Vapautta FFS

03.09.2008, 05:55

 

 Vapaus on länsimaissa jopa tasa-arvoakin suurempi ideologia. Se on täydellinen ideologinen käsite siinä mielessä, että se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa: yksilön valintoja, kollektiivista emansipaatiota, rajoitusten puuttumista, osallistumisoikeutta, harmonista elämänhallintaa, itsensä toteuttamista tai rajoittamatonta kilpailua. "Vapauden" ja "kehityksen" universaalihistoria on koko länsimaisen uuden ajan poliitikan punainen lanka joka on kerta toisensa jälkeen kuristanut toiseuden, joka on määritelty vapauden vastustajaksi. Samalla on unohtunut vapauden sosiaalinen käytäntö.

Mitä sitten, vaikka varallisuuserot valtioiden sisällä ovat kasvaneet läpi 1900-luvun? Mitä väliä, vaikka 10 % maailman ihmisistä omistaa 90 % maailman vauraudesta? Ylituotantoa välillä keskiluokalle, välillä takapajuisille paskamaille ja välillä kaatopaikoille suoltava elektroniikkateollisuus perustuu ympäristön tuhoamiseen länsimaiden ulkopuolella, eivätkä halvat palvelut olisi mahdollisia ilman kakkaduunareiden kyykyttämistä.

 

Me puhumme älystä ja kulttuuriteollisuudesta sillä välin kun tehtaat rummuttavat, rahti kulkee maassa, merellä ja ilmassa, köyhät tekevät kaksitoistatuntista työpäivää kännyköitä kooten ja älykoneemme imevät seinästä öljyä, sademetsiä ja kivihiiltä. Saasteet jäävät muualle, meille tulee netin ääreen lentokoneella luomu-hunajamelonia – Brasiliasta. (Joku sosiologi, "Virtuaaliekoilua", joku City)

 

Piilaakson innovaatiotalouden huima brändibändi, luovista luovin luokka, ahmii ämpärikaupalla psyykenlääkkeitä ja käy terapiassa shoppailuretkiensä välissä, ja laakso itse on pohjavesiä myöten saastunut samalla kun paskapalveluiden talous hinkkaa luovien poikien haljuja hanureita jotta innovaatiot pulppuaisivat. Entä sitten? Mitä sitten?

Mitä mistään, kun kyse on kuitenkin kuluttajan vapaudesta.

Tai kuten eräs kansantaloustieteen pääsykoekirja asian ilmaisee: "Markkinat perustuvat vapaaehtoiseen vaihtoon. Kukaan ei pakota toista myymään tai ostamaan mitään."

 

 

Kuluttajalla on vapaus valita tuotteensa markkinoilta niin kuin kotitaloudella on vapaus myydä työvoimaansa työnostajille. Kuluttajalla on vapaus valita, nostaako ostoskoriinsa valtavalla volyymilla mainostettuja tuotteita hyllystä silmän kohdalta vai ehkä alahyllyn reilun kaupan kolme kertaa kalliimpaa luomutuotetta. Kuluttajalla on vapaus toteuttaa itseään muotiteollisuuden ylläpitämässä vaatteiden, eleiden ja kauneusihanteiden loputtomassa kiertokulussa. Kuluttajalla on vapaus shoppailla ja kuluttaa muotia toteuttaakseen oikeuttaan ja vapauttaan ja saadakseen tyydytystä tästä vapaudentunteesta.

Ennen kaikkea kuluttajalla on vapaus määrätä se vapauden aste, jonka suo niille, jotka eivät ole kuluttajia, koska ovat sattuneet syntymään väärällä alueella, väärään sukupuoleen, väärään sosiaaliekonomiseen ryhmään tai väärällä ihonvärillä. Mitäpä ei kannattaisi uhrata kuluttajan vapauden tähden ja kenenpä ei kannattaisi unohtaa, että emme ole vapautuneet kulutuksesta, vaan olemme saaneet vapauden kuluttaa. Meillä on vapaus alistaa itsemme. Kuten vanha kunnon stoalainen tietää: jos alistut vapaasti, et oikeastaan edes alistu.

 

 

Ei ehdi lisää nyt tällä kertaa

Tuska 2008: mustan compoundin dialektiikka

02.07.2008, 04:33

Ja rommia pullo. Jaujau!

 

Viime viikonlopun Tuska esitti taas kerran paradoksin: miten niin negatiivinen tapahtuma voi olla niin positiivinen? Miten hevikulttuurin tiivistymä eli negaatio - Jumalan, kirkon, auringon, sateenkaaren, moraalin, deodorantin, popin ja mainstreamin kieltäminen - voi tuottaa myönteisen eron kesän kaikkiin muihin festareihin?

Tuskahan on kuuluisa siitä, että se on suurista festareista rauhallisin. Siellä ei pahemmin vedetä turpaan eikä raiskata. Tänä vuonna poliisille ei ilmoitettu yhtäkään järjestyshäiriötä. Pahinta taisi olla, kun näki viiden järkkärin kantavan ulos sammunutta paidatonta bläkmetallimiestä (jonka mustat hiukset laahasivat hiekassa).

Todistetusta myönteisyydestään huolimatta Tuskalla on negatiivista energiaa: se pelottaa ja aiheuttaa vastustusta kiihkokristityissä, city-kaneissa ja huolestuneissa kaupunkilaisissa. Metallimusiikilla on edelleen ontologisen pahuuden aura.

Hetkinen: negatiivisuus… myönteisyys… Alkaa pahasti kuulostaa dialektiikalta. Mutta voidaanko Tuska sulloa näin helposti negatiivisen dialektiikan rautapaitaan?

Tutkitaan ensin "negatiivista" ja sitten "myönteistä" Tuskaa. Nämä laatusanat on ymmärrettävä filosofisiksi käsitteiksi, ei asenteita ilmaiseviksi sanoiksi.

 

Rautaristi 

Metrohousut ja rautaristi: edelliset assosioidaan perinteisesti maskuliinis-väkivaltaisiin alakulttuureihin, kuten skineihin. Rautaristi, Eisernes Kreuz, taas oli Preussin ja Saksan armeijan kunniamerkki, joka periytyi ritarikunnalta. Viimeiset rautaristit myönsi Hitler: toisen maailmansodan jälkeen merkki lakkautettiin.

Väkivalta + saksalainen ritarihenki = negatiivisuutta

 Oikealla näkyy palava pentagrammi. Koska kyseessä on mahdollisimman monimielinen yleismaaginen ja pakanallinen symboli, se täytyy tulkita neutraaliksi, vaikka media ja uskonnonopettajat saattavatkin liittää sen "Saatanan palvontaan".

 

 Mitä! Jumala on kuollut!

 Jumala on kuollut? What a news!

Väljähtänyt antikristillisyys = negatiivisuutta

 

 

Ovatko kummatkaan nyt enää niin äärimmäisiä? Metalli on valtavirtaa ja hevarit taviksia. 

Äärimmäisyyshakuisuus + identiteettipolitiikka = negatiivisuutta

 

 

Puhdasta nussivaa metallia?

Purismi = negatiivisuutta

 

Seuraavaksi arvioimme muutamia Tuskan positiivisia aspekteja.

 

Mustan blokin kokoontumisajot vai festariväkeä? (Molempia?)

Moneus + yhteisöllisyys = positiivisuutta

 

 

 Etana näyttää sarvensa Dimmulle: yleisön ja esiintyjän symbolit kohtaavat ja muodostavat yhteisen Tapahtuman.

Ekstaattinen dionysismi joka transgressoi egon rajat = positiivisuutta

 

Moshpitissä on meininkiä 

 Moshpitti rokkaa ja kukkoilee.

Rituaalinen tasavertaisten fyysinen kilvoittelu + viinaa kokispullossa = positiivisuutta

 

No niin. Kaikki haluavat vastauksen kysymykseen: "Mitä tapahtuu, kun negatiivuus ja positiivisuus lasketaan yhteen? Mikä on saldo? Kumpi voittaa, hyvä vai paha? Et kai sä vaan jää neutraaliks?"

Kysymyksellä ei ole merkitystä. Olennaista sen sijaan on ihmetellä, miten ilmiselvästä negatiivisuudesta ikinä päästään positiivisuuteen. Miten on mahdollista, että negatiivinen, kieltävä ja tuhoava myöntää ja tuottaa positiivisuutta?

Vastaus on kuin onkin negatiivisessa dialektiikassa(!), joka ei kuitenkaan jää jumiin teesin ja antiteesin väliin, vaan tuottaa positiivisen eron, jolla ei ole tasan mitään tekemistä lattean synteesin kanssa.

Kyse on siitä, että hyvät festarit voivat toteutua vain negatiivisesti, kiellon kautta.

Yleensä festarit yrittävät tavoittaa "hyvän festariuden" suoraan. Ne julistavat positiivisuutta: meillä on paras meininki, Ilosaari, jee, bileet. Jo Tuskan nimi kuitenkin osoittaa, että kyse on negatiivisuudesta. Kun lisäksi kaikki kävijät pukeutuvat mustaan ja näyttävät muutenkin kirkonpolttajilta samalla kun bändit vetävät kissantappometallia, on selvää, ettei Tuska ole mikään myönteinen juttu.

Juuri tämä negatiivisuus vapauttaa Tuskan kävijät bilettämään myönteisesti, mistä syntyy aito positiivisuus. Ilon ja juhlan kieltäminen tuskan, pimeyden ja vihan symboliikalla turvaa ilon, juhlan ja vapauden festareilla.

 

Vaikka olen sättinyt dialektiikkaa ja väittänyt sitä laimean kriittiseksi, Tuskan kohdella todellisuus näyttää tekevän poikkeuksen ja osoittautuvan itsessään dialektiseksi. Juuri kun sitä luulee keksineensä hyvän teoreettisen pointin, todellisuus tekee intervention ja sotkee taas kaiken… Niinhän?

Ei. Tuska vahvistaa pointtini: juuri dialektiikan epädialektinen vastakohta eli eron ontologiaan perustuva kompleksisuusteoria on oikeassa. Koska jos todellisuus olisi vain dialektinen tai vain jälkistrukturalistinen, todellisuus ei olisi kovin kompleksinen, vaan… dialektinen tai jälkistrukturalistinen.

Perverssisti poikkeaminen kompleksisuusteoriasta juuri vahvistaa teorian: todellisuus tosiaan on kompleksinen. Niin kompleksinen, että dialektiikallekin on tilaa. (Tätä merkitsee hokema "poikkeus vahvistaa säännön".)

Dialektikko voisi väittää vastaan esittämällä, että ylläoleva on itsessään dialektinen pointti ja siten performatiivisessa ristiriidassa itsensä kanssa. Mutta kompleksisuusteoria nokittaa aina metatasolla, joka jatkuu äärettömästi: aivan, asia on juuri niin, mutta vain kompleksisuusteoria selittää, miksi ja miten asia on juuri niin

 

Jos Tuskaa haluaa käsitellä kansan kielellä, niin Kalle Sepän juuri Megafonissa intrudusoima compound on käyttökelpoinen työkalu.

 

Geopolitiikan paluu on tuonut mukanaan myös uuden käsitteen, joka on huomattavasti tärkeämpi kuin "raja-alue": "compound". "Compound" on suljettu - ja suojattu alue, joka poissulkee ympäröivän maa-alueen ja joka ei edes tavoittele sen pysyvää kontrollointia. Nopeita pyrähdyksiä panssaroiduilla maastureilla. Ympäröivän alueen teknologista kontrollia ilmasta käsin. Compound - uudessa arkipäivän geopolitiikassa - on yksityistetty ja suojattu alue, jossa yhteisö voi elää turvallisesti. "Compound" - vihreä hallintoalue Bagdadissa tai vihreä asuinalue Santa Monicassa - liittyy turvallisuuteen ja poikkeustilaan, juuri yhtä läheisesti kuin piikkilanka ja friisiläiset hevoset. Uuden ajan geopolitiikassa tilan laajuudella ei ole merkitystä. "Compound" eräänlaisena roomalaisten vartiotornina imperiumin reunamilla, ilman kuitenkaan imperiumin maa-aluetta. Etäispesäkkeitä. Mahdollisuus väreillä ympäröivälle alueelle vallan mahtia ilman tosiasiallista alueen telluurista kontrollia.

… uusi kumouksellisen geopolitiikan kesä? Ei rakentaakseen tuotannollisia tiloja prekariaatille, vaan rakentaakseen uuden poliittisen nomoksen. Suojaa ja kansalaisuutta. Compoundeja ja Green Zoneja. Viholliselta vapautettuja "etnisesti" puhtaita alueita, jos tässä yhteydessä sana "etninen" halutaan ironisesti ymmärtää juuri etnisyyden vastakohtana.

… politiikka on muuta kuin demokratian piirileikkiä. Politiikka on vihollisen tuhoamista ja ystävien suojelua. Oman alueen koskemattomuutta.

 

Viikonloppuna syntyi kaksi outoa compoundia: mustanpinkin blokin demo Pride-kulkueessa ja Tuskan negaation kautta syntyvä yhteisö. Dramaattinen loppukysymys kuuluu: mitä eroa näillä compoundeilla oikeastaan on? Sillä Tuskan teemaväri 2008 oli pinkki ja väki oli mustempana kuin missään black blocissa, minkä lisäksi molemmat tapahtumat toivat maailmaan yhtä aikaa iloa ja eroa - onko niidenkään välillä lopulta mitään eroa?

 

Epilogi

Compoundien ulkopuolella vallitsee villin kapitalismin raaka sisällissota vartijoiden ja väen välillä.

 

 

 Kuva on ilmeisesti Tuskan aikana otettu (Mr. Qva)

Jujutsu-affirmaatio eli miksi kritiikki on huonoa

22.06.2008, 21:57

Dogmin mukaan meidän täytyy tulla kriittisiksi. Täytyy oppia ajattelemaan kriittisesti, lukemaan kriittisesti, katsomaan kriittisesti. Tarvitaan yhteiskuntakuntakritiikkiä, kulttuurikritiikkiä, mediakritiikkiä, elokuva- ja kirjallisuuskritiikkiä.

No, meillä on kriittisiä sosiologeja, kriittisiä pedagogeja, kriittisiä kriitikoita ja kriittisiä tieteellisiä realisteja, eikä moralismi tai taantumuksellisuus ole mihinkään vähentynyt. Virallisen vanhan vasemmiston esittämä oikeistokritiikki ei ole paljon painanut, kriittiset yhteiskuntatieteilijät eivät ole saaneet aikaan vallankumousta, eikä tiedekritiikki ole muuttanut teknokratiaa.

Ongelma on kritiikin käsitteessä. Kriittisyys on negatiivista, ja negatiivisuus on sellainen asia, että sen kanssa leikkiessä kannattaa olla varovainen. Muuten saattaa palaa muutakin kuin uunissa paistuvat pullat.

 

Filosofian tärkein tehtävä on päästä eroon kriittisestä ajattelusta. Kriittisyydessä hidastutaan ja pysähdytään, jotta kritiikin kohteeseen voidaan reagoida. Kritiikki on re-aktiivista toimintaa, jossa reagoidaan jo-olevaan sen sijaan, että aktiivisesti asetettaisiin oma asia, oma ongelma ja oma oleminen.

Kriittiseen asenteeseen liittyy selän takaa tuomaroiminen, paremmin tietäminen, syyllistäminen, kaunaisuus ja rajoittaminen. Se johtaa passiivisuuteen, kyvyttömyyteen kunnioittaa ja rakastaa, syyttämiseen ja virheiden mittaamiseen.

Kriittisyys on kärsimistä. Kritiikissä punnitaan kriitikon oma kärsimys ja syytetään kohdetta muiden kärsimyksestä.

Kritiikki saattaa myös tukea kohdettaan. Tämä liittyy siihen, että kriittisyys toimii yleensä pop-dialektiikan tavoin: ensin kohde kielletään symmetrisesti, sitten sen kanssa tehdään kompromissi. Tuloksena on entistä vahvempi kohde (ajatellaan vaikka Saatanaa ja kirkkoa keskiajalla, tai symmetrisiä "etnisiä" nokitteluja, jotka voimistavat eri osapuolten identiteettejä).

Kritiikki onnistu siis harvoin edes siinä, minkä pitäisi olla sen olemus, eli negatiivisuudessa. Kritiikki ei pysty viemään negatiivisuutta absoluuttiselle tasolle, jossa kohde tuhottaisiin täysin.

Kritiikki voi lopulta lähinnä joko hidastaa tai sitten tukea kohdettaan.

 

Kriittisyyttä parempaa on myöntää kohde ja luoda jotain. Tiedämme tämän Spinozan, Nietzschen ja Deleuzen pohjalta: aktiivisten voimien ylistys, olemisen affirmoiminen tulemiseksi, immanenssi, käsitteiden rakentaminen, Jumalan älyllinen rakastaminen, amor fati, ikuinen paluu, nomadologia…

Esimerkiksi: kapitalismia ei voiteta kieltämällä se (klassinen "antikapitalismi"), vaan myöntämisen kautta. Affirmaatio etenee kolmella tanssiaskeleella.

Ensin kapitalismia täytyy analysoida:

Kapitalismin kehityksen edellytys on aiempien yhteiskunnallisten suhteiden ja elämänmuotojen repiminen juuriltaan. Kapitalismi laittaa yhteiskunnallisen kentän pakenemaan. Kapitalismi on immanentti systeemi, joka ei lakkaa ylittämästä omia rajojaan ja samalla asettamasta rajoja uudestaan.

Toiseksi kapitalismi myönnetään:

Kapitalismin deterritorialisoivalla voimalla on myös vapauttavia seurauksia. Kapitalismi tuhoaa konservatiivisia hierarkioita ja alistavia arvoja. Kapitalismi purkaa transsendenssin, kansallisvaltion ja kirkon. Markkinoiden kautta kapitalismi pystyy osittain ottamaan huomioon ihmisten uusia haluja ja tarpeita. Pienelle osalle maailman väestöstä kapitalismi merkitsee suurta kohtuullisen elämän mahdollisuutta.

 

Tässä vaiheessa vanhojen vasemmistolaisten silmien pitäisi kellahtaa nurin. Osa heistä kun edelleen perustaa kritiikkinsä varsin abstraktille ajattelulle. Abstraktissa ajattelussahan yksi piirre leimaa koko kohteen: esimerkiksi murhaajassa ei voi olla mitään hyvää, vaan tämän täytyy olla läpeensä paha ja paatunut, kuten kapitalismin ajatellaan olevan.

Konkreettinen ajattelu uskaltaa myöntää kohteen energisoivat ja vapauttavat voimat. Konkreettinen ajattelu uskaltaa kohdata kohteen ja tehdä sen kanssa jotain, sen sijaan että ottaisi siihen turvallisesti etäisyyttä ja kritisoisi sitä abstrakteista periaatteista käsin.

Myöntävä kohtaaminen antaa sijaa kolmannelle askeleelle, joka on tietysti luominen. Myönnettyjä voimia kiihdytetään ja muunnellaan tarkoituksiin sopiviksi. Kohde organisoidaan ja suunnataan uudelleen: luodaan uusi sommitelma ja yhdistetään se uusiin virtoihin. Kriiittisyyden sijaan pannaan jotain liikkeelle, synnytetään tapahtuma.

Kapitalismin kohdalla tämä tarkoittaa toisenlaisten maailmojen luomista menemällä eteenpäin. Kun pääoman virrat uhkaavat hajottaa kansallisvaltion, ei vaadita (kriittisesti) vetäytymistä nationalismiin tai hyvinvointivaltioon, vaan tavoitellaan rajatonta maailmaa ja alistavan kansallisuussaatteen tuhoa. Kun pätkä- ja silpputyö lisääntyy eivätkä työmarkkinat mitenkään pysty tarjoamaan töitä kaikille, ei vaadita (kriittisesti) paluuta hyvinvointivaltion takaamaan täystyöllisyyteen ja elämänmittaisiin ammatti-identiteetteihin, vaan halutaan lisää pätkätöitä, mutta perustulon takaamilla paremmilla ehdoilla.

 

Jujutsun käyttö poliittisena karttana on vanha idea, ja viime vuosina sillä on kuvattu esimerkiksi semioottista aktivismia, joka pyrkii käyttämään mainosten ja brändien voimaa niitä itseään vastaan. Lajin idea on juuri affirmaatio.

Jujutsu evolved among the samurai of feudal Japan as a method for dispatching an armed and armored opponent in situations where the use of weapons was impractical or forbidden. Due to the difficulty of dispatching an armored opponent with striking techniques, the most efficient methods for neutralizing an enemy took the form of pins, joint locks, and throws. These techniques were developed around the principle of using an attacker’s energy against him, rather than directly opposing it, and came to be known as jujutsu. [Wiki]

Eli kun vihollinen (valtio, kapitalismi) on aseistautunut ja panssaroitu eikä aseellinen vallankumous ole järkevä vaihtoehto, täytyy turvautua jujutsuun. Siinä vihollisen oma voima suunnataan uudelleen vihollista vastaan.

Helpoin esimerkki tästä on prekariaattiaktivismi. Juuri pätkätöihin kulminoitunut polemiikki prekariaattiaktivismin huippuvuonna 2006 osoitti sekä väsyneiden kriitikkojen että aivottomien myötäilijöiden typeryyden.

Kriitikot joko (vanhojen vasemmistolaisten tavoin) säikähtivät aktivistien myöntävää asennetta ja syyttivät heitä lapsellisuudesta ja kurittomuudesta tai sitten (kuten keski-ikäiset moralistit) luulivat, että aktivistit (ja uuden työn tekijät ylipäänsä) halusivat enemmän ja nopeammin vakituisia työsuhteita, niin kuin ennen vanhaan. Samoin medioissa uutisoitiin, että aktivistit "vastustivat" pätkätöitä, tai peräti globalisaatiota.

Aivottomat myötäilijät taas selittivät, kuten yksikin kokkarikoomikko A-Talkissa, että eihän tilanteessa ole mitään ongelmaa, kun pätkätyöt vapauttavat ja jokainen yksilö voi shoppailla työpätkiä miten huvittaa ja tehdä uraa.

Kamppailulajin näkökulmasta kriitikot yrittivät puskea hyökkääjän takaisin päällään, mistä typeryydestä ei tähän mennessä ole seurannut muuta kuin verta ja tajuttomuutta. Aivottomat myötäilijät puolestaan ottavat potkun vastaan ja hymyilevät väkisin kesken lennon, kunnes laskeutuvat uudelleen potkittavaksi.

Väärin, ihan väärin. Hyökkääjä täytyy laittaa oikosulkuun omalla voimallaan ja pakottaa neuvottelemaan. Tai sitten täytyy kaataa se kokonaan.

 

Suomessa affirmatiivista politiikkaa on toteuttanut lähinnä uusi autonominen vasemmisto tavisten, tutkijoiden, taiteilijoiden, nuorisopoliitikkojen, affektiivisten aktivistien, Megafonin, General Intellectin, Jussi Vähämäen ja muiden muassa, ja äskeinen kapitalismiesimerkki on lähinnä näiden liikkeiden referointia. Talon- ja kadunvaltaajat, perustulon vaatijat, siirtolaiset ja heidän puolustajansa, piraattiaktivistit, eläinaktivistit, radikaalit filosofit ja muut ovat vähitellen pääsemässä eroon kriittisestä ajattelusta.

Myöntävän ajattelun ei tarvitse olla niinkään poliittista ja pitkälle menevää kuin edellä on esitetty (vaikka esimerkkini on lopulta peräisin jo 60-luvulta ja vaikka siitä on tullut aika itsestään selvä juttu tietyissä piireissä). Kuten Deleuzen Nietzsche-kirja osoittaa, affirmoiva ajattelu on politiikan lisäksi parempaa self-help-toimintaa kuin yhdenkään konsultin tai personal trainerin jupinat. Se alkaa tilanteen myöntämisestä ja päätyy aktiiviseen toimintaan.

Kyse on yksinkertaisesti asioiden myöntämisestä, aivan kirjaimellisesti. Affirmointi ottaa asiat omiin käsiin ja säilyttää aloitteen: tämä on aforismin "se, mikä ei tapa, vahvistaa" merkitys ja mieli.

Kun syytetään jostain, minkä ehkä onkin tehnyt, on myönnettävä kaikki ja kerrottava kaikki. Parhaassa tapauksessa vastustajat hämmästyvät eivätkä pysty kontrolloimaan tapahtumia. Ja vaikket olisikaan tehnyt mitään, syyte on täydellinen pomppulauta uuteen tapahtumaan, jos sen muotoilee uudelleen.

 

Jo Hesarin pääkirjoituksetkin ylistivät keskustan Timo Kallin aktiivista tapaa voittaa vaalirahakohu myöntämällä, kertomalla ja pyytämällä anteeksi. Samat kirjoitukset nostivat reaktiiviseksi esimerkiksi Ilkka Kanervan, joka vanhan vasemmistolaisen tavoin puski kriittisesti vastaan tajuamatta mitään jujutsun dynamiikasta.

Jos Hesari osaa jotain, juttu on ikivanha ja osin kaapattu. Mainitut personal trainerit ja muut ovatkin vesittäneet ja hyväksikäyttäneet affirmatiivista ajattelua vuosikymmenet (konsultitkin kuulemma siteeraavat Deleuzen Nietzsche-tekstejä: sun tarttee olla aktiivinen, älä oo reaktiivinen). Tässä ei kuitenkaan ole mitään ongelmaa: maailmanhistoria on pitkälti aktiivisten/affirmoivien ja reaktiivisten/negatiivisten voimien vääntöä, ja jos aktiivisia elementtejä ilmestyy auktoriteettien kehtoihin, se ei ole meiltä pois.

Radikaali affirmaatio säilyttää voimansa, kunhan sitä käytetään jatkuvasti uusiin, taktisiin kohteisiin. Kapitalismi ja taantumus kyllä ottavat kiinni ja koodaavat, mutta affirmaattorit dekoodaavat, pakenevat ja laittavat pakenemaan. Väki on tässä myönteinen ja aktiivinen, historiaa liikuttava luova voima - todellisuudessa se hallitsee maailmaa, ja muut voivat vain loisia.

 

*

 

Filosofian kentällä siintää joka tapauksessa jo toinen, kokonaan uusi tapa ja perusta tehdä vastarintaa kritiikille. Kriittisyyden toinen merkityshän tulee Kantin aloittamasta "kriittisestä käänteestä", jonka mukaan "jokainen x on aina x y:lle", eli objektit ovat aina annettuja subjektille, jonka kategorioihin objektien täytyy mukautua. Tästä seuraa, että maailma jakautuu olioihin niin kuin ne ovat ja olioihin niin kuin meille näyttäytyvät.

Kriittisen filosofian mukaan maailmaa "niin kuin se on" ei voida tavoittaa suoraan, vaan välissä on aina jotain, joka muokkaa havaintoamme (ehkä tuottaa sen kokonaan?): muodot ja kategoriat (Kant - ja saksalainen idealismi), sosioekonomiset rakenteet (Marx), kieli (Wittgenstein), ihmismielen syvärakenteet (strukturalistinen antropologia), historiallinen a priori (nuori Foucault), ja Lacanista en edes aloita…

Quentin Meillassoux kutsuu tätä traditiota "korrelationismiksi", ja Larval Subjects on taas ensimmäisenä esittelemässä argumentteja. LS:n mukaan ongelma on lähinnä siinä, että meillä on kyllä tarjolla vaihtoehtoja korrelationismille, mutta meiltä puuttuvat tiedolliset kriteerit valita vaihtoehdoista. Voidaanko Deleuzen ja Badioun välinen valinta tehdä muuten kuin poliittisin tai affektiivisin perustein? Jos ei, niin haittaako se?

Miten korrelationismia vastaan voidaan hyökätä affektin käsitteellä ja mitä tästä seuraa politiikan kannalta? Mikä on affirmatiivisen ajattelun yhteys tähän?

 

Esimerkkejä käytännön affirmatiivisesta ajattelusta:

  • antimainokset, mainosten muuntelu
  • eronsa myöntäminen ja siitä nauttiminen (ala- tai vastakulttuurin perustaminen, mikrokulttuurit)
  • detournaus
  • queer-teoria
  • Stringeillä kirjailtu kapinalippu (seksuaalisuuden affirmaatio)
  • Perustuloa bilettäjille & Bilettely ja luokkatietoisuus (bileaspektin affirmaatio politiikassa)
  • satiiri, joka on täysin vakavaa
  • pellepataljoonat ja piirakkaprikaatit
  • kollaasi (voi olla reaktiivistakin)
  • crimethInc.
  • hedonistinen vasemmistonietzscheläisyys
  • yleisesti: asioiden ottaminen omiin käsiin, itse tekeminen, DIY

 

Edit: tekstissä on yksinkertainen jujutsun käsitteeseen liittyvä ongelma. Kuten sanottua, lajissa "vihollisen oma voima suunnataan uudelleen vihollista vastaan". Siis vastaan. Tämä on vasta puolivillainen affirmaatio. Teoreetikot ja aktivistit kaikkialla yrittävät nyt kehittää tapoja toteuttaa affirmaatiota jonkin oman puolesta niin, ettei toiminta jäisi pelkäksi reaktioksi. Tähän ei jujutsu riitä.

Spinozan syntisiä suloja 5: vasemmistolainen autuus

21.05.2008, 14:13

Opinnäytetyön pätkä tältä keväältä: Moraalista Etiikkaan. Deleuzen käytännöllinen Spinoza (pdf)

 

5. Vasemmistolainen autuus: meidän täytyy kuolla egoina ja jälleensyntyä parvessa.

Sanotaan, että länsimaiset hahmottavat itsensä osana maailmaa järjestyksessä minä - asuntoni - korttelini - kaupunkini - maani - mantereeni - maapallo. Japanilaiset taas sijoittavat itsensä kosmokseen kokonaisuudesta lähtien: maailma - planeetta - manner - kaupunki - kaupunginosa - talo - minä. Spinoza on japanilainen ja täten maailmankuvaltaan vasemmistolainen.

Vasemmistolaisuus on kollektiivisen tason myöntämistä. Sosiaalisen todellisuuden tuotantoprosessit ovat kollektiivisia, ja se tarkoittaa että sosiaaliset ongelmatkin ovat yhdessä tuotettuja ja vaativat yhteisiä ratkaisuja.

Spinozan Etiikan korkein päämäärä on saavuttaa tietoisuus siitä, että maailma täytyy ymmärtää kollektiivin, substanssin eli Jumalan kautta. Tietoisuuden saavuttaminen johtaa Jumalan älylliseen rakastamiseen. Viidennessä kirjassa esitetään seuraavat propositiot:

 

… Jumalaan kohdistuvaa rakkautta eivät kateus tai mustasukkaisuus pysty tahrimaan, vaan se kukoistaa sitä enemmän, mitä useamman ihmisen kuvittelemme olevan yhdistyneitä Jumalaan saman rakkauden sitein. (V.20)

Mitä enemmän ymmärrämme yksittäisiä olioita, sitä enemmän ymmärrämme Jumalaa [eli meillä on Jumalan ymmärrystä]. (V.24)

Tajunnan korkein pyrkimys ja korkein hyve on ymmärtää oliot kolmannen tiedostuksen lajin avulla [eli substanssin kautta]. (V.25)

Tästä kolmannesta tiedostuksen lajista syntyy korkein mahdollinen sisäinen mielenrauha. (V.27)

 

Ilo syntyy siitä, kun kaksi toisiinsa sopivaa ruumista kohtaa ja lisää toimintakykyään liittymällä yhteen. Iloa tuottaa siis se, mikä on yhteistä.

Mitä enemmän ruumis kokee iloa, sitä enemmän ruumista vastaava tajunta ymmärtää olioita. Ja mitä enemmän asioita tajunta ymmärtää, sitä "vähemmän se kärsii affekteista, jotka ovat pahoja, ja sitä vähemmän se pelkää kuolemaa" (V.38).

Yhteisyyden ymmärtämisen ja yleiskäsitteiden muodostamisen kautta voidaan nousta yhä korkeampaan iloon ja tietoon.

Maailman ymmärtäminen kollektiivin ja substanssin kautta johtaa passiivisten affektien häviämiseen, niiden muuttumiseen aktiivisiksi. Jumalan älyllisen rakastamisen tuottama iloinen ja aktiivinen mielenrauha on autuutta. Tämä vasemmistolainen autuus on hyveellisen ihmisen korkein päämäärä.

Autuus on toimijan omasta luonteesta käsin määräytyvää toimintaa. Se on vapautta kollektiivisen välttämättömyyden ymmärtämisenä, mikä johtaa ilon voimalla kaiken olevan yhteisyyden tajuamiseen ja sitä kautta autonomiseen elämään.

Käytännössä tällainen etiikka kuitenkin on, Etiikan loppusanojen mukaan, "yhtä vaikeata kuin harvinaistakin".

 

Proposition V.20 todistuksessa Spinoza muotoilee vasemmiston maailmankuvan selkeimmin:

 

Tämä rakkaus Jumalaan on korkein hyvä, jota järjen ohjeiden mukaan voimme haluta, ja se on kaikille ihmisille yhteinen, ja me haluamme että kaikki nauttisivat siitä.

 

Nyt tiedämme, mikä on politiikan päämäärä. Kaikki eivät vielä voi nauttia Jumalan älyllisestä rakkaudesta. Toimenpiteet seuraavat ylläolevasta.

 

Spinozan syntisiä suloja:

  1. Adekvaatit ideat
  2. Materialismi
  3. Empirismi
  4. Iloisten kohtaamisten etiikka
  5. Vasemmistolainen autuus