Pieni yhteenveto Opiskelijatoiminnan ja yliopistolakitoiminnan sisäisestä kritiikistä.
1. Patomäkeläinen ideaalidiskurssi ja nostalgia kuvitellun sivistysyliopiston perään eivät onnistuneet organisoimaan yliopistolaisia vastarintaan, eivät vuonna 2005, kun uusi palkkausjärjestelmä ajettiin väkisin yliopistoihin, eivätkä vuonna 2008, kun uusi yliopistolaki oli ensimmäistä kertaa julkisuudessa paljon esillä. Liike on syntynyt vasta konkreettisten tekojen myötä: vastarinnan organisoimiseen tarvittiin Vanhan valtaus, Tieteen päivien interventiot ja yliopiston yleiskokous, joita kaikkia vauhditti tilan luvaton haltuunotto. Sivistyksen, vapauden ja oikeudenmukaisuuden kaltaisista abstrakteista ihanteista puhuminen ei pelottanut vihollisia eikä toisaalta innostanut liittolaisia toimimaan. Vasta konkreettiset teot innostivat - ja samalla pakottivat vastapuolen neuvottelemaan ja ottamaan kantaa (opetusministerikin hätkähti jo sen verran, että tarjosi opintorahan nostoa palkkioksi hiljentymisestä).
Artikkelissaan "Wissensarbeit Macht Frei" Peltokoski & Kaitila myöntävät, että esimerkiksi Patomäellä on ansionsa vaikkapa yliopistolaisten hiljaisen vastarinnan dokumentoinnissa. Samalla he osoittavat sivistyspuheeseen perustuvan kritiikin reaktiivisuuden ja rajoittuneisuuden.
Artikkelin kriittiset pointit voidaan tiivistää seuraavasti:
a) humanistis-vasemmistolainen yliopistouudistuskritiikki on liian rajoittunutta: uudistuksessa ei ole kyse vain yliopiston tai edes koko julkishallinnon sisäisestä prosessista, vaan tietotaloudesta ja kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän muutoksesta.
b) samalla sivistyspuhe on väärällä tavalla yleistä, koska siinä samastetaan yliopisto julkishallinnon muihin instituutioihin. Yliopisto ei kuitenkaan ole mikä tahansa virasto, vaan etuoikeutettu tiedontuotantolaitos.
c) kritiikki vaikuttaa vaativan paluuta valtion helmoihin, vaikka juuri äsken samantyyppinen kritiikki hyökkäsi valtiollista totalitarismia ja kontrollia vastaan.
d) mainittu valtiouskoisuus liittyy kritiikin reaktiivisuuteen: "sivistykseen" pohjaava kritiikki vaikuttaa vain itsepäisesti vastustavan uudistuksia ja "reagoivan niihin kriittisesti" sen sijaan, että se ohjaisi ihmisiä organisoitumaan autonomisesti ja muuttamaan yliopistoa sisältä käsin.
Vastarinnan organisaatioiden rakentamisen sijasta sivistysyliopistopuhetta luonnehtiikin fanaattinen usko ideaalidiskurssiin. Se uskoo poliittisten päättäjien vakuuttamiseen pelkän rationaalisen argumentoinnin keinoin. Se pyrkii paljastamaan poliittisille päättäjille, että uusi hallintokulttuuri sotii tieteellistä toimintaa luonnehtivia ihanteita ja tieteelliselle toiminnalle ominaista omaa "tuloksellisuutta" vastaan. Tällainen puhe ei tuota työtaistelua, vaan valtiovallan edessä uskollisesti argumentoivia tyttöjä ja poikia.
e) lopuksi sivistyspuhe naturalisoi tieteentekemisen yhdenlaiseksi:
Tiede esitetään luonnostaan jonkinlaisena. Tieteellinen toiminta on ikään kuin paratiisielämää, jota huonosti mittaavat mittarit nyt uhkaavat. Ennemminkin näyttäisi siltä, että mittarit istuvat liiankin hyvin humanistisesta neromyytistä nousevaan yksilöiden väliseen kilpailukulttuuriin, joka yliopistolla vallitsi käytännössä jo ennen uudistuksiakin.
Opiskelijatoiminnan sisälläkin on huomauteltu, että "sivistysyliopisto on saksalaisen idealismin perua, jolloin eliittifilosofit pohtivat maailmasta eristyksissä sitä, missä määrin maailma on yksilön tietoisuuden luomaa". Sivistysyliopistodiskurssi ei ensinnäkään ota huomioon kapitalismissa tapahtunutta siirtymää tietotalouteen ja yliopiston roolia tässä siirtymässä. Lisäksi sivistysyliopistopuhe "on jo täysin integroitu yliopistolakiuudistuksen puolustajien retoriikkaan. Kun opetusministeriössä tai yliopiston johdossa avataan suut uudistusmantraan niin siinä korostetaan kuinka sivistysyliopisto säilytetään tulevaisuudessakin."
2. Mitä meillä on tarjota abstraktien ideaalien ja sivistysnostalgian tilalle? Kaksi asiaa: yliopiston tarkastelu työläisyyden ja luokan näkökulmasta sekä tietotyöläisten itsenäinen organisoiminen. Ensiksi on kuitenkin unohdettava moralisointi ja myönnettävä nykyinen tilanne:
Muuttuvilla työmarkkinoilla entistä harvempi opiskelija hakee yliopistosta "sivistystä" tai ylevästi kajahtavaa "korkeinta oppia". Korkeakoulutukseen aletaan suhtautua ammatillisena opetuksena ja siltä haetaan tukea henkilökohtaiseen kilpailukykyyn. Kysymys on kirjaimellisesti omaan itseensä sijoittamisesta. Tutkintotodistuksen titteli menettää juhlavan leimansa.
Sivistysyliopistopuheessa tällaiset kehityskulut ovat kauhukuvia. Niinpä sitä uhkaa jatkuvasti muuttuminen opiskelijoiden sekä tutkijoiden ja opettajien moralisoinniksi. Tieteellistä toimintaa määrittävän idealismin nimissä olisi mentävä sieltä, missä aita on korkein, vaikka se tarkoittaisi miinusta suoriutumispisteissä ja siis omien välittömien etujen kieltämistä.
Sen sijaan, että pitäisi "vastuuttaa" opiskelijoita ja työntekijöitä ponnistelemaan herooisesti järjestelmärationaliteettia vastaan, uusien taistelujen on kyettävä vastaamaan tietotyövoiman, opiskelijat mukaan luettuna, välittömiin intresseihin sekä kyynisyyden ja opportunismin ilmapiiriin. Yliopistomuutoksen sisältämiä ristiriitoja on radikalisoitava järjestelmän logiikan sisältä käsin.
Peltokoski & Kaitila erottavat kolme aspektia yliopiston suhteesta työläisyyteen:
a) yliopistossa tehdään tietotyötä eli tutkitaan ja tuotetaan tietoa,
b) yliopisto tuottaa tietotyöläisiä eli toimii palvelualan yrityksenä elinkeinoelämälle,
c) yliopisto käyttää korkeasti koulutettua työvoimaa eli toimii itsekin työnostajana.
Abstrakti puhe tutkimuksesta, tieteestä tai opiskelusta yleensä ei tarjoa kovin lupaavia mahdollisuuksia vastarintaan. Paremmin toimii työläistutkimus:
Tiedeideaalien rakentamisen sijasta olisi avattava poliittisen tutkimuksen projekteja ja kysyttävä esimerkiksi, millaisia selviytymiskeinoja ja hiljaisen vastarinnan muotoja yliopistotyöntekijöiden joukoissa jo vallitsee. Olisi tarkasteltava tietotyövoiman omaa asemaa koskevaa tietoisuutta ja asemaan liittyviä kokemuksia. Missä määrin voimakas identifikaatio "oppineisuuteen" sekä eronteko työläisyyteen hankaloittaa omaa tilannetta ja etuja koskevien arvioiden tekemistä? Millaisia intressejä tietotyövoimalla on?
Pitkällä tähtäimellä olisi perättävä tietotyövoiman organisoituja työtaisteluja. Sivistysyliopistopuheesta on vaikea kuulla ääniä organisoituneesta joukkovoimasta ja voiman käytöstä.
Poliittisen tutkimuksen ei ole tarkasteltava yliopistoa yliopiston tai tieteen "itsensä vuoksi". Tehtävänä ei ole yliopiston tai ideaalitieteen pelastaminen. Yliopistomuutosta on tutkittava kapitalismianalyysin ja luokkateorian päivittämiseksi. Tiede ja yliopisto pelastuvat, jos tietotyöläiset pelastavat ne osana luokkakamppailuaan.
3. Ehkä suurin argumentti, jolla tässä esitettyä kritiikkiä voidaan liikkeen sisällä vastustaa, on se perinteinen demarikyyninen veto: "Liian radikaalia, te säikytätte potentiaaliset liittolaiset pois…" Argumentti on sikäli outo, että tähän mennessä liike on kasvanut sitä enemmän, mitä radikaalimpaa toimintaa se on järjestänyt. Vasta Vanhan luvaton haltuunotto käynnisti yliopistolakia vastustavan toiminnan, vasta interventioilla mainostettu yleiskokous toi sen yleiseen tietoon ja vasta mielenosoitusten sarja hallintorakennuksen valtauksen kanssa antoi sille hätkähdyttävää pontta. Mihinkään näistä ei "kriittinen julkinen keskustelu" yksin pystynyt.
Höysteenä vielä pätkä siitä, miten ihana se nykyinen yliopisto on:
Yksilönä kukin akateemikko osallistuu loputtomaan kilpajuoksuun, jossa keskiarvo nousee jokaisen arviointikierroksen myötä. Paraskaan suoritus ei loppujen lopuksi ole riittävän hyvä. Nekin, jotka pärjäävät hyvin eli ovat reilusti keskiarvon yläpuolella, kokevat aitoa kammoa siitä, että seuraavalla kierroksella he tippuvat pohjalle ja sieltä kokonaan pois liigasta.
Minusta oli varsin kiinnostavaa huomata, että jopa ne, jotka ylsivät huipulle, joutuivat pelon valtaan heti RAE:n jälkeen. Huomaan aivan saman taipumuksen Suomessa, missä jokaista kansainvälista ranking-ykköstä tai -kakkosta seuraa rituaalinomainen kehotus olla jämähtämättä paikalleen, suorittaa entistä tehokkaammin, jottei Suomi vain menettäisi arvokasta, mutta haurasta johtoasemaansa! Vöiden kiristämiselle ei näy loppua.
- - -
Nykykapitalismin kulttuurissa oleellista myös akateemiselle työnteolle on se, että siihen liittyy saumattomasti loputtomien kauneuskilpailujen kierre, joka on suunniteltu vastaamaan kansainvälisten sijoittajien tarpeita. Sijoittajan prioriteeteista on tehty kaiken muun konteksti eli perusta. Tämä rooli oli ennen luonnolla, jonka kuviteltiin olevan muuttumaton ja pyhä. Nyt sijoittajien tarpeet ovat tarpeista tärkeimmät, ja niihin vastaavat välittömästi ylityöllistetyt (mutta myös ylipalkatut) KIBS-työntekijät. Mitä ovat nämä tarpeet? Tietää, ilman syvällistä tuntemusta tai pitkäaikaista sitoutumista, tai edes maantieteellistä läheisyyttä, mistä löytyy paras ja nopeimmin kasvava liikevoitto; tietää ja voida verrata ilman turhaa tietämystä.
(Eva Berglund: Entisen yliopistolaisen pohdintoja näkymisen tärkeydestä)
Kokemuksista nykyisessä yliopistossa avaudutaan myös Opiskelijatoiminnan foorumilla.
