Espanjalaisia mielenosoittajia vastustamassa yliopistoreformia

 

Yritän kirjoittaa tähän luonnosta Opiskelijatoiminnan alustuksista ja keskustelusta syntyneistä muistiinpanoista - vaikken itse ymmärräkään lakiehdotuksesta yhtään mitään. Ei tosin kovin moni muukaan tunnu ymmärtävän.

Kuten yllä olevasta linkista huomaa, jonkinlainen johdatus lakiin löytyy HYY:n esityksestä tiedekunnille ja tilanteen taustoitusta saa Jussi Vähämäen Uuden työn sanakirjan artikkelista Yliopisto.

Muistiinpanot on julkaistu täällä aikaisemmin.

 

Uuden yliopistolain taustoja

Uudistuksen suurin taustatekijä on "kaupan vapauttamiseen" ja "markkinoiden avaamiseen" tähtäävä GATS-sopimus (WTO 1995).

1990-luvun lopussa EU kehitti Lissabonin strategian ja Bolognan prosessin. Edellisen päätavoitteena on tehdä EU:sta maailman kilpailukykyisin tietopohjainen talousalue vuoteen 2015 mennessä. Jälkimmäinen puolestaan muokkaa ja yhdenmukaistaa eurooppalaista koulutusaluetta.

Suomessa tavoitteena on tehdä suomalaisesta koulutusjärjestelmästä kansainvälisesti kilpailukykyinen. Tämä on tietenkin mahdoton tehtävä, jos miettii kuinka paljon esimerkiksi Cambridge voi saada yhdellä varainhakukierroksellaan.

Reformin taustalla pyörivät myös tutut uudet palkkajärjestelmät (UPJ) ym. uudistukset, joiden kohdalta (perinteinen) taistelu on ilmeisesti jo hävitty.

 

Lain ydinpointteja

Uuden yliopistolain avainkäsitteet ovat KILPAILUKYKY ja AUTONOMIA.

Autonomia tarkoittaa tässä yhteydessä vain taloudellista autonomiaa. Yliopisto voi uuden lain mukaan esimerkiksi harrastaa liiketoimintaa, kaupallistaa toimintaansa, ottaa lainaa ja mennä konkurssiin.

Yliopistojen sisällä valtaa keskitetään, jolloin esimerkiksi rehtorista tulee käytännössä yliopiston toimitusjohtaja. Samalla hierarkioista tulee tiiviimpiä ja vastuuta keskitetään taloudellisen tehokkuuden nimissä yksittäisille henkilöille.

Lain myötä Suomen yliopistot muutetaan joko yksityisoikeudellisiksi säätiöiksi (Aalto-korkeakoulu & Tampereen Teknillinen) tai julkisoikeudellisiksi laitoksiksi (loput Suomen yliopistoista).

Säätiöyliopiston hallituksessa istuvat suoraan rahoittajat ja valtion nimittämät henkilöt, kun taas julkisoikeudellisen yliopistolaitoksen hallituksen jäsenistä puolet tulee yliopiston ulkopuolelta (kollegio valitsee ne) ja myös hallituksen puheenjohtaja on yliopiston ulkopuolinen.

Ehkä hätkähdyttävintä uuden lain luonnoksessa on, että siinä ei enää ole vaatimusta tutkimustulosten vapaudesta. (!)

 

Mahdollisia seurauksia

Jos laki menee keväällä läpi, siitä seuraa yleisesti kontrollin lisääntymistä, yliopiston läpikotainen kaupallistuminen sekä kaiken opiskeluun ja tutkimukseen liittyvän toiminnan "nopeuttaminen" ja "tehostaminen".

Yksi konkreettinen seuraus opiskelijoiden kannalta on, että lain myötä opetusministeriö, valtionvarainministeriö ja yliopiston sisäiset hallintakoneistot saattavat painostaa yleisten lukukausimaksujen asettamisen puolesta.

Lisäksi yliopistot tulevat luultavasti jakautumaan tulevaisuudessa USA:n malliin A- ja B-luokan paikkoihin, eli tutkimusta tekeviin huippuyksiköihin ja toisaalta koulutettua massaa tuottaviin opintoputkitehtaisiin.

Jussi Vähämäki kirjoittaa, että käynnissä on EU:n tasolla "kiinalainen reformi", joka tarkoittaa byrokraattista suunnittelu-utopismia, koulutuksen alueelle vietyä yritysrationaalisuutta, yliopiston johtamista taloustieteen logiikalla sekä autonomian ja yksilön halveksumista.

Reformin seurauksena yliopisto avataan yrityslogiikalle, opiskelijoiden osallistumista halveksitaan, tutkimus tavaramuotoistetaan ja tietoon suhtaudutaan entistä enemmän välinearvona. Tämä tarkoittaa, että varsinainen oppiminen ulkoistetaan ja opiskelijat punkkimaistetaan ja prekarisoidaan toisiaan vastaan kilpaileviksi kyräilijöiksi, joilla ei ole kykyä tai aikaa omaehtoiseen ajatteluun.

 

Konkreettisia persekohtia laista

1. Uudistus vaikuttaa yliopistojen johtamiskulttuuriin suoraan: hierarkioita tehostetaan ja valtaa keskitetään erityisille vastuuhenkilöille (koska "joukko ei voi kantaa vastuuta").

2. Yliopistodemokratia vähenee, kun opiskelijoita ja henkilökuntaa kuullaan entistä vähemmän ja hallituksesta puolet (plus puheenjohtaja) tulee yliopiston ulkopuolelta.

3. Laki antaa yliopistoille mahdollisuuden määrätä lukukausimaksut. Maksut ovat jo nyt tulossa "kokeiluluonteisesti" EU/ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille.

4. Tutkimustulosten vapaus vaarantuu, koska laki ei enää suoraan edellytä sitä.

 

Mitä me, te & he voimme tehdä

Muutokset yliopistolakiin tapahtuvat eduskunnassa, jonne laki menee keväällä, mutta paine eduskuntaan tulee muualta (vrt. Kroatia, jossa äskettäin kaadettiin vastaava laki).

Lain vastustajien kannattaa tarttua siihen, että argumentit lain takana ovat melko heikkoja ja että Suomessa ollaan "vapaaehtoisesti" menossa yliopistomuutoksen suhteen paljon pitemmälle kuin muissa maissa (EU ei siis edellytä näin radikaalia yliopistolakia).

Kannattaa myös liittoutua henkilökunnan kanssa, koska kuuleman mukaan sitä - sievästi sanottuna - vituttaa.

Radikaalimpia ideoita:

1) voitaisiin esimerkiksi helmikuussa kutsua koolle jonkinlainen "yliopiston yleiskokous", joka toisi yhteen lakia vastustavia tahoja. Kokoukseen kutsuttaisiin opiskelijat ja henkilökunta, ja se vaatisi hitosti valmistelutöitä. Tai mikseivät kaikki Suomen yliopistot kutsu sellaista?

2) aidon autonomian tavoittelu: pidetään esimerkiksi lukukauden mittainen opiskelijalakko, jonka aikana järjestettäisiin autonomista opintotoimintaa.

 

(Edit 23.11: lukuvirhe poistettu)

Ihan lyhyesti: jos viime talven nettisensuurijupakka kontrolli-intoineen onkin jo päässyt unohtumaan, niin nyt Suomessa on tapahtumassa vielä epäilyttävämpi juttu. Alun perin Nokian urkintaoikeutta varten tehty lakiehdotus on levinnyt täysin absurdiksi kontrollirunkkaukseksi. Kyse on paljon muustakin kuin vain työnantajien oikeudesta saada sähköpostien tunnistetietoja: jos lakiehdotus menee tällaisenaan läpi, kaikki yhteisötilaajat saattavat saada oikeuden tutkia kaikkea ip-liikennettä.

Ikään kuin sähköiset mellakkapoliisit kasaisivat vaivihkaa saartorengasta ja valmistelisivat laillista keinoa tehokkaampaan joukkokontrolliin.

–>  internet on mobiili: Lex Nokiasta

 

Ps. Jani Saxellin novellikokoelma Huomispäivän vartijat antaa lukemisen arvoisen scifiskenaarion tällaisen kontrollilinjan tulevaisuudesta.

 

Nanowrimo-kioskiromaani Nälkäiset friikit ja aivopoliisit: editoimaton random-katkelma kolmannesta luvusta, jonka nimi on "Kuka pelkää aivopoliisia"

 

"Mistä me tässä oikeastaan puhutaan", Mirva sanoi.

"Filosofiasta", Lukas sanoi ja hymyili taas. "Filosofia on entinen kuningas, joka menetti kruununsa tieteelle ja pääomalle. Se on vallasta syösty styranki, joka harhailee kakstuhattaluvun mediamaailman sotkuissa. Sillä on puhkotut silmät, joilla se mulkoilee konsulteiksi ja mediafilosofeiksi siirtyneitä luopioita, jotka oli ennen sen palvelijoita."

"Keneltä sä ton pöllit", Emil sanoi.

"Sulta."

Lukas tuijotti Emiliä.

"Sä olet nykyajan filosofi. Kuka tahansa on nykyään filosofi ja voi sanoa tuollaista. Sillä ei ole mitään väliä. Nykyajan filosofia on viestintää ja luovuutta ja luovaa viestintää ja kuka tahansa osaa käyttää sitä markkinoinnin tarpeeseen."

Emilin suu puristui vaakasuoraksi viivaksi.

"Jos mä olen nykyajan filosofi, niin sitten sä olet nykyajan sosiologi. Sä olet itse kyyninen mainosmies joka nauttii vain siitä mikä on suoraan sun naaman edessä ja luulee olevansa trendikkään yhteiskuntakriittinen mutta päätyy ironisella pelillään vaan tuottamaan läskiä pukumiesten lompakoihin”, Emil sanoi. ”Puhumattakaan tietysti sun porvarillisen boheemista elämäntavasta, jota sä et ole edes itse valinnut vaan joka sulle tipahti tarjottimella kun Loviisa jätti sut."

"Mäkö olen ironinen? Siis mä? Mä kun luulin olevani jotenkin psykoottisen vilpitön."

"Voi pojat, pojat", Mirva sanoi ja haukotteli.

"Sosiologi sentään tajuaa mitä sen naaman edessä on, toisin kuin filosofi, joka on liian kiireinen miettiessään merkityksen merkityksen merkitystä", Lukas sanoi.

"Sosiologi ei tajuaisi edes sitä", Emil sanoi.

"Helvetin viisvuotiaat ääliöt", Mirva sanoi.

"Kuka soittaa tällaseen aikaan", Lukas huusi ja kaivoi luurin taskustaan. "Se on Jesse. Mä häivyn ulos puhumaan niin ehkä tää sisäpuolen ilmasto jäähtyy vähän sillä aikaa."

Lukasin häivyttyä Emil tuijotti pöytää.

"Mirva. Sano nyt edes sä, että filosofialla on jotain merkitystä. Ja että sillä voi olla merkitystä vielä politiikassa. Sulla ainakin oli vielä intohimoa joskus. Ainakin ennen kuin sä vaihdoit sun pääainetta."

"Niin", Mirva aloitti, "mitä pidemmän aikaa mä vietän näiden filosofian opiskelijoiden kanssa, sitä enemmän musta tuntuu että iso osa niistä on itsekeskeisiä pikkupoikia joille miehuudesta ja lihansyönnistä on jonkun trauman takia tullut helvetillinen pakkomielle. Ja filosofit, musta tuntuu että suurin osa filosofeista on niin naiiveja, ne ei tee mitään eikä ne edes ymmärrä mitä muut tekee. Ne keskittyy laskelmoimaan ja moralisoimaan virtuaalisissa sfääreissä joilla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa."

Mirva koputti pöytää.

"Aika karua kieltä. Mutta ethän sä tietenkään voi sanoa mitään, mikä suututtaisi Lukasin", Emil sanoi.

Mirva vilkaisi Emiliä.

"Kuinka typeräksi sä mua luulet? Kuinka seksistinen sun ajatusmaailmas taas olikaan?"

Emil puisteli päätään hitaasti.

"Ehkä mä lähden tästä kotiin tekemään logiikan läksyjä", se sanoi ja alkoi pukeutua suureen mustaan takkiinsa, jonka se sitoi vyöllä niin että vartalo näytti hyvin naismaiselta.

"Mun mielestä sun kannattais ottaa vähän etäisyyttä filosofiaan ja nähdä että se ei ole kaikki. Ja että politiikkaa on myös yliopiston sisällä", Mirva sanoi.

Emil nyökkäsi, heilautti kättään ja käveli ulos etukenossa sellaista vauhtia että kaatoi Lukasin joka oli tulossa takaisin pöytään.

"Mihin matka", Lukas kysyi lattialta.

"Kotiin", Emil sanoi.

"Ole sä iloinen kun sulla vielä on koti. Enkä mä viittaa tällä kertaa itseeni. Jesse soitti just että Kuritusta ollaan häätämässä. Siellä on paikalla helikopteri ja miljoona poliisipartiota ja varmaan Urho Kekkonen."

Emil vilkaisi Mirvaa ja kääntyi takaisin Lukasiin.

"Pitäiskö ehkä vaikka niinkun mennä sinne tueksi", se sanoi ja katseli, kun Lukas nousi ylös lattialta.

 

Nanowrimon tilanne tässä vaiheessa on 23 289 sanaa eli noin 95 liuskaa - pitäisi kuitenkin olla jo 30 000 sanaa. Katsotaan onnistuuko kiinni ottaminen, jos laaduntarkkailusta poistetaan loputkin.

 

Hei, muistaksää mitä myö tehtiin ‘68?

- E, mutta kyllä myö oltiin radikaaleja.

 

Vanha ylioppilastalo vallattiin 25.11.1968. Valtaajat halusivat esimerkiksi lisätä demokratiaa yliopistossa. Osa valtaajista halusi peräti tehdä vallankumouksen.

No, mitä saatiin aikaan?

Valtauksen kestävin tulos taitaa olla se, että Vanhalla järjestetään valtauksen 40-vuotispäivänä 25.11.2008 juhlaseminaari. Siellä vanhat professorit märehtivät sitä, kuinka radikaaleja joskus 40 vuotta sitten oltiin.

Ironian huipentumana Helsingin yliopiston ylioppilaskunta on lähetellyt kutsuja, joissa pyydetään ihmisiä pitämään kahden minuutin palopuheita Vanhan kuppilassa seminaaripäivän iltana - aiheesta "mitä pitäisi vallata nyt".

Vallankumous mahtuu kahteen HYY:n ja 60-lukulaisten demarien lahjoittamaan minuuttiin.

 

 

 

Eilen taas julkaistiin Ylioppilaslehti, jonka päätoimittaja kutsui 40 vuotta sitten kekkuloineet tyypit "valtaamaan" lehden uusimman numeron. Uh-huh… No, onhan kolmossivulla sentään ohje "näin teet barrikadin". Tosin ohje edellyttää autoa…

Olisi tässä kuitenkin yksi kysymys Ylkkärin tekijöille. Pääkirjoitussivun boksissa päätoimittaja kertoo, että vaara tiedostetaan: "Vuosikymmenten takaisen tapahtuman nostalginen muistelu kääntyisi helposti tunkkaiseksi suurten ikäluokkien itsetyydytykseksi."

Tuota noin. Miksi sitten menitte ja kutsuitte suuret ikäluokat lehteen muistelemaan 40 vuotta sitten tapahtunutta valtausta? Miksi ette korvanneet artikkeleita nykyisten radikaalien teemojen käsittelyllä?

 

 

 

Lopettakaa demarilässytys!

Olis jo vähän niinku aika tehdä jotain muuta, niin kuin esitellä nykyisten opiskelijoiden haluja ja ongelmia. Vai mitä?

 

Pieni muistiinpano: Pertti Lappalaisen Poliittisen tyylin taito (2002) on sellainen teos, että siihen sopii palata vaikka jonkinlaisen viitekehyksen ääriviivoja etsittäessä. Se on elegantti ja selkeätajuisen postmoderni näkemys politiikasta, politiikan tutkimuksesta ja historiatieteestä, ja siinä kiinnitetään erityistä huomiota yhteiskunnallisten liikkeiden asemaan politiikan kentällä.

Lyhyesti sanottuna kirja yrittää hahmottaa post-kaaosteoreettisen yhteiskunnan estetisoitunutta poliittista toimintaa, joka on tyyli-intensiivistä, saattaa vaikuttaa epätodennäköisten ketjujen kautta ja voi paisua merkittäväksi myös vain pienestä avauksesta lähtien.

 

Kirjassa poliittinen toiminta ymmärretään arvioivaksi ja arvaa­mattomaksi. Tällaiseen toimintaan liittyy aina ainutlaatuisuus ja kyky luoda katkoksia, jotka voivat avautua uuteen yllättävään ja odottamattomaan tapahtumaan, aivan kuten Deleuzella, Guattarilla ja kumppaneilla.

Nykyisyyden arvaamattomuudesta ja tulevaisuuden epävarmuudesta huolimatta mennei­syys tavataan politiikassa esittää loogisena jatkumona, eikä "pelkästään" tarinana (ja niin Lappalainen itsekin tekee kirjassaan, tietenkin, aivan kuten Derrida ja kumppanit omissa loogisten jatkumoiden dekonstruktioissaan). Tarina ei rakenteena ole johdonmukai­nen eikä se ole siksi ennustettavissa, toisin kuin politiikassa (tai kriittisten intellektuellien kirjoituksissa) esitetään.

Tarinallisen historiantutkimuksen mukaan jokainen eri tilanteessa esitetty määritelmä on muuttuvien olosuhteiden vuoksi "vastaus eri ky­symykseen". Tästä voisi jatkaa vähän: juuri tämän seikan vuoksi jatkuva uusien käsitteiden luominen on välttämätöntä niin politiikassa kuin filosofiassakin, ja joka kerta käsitteet vastaavat eri kysymyksiin.

 

Lappalainen määrittelee poliittisen tyylin yksinkertaisesti "muotosisällöksi". Määritelmä tarkoittaa, että poliittisen tyylin sisältöä, esimerkiksi tilastoja, ei voida erottaa tyylin muodosta, koska jokaisella tyylillä on omat tilastonsa, numeronsa ja objektiiviseksi väitetyt faktansa. Politiikassa tilastoja, kuten myös historiallisia faktoja, käytetään aina tietyn tyylin mukaan, eikä ole olemassa mitään neutraalia universaalityyliä ("Harmaa puku tai tilastollisiin asiatietoihin vetoaminen on tyyliä siinä missä zapatista-retoriikkakin").

Suomessa valtio käytti 1960-luvulta lähtien suomalaisen rakennefunktionalismiin kiintyneen sosiologian tukemaa korporationistista tyyliä, joka integroi ja sitoutti aktivistit valtajärjestelmään. Kapinalliset otettiin mukaan valtioon ja heille syötettiin takaisin heidän omat ajatuksensa vallalle sopivassa muodossa.

Tällaisia mahdolli­suus- ja mahdottomuusrakenteita vastaan voidaan käyttää poliittista arviointia ja toimintaa, poliittista tyyliä. Näin Itä-Euroopan entisissä sosialismivaltioissa tehtiin: poliittiset liikkeet murensivat vallan repressiivisistä rakenteista huolimatta.

Poliittisessa tyylitoiminnassa rakenteet kor­vautuvat ainutlaatuisen ja muuttuvan toimintatilanteen käsitteellä, minkä Lappalainen on varmaankin tarkoittanut piikiksi perinteistä suomalaista ikuisesti rakennekeskeistä sosiologiaa kohtaan.

 

Kirja on myös pullollaan sitä edeltävien valtio-opin ja sosiologian tutkintovaatimusten kirjoista puuttuvia peruspointteja. Esimerkiksi tilastoja kritisoidaan poliittisen toiminnan rationalisoinnista ja ainutlaatuisten elementtien häivyttä­misestä. Lappalaisen mukaan eksaktit menetelmät eivät muutenkaan sovi poliittisiin tieteisiin, koska niiden tulokset luovat abstraktin "virtuaalitodellisuuden" ja tuhoavat konkreettisen todellisuuden merkityk­sellisen monimielisyyden.

Robert Putnam lytätään kirjassa herkullisesti osoittamalla hänen Italian historiankirjoituksensa suurpiir­teiseksi ja kohtuuttomia jatkuvuuksia olettavaksi historialliseksi reduktionismiksi. Muu­tenkin putnamilaisen "sosiaalisen pääoman" ihannointi osoittautuu konformismin ja tasapainon tavoitteluksi. Mitä enemmän "sosiaalista pääomaa" yhteisöllä on, sitä yhdenmu­kaisempi ja muuttumattomampi se lienee. Vastaavasti "identiteetin" käsitteen voi sanoa impli­koivan konservatismia, homogeenisuutta ja pysyvyyttä (mikä tosin on tiedetty aina).

Olennaista on keskittyä haluja kanavoiviin rakenteisiin ja tyylin infastruktuuriin sekä vastustaa konservatiivien funktionalis­tista organismiretoriikkaa, joka pyrkii lukitsemaan ja luonnollistamaan erot sekä pitämään yllä tukahduttavia kuvitteellisia yhteisöjä.

 

 

There is no need for arms, physical violence, material constraints. Just a gaze. An inspecting gaze, a gaze which each individual under its weight will end by interiorising to the point that  he is his own overseer, each individual thus exercising this surveillance over, and against, himself. A superb formula: power exercised continuously and for what turns out to be a minimal cost.

(Foucault, 1980: 155; siteerattu tässä paperissa)

 

Palaan kysymykseen kameravalvonnasta ja jatkan osittain HK:n soveltamista kun luentopäiväkirjakin pitää kerran tehdä.

HK:n mukaan kameravalvonta vaikuttaa tekniseltä yksityiskohdalta, mutta todellisuudessa se muuttaa kaupunkitilan luonnetta suuresti. Tiivistetysti kameravalvotun tilan päävaikutus on siinä, että jokainen asetetaan automaattisesti epäilyksen alaiseksi. Kameravalvonta viestii luottamuksen puutteesta ja antaa jo lähtökohtaisesti olettaa, että tässä tilassa tapahtuu jotain pahaa.

Koska tietoisuus kamerasta on sen edellytys, että kamera voi toimia rikollisuutta ehkäisevästi, kameroiden täytyy olla näkyvillä tai ainakin niistä pitää varoittaa esimerkiksi tarroilla tai kylteillä. Kun ihmiset sitten sisäistävät sen, että heitä valvotaan tai edes saatetaan valvoa koko ajan, he alkavat itse valvoa itseään, aivan kuten Foucault tuossa yllä kirjoittaa. HK komppaa: In cities, the routine of surveillance makes the use of power almost instinctive: people are controlled, categorised, disciplined and normalised without any particular reason.

Kameravalvonta vaikuttaa kokonaisuudessaan kovin kustannustehokkaalta ja kattavalta kontrollitekniikalta.

 

Kuitenkin esimerkiksi erään Joensuussa tehdyn tutkimuksen (HK 2001) mukaan valvontakameroiden näyttävä asentaminen kaupungin keskustaan ja tästä uutisoiminen ei vaikuttanut rikollisuuteen mitenkään. Katuväkivalta tapahtui edelleen lähinnä kännissä yöllä, aivan kuten ennen kameroita. Jeremy Benthamin Panoptikon-mekanismi ei toimi ainakaan maassa, jossa vallitsee humalahakuinen juomatapa…

Metatutkimusten mukaan on jokseenkin fifty-fifty todennäköisyys, että kameravalvonnalla on vaikutusta rikollisuuteen. Jos vaikutus on havaittavissa, se kuitenkin liittyy usein siihen hetkeen kun kamerat on asennettu ja niistä uutisoidaan paljon. Ajan myötä rikollisuus joko palaa ennalleen tai siirtyy toiselle alueelle.

Lopputulos vaikuttaa kriminologian näkökulmasta siltä, että kamerat eivät juuri ennaltaehkäise rikollisuutta ja että kameroilla suurempi vaikutus omaisuusrikosten korjaamiseen kuin väkivallan ehkäisemiseen. Kameran avulla voidaan hankkia maksaja rikotulle ikkunalla, mutta ei poistaa väkivallan kokemista. Sen sijaan poistaa voidaan ihmisten välinen luottamus, oma yksityisyydensuoja sekä oikeus käyttää julkista tilaa ilman lähtökohtaista epäilyä siitä, että itse on rikollinen.

Ei ehkä pidä ihmetellä, jos valvontakameroiden jatkuva lisääminen polarisoi tilaa. Ei myöskään pidä ihmetellä, jos ristiriitojen kärjistyminen puhkeaa joskus.

 

Muistutuksena vielä Suomen kameroista kommentti sekä vuoden vanha uutinen:

Järjestyspoliisi sijoittaa noin sata valvontakameraa ympäri Helsinkiä

Valvontakameroita asennetaan ylikomisario Mika Pöyryn mukaan alueille, joilla järjestyshäiriöiden mahdollisuus on suuri.

Kiinteän kameravalvonnan ohella järjestyspoliisi saa käyttöönsä myös liikuteltavia valvontakameroita. Niitä on tarkoitus käyttää muun muassa suurten yleisötilaisuuksien ja valtiollisten tapahtumien yhteydessä. [- -]

"Teemme tämän yhteistyössä poliisin kanssa. Tarkoituksena on, että kaupunkilaisten kokema turvallisuus on samalla tasolla kaikkialla kaupungissa", kaupunginjohtaja Pajunen sanoo.

Kaupungille kameralaitteet maksavat määrästä riippuen puolesta miljoonasta miljoonaan euroon. Järjestelmä valmistuu suurimmilta osin vuoteen 2010 mennessä. [- -]

Jotkin järjestyspoliisin yksiköt aiotaan varustaa liikuteltavilla valvontakameroilla. Näillä voitaisiin seurata ihmisten käyttäytymistä suurissa yleisötilaisuuksissa.

Tällaisiksi Pöyry mainitsee Kaivopuiston ja Kaisaniemen konsertit sekä Senaatintorin uudenvuoden tapahtuman. Myös valtiovierailuiden aikana kamerat raahataan kentälle.

 

Entäpä jos ihmiset alkaisivat itse ottaa kameroita alas ja maalata linssejä umpeen? Pitäisikö auktoriteettien ehkä asentaa valvontakameroita valvomaan valvontakameroita?

Ehkä meidän pitäisi kulkea kadulla koko ajan kännissä, niin emme välittäisi kameroista.

 

Valtsikassa on menossa monitieteellinen kaupunkitilaa käsittelevä luentosarja, joka koostuu 14 kaupunkitutkijan vierailuista. Sarjasta voisi ammentaa vaikka kuinka monta postausta, mutta nostetaan tässä yksi pointti esille.

Väikkärinsä pelosta ja kaupungilla liikkumisen kokemuksesta tehneen Hille Koskelan mukaan kupukamerat Helsingin Rautatieaseman sisäkatossa ovat niin tarkkoja, että niillä voidaan zoomata hallissa kulkevan ihmisen kädessä olevaan matkalippuun ja lukea junan määränpää. Huippuluokan kameroista ei kuitenkaan usein tunnu olevan hyötyä, kun asemalla todella tapahtuu jotain rikollista.

Ensimmäinen esimerkki on erään luennolla olleen naisen meksikolainen ystävättär, jolta vohkittiin käsilaukku steissillä. Jutusta tehtiin rikosilmoitus, ja kysymykseen valvontakameran materiaalista poliisi kuulemma vastasi, että asia ei ole "katsomisen arvoinen” - vaikka nykyisillä laitteilla katsomisen vaivan ei pitäisi olla kovin suuri.

Minkäköhänlaisten rikosten kohdalla nähdään sitten niin paljon vaivaa, että etsitään digitaalisesta kuvamateriaalista muutamalla klikkauksella oikea kohta. Ehkä väkivaltarikosten kohdalla? Valtamediassa julkaistiin pari päivää sitten uutinen, joka käy toisesta esimerkistä:

 

FPS:n vartijana toiminut Mika Antero Korjonen tuomittiin perjantaina 30. lokakuuta kahdesta pahoinpitelystä, joihin hän syyllistyi työssään vartijana Helsingin rautatieasemalla. 

Tuomiota, 60 päiväsakkoa eli yhteensä 1500 euroa, voi pitää verrattain pienenä siihen suhteutettuna, että kyseessä on ollut valta-aseman hyväksikäyttö ja toisessa tapauksessa vielä selkeästi rasistisin motiivein tehty teko. Toisessa pahoinpitelyssä Korjosta avustanut vartija vapautettiin perusteluitta. [–]

Korjonen tuomittiin, koska pahoinpitelyt tapahtuivat Helsingin kameravalvotuimmassa tilassa. Tästä huolimatta oikeus ei saanut käsiinsä kamerakuvaa tapahtumasta, vaan pelkästään printattuja pysähdyskuvia, joista ensimmäinen oli otettu noin 7 sekuntia pahoinpitelyn alkamisen jälkeen. Valvontakamerat eivät tarjoa suojaa pahoinpitelyjä vastaan, vaan ovat puhdas kontrollimekanismi.

 

Tosiaan: miksi Rautatieasemalla on niin paljon niin tehokkaita valvontakameroita?

Tai miksi Suomessa on toiseksi eniten valvontakameroita koko Euroopassa?

(Ehkä palaan aiheeseen huomenna.)

Jekin edesmennyt isoäiti lähetti hedelmätarhalle pokaalin menneisyydestä. Kiitos siitä: osuvasti se tuli masokistipostauksen aikaan. Kuukausi on ollut yhtä masokismia matkoineen ja nanowrimoineen. NFA:ta on nyt koossa 45 sivua. Itähelsinkiläisen sushiviikonlopun vuoksi olen kuitenkin 2700 sanaa aikataulusta jäljessä.

Blogifiltterini vuotaa sen verran että rss-lukijassa on jatkuvasti yli tuhat lukematonta feedinpätkää. Lifehakkerit katsovat, että syötteiden liikatilaaminen hyödyttää, zeniä popularisoivat taas saattavat tilata vain kymmentä syötettä, mikä ei itseltäni onnistuisi. Harvemman sivuston jokaista postausta kun jaksaa tai ehtii lukea kokonaan (pisimpään jatkuneena poikkeuksena ehkä Larval Subjects).

 

Jos haluavat, seuraavat tahot voivat tuntea kirjoittavansa hyvin:

1. Chilipaprika: vasemmistolainen kasvissyöntiblogi.

2. Seksualisti: kiva kirjoitustyyli, vaikka haluaakin koko ajan provosoida "radikaalifeministejä" ja "seksuaalikielteisiä" ihmisiä, mikä on vähän 60-luvulle jämähtänyttä.

3. Finnsanity: kristillisen psykokapitalismin analyysia.

4. Leo Stranius: hauska seurata jonkun kalenteria, vaikka LiveJournal tekeekin kaikkensa jotta kaikki sen blogit näyttäisivät mahdollisemman rumalta. Vihaan LiveJournalia, mutta tykkään tästä postauksesta.

5. Bonuksena jenkkiblogi What in the hell: prekariaatin oma tiedemies!

 

Myös uusin blogituttavuuteni on vilkaisemisen arvoinen. Tähän on tultu on nuoren, vihaisen ja ylimielisen filosofin ylläpitämä blogi, joka jää kyllä varmaan lukematta kun sitä ei saa feedinä. Teoksen blogialusta on muutenkin turhan ankea.

 

 

Pokaalin mukana tulevat ohjeet:

1. valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta.
2. jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3. palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa.
4. logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5. palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

 

Stencil-kommentti pronssiyön mellakkaan, tai kapitalismiin

 

 

(C)-graffiti vanhassa kaupungissa

 

 

Porttikongissa on kokiksen värejä

 

 

Varasto satamassa

 

 

 Hotelli Virun edestä jos kävelee pari minuuttia niin löytää hylättyjä taloja - Tallinnassa on ilmeisesti vain yksi puolijulkinen vallattu talo, squat Volk

 

Mörskiä

 

 

 

Antifa näkyy kaduilla

 

 

Raunio

 

 

Tämä ei ole taidetta eikä liity seuraavaan kuvaan

 

 

Kapakassa on artsyä

 

 

Reval-café Vene-kadulla, 2. kerros, ikkunakoroke verhojen takana

 

 

Hymyilyttää

 

Masokismi ei ole sadismia

 

Sadistiksi tullaan toisen alistamisen ja kiduttamisen antaman nautinnon kautta. Leopold von Sacher-Masochilta nimensä saanut masokismi määritellään tavallisesti käänteisenä sadismina: masokismissa nautintoa antaakin toiselle alistuminen. Puhutaan myös sadomasokismista, S/M:stä, ja siten oletetaan sadismin ja masokismin olevan symmetrisessä tai dialektisessa suhteessa toisiinsa.

Gilles Deleuze ei paljon perustanut dialektiikasta. Dialektiikan viha ulottuu erotiikkaan asti. Deleuze halusi rikkoa S/M-dialektiikan irrottamalla sadismin ja masokismin toisistaan. Masokismi ei ole sadismin kääntöpuoli, vaan itsenäinen "oire". Masokismi ei ole perverssiä sadismia (lat. pervertere, kääntää nurin), vaan autonomista ja juridista erotiikkaa.

 

Tärkeää masokismissa on juuri sopiminen. Masokisti allekirjoittaa fantasiansa tuottaman sopimuksen ja määrittää sillä itse itselleen lain, jonka mukaan alistuminen ja alistaminen tapahtuvat. Masokismi perustuu dialogiseen sopimiseen, kun taas sadismia ajaa halu omistaa toinen kuin esine. Masokismi ei siis välttämättä ole alistussuhde, toisin kuin sadismi.

Sen sijaan masokismi on korkeinta hedonismia: eikö "ylevin" nautinto ole aina ollut itse itselle säädetty kärsimys? Vain aristokraateilla, pyhimyksillä ja marttyyreilla on ollut varaa nauttia itse sovitusta kärsimyksestä.

 

Kysymys masokismista on ajankohtainen esimerkiksi Sacher-Masochin kirjan Venus turkiksissa suomennoksen (2006) vuoksi. Suurempi syy miettiä masokismia on ajalle, ja elämälle, ominainen kärsimys. Miten masokismi liittyy jokapäiväiseen kärsimykseen ja toisaalta vallankumoukseen?

Selvin sovellus olisi nähdä masokismi tapana myöntää toistuva kärsimyksemme niin kotona kuin työpaikalla. Ajatus menisi jotenkin näin: kärsin ja kärsin siitä, että kärsin; ryhdyn masokistiksi ja nautinkin siitä että kärsin; koska kärsimys nyt tuottaa minulle nautintoa, voitan alistajani heidän omilla aseillaan.

Malli on sikäli ongelmallinen, että harvemmin olemme itse sopineet arkisesta kärsimyksestämme. (Vai kuinka…?)

 

Masokistin fantasia pitää itse yllä masokistia alistavan henkilön auktoriteettia (tässä se taas eroaa sadismista, joka on ruoskijan oma individualistinen fantasia). Sacher-Masochin tunnetuimman kirjan Venus turkiksissa masokisti-Severin lietsoo Wandaansa, jotta tämä alkaisi valtiattareksi. Ja siitähän porvarit vasta pitäisivät, että työntekijät alkaisivat lietsoa ylempiään: "Läpsi mua! Ruoski mua! Tallo mua! Alista mua!" Kun työntekijät vielä allekirjoittaisivat sopimuksen, joka antaisi työnjohdolle täydet oikeudet riistää alaisiaan, kapitalistien märkä uni toteutuisi… Vai kuinka?

Tosiaan, työsopimushan on jo keksitty. Ja yhteiskuntasopimus. Viime vuosina on puhuttu, että olemme "uusliberalismin", UPJ:n ja kokoomuksen myötä menossa kohti uutta sopimusyhteiskuntaa, jossa sossun kävijät, koululaiset ja sairaalan potilaat allekirjoittavat milloin mihinkin sitovan asiakassopimuksen. Ehkä tällaista yhteiskuntaa tulisi kutsua masokistisen imperatiivin yhteiskunnaksi: sinun täytyy sopia, että kärsit, ja vielä nauttia siitä.

 

Vallankumouksellista masokismista voisi tehdä - yllättäen - sen käyttäminen vallankumouksellisiin tarkoituksiin. Masokistisen vallankumouksen yleisongelma on mainittu masokistisen fantasiaskenaarion luonne. Jos masokismi perustuu fantasiaskenaariolle, joka itse tuottaa alistajansa, niin eikö masokistinen vallankumous ole täysin paradoksaalinen käsite? Miten vallankumouksellinen voi nauttia alistajansa luomisesta ja ylläpitämisestä?

Masokismi on kuitenkin mahdollista käsittää myös keinoksi, jonka tarkoitus on lopettaa koko masokistinen systeemi. Tähän myös Sacher-Masochin Severin päätyy, kun häntä on nöyryytetty ja ruoskittu tarpeeksi. Ajatellaan poliittisia tai uskonnollisia marttyyreja Sokrateesta ja Jeesuksesta Antoni Negriin. Mitä valta mahtaa päättäväiselle masokistille? Mitä valta voi tehdä masokistille, paitsi tuottaa lisää nautintoa?

Aggressiivisten masokistien armeija pystyisi tekemään vastustamattoman vallankumouksen. Se olisi melkoinen vallankumous: kapitalismin masokistisesti huippuunsa kiihdyttävä, affirmatiivinen ja hedonistinen tapahtuma.