuttui käyttäjiin lähinnä irtolaislain kautta sekä rikosten (salakuljetus, ryöstöt, prostituutio) yhteydessä.

 

Sosiaaliset narkkarit

 

Joskus kuulee väitettävän, että huumeongelma olisi syntynyt kokonaan vasta 1960-luvulla, jolloin huumekontrollia kiristettiin rajusti. Ylikangas ei allekirjoita väitettä.

"Kyse on aste-erosta. Totta kai ongelma paisui 60-luvulla, mutta jos kerran jo 20-luvulla terveydenhoitoalan ammattilaiset, poliisi ja eduskunta puhuivat huumeongelmasta, niin kai silloin täytyy myöntää että sellainen oli olemassa, vaikka se ei ollut vielä niin laaja."

Kovien huumeiden käyttö oli Suomessa pitkään yksinäistä puuhaa, lukuun ottamatta kokaiinia, johon liittyi oma kahvilakulttuurinsa. 60-luvulla psykoaktiivisten kemikaalien kulutus muuttui sosiaalisemmaksi. Amerikan mallin mukaan nuoriso kerääntyi yhteen polttamaan pilveä, vähän niin kuin vanhempansa, jotka joivat yhdessä viiniä tai viskiä.

Suomalainen huumekontrolli oli melko vähäistä sodanjälkaiseen aikaan asti, samoin sen aiheuttamat ongelmat. 50-luvun vaihteessa morfiinia ja heroiinia alettiin säädellä äkillisesti, mikä johti salakuljetuksiin ja ryöstöihin. 

Lietsoiko koventunut kontrolli huumeisiin liittyviä ongelmia?

"Viimeisen 40-vuoden huumepolitiikkaa ei varmaankaan voi pitää kovin onnistuneena. Voidaan myös väittää, että politiikka on itse aiheuttanut lisää ongelmia. Vaikka ei käyttö ongelmatonta ollut ennen kontrollia", Ylikangas tiivistää.