Viimeksi muisteltiin Hardtin ja Negrin Imperiumin osallistumista vuosituhanteen vaihteen aallon tuottamiseen. Nyt on tarkoitus käsitellä kirjan jatko-osaa Multitude. Sitä ennen kuitenkin aiheeseen liittyvä päivänpoliittinen syrjähyppy. Hedelmäblogi on työntänyt kärsänsä yhteiskunnallisten liikkeiden ympärillä häärivään keskusteluun jo muutaman vuoden ajan, ja tällä hetkellä yksi keskustelun tärkeimpiä teemoja vaikuttaa olevan organisoituminen ja sen vaatima "päätös" ja toisaalta tämän organisoitumisen kritiikki.
Kerrataan: Verkkolehti Megafoni uskalsi vuoden alussa tehdä kommentaarin yhdestä Leninin teoksesta ja ehdottaa paitsi tarkempaa analyysia yhteiskuntaluokista, myös tiukempaa organisoitumista hajanaisen alakulttuurihippeilyn lisäksi. Vapun Murrostorstaista alkoi Helsingissä jonkinlaisen "organisoituneen kansanrintaman" kasaamisprosessi, jonka yksi ilmentymä on tämän kuun asunnottomien yön mielenosoitus ja talonvaltaus.
Uutta käännettä on arvosteltu kahdelta suunnalta. On anarkistien perinteinen abstrakti kritiikki, joka ei ole muuttunut mihinkään 150 vuodessa, ja sitten on Jussi Vähämäen kritiikki (oletan, että vaikka kritiikillä ei ole nimettyä kohdetta, se koskee juuri tätä käännettä). Vähämäki blogahti äskettäin näin:
Poissaoleva isä ja isän kaipuu tuntuu olevan monen nuorsosialistin ja vasemmistosympatiseeraajan poliittisen ajattelun ydinteema. Tosin ei yksinoikeus, koska uudet oikeistopopulistiset liikkeet ja puolueet ovat jo järjestäytyneet menneisyyteen projisoitujen voiman ja puhtauden symbolien ympärille. Niiden rinnalla Lenin, Stalin, Neuvostoliitto ja puna-armeija tuoksahtavat vielä turhan paljon mahorkalta, matalaoktaaniselta bensiiniltä, Punaiselta Moskovalta ja terveyssiteenä käytetyn Totuuden painomusteelta.
Muutkin toistuvasti esiin manatut isät ovat tuttuja: organisaatio, konkreettisuus ja päätös.
Järjestö tai organisaatio on aina se hierarkkinen – turvallinen? – tehdasjärjestelmä, kuriyhteiskunta, jossa jokaisella on oma tehtävänsä ja jonka toiminnassa noudatetaan ”demokraattista sentralismia”, eli yksisuuntaisia käskysuhteita: ”Haluan tulla käsketyksi, haluan, että minua lyödään, muuten olo niin paikaton, vieraantunut, epämääräinen. En halua vain leijua, vaan elää.”
Konkreettinen (ja toiminta) on aina tuota kivaa ”käsillä tekemistä” joko aamukuudelta räntäsateessa tehtaan portilla flyerien jakamista aamuvuoroon menijöille ja yövuorosta poistuville, demossa huutamista ja lumipallon tai kaljapullon heittelemistä ja kännipäissään uhoamista porvareiden perkeleiden perseiden tervaamisesta ja munien irti repimisestä.
(Isättömien lasten ja lapsettomien isien liitosta)
Toisessa päässä organisoitumiskysymystä on Strategian tehdas, joka arvostelee tämän blogin edellistä postausta - ja ehkä epäsuorasti myös Vähämäkeä. Tehtaan liukuhihnalta tipahti Carl Schmittin ylistys:
Vuonna 1950 Carl Schmitt julkaisee teoksen ”Der Nomos der Erde – im Völkerrecht des Jus Publicum Europaeum”. Schmitt määrittelee kirjassa, että Nomos on ensimmäinen maan valtaus ja tilan jako. Alkuperäinen jako. Nomos on siis ensimmäinen teko, joka synnyttää poliittisen tilan. Nomos tulee ennen lakia. Laki tulee Nomoksen jälkeen ja siten ainoastaan legitimoi alkuperäisen teon. Aina kun poliittinen tila hajoaa, tapahtuu uusi maan jako. Uusi yhteisen maan jako. Schmittin mukaan Nomos on suvereeni. Valta siis perustuu tekoon ja päätökseen, eikä lakiin, oikeutukseen tai proseduuriin. Tästä minusta pitäisi lähteä. Lisätään vielä, että kokonaisuudessaan Imperiumi-kirjan syvällisemmät kohdat, jotka analysoivat uutta maailmanjärjestystä, ovat hyvin hyvin paljon velkaa Schmittin teokselle.
Näkemykseni on siis se, että ennen commonseja tulee Nomos. Poliittinen päätös.
(Nomos/commons)
Mitä tästä pitäisi ajatella? Molemmat kirjoitukset ovat omalla tavallaan hämmästyttäviä. Vähämäki kirjoittaa totuttua deleuzelaista antiautoritaarista, kuria ja kontrollia vastustavaa kritiikkiä. Hyvä! Siitähän tässäkin blogissa on kyse: hedelmät kannattaa kurinpidollisten organisaatioiden tuhoamista. Mutta mistä sellaisia löytää, siis Vähämäen kohdeyleisön joukosta? Mikä organisaatio on kyseessä? Vai onko joku ottanut japanilaista kuria vaativan postauksen otsikon liian vakavasti?
Eikö ole mahdollista organisoitua muuten kuin hierarkkisesti ja isän nimen alle? Jakautuvatko yhteiskunnalliset liikkeet ylipäänsä hierarkkisiin organisaatioihin ja - niin, mihin? Mitä esimerkiksi Vähämäki haluaa, jos kerran kaikki "konkreettinen" on vain kivaa näpertelyä räntäsateessa?
Muistaakseni eräs vasemmistonuori kysyi tätä Vähämäen Itsen alistuksen julkistamistilaisuudessa, ja Vähämäki vastasi suurin piirtein näin: "Meidän pitäisi luoda paikkoja, joissa on mahdollista kokea ennakoimattomia törmäyksiä toisiin."
Siinäkö kaikki?
Strategian tehdas ehdottaa Schmittin lailla, että "ensimmäinen teo" on päätös, joka synnyttää poliittisen tilan. Ei siis ole yhteisvaurautta ennen poliittista päätöstä, mikä on ymmärtääkseni johdonmukaista schmittiläisyyttä: Schmittille kaikki on todellakin poliittista, poliittisuus on ihmiselämän eksistentiaalinen pohja ja siten ei voisikaan olla commonseja ilman politiikkaa.
Mutta miksi pitää ylipäänsä olettaa "ensimmäinen" tai "perimmäinen" teko? Mihin tarvitaan ensimmäisen syyn metafysiikkaa? Oma - ja ymmärtääkseni myös nykyisen commons-keskustelun - käsitykseni yhteisvauraudesta perustuu ekologisiin malleihin, jos ekologia ymmärretään ei-ihmiskeskeisten systeemien tutkimukseksi (Deleuze ja Guattari!). Tässä kontekstissa ihmiskeskeisellä metafysiikalla ei ole sijaa.
Commonseja voi siis olla myös ilman "päätöstä", commonsit ovat kaikkialla maailmanhistoriassa, aivan kuten D&G:n sotakoneet ja valtioaparaatit. Tämä ei tarkoita, että commonsien vaatiminen olisi paluuta menneeseen. Kuten Hardt ja Negri kirjoittavat Multituden johdannossa: tästä eteenpäin commonsit on tuotettava. Sama pätee strategistin arvostelemaan myytin käsitteeseen: on taantumuksellisia myyttejä ja sitten on hegeliläinen "järjen mytologia". Tässä blogissa on kirjoitettu myytistä jälkimmäisessä mielessä.
Jos haluaisi hieman piikitellä, voisi väittää, että sekä Vähämäen teksti että Strategian tehtaan Schmitt-kiinnostus ovat yhä jollain tavalla Hardtin ja Negrin Multituden painovoimakentän vankeja. Etumerkki vain vaihtuu: Vähämäki tuntuu olevan moneuden lumoissa, kun taas strategisti ehkä hakee kirjoituksessaan jotain (suvereenia, päätöstä), mikä on mahdollisimman kaukana moneuden teoriasta. Ehkä tämä osoittaa jotain Hardtin ja Negrin vaikutuksesta suomalaiseen keskusteluun.
Yksi yritys päästä "vorwärts" vastakkainasetteluista esitellään Liina Kankaan kommentissa: tarvitaan sekä commonseja että lisäarvon ja luokan käsitteisiin perustuvaa analyysia. Liina tuntuu arvostelevan autonomisten marxilaisten taipumusta diakroniseen analyysiin (commonsit, alkuperäinen kasautuminen) ja vaativan kapitalismin synkronista analyysia (luokkakompositio, lisäarvo, logiikka). Huomautan vain, että kun sanotaan, että
Commons-keskustelu on tärkeää, mutta parhaalla tahdollakin on kai oltava STn kanssa samaa mieltä siitä, että se sisältää taipumuksen nostalgiaan. Taipumuksen, ei välttämättömyyttä tai edes koko sisällön valottamista nostalgian kautta. Eli toistaiseksi sitä on leimannut liiaksi tapa argumentoida joko historiaa fiilistellen tai pitäytyen ns. mukavuusalueilla eli jo nyt suhteellisen autonomisissa vertaistuotannon muodoissa.
niin paino on sanalla "keskustelu". Totta kai commonsit voi artikuloida ilman nostalgiaa (kuten Liinakin myöntää), vaikka niitä koskenut keskustelu joiltain osin olisikin menneen fiilistelyä.
Ehkä nostalgiaa helpommin commons-puhetta voitaisiin arvostella reaktiivisuudesta: "Meidän täytyy suojella yhteisvaurautta…" Kritiikkiin pitäisi vastata: commonsien suojelemiseenkin tarvitaan valtaa, jota meillä ei ole - eteenpäin siis mennään ja lisää commonseja tuotetaan.
Henkilökohtaisesti commonsit ovat lähinnä helppo ja ajankohtainen lähtöpiste ja sopiva tapa politisoida deleuzelais-guattarilaista kompleksisuusteoriaa. Katsotaan mihin siitä päädytään.
Niin, se Hardtin ja Negrin kirja.
Multitude tuntui heikolta Imperiumin jälkeen. Megafoni kirjoitti kirjan ilmestyessä, että "monissa kohdin se vain tarkentelee Empiren teesejä uusien kehitelmien jäädessä lyhyehköiksi avauksiksi". Tekijät itse vertaavat teosta Hobbesin De Civeen, jos edellinen kirja vertautui Leviathaniin. Tiivistettynä Multitude kertoo kolmesta teemasta: moneudesta, sodasta ja demokratiasta.
Hardtin ja Negrin tuotanto rakentuu pohjimmiltaan kahtiajakojen ympärille: kapitalistiloiset vs. tuottava moneus, transsendentti moderni vs. immanentti moderni, modernisaatio vs. vastamodernisaatio (vs. altermodernisaatio), kansa vs. moneus, Imperiumi vs. vastaimperiumi, Imperiumi vs. väki. Ei tarvi olla kovin välkky tajutakseen, että usein jälkimmäinen termi on positiivinen ja hyvä. Moneus on termeistä "paras".
Multitudessa käsitteen määrittely aloitetaan oudosti kieltojen kautta: moneus ei ole kansa, massa eikä työväenluokka (vaan jotain "täysin erilaista"). Varhaistuotannossaan Negri määrittelee moneuden välittömäksi, vallankumoukselliseksi, immanentiksi ja "positiiviseksi" kollektiiviseksi subjektiksi. Imperiumissa moneus kytketään uuteen imperiaaliseen järjestykseen, ja Multitudessa käsite jätetään yhtä hämäräksi. Kyseessä on vanha mannermaisen filosofian kikka: käsitettä ei voi määritellä tarkasti, koska yksi käsitteen rakennepiirteistä on määrittämättömyys tai epämääräisyys (vrt. deterritorialisaation käsite, joka on itse esimerkki deterritorialisaatiosta).
Moneuden käsitettä on viime aikoina arvosteltu ajattelun laiskuudesta, epäanalyyttisyydesta ja mystiikasta. Syytteet pitävät paikkaansa, jos on tarkoitus tehdä politiikkaa. Politiikan tutkimuksen kannalta käsite kuitenkin tavoittaa demokraattisen linjan, joka kulkee Machiavellista ja Spinozasta Hardtiin ja Negriin. Jos todella haluaisi arvostella moneuden käsitettä eikä vain sen nykyistä poliittista käyttöä, pitäisi paneutua tähän poliittisen ontologian traditioon.
Tarkempi on Multituden analyysi 2000-luvun sotatilasta. Imperiumin aikakaudella sota on sisällissotaa ja meitä hallitaan jatkuvalla poikkeustilalla (kuten muistamme, suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta, ja Imperiumi on uusi suvereeniuden muoto). Sodasta on tullut teknistä ja epäpolitisoitua poliisitoimintaa, johon liittyy tehokas mediankäyttö ja hi-tech-aseet. Irakin sodan kohdalla Hardt ja Negri vaikuttavat hieman säikähtävän ja peräytyvän Imperiumin teoriasta; hapuilun voi tietysti nähdä myös taktikointina, kirja kun on edeltäjäänsä huimasti popularisoivammin kirjoitettu.
Entä se demokratia, johon kaikki Hardtin ja Negrin tekstit lopulta päättyvät? Sen käsitteitä ja historiaa pyöritellään kauniisti, mutta itse poliittinen projekti jää täysin tyhjän päälle. Multituden seuraaja on tässä vahvempi puhuessaan "vallankumouksellisesta parallelismista" ja kommonismista demokratian pohjana.
Suurin ongelma kirjassa on sen heikko taloustieteellinen viitekehys. Uuden tieto- ja tunnetyön hegemonisen aseman jankuttaminen uhkaa tehdä trilogiasta nousevan nuoren keskiluokan päiväunikirjan. Vaikka nykyään "kaikki tuottaa" ja tuottoja kiskotaan yhä enemmän vuokran kaltaisilla mekanismeilla, niin eivät lisäarvon tai työväenluokan käsitteet ole täysin menettäneet merkitystään, toisin kuin Hardt ja Negri houreisimmillaan väittävät.
Kuten tavataan sanoa: jos työnnät ne ovesta ulos, niin ne tulevat ikkunasta sisään…
Mitä sitten tulee esimerkiksi Strategian tehtaan väitteeseen, että Imperiumi-hypoteesi tuhoutui vuoden 2001 jälkeen, koska "kaikki muuttui. Kansallisvaltiot palasivat. Uudet poliittiset liikkeet nimeltä islamismi ja nationalismi nousivat moninaisuuden sydämessä kommunismin tilalle", niin Hardt ja Negri vastaavat siihen itse:
We should not get caught up here in the tired debates about globalisation and nation-states as if the two were necessarily incompatible…today imperial administration is conducted largely by the structures and personnel of the dominant nation-states. [etc.]
(siteerattu tässä)
Summien summa: Multitude oli teoreettinen pettymys mutta jonkinlainen käytännöllinen menestys. Se analysoi onnistuneesti aikaansa ja levitti autonomistisia argumentteja (tuotannon yhteiskunnallistuminen, tieto- ja tunnetyön hegemonia jne.) sekä käsitteitä laajalle ja teki niistä jopa itsestäänselvyyksiä, eikä aina vain hyvässä mielessä.
Jos Imperiumista odotettiin uutta Pääomaa ja kirjasta tuli sen sijaan uusi Kommunistinen manifesti, niin Multitudesta saatiin toinen uusi Kommunistinen manifesti. Jäämme seuraamaan, tuleeko trilogian viimeisestä osasta kolmas manifesti.
Tämän postaustrilogia jää tähän: kolmas osa ilmestyy eräässä lehdessä myöhemmin syksyllä, jos ilmestyy.
