Vallankumouksen hedelmiä

 

Julkiset hyökkäykset Lidliin, tuotantoeläinten vapautusiskut, Naomi Kleinin kuvaama tuhokapitalismi, supersankareiksi pukeutuneet aktivistivarkaat, nollatoleranssiteollisuus, kuokkavierasjuhlat, asfaltti-intiaanit, EuroMayDay, makasiinien mellakka ja tuli, poliisin pr-operaatio Smash Asemissa, kadun- ja talonvaltaukset … ja salaa kuvatut tehotuotantovideot. Näitä kaikkia yhdistää affektin käsite ja affektiivinen politiikka.

Suomalaiset saivat joulun alla 2000-luvun sianhoito-oppaan, kun eläinaktivistit julkaisivat salaa kuvattuja otteita maatalouden arjesta. Videoissa apaattiset ja veriset oliot kyhjöttävät saastaisissa karsinoissa, joissa ei mahdu kääntämään kylkeä, napsivat toisiaan ja mädäntyvät täyteen tungetuissa halleissa.

Tehotuotannon kärsimysnäytelmästä on Suomessakin julkaistu kirjallisuutta ja kannanottoja yli kymmenen vuoden ajan. Asian olisi siis pitänyt olla tiedossa.

Kuitenkin vasta argumentaation vaikeneminen ja laittomasti kuvatun shokkimateriaalin heittäminen yhteiskunnan kasvoille antoi asialle voiman läpäistä yleinen tietoisuus, uutiskynnys, eduskunta ja mielipidepalstat.

 

Tapauksessa tiivistyy hyvin jälkiteollinen elämänmuoto.

Suurimman osan vuotta erilaiset mediat täyttää merkityksetön kommunikaatio kommunikaation vuoksi. Uutisia julkaistaan tietty määrä, tapahtui niitä tai ei. Itseilmaisu pulppuaa kännyköistä ja facebookeista. Ihmiset purkavat persoonallisuuttaan netissä ja tositv:ssä.

Puheen ja tekstin merkitys hajautuu loputtomiin, valtavalla nopeudella mediakoneistoja kiertäviin informaatio- ja tunnevirtoihin. Viestin sisällöllä ei ole enää merkitystä, ainoastaan sillä on, että sanojen tulva jatkuu ilman taukoja.

Siksi argumenttien ja kuvailujen sijaan täytyy sulkea suu ja syöttää mediaan audiovisuaalisia shokkeja, jos haluaa saada säröjä aikaan. Täytyy tehdä politiikkaa affekteilla.

 

Teatterin olemassaolo muistettiin pitkästä aikaa, kun Kristian Smedsin Tuntematon sotilas alkoi ampua kovilla. Vastaavasti taide sai näkyvyyttä kaduilla liikkuvan jättiläisvaginan muodossa. Samoin perustulosta ja työnostajien armoilla elävän silpputyösukupolven ongelmista alettiin puhua kunnolla vasta, kun riittävästi ikkunoita oli mennyt hajalle ja VR:n makasiinit poltettu.

Tilanne on johdonmukainen seuraus nykyisestä huomiotaloudesta, jossa ainoastaan viboja tuottava kivien heittely ja aisteja runnovilla järkytyksillä fiilistely tuottaa tulosta.

Ei ihme, jos otteet kovenevat puolin ja toisin.

 

(Affektiivinen, intensiteeteillä ja tunne- ja fiilisperäisillä vaikutuksilla pelaava politiikka, jonka  teoreettisen ymmärryksen taustalla on kulttuurintutkimuksen ja radikaalin filosofian 1990-luvulta alkanut affektiivinen käänne, on ilmiö, jota pitäisi tutkia paljon enemmän. Tähän täytyy palata vielä monesti.)

 

Affektiivinen tupakkamainos

Joskus, kun istuu väsyneenä, tuntee irtoavansa tuolista ja kohoavansa sivulta kääntyen ylösalaisin leijumaan jalat kohti kattoa. Kokemus on näiden päivien symboli: kaikki tuntuu toimivan nurin päin tai metatasolla.

 

Työstä metatyöhön 

Nykyiseen työhöni kuuluu työnsosiologian opiskeleminen. Työntutkimuksesta saa opintotukea, vaikka ei koskaan ole ollut "oikeissa" töissä. Sitä siis opiskelee jotain tavallista ja välttämätöntä, jotain itsestäänselvää, jota ei ole varsinaisesti itse kokenut, niin kuin robotti, joka ihmettelee hengittämistä.

Eipä se mitään: työn korvaaminen metatasolla vaikuttaa nykyään tyypilliseltä, kun ison osan työstä saattaa viedä työn arviointi ("laadunvalvonta") ja reflektointi (itsensä markkinoiminen, itsekontrollin kehittäminen). Konsultti- ja asiantuntijateollisuuden puristuksessa sitä sitten voi ihmetellä, mihin varsinainen referenssi - itse työ - on kadonnut sen ihmettelyn alta.

Työelämä on muutenkin kääntynyt ylösalaisin. Yhä suurempi osa ajasta menee valmistautumiseen ja työnhakuun: mistä saada seuraava pätkä ja rahat asumiseen, miten päivittää itsensä ja cv:nsä, miten kehittää persoonallisuuttaan, mitä taitoja ja kieliä opetella, miten verkostoitua, millainen portfolio luoda.

 

Prekarisaatio

Siirtyminen uuteen työhön näkyy opiskelijoissa. Työn sosiologian johdatuskurssin aiempien vuosien ryhmätöissä on kuulemma tullut esiin lähinnä palkkatyökeskeisiä määritelmiä: "Työ on sitä, mistä saa rahaa." Nyt työ on paljon laajempi käsite. Menossa olevalla kurssilla joku ehti jo määritellä työn "koko elämäksi".

Kokemus johtunee oman työkyvyn myynnistä, johon meitä yritetään jatkuvasti pakottaa. Elämän osa-alueet hajaantuvat ja limittyvät, epävarmuus ja tunne toisten armoilla olemisesta lisääntyy, tieto- ja tunnetyötä on mahdotonta erottaa "vapaa-ajasta", ja silti pitäisi olla tehokas moniosaaja.

Pitäisi tehdä niin hitosti työtä, jotta pääsee töihin.

 

Johtopäätös 

Ehkä zerzanilaisilla ekoanarkisteilla on pointti. Keräilijä-metsästäjät kun selvisivät parilla työtunnilla päivässä (ja elivät muuten lähinnä kasviksilla). Sivilisaation kehitys on kaikkialla tarkoittanut hierarkian, epätasarvon ja työn lisääntymistä. Länsimaisen tieteen keksinnöt, joita on inspiroinut laiskuus ja halu helpottaa työtä, ovat säännönmukaisesti johtaneet työn määrän ja työajan kasvamiseen.

Mitä rikkaampi valtio, sitä suurempi merkitys työllä on. Mitä rikkaammat vanhemmat, sitä enemmän lapsi viettää päivähoidossa. Mitä isompi palkka, sitä vähemmän vapaa-aikaa.

Siellä missä kaikki on ylösalaisin, tosi on epätoden momentti.

 

Oliver Zunzin mukaan teollisen kapitalismin keskiluokkaa ohjaava kaava kuului näin:

Elämänne on suljettu työn loppumattoman ikävyyden häkkiin, mutta sen korvaamiseksi kapitalismi takaa, että vapaahetkinä voitte kuluttaa kaikkia viimeisimpiä ihmisälyn tuottamia vempaimia ja voitte elää suhteellisen turvattua elämää.

Jälkiteollisessa kapitalismissa

demokratia on muuttunut vain näytelmäksi, joka on kokonaisuudessaan käsikirjoitettu Microsoftin supervallan levittämissä tietokoneohjelmissa, Murdochin tv-ohjelmissa ja mainoskuvan teennäisissä virroissa. Meitä neuvotaan kuluttamaan paskaa kunnes räjähdämme, ja me kulutamme paskaa kunnes räjähdämme. Meitä kehotetaan työskentelemään kuin automaatit aamusta iltaan, ja me tottelemme kuin ääliöt. Meidät määrätään hurraamaan kenraaleille, jotka menevät pommittamaan ja tappamaan naisia, vanhuksia ja lapsia johonkin sivistymättömien mutakuonojen maahana, ja me iloitsemme joukkokuolemista ja massamurhista sekä otamme terminaattoripommittajat vastaan riemunhuudoin. Avantgardistisen kulttuurin eristäytyneissä nurkkauksissa, jossain taide-elokuvassa tai vaikeasti luettavassa kirjassa vaara tuodaan esiin ja ajatuksenvapauden katoamista valitellaan. Mutta kuka menee katsomaan taide-elokuvia ja kuka lukee noita vaikeasti luettavia kirjoja? Sensuuri ei ole lainkaan tarpeen, noita kummallisia taiteilijoita ei tarvitse tuomita kaleeriin, heille voi jopa myöntää palkinnon. Sillä kuka siitä vähät välittää: 99 prosenttia kunnollisesta länsimaisesta väestöstä loikoo sohvalla, joka on vastikään haettu osamaksulla hypermarketista, ja puolihypnoottisessa tilassa täyttää itseään ihraisilla rasvoilla nauttien uusimmasta Murdochin palveluksissa olevien orjakäsikirjoittajien tuottamasta televisiosarjasta. Itsenäisten aivojen toiminnan tukahduttamiseen ei tarvita fasismia, koska ihmiskunnan valtavalla enemmistöllä ei enää ole omia aivoja. Mitä vaaraa pienestä tyytymättömien pseudointellektuellin vähemmistöstä voisi koitua?

[Franco "Bifo" Berardi (2006): Tietotyö ja prekaari mielentila, s. 133 - 134. Zunzin sitaatti s. 114.]

Kevään tullen on hyvä palata perusteisiin. Mitä hyötyä on italialaisesta kapinateoriasta tai kieliopillisesta tavukikkailusta, jos edes alkeet eivät ole hallussa? Alkeissa on kyse kahdesta asiasta: poliittisesta ja tuotannosta. Ehkä myös skitso-etuliitteestä. Tässä on yksinkertainen luonnos poliittisen tuotannon analyysin ohjelmasta.

Poliittisen tuotannon käsitteen voi ymmärtää kahdella tavalla: politiikan kannalta tai tuotannon kannalta.

 

1. Politiikan tuotanto

Ensimmäisessä mielessä käsite koskee politiikkaa: sitä, miten politiikkaa ja poliittista tuotetaan, mikä määritellään poliittiseksi, siis kiistanalaiseksi ja keinotekoiseksi, ja mistä tehdään ei-poliittista, siis luonnollista ja välttämätöntä.

Kyse on siitä, mitkä prosessit tuottavat tämän jaon: asioiden jakaminen poliittisiin ja ei-poliittisiin on itse poliittista tuottamista. Poliittisen tuotanto siis edeltää liberaalin ajattelun ”politiikkaa” eli julkisen sfääriä.

Poliittisen tuotannon analyysin ensimmäinen aspekti liittyy näin ideologiakritiikkiin, tai nykytermein "subjekteja ja tietoisuutta tuottavien koneiden analyysiin". Siinä tutkitaan, missä, miten ja minkä eduksi ideologia järjestelmänä toimii sekä etsitään tapoja aktivoida niitä toisiin suuntiin.

Ideologiaksi voidaan kutsua subjekteja tuottava ja tietoisuuksia muokkaavaa koneistoa, joka toimii valtioaparaatin ja abstraktin kapitalistisen koneen puolesta, kontrolloi, luonnollistaa (depolitisoi) jotkin asiat ja epäluonnollistaa (politisoi) toiset, nostaa yhdet aspektit etualalle ja työntää toiset varjoihin.

Ideologiaa ei tule sotkea vulgaarimarxilaisuuden ”väärään tietoisuuteen”, joka antaa olettaa, että olisi olemassa oikea tietoisuus: mikään tapa jäsentää maailma ei ole ideologian tai vallan ulkopuolella, eikä ideologian vastakohta ole totuus, vaan vallankumouksellisuus.

Ideologian käsitettä vastaan on hyökätty paljon: sitä sanotaan toissijaiseksi ja kuvitteelliseksi, pelkäksi pölyksi, jota nousee ilmaan ensisijaisista tapahtumista eli konkreettisista yhteiskunnallisista taisteluista. Juuri näin asia täytyykin käsittää: ideologia on savuverhoa, luonnollista asennetta, tervettä järkeä ja ennakkoluuloa, uurrettua tilaa ja pelkkää lämpöä pinnalla - mutta sillä on todellisia vaikutuksia ja se liittyy kaikkeen tuotantoon, eikä sen käyttämiseen liity ortodoksimarxilaisten paatoksellisia ongelmia, jos se ajatellaan samalle tuotannon tasolle kuin tehtaat, mediateollisuus, maatalous ja lopulta ”luonto”. Yhdet koneet tuottavat autoja, toiset kananmunia ja kolmannet ideologiaa, joka suojelee autojen ja kananmunien tuotantoa.

 

2. Tuotannon tuotanto 

Toiseksi analyysissa on kyse itse tuotannosta ja sen suhteesta poliittiseen. Poliittisen tuotannon tutkimuksen toinen aspekti tarkoittaa tuotannon ja tuotannon tuotannon politisoimista. Tuotannolla tarkoitetaan tässä kaikkea luomista: tuotannon tuotannon lisäksi jakelun tuotanto, kulutuksen tuotanto, muokkaamisen tuotanto, biosfäärin, geosfäärin ja noosfäärin tuotanto.

Tuotannon analyysi kysyy: miten erilaiset tavaran – hyödykkeiden, tiedon ja työvoiman – muodot tuotetaan yhteiskunnassa poliittisesti, mikä on noosfäärin ideologiatuotannon tausta, mikä politiikka ohjaa kulloistakin subjektiivisuuden tuotantoa, miten subjekteille tuotetaan haluja, miten subjektit itse tuottavat tapahtumia …

Tavaroiden, tunteiden ja tiedon tuottaminen on poliittista, taloudellisten rakenteiden tuottaminen on poliittista, kaupallinen kulutus on tuottavaa (se tuottaa rahaa, affekteja, perseptejä ja sosiaalisuutta kokemisen ja tekemisen tapoina) ja siten poliittista. Kirjallisuudessa taas merkitykset tuotetaan aina funktioilla ja niiden koneistoilla, ja analyysin on edettävä uusfunktionalistisesti ja osoitettava lukemisen ja kirjoittamisen poliittinen luonne. Tieteissä merkitystuotanto kytkeytyy tieteellisen diskurssin kriteereihin, joilla puolestaan on yhteiskunnalliset suhteensa.

Joka alalla törmätään näin tuotannon käsitteeseen ja huomataan tuottamisen poliittisuus: se, ettei sitä lopulta voi erottaa poliittisen tuotannosta.

 

3. Esimerkki: Marx ja uskontokritiikki

Analyysia voi havainnollistaa palauttamalla mieleen Marxin varhaiskirjoituksissa toistuvaa pyrkimystä sivuuttaa molaarinen tai ideologinen taso ja edetä yhteiskunnallisen tuotannon salaiselle alueelle, jonka tuotetta fenomenologinen elämismaailma on. Pelkän välittömästi ilmenevän sorron – uskonnollisuuden tai juridisen epätasa-arvon – kritiikki ei ole Marxille tarpeeksi radikaalia: kritiikin täytyy ulottua sorron tuotantoon eli kapitalistiseen järjestelmään asti.

Hegelin oikeusfilosofian arvostelussa Marx esittää argumenttinsa ehkä selkeimmin: uskonnon kritiikki on jo viety loppuun, seuraavaksi pitää keskittyä yhteiskuntaan. Yhteiskunta tuottaa uskonnon, joten pelkän uskonnon kritiikkiin rajoittuminen ei vielä tuota tarpeeksi seurauksia.

Uskonto on osallisena sorrossa, joten se voi olla hyvä alku: ”Uskonnon kritiikki on siis idussaan sen murheenlaakson kritiikkiä, jonka sädekehänä on uskonto.” Mutta kritiikin on radikalisoiduttava:

Taivaan kritiikki muuttuu näin maan kritiikiksi, uskonnon kritiikki oikeuden kritiikiksi, teologian kritiikki politiikan kritiikiksi.

[Marx & Engels: Valitut teokset (VT) I, s. 102.]

Tuotteiden kritiikki muuttuu siis poliittisen tuotannon järjestelmän kritiikiksi. Jotta voisimme vaikuttaa riistoon, ei riitä, että keskitymme sen seurauksien ja oireiden poistamiseen. Itse riistoa rakentavat mekanismit ja niitä tuottava syväjärjestelmä on tuhottava.

Tämä on myös Juutalaiskysymyksestä-teoksen pääargumentti. Marx suomii siinä kollegansa Bruno Bauerin esittämää uskontokritiikkiä, joka vastustaa uskontoja ja alistavaa uskonnollisuutta mutta unohtaa valtion ja talouden.  Tällainen kritiikki – kuten nykyajan liberaalien ateistien viha uskontoja kohtaan – peittää talouden ja vallan syvimmät rakenteet, joiden seurausta uskonto Marxin mukaan on:

Uskonto ei merkitse meille enää maallisen rajoittuneisuuden perustetta, vaan enää vain sen ilmenemistä. Selitämme näin ollen vapaiden kansalaisten uskonnollisen sidonnaisuuden heidän maallisella sidonnaisuudellaan. Me emme väitä, että heidän täytyy luopua uskonnollisesta rajoittuneisuudestaan voidakseen luopua maallisesta rajoituksestaan. Me väitämme, että he luopuvat uskonnollisesta rajoituksestaan niin pian kun he luopuvat maallisista rajoituksistaan. (VT I, s. 72.)

Bauer ei ole tarpeeksi radikaali: hän taistelee yhteiskunnallisten ristiriitojen uskonnollista ilmausta vastaan, mutta jättää käsittelemättä niiden ”maallisen” perustan. Uskonnot ovat nuorelle Marxille klassisia ideologioita, jotka kätkevät ”valtion maallisten tavoitteiden alhaisuuden” ja joiden kritiikkiin rajoittuminen ei tee mitään valtarakenteiden salailulle (VT I, 81).

Bauerin uskontokritiikki on Marxille muutenkin rajoittunutta. Valtio voi kyllä vapautua uskonnollisuudestaan ilman että sen ihmiset vapautuvat, kuten USA:ssa, jossa valtion ja kirkon erillisyydestä huolimatta teismi ja fundamentalismi kukkivat. Lisäksi yhtä lailla uskontoa kuin usko Jeesukseen on liberaalin demokratian usko ”yksilön” suvereeniuteen, autonomisen monadin abstrakteihin ihmisoikeuksiin, epäsosiaaliseen olemukseen ja valtiollisen kansalaisen elämän kollektiiviseen tuonpuoleisuuteen. Lisäksi liberaali usko vielä naamioidaan epäpoliittiseksi, toisin kuin uskonto. 

 

4. Liberalismin kurjuus

Liberalismi, poliittisesti tuotettu ideologia, on depolitisoinut syyn (talousjärjestelmä) ja politisoinut apurikriitikoidensa avulla pelkkiä tuotteita (uskonnollinen sorto), joiden poistaminen ei koske tuotantoon.

Liberalistisesta kritiikistä on seurannut, että

ihmistä ei vapautettu uskonnosta, vaan hän sai uskonnonvapauden. Häntä ei vapautettu omistuksesta. Hän sai omistuksen vapauden. Häntä ei vapautettu elinkeinon egoismista, vaan hän sai elinkeinovapauden. (VT I, s. 91.)

Historiallinen lopputulos on ankea, eikä uskonnosta eroon pääseminen lohduta kovin paljon, kun elämme kapitalismissa:

Raha on kaikkien asioiden yleinen, itseään varten järjestetty arvo. Tästä syystä se on riistänyt koko maailmalta, ihmisten maailmalta samoin kuin luonnoltakin niiden ominaisarvon. Raha on ihmisen työn ja olemassaolon ihmisestä vieraantunut olemus, ja tämä vieras olemus hallitsee häntä ja hän rukoilee sitä. (VT I, s. 97.)

Kuvaus kapitalismin seurauksista säilyy myös ilman ”ominaisarvon” ja ”vieraantumisen” essentialistisia käsitteitä. Deleuzen ja Guattarin terminologialla kyse on siitä, että pääoma on purkanut ja siirtänyt kontekstistaan eli deterritorialisoinut vanhat hierarkiat, työvoiman sekä perinteiset arvot ja rajoitukset (traditiot, uskonnot, jne.), mutta reterritorialisoinut kaiken takaisin äärimmäiseen hierarkiaan ja rajaan eli rahaan.

Kapitalismi purkaa kaikki sosiaaliset virtaukset hierarkioista, mutta ei uskalla vapautua äärirajoilleen, vaan pelästyy itseään ja palauttaa sosiaaliset virrat takaisin rahan virtaan (ja kansallisvaltioon ja tv-yleisöön ja monikansallisten yhtiöiden monopoliin ja …). Tämä kaikki edellyttää tuhoamisen ja vapauttamisen (dekoodaus), homogenisoimisen (kapitalistisen logiikan edellytyksien luominen) ja takaisin-alistamisen (rekoodaaminen rahaan) kolmoisliikettä.

Liberalismi on tätä pelkurimaista ja skitsofreenista dekoodaus-rekoodaus-ailahtelua peittävä sumuverho, tai subjektiivisuuskoneisto. Kapitalismin skitsofrenia on se systeemi, johon kritiikin pitää tarttua järjestelmän tuotteiden sijasta.

 

Lopuksi: ihmisoikeuksien poliittinen tuotanto

Marxin vanha argumentti ei sinänsä tietenkään toimi enää: modernin ajattelun helpoksi kuvittelema ero pinnan ja perustan tai efektin ja syväjärjestelmän välillä on romahtanut, ja uskonto on aina myös tuotantoa. Ei myöskään voida olettaa, että kapitalismin tuho jotenkin itsestään johtaisi uskonnon tuhoon.

Marxin logiikkaa voi silti soveltaa yhä vaikkapa ihmisoikeuksiin ja muodolliseen tasa-arvoon, jotka peittävät alleen tosiasiallisen epäyhdenvertaisuuden. Kuten Marx kirjoittaa:

Vain yhteiskunnan yleisten oikeuksien nimissä voi erityinen luokka vaatia itselleen yleistä herruutta. (VT I, s. 113.)

Porvarillinen pohjoinen ylpeilee abstraktilla yhdenvertaisuudellaan ja julistaa pakottavansa koko maailman sen alle piittaamaatta todellisesta sorrosta, jota tapahtuu myös pohjoisessa ja joka kohdistuu alaluokkiin, köyhiin ja prekarisoituihin. Tasa-arvon länsimainen metafysiikka on ironisesti tuottanut historian materiaalisesti epätasa-arvoisimman maailmanjärjestelmän.

Kapitalismia on oikeutettu egalitaristisella ontologialla. Haluaisivatko alistetut todella abstraktia oikeutta, jos heidän olisi mahdollista saada konkreettista oikeutta? Mitä kaikkea porvarillinen tasa-arvo- ja ihmisoikeusretoriikka peittää alleen?

 

Vallankumouksen hedelmiä: yleensä mätiä tai raakoja.

 

Alkupaloja spektaakkelista

Suomalainen demokratia romahti banaanivaltiotasolle

Näin varoittaa oikeusministeri Tuija Brax (vihr). Alle puolet suomalaisista pitää demokratiassa elämistä erittäin tärkeänä. Nuorten usko omiin vaikuttamismahdollisuuksiinsa on Euroopan huonointa. Äänestysaktiivisuus on laskenut kaksi vuosikymmentä.

Braxin mukaan Suomessa ollaan sokeita sille, että esimerkiksi noin viidennes nuorista on vaarassa elää osattoman elämän … Oikeusministerin mukaan länsimaista ei löydy esimerkkiä vastaavasta kriisistä, jossa kypsä hyvinvointivaltio alkaa rapistua ja usko kansanvaltaan natista.

Suomen tilanteessa on hänestä samoja piirteitä kuin latinalaisen Amerikan talouskriiseissä 1900-luvun alkupuolella.

Yhtäläisyyksiä on myös nykypäivän Yhdysvaltoihin, jossa poliittinen osallistuminen laskee ja tuloerot kasvavat.

Camoon, tämä on Suomi - me voidaan hoitaa tämä, eihän me tätä haluta, Brax lisää.

CCC(P):n seksistinen mainoskampanja sai palautetta
Jostain vaikeasti käsitettävästä syystä cc-mainoksia ei juuri ole revitty tai sotkettu.

Taloussanomat julkaisi pienen konsulttisanaston

Chicagon kouluampujan motiivi on mysteeri

Ampujalla ei ollut aikaisempaa rikosrekisteriä ja aseet hän osti vain viikkoa ennen veritekoa. Hän ei ilmeisesti myöskään jättänyt jälkeensä minkäänlaista viestiä.

Media on "hämmentynyt", kuten poliisi sanoi olevansa Tanskan mellakoiden yhteydessä: se ei tiedä, miten lähestyä yhteiskunnan sisäistä väkivaltaa, ksenofobista terroria ja äkillistä tappamista. Media ei yleensä kiinnitä huomiota edes "oman" yhteiskuntansa virallisiin väkivaltakoneistoihin, poliisiin ja armeijaan. Jos tätä ei tehdä, miten satunnainen tai yhtäkkinen väkivalta voitaisiin kohdata?

Lisäksi media tarkastelee aina vain yksilöä. "Motiivi …" Kollektiivisen väkivallan synty ja väkivallan rakenteelliset syyt jäävät mysteereiksi.

Liberalismi ja valistus katsoivat, että olemme menossa kohti väkivallatonta aikaa. Kuitenkin olemme yhä uudelleen heränneet entistä väkivaltaisempaan painajaiseen, eikä historia tässä mielessä suostu loppumaan.

 

Aktioita ja passioita

Helmikuussa esimerkiksi …

• vallattiin kaksi taloa (kts. Valtamedian katsaus)
• samalla 2000-luvun pitkäaikaisin talonvaltaus Lauttasaaressa päättyi
• syntyi spontaania ja organisoitua liikehdintää poliisin nettisensuuria vastaan, ja tämäkin blogi julkaisi poliisin sensuurilistan
• kampanja vapaan Helsingin puolesta lähti kehittymään teemoinaan asuntopolitiikka,  joukkoliikenne, stop töhryille -hygienia ja sosiaalikeskukset
• Turussa asfaltti-intiaanit tyhjensivät renkaita parista autosta
• Kööpenhaminassa mellakoitiin poliisin mielivaltaa vastaan, mikä tuotti tuloksia
• Ateenassa anarkistit vastustivat ja poliisit suojelivat uusnatsien marssia
• luotiin uusi autonominen uusmediaprojekti Valtamedia.net, jossa julkaistiin heti asiallisia juttuja:
• Zapatistit haistavat sodan merkit
• "Ihan ikkunani alla" (G8 @ Genova 2001)
• Mielenosoitusten rajoittamisen keinoja: paikan rajaaminen
• Takku listasi lisää helmi-tammikuun sosiaalista sodankäyntiä

Vuonna 2003 toimintansa lopettaneen Vaikuttavan tietotoimiston jälkeen Suomessa mediakriittistä tiedottamista on hoitanut lähinnä Takku. Nyt perustettu Valtamedia tähtää laajempaan lukijakuntaan ja avoimempaan toimituskollektiiviin, eikä lähtökohtia ole rajattu ekoanarkismiin. Tapahtuu viimeinkin: aktivistit löytävät työnjaon.

 

Immateriaalioikeudet
 
Nettisensuurista uhkaa tulla miljoonien lisälasku

Keskusrikospoliisi ilmoittaa voivansa siirtyä lapsipornon sensuurilistoissa niin sanottuun täsmäsuodatukseen, jossa nimipalvelimiin perustuvan domain-osoitteiden estämisen sijaan voitaisiin suodattaa yksittäisiä web-osoitteita. Web-suodatuksia rakentanut asiantuntija arvioi, että tästä koituu jopa miljoonien eurojen lisälasku operaattoreille ja lopulta kuluttajien maksettavaksi.

Samanlainen järjestelmä on käytössä Saudi-Arabiassa ja Kiinassa. Monien blogaajien tavoin liityin itsekin vastalauseeksi Effi ry:hyn. Näytteitä viime viikkojen protestitulvasta:

• Effin blogista: KRP ja Lindén: Uhrataan rehellinen mies
• Effiin tulvii uusia jäseniä - demokratia vaarassa?
• Sensuuri osuu sivullisiin
• Poliisi varoittaa kopioimasta Nikin sivuja
• JJ Kasvi: Vihreetöntä politiikkaa
  

Tarkastajat suomivat tietoyhteiskuntaa

Kuluttajaa ei kuulla tekijänoikeuksista

Norjan poliisi iski antipiraatteja vastaan

Piratismidebatti levisi jo Helsingin Sanomiinkin

Suomeen perustetaan Piraattipuolue

 

Taloudesta kontrolliin 

"Tulevaisuus on ilmainen", ainakin netissä: Taloussanomat ja Wired/Piraattiliitto:

Ilmaistalouden nousun syynä on internetiä pyörittävän teknologian halventuminen. Samalla tavalla kuin prosessoritehon hinta Mooren lain mukaisesti puolittuu joka 18. kuukausi, tietoliikenteen ja tiedon varastoinnin hinta laskee vieläkin nopeammin. Tämä ajaa online-bisneksen kustannuksia jatkuvasti kohti nollaa. Teknologiaan sijoitetuilla rahoilla pystyy koko ajan tekemään yhä enemmän ja palvelemaan yhä suurempaa ihmisjoukkoa.

Olemme siirtymässä niukkuuden taloustieteestä ylitsepursuavan runsauden immaterialismiin … mutta isoveli valvoo yhä hanakammin, minkä vuoksi elämme kohta akvaariossa:

Ubiikki teknologia eli ”kaikkialla läsnäoleva äly” voi johtaa tulevaisuudessa vaikkapa siihen, että älykäs vessanpönttö analysoi tuotoksemme, tekee diagnoosin ja tilaa tarvittaessa ambulanssin. Tai pesukone säätää itse itsensä pyykin laadun ja likaisuuden mukaan.

Aivan lähiaikoina [Helsingin poliisin] kameroiden määrä aiotaan kuitenkin kaksinkertaistaa. Lopullisena tavoitteena on jopa sata valvontakameraa.

Ja koska vallankumousta ei ole vieläkään tehty, työntekijöiltä vaaditaan yhä vain enemmän ja työnostajat puuttuvat yhä enemmän alaistensa paheisiin.

Tupakointi, juhlinta, nettiriippuvuus ovat nyt työnantajien tarkkailulistalla. Työntekijän valvonta ja rajoittaminen kasvaa vääjäämättä.

Lopuksi. Reaalinen lämpenee: Kuluva talvi on ollut Suomen mittaushistorian lämpimin

Krp:n sensuurilistan 1047 sivusta vain 9 sisältää varmuudella lapsipornoa, ja 89 % listan sisällöstä on ilmeisesti täysin laillista (sisältäen laillisen hetero- ja homopornon lisäksi mm. nettiaktivistin sivut, korealaisen portaalin, foorumeita, nettityökaluja, japanilaisen ISP:n ja erilaisia top-listoja).

Uusimman selvityksen asiasta tarjoaa Effi. 

Viime aikojen kontrollitoimista tämä hallituksen ja poliisin yritys päättää Suomen nettiliikenteestä on kohdannut eniten julkista vastustusta. Foorumit Hesarista ja Tietokone-lehdestä Muropakettiin ja Piraattiliittoon kuohuvat, eduskunnan oikeusasiamiehelle ja valtioneuvoston oikeuskanslerille on tehty kymmeniä kanteluita, Helsingissä järjestetään pian mielenosoitus ja viestintäministeri Suvi Lindénin eroa vaativan adressin on allekirjoittanut jo noin 12 000 ihmistä. Viimeisin veto on Jagen tottelemattomuustempaus.

Se, mitä voisi luulla konkreettiseksi tilaksi - kadut, kauppakeskukset ja puistot - voidaan näköjään sensuroida vääristä ihmisistä ja viesteistä ilman valtavaa protestia, kun taas netti, joka arkijärjelle vaikuttaa abstraktilta ja epätodelliselta, muuttuukin yhtäkkiä kamppailukentäksi vapaudesta ja autonomiasta.

Megafonisti voisi nähdä tapahtumien kulussa jälleen yhden uuden talouden kokeilun: kun sosiaaliset in real life -suhteet siirtyvät yhä enemmän nettiin, niitä voidaan kontrolloida ja säädellä mukavasti sensuurimekanismeilla. Epäsopivaa tietoa karsitaan, ihmisaivojen toimintaa optimoidaan ja ylipäänsä ihmisten väliset suhteet välitetään viranomaisten kautta, mikä

kertoo suoraan sen, että juuri suhteista toisiin ihmisiin, kommunikaatiosta ja kenties jopa epämääräisestä hengailusta toisten kanssa on tullut nykytalouden voimavara, jota yritetään kaikin tavoin käyttää hyödyksi ja jonka ohjauksesta ja kontrolloinnista on tullut kapitalismin toiminnan kenttä. [lähde]

 

Onneksi Opendns.fi auttaa ohittamaan sensuurin:

Suomalainen yhteiskunta on ajautunut siihen pisteeseen, että valtiovalta on alkanut rajoittaa ihmisten sananvapautta Internetissä estolistoilla. Näille listoille on valitettavasti päätynyt sivustoja väärin perustein ja pelkona on, että estolistoilla pyritään tulevaisuudessa yhä enemmän rajoittamaan ihmisten vapautta liikkua Internetissä. [Tämä pätkä on kohun jälkeen poistettu sivuilta. - Klem.]

Tarjoamme teille täysin ilmaisen, avoimen, nimipalvelun, joka mahdollistaa Internetin käyttämisen vapaasti.

Palvelin	IP
ns1.opendns.fi	217.112.252.215
ns2.opendns.fi	82.118.211.204

Sensuuri on helppo kiertää, kun laittaa verkkoasetuksiin dns:ksi jomman kumman ip:n. Je.org julkaisi ohjeita jo ennen kohua, ja opendns.fin kautta vapaa yhteys toimii käytännössä yhtä nopeasti (viive on ollut noin 30 ms) kuin ilman sensuurikiertoa. Operaattoreista Dna on tosin jo ottanut käyttöön järeämmän proxysensuurin, jonka kiertäminen on vähän tylsempää.

Toinen juttu on yksinkertaisesti käyttää anonymouse.orgia. 

Aika näyttää olevan kypsä immateriaalioikeuksien politisoimiselle muutenkin. Piraattiliiton lisäksi meillä on pian Piraattipuolue, uusi Valtamedia ja muuta ylijäämää.

Kontrolliyhteiskunta toimii: lyhyen ajan sisällä valtaajat on häädetty kahdesta talosta, Romanian romanien siltarumpuleiri on tyhjennetty ja KRP on alkanut kokoomusministerin mandaatilla pystyttää sähköisiä mustia aukkoa: epämääräisin perustein sensuroituja nettisivuja, joihin linkittäminen saattaa imaista linkittäjän itsensä sensuurilistalle - jos linkittäjä on aktivisti, poliisi sensuroi; jos linkittäjä on Hesari, poliisi ei sensuroi.

Mainitut kontrollitoimet on kaikki tehty turvallisuuden nimissä.^[*] Turvallisuusyhteiskunnassa kaupunkitilaan ei saa ilmestyä graffiteja tai sähkökaappeihin julisteita, koska ne ovat merkkejä ympäristön turvattomuudesta, samoin kuin spurgujen ja anarkistien oleskelu kauppakeskuksessa.

Vastaavasti muut huumeet kuin etanoli, kofeiini ja nikotiini kielletään "ihmisten oman turvallisuuden" vuoksi, ja mielenosoitus  voidaan saartaa mellakkapoliisin, Jouha-joukkojen ja tarkka-ampujan voimin ennen kuin mitään on tapahtunut, jotta turvallisuus olisi varmasti taattu.

Ja niin edelleen, kunnes kaikki yhteiskunnalliset virrat ovat kontrolloitavissa sopivan joustavasti ja tulosvastuullisesti. Parhaimmassa tapauksessa kontrolli voidaan suorittaa aina etukäteen: pysäytetään ja tutkitaan vääränlaiset ihmiset kaiken varalta, estetään pääsy hankalille nettisivuille, siivilöidään epäsosiaalinen aines esiin jo koulussa, manipuloidaan fiiliksiä, odotuksia ja itsekuria kontrolliin sopivaksi …

 

Turvallisuus ei ole turvallista 

Turvallisuus tarkoittaa, että jokin instituutio määrittelee ihmisten tarpeet ylhäältä päin ja soveltaa sitten määritelmiään väkivallalla uhaten. Näin toimii sossu, näin toimivat Stop töhryille -kampanja, työmarkkinat ja koko liberaali demokratia.

Turvallisuus-paradigman ongelma - kurjuuden lisääntymisen ja ihmisten omanarvontunnon tappamisen lisäksi - on sen rekyyli. Kontrolli, häädöt ja sensurointi eivät tietenkään voi johtaa turvallisuuteen, vaan ne  tukahduttamisen ohessa nostavat vastaväkivallan aaltoja ja synnyttävät lisää kapinoita. Nettisensuuri kierretään ja levitetään maailmanlaajuiseksi uutiseksi, joka tekee Suomen (ja Hollannin) valtion naurunalaiseksi, kaupunkitilan hygieniaa vastustetaan Reclaim the City -kulkueilla ja kadunvaltauksilla, taloja vallataan lisää,  vaatekaapeissa kasvatetaan kannabista ja Helsingissä perustetaan liikkeitä vapaan kaupungin puolesta.

Intensiivisimmillään reaktiot kapitalistiseen hygieniaan ovat Ranskan (’68, ‘05, ‘06) ja Tanskan luokkaa.

"Kun kuultiin että vanhaa miestä on hakattu, alko porukka soitella toisilleen ja kokoontua Folkets Parkiin. Siellä revittiin katukiviä maasta ja puhuttiin että nyt hyökätään kyttiä vastaan. Pian sytty ensimmäinen roihu, ikkunoita hajotettiin ja kohta olikin ensimmäiset kyttämaijat Stengadella ja Baggesensgadella. Me ei haluttu että kytät ahdistelee tavallisia ihmisiä miten haluaa, joten päätettiin hyökätä niitä vastaan. Haluttiin että kytät lopettaa. Meitä oli noin 20-35 nuorta jotka hyökkäs. Kytät heitti kyynelkaasua ja päätettiin perääntyä Blågårds Pladsille. Siellä jotkut hajotti kirjaston ikkunoita, mutta ne ei ollu täkäläisiä. Me ei oltais tehty niin, koska me asutaan täällä."

1. Olemme selvästi prekaareja. Kaikki on meille epäselvää, eriytymätöntä ja epävarmaa, apeironmaista alkumassaa, jonka ilmapäinen Anaksimenes-klovni tulkitsee väärin ja jonka kapitalistis-byrokraattiset pythagoralaiset valjastavat järjestyksen nimissä.

2. Tuotanto on välttämätöntä elämälle, mutta ei palkkatyö. Palkkatyön vaatima itsensä myyminen työnostajille, joita virheellisesti myös työnantajiksi kutsutaan, on todellakin vastoin arvoamme.

Kuitenkin nykyisessä workfare-yhteiskunnassa, joka on jättänyt kultaisen welfaren kauas jälkeensä, arvomme määritellään työn kautta: sen mukaan, kuinka paljon (kuinka kiireisesti) alistumme tekemään. (Palkka)työttömyys on häpeä ja sosiaalinen kuolema.

3. Tärkeää ei enää ole tehdä jotakin tiettyä työtä, vaan mitä tahansa työtä: työstä on tullut pelkkä moraalinen kategoria. Siksi nietzscheläisen antimoralistin täytyy kieltäytyä työstä.

4. Silti minut on välttämättä sidottu työelämään ja päämäärärationaalisen aikuisuuden ihanteeseen. Elän luotolla, olen valtiolle velkaa opintolainani. Kun otan lainaa, sitoudun astumaan huoranpyörään tulevaisuudessa. Jos en ottaisi lainaa, joutuisin elämään pyörässä jo nyt, niin kuin useimmat elävät.

5. Turha iloita perisynnistä pääsemistä, kun on perivelkainen …

 

 

Koska 2000-luvun alku tapahtui toisessa maailmassa, sosiologian ja aktivismin ajankohtaiset manifestit, puheenvuorot ja tutkimukset jäivät tuolloin lukematta. Viime aikoina olen filosofian ja viime vuoden talonvaltaussyklin suuntaamana palannut vuosien 1999-2003 tapahtumiin, käynyt läpi artikkeleita ja lukenut uudelleen klassikoita David Kortenista Kleiniin ja Hardtiin & Negriin.

Aktivismitutkimuksessa puhutaan yhteiskunnallisista liikkeistä nousevina ja laskevina "aaltoina". Liikkeillä on aallonpohjia ja vaahtopäisiä huippuja, niiden aallot hyökyvät rakenteiden yli tai sitten taittuvat lakipisteessään. Arto Lindholm selvittää asiaa väitöskirjassaan Maailman parantajat: globalisaatiokriittinen liike Suomessa (2005, tiivistelmä):

Aallon käsitteeseen sisältyy myös ajatus siitä, että protestijakso itää ja kytee pitkäänkin julkisuudelta piilossa ennen puhkeamistaan kiihtyväksi protestiaalloksi. [… Aaltojen välisen] latenssivaiheen aikana protestiliike pyrkii uudistamaan yhteiskuntaa kulttuurisesti muun muassa vaihtoehtoisten elämäntapavalintojen avulla. […] Liikettä ylläpitävään vuorovaikutukseen riittää pieni joukko aktivisteja, koska heidän keskinäiset tunnesiteensä sekä ystävyys- ja rakkaussuhteensa ovat usein vahvoja.

Protestiaallot saattavat saada alkunsa pienistä ja näkymättömistä verkostoista. Yksittäiseltä ja sattumanvaraiselta vaikuttava tapaus voi käynnistää kiihtyvän joukkoliikehdinnän. […]

Aallon kielikuva pitää kuitenkin sisällään myös ajatuksen siitä, että aktiivisuuden määrä ei kasva ikuisesti. Hulluuden hetkiä seuraa aina myös krapula ja aktiivisuuden väheneminen, hiukan samaan tapaan kuin talouden nousu- ja laskusuhdanteet seuraavat toisiaan. Aallon kuihtuminen johtuu siitä, että voimakkaan kasvun vaiheelle tyypillinen emotionaalinen lataus on liian kuluttavaa, jotta se kantaisi kovin pitkään. Kiihtyvä protestiaalto voi kuitenkin joissakin olosuhteissa johtaa suoranaiseen vallankumoukseen, jolloin aalto nielaisee koko yhteiskunnan eikä päinvastoin.

[s. 34-35.]

Pelottava luonnonvoimainen tsunami uhkaa järjestäytynyttä yhteiskuntaamme ulkopuolelta. Kaikki keinot ovat sallittuja … Aalloista puhuminen epäpolitisoi yhteiskunnallista liikehdintää, mutta väki käyttää käsitettä nykyään itsekin, joten menköön.

Suomalaisen aktivismin lähihistorian Lindholm jakaa viiteen aaltoon:

1. opiskelijaprotestit 1968-1974
2. Koijärvi 1979-1981
3. metsäsodat 1987-1989
4. eläinoikeusprotestit 1993-1997
5. globalisaatiokritiikki 1999-2001

Väitöskirja julkaistiin vuonna 2005, jonka jälkeen on ollut kaksi uutta lainetta tai sykliä: prekariaattiaktivismi 2003-2006 ja edelleen jatkuva talonvaltaustrendi 2007-. Tämä kaikki on tietysti vain haltuunottavaa ja jälkikäteen tulevaa luokittelua.

Kiivetkäämme nyt takaperin viidennen aallon huipulle.

 

Lindholmia mukaillen vuoden 2001 voisi nimetä jälkiteollisen globalisoituneen maailman hulluksi vuodeksi, jos 1968 oli sellainen teolliselle ja kolonialistiselle maailmalle. 1990-luvun tapahtumat ja 2000-luvun alun taistelut tiivistyvät vuosiin 1999 (Seattle) - 2001 (Göteborg ja Genova). Ajanjakso kasvatti monta vallankumouksellista hedelmää. Vaikka on vielä liian aikaista muuten verrata ‘01:ta ja ‘68:aa, ‘01 ansaitsee omat tutkijansa ja tapahtumalogiikan paljastajansa, ja eräs sellainen on jo ilmaantunut: Maurizio Lazzaraton Kapitalismin vallankumoukset on hc-filosofinen analyysi luokkataistelun uuden syklin alusta.

Kun ulkopuolinen tutkija ilmestyy paikalle, liike on tietenkin jo pysäytetty ja paketoitu. Lindholmin paketista on hyvä aloittaa. Se on sympaattisen pubiturisijan näkökulmasta kirjoitettu, asiajournalistisesti painottunut kuvaus suomalaisen aktivismin tapahtumista vuosituhannen vaihteessa. Teksti on niin common senseä, että väitöskirjoja lukematonkin ymmärtää mitä setä haluaa kertoa. Ja mainio kertomus se onkin antamaan esiymmärrystä siitä, mistä tapahtumissa oli kyse. Kaapikaamme ja referoikaamme.

 

Arto Lindholm (2005): Maailman parantajat. Globalisaatiokriittinen liike Suomessa.
Helsinki: Gaudeamus. 

 

Se, mistä globalisaatiokritiikki on kotoisin 

Globalisaatioaktivismin liikkeen leimauttivat täystuleen WTO-mielenosoitukset 1999 (LOTR-versio youtubessa). Liikkeen siemenet olivat levinneet ympäri maailman. Tarvitsi räjäyttää vain yksi panos, ja seuraukset tulivat ilmi globaaleina sarjoina. Seattle ei tosin vaikutelmasta huolimatta ollut spontaani tapahtuma, vaan edellytti koko 90-luvun kestäneitä valmisteluita.

Seattle ei muuten ollut "väkivallaton", toisin kuin Lindholm väittää - jos pysytään Lindholmin tavassa käyttää termiä. Pahamaineisen Seattlesta teki juuri musta blokki, joka tuhosi kaupungin Niketownin ja antoi 60 minutes -ohjelmalle kuuluisia kuvia rikotuista ikkunoista ja tuhotuista mäkkäreistä ja starbuck’seista. Tuskin tapahtumaa muuten kutsuttaisiin "taisteluksi". Sitä paitsi (omaisuuteen kohdistuva) väkivalta saattoi olla hyvin tärkeää tapahtuman onnistumisen kannalta: ilman sen antamaa affektiivista energiaa liike ei ehkä olisi murtautunut yleiseen tietoisuuteen yhtä järkyttävällä voimalla.

  

 

Lindholm ei mainitse, että Seattle oli vain osa globaalin oikeudenmukaisuuden kampanjaa, jossa oli aikaisemmin tapahtunut yhteenottoja mm. Saksassa 1988 (IMF ja Maailmanpankki), Indonesiassa 1998 (nälänhätä) ja Boliviassa usean vuoden aikana ("vesisodat"). Muutenkin Maailman parantajat käsittelee aktivismia hieman epähistoriallisena ilmiösarjana. Mikään historiallinen sosiologi tai genealogi Lindholm ei ole.

Muita vaikuttavia tapahtumia Lindholmin mukaan olivat:

1. Zapatista-kapina Meksikossa NAFTA-sopimuksen allekirjoittamispäivästä 1.1.1994 alkaen. Kapina ei ollut vallankumous tai kaappausyritys, vaan aseellista vastarintaa ylikansallista yhtiöuhkaa vastaan. Sen sotasaavutukset olivat vähäisiä, mutta mediavoitot suurempia (zapatistien romantisointia harrastettiin myös Suomessa, Lindholm kertoo, ja Voiman 2/2008 zapatistiartikkelissa on epäsuora viittaus tähän). Zapatistat toimivat edelleen ja elävät jälleen kerran Meksikon hallituksen puolisotilaallisten joukkojen painostuksen ja väkivallan alla.

2. Ken Saro-Wiwan ja kahdeksan muun hirttäminen Nigeriassa marraskuussa 1995. Tästä sai alkunsa Mosop-liike ja globaali Shell-kritiikki ja -boikotti. Ogoniaktivisti Saro-Wiva hirtettiin perättömien murhasyytteiden vuoksi, Shellin tuella. Muistan, kuinka monet nuoret vallankumouksen hedelmät kohisivat Saro-Wivasta bileissä vielä 2002, kun g-aktivismin aalto oli Lindholmin mukaan jo taittunut.

3. MAI-sopimuksen kaataminen 1998.  Sopimus olisi vaatinut kohtelemaan sisäisiä ja ulkoisia investointeja samanarvoisina, mistä olisi ollut hyötyä vain ylikansallisille. Aktivistit vuosivat salassa valmistellun sopimuksen nettiin, mistä seurasi paisuva julkinen kritiikki ja sopimuksen kaatuminen.

4. Praha 26.9.2000: mielenosoituksia ja mellakoita. Kaupunki oli ennen tapahtumaa muutettu sotilaalliseksi linnakkeeksi.

 

Globalisaatiokeskustelu suomalaisessa aktivistiskenessä alkoi 1997 Muutoksen keväässä. Maan ystävät ja Ylikansalliset kuriin perustettiin 1996, samoin Kuokkavierasjuhlat, jotka jatkuivat vuoteen 2003 asti (kuuluisa taksitapaus sattui hulluna vuotena 2001) ja joita yritettiin epäonnistuneesti elvyttää 2006. Muodollisten järjestöjen puolelta Attac perustettiin Ranskassa 1998 ja Suomessa 2001.

Kolme tärkeää taustakirjaa suomalaisille aktivisteille olivat Kortenin Maailma yhtiöiden vallassa, Kleinin NoLogo ja Hardtin & Negrin Imperiumi. Aikaisemmin Peter Singerin Oikeutta eläimille antoi nimen eläinoikeusaktivismille, Thomas Wallgren ja Olli Tammilehto tekivät pohjatyötä Suomessa ja Ville Lähteellä oli paljon epävirallista vaikutusvaltaa kentän sisällä. Näihin kaikkiin täytyy palata myöhemmin toisaalla.

Alkuvuosina aktivistikenttä oli epämuodollinen, ja toiminta kanavoitui järjestöjen ohi. Vuosina 1995-1997 eläinoikeusaktivismi oli huipussaan. Sen aalto taittui ‘97 Orimattilan tapaukseen, jossa pakenevia aktivisteja suolattiin haulikolla. Viimeistään vuodesta 1999 globalisaatiosta tuli kritiikin pääaihe. Aktivismi ja kriittinen yhteiskuntatutkimus kulkivat yhtä jalkaa (ja kulkevat edelleen). Alun rihmastollinen anarkismi kuitenkin muuttui Lindholmin mukaan nopeasti ammattimaiseksi järjestö- ja lobbaustoiminnaksi.

Se, miten g-kritiikki tapahtui

Yleisimpiin vaikutustapoihin kuuluivat mielenosoitukset ja aktiot, poliittinen opetus, seminaarit ja lukupiirit, omilla elämäntavoilla vaikuttaminen ja kolmannen sektorin omaehtoisen toiminnan kehittäminen. Lisäksi sähköinen aktivismi nousi tärkeäksi jo Seattlen valmisteluissa.

Seattlesta levisivät aktivistien käyttämät suoran toiminnan taktiikat: kopiointi, parodia, varjotapahtumat ja karnevalismi, solumainen organisoituminen, rihmastojen ja läheisryhmien muodostaminen ja jakautuminen erivärisiin blokkeihin. Vihreä blokki harrasti laillista toimintaa (myöhemmin siitä syntyi pinkki bileblokki). Keltainen/oranssi blokki oli valmis väkivallattomaan kansalaistottelemattomuuteen, ja punainen blokki harrasti suoria yhteenottoja poliisin kanssa. Musta blokki sovelsi kaupunkisissitaktiikoita ja avointa suuryritysten ja julkisen omaisuuden tuhoamista (toisinaan syntyi oikeasti väkivaltaisia mellakoita).

 

Ei sillä, että poliisit olisivat välittäneet värikoodeista, tai aktivistien turvallisuudesta muutenkaan. Mieleen tulevat jenkkipoliisit, jotka Seattlessa tarttuivat istuvia mielenosoittajia tukasta, taivuttivat pään taakse ja suihkuttivat pippurikaasua silmiin. Molemminpuolisesta väkivallasta on tehty dokumentti. Se toimii hyvin, koska siinä ei ole kertojaa.

 

Valtio yritti nopeasti tukahduttaa ja sulauttaa uuden aktivismin aallon. Integroimalla radikaalit hallitukseen joko perinteisen puoluepolitiikan kautta tai asiantuntijarooleilla palkitsemalla valtio oli onnistunut pitämään suomalaisen aktivismin kilttinä 90-luvulle asti. Globalisaatioaktivismin suurimmalla hetkellä jopa SDP oli värväämässä anarkisteja aktivistien riveistä piristääkseen kuvaansa. No, sulauttaminen ei onnistunut aivan yhtä hyvin kuin aikaisempina vuosikymmeninä, mutta jotain se sai pysäytettyä (ks. Antti Rautiaisen kirjoitus broilerien renessanssista).

Aktivisteja vastustivat myös Defens (eräänlainen pro-globalisaatio-liike) ja nationalistit. Kummatkin olivat oikeistolaisia, jälkimmäiset kansallisvaltiota ja kansakuntaa romanttisesti ihannoivina ja edelliset  "universaalia vapautta" markkinaliberalismilla ajavina. Aktivismin kannalta kummastakaan suunnasta ei ole kuulunut juuri mitään, puoluepolitiikan ja virkamiehistön puolelta jatkuvasti kyllä.

Lindholmille Genova ‘01 on liikkeen vedenjakaja, josta hänelle jäivät mieleen lähinnä apeus, militaristinen tunnelma ja kuvottavat saastekerrokset. Katutaisteluiden aikana poliisi ja musta blokki hyökkäsivät vuorotellen: edelliset ampuivat kyynelkaasua ja jälkimmäiset tekivät dramaattisia sissi-iskuja roskisten ja autojen kimppuun. Suomalaiset mielenosoitukset näyttäytyvät Lindholmille tällaisiin spektaakkeleihin verrattuina väkinäisinä, rauhallisina ja laimeina (vapun 2006 EuroMayDay todisti, ettei näin aina ole).

Hyvänä yksityiskohtana Lindholmin aineistoanalyysista käy ilmi, että aktivistikentän sisälläkin kritiikki mielenosoituksia kohtaan tulee yleensä niiltä, jotka eivät ole osallistuneet demoihin tai aktioihin.

Lindholmin tapa hahmottaa järjestöjä

I. Katutason projektit
   - anarkistiryhmät (1, 2)
   - Street Party & Reclaim The Streets
   - Maan ystävät
   - Valtavirta (nykyään ydinvoima.net)
   - Ruokaa ei aseita
   - Antifa
II. Eläinaktivistit
   - Oikeutta eläimille
   - EVR
   - EVR-tukiryhmä
   - Vegaaniliitto
III. Punaiset
   - Attac
   - Sadankomitea
   - Rauhanpuolustajat
   - Pro Koskenkorva (?)
   - Sosialistiliitto
IV. Uudet anarkistit
   - Valkohaalarit
   - Ya Basta!
   - Musta blokki
V. Muodolliset & maltilliset
   - Luonto-Liitto
   - Animalia
   - WWF
   - Dodo, Kepa, jne.

 

Se, keitä g-aktivistit olivat

Lindholm näkee paljon vaivaa selvittääkseen aktivistien demografiaa ja "identiteettiä". Suomalainen aktivistikenttä ei nykyään koostu syrjäytyneistä tai "työväestöstä", vaan pääosin keskimäärin 22-27-vuotiaista hyvinkoulutetuista ja keskiluokkaisista kaupunkilaisista, jotka vieläpä saavat lisähyötyä aktivismistaan. Sen harrastaminen tuottaa Lindholmin mukaan henkisiä ja sosiaalisia etuja, opiskeluun ja työhön liittyviä taitoja ja kontakteja, ystäviä, mielekästä elämänsisältöä ja hauskuutta.

Aktivismi ei Suomessa levinnyt korkean inhimillisen pääoman luokasta vähemmän koulutetuille, tai sitten Lindholmin kyselyyn eivät vastanneet sellaiset. Miten (vulgaari)marxilainen luokkateoria selittäisi hyväosaisten gk-aktivistien kulttuuriradikalismin, Lindholm kysyy. Niinpä. Entäs, kun ei olla enää niin vulgaareja? Kirjassa ei masinoida Gramscia tai muita sofistikoituneempia vallankumousklassikoita.

Totuuden ja moniäänisyyden välinen ristiriita on kirjalta ihan hyvä filosofinen huomio. Yhtäällä aktivisteilla ei ole yhtä totuutta, vaan kriittistä, uusiutuvaa, moniäänistä jne. ajattelua. Toisaalta aktivistien missio on näyttää totuus tavalliselle kansalle. Tätä vastaan voi aina sanoa, että "totuus" tarkoittaa tietenkin juuri kriittistä, uusiutuvaa, moniäänistä jne. ajattelua. Toisin sanoen filosofiaa.

Aktivismin päämäärä on yhteiskunnan tuleminen käytännölliseksi filosofiaksi.

Yksi aktivistien ammattitaudeista onkin sama kuin filosofian opiskelijoilla: holistinen halvaantuminen. Kun kaikki liittyy kaikkeen, kaikki pitäisi ottaa huomion ja tehdä yhtä aikaa. Tästä seuraa epätoivoa, toimettomuutta ja pessimismiä.

 

Se, mitä uutta g-aktivismissa oli

Uuden työn keskeinen juttu, siirtymä fordistisesta valtiotaloudesta jälkiteolliseen markkinatalouteen ja kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan, näkyy globalisaatioaktivismissakin. 1900-luvun lopulla imperialismikritiikki vaihtui brändikritiikiksi, identiteettipolitiikka nousi esiin ainakin sosiologien mukaan, arkielämää politisoitiin ja liikkeistä tuli - ainakin sosiologien mukaan - myös minän rakentamisen ja toteuttamisen paikkoja.

Tärkein g-aktivismin uutuus oli antiautoritaarinen ja horisontaalinen organisoituminen. Läheisryhmien poikkikansalliset verkostot ovat kontrolloimattomia ja liukkaita vanhojen liikkeiden hierarkioihin verrattuna.

Toinen luomus oli affektiivinen mediapolitiikka, joka ratsasti huomiotalouden aallolla.

 

Se, mitä liike saavutti

"Edes reformeja saadakseen on vaadittava mahdottomia", oikeutti yksi aktivisti utopisminsa. Lindholmin arvion mukaan kapitalismin loppua ei ole näkyvissä: kapitalismi on jatkuvasti uusiutuva koneisto, mikä tekee siitä tien, joka on vain kuljettava loppuun. Tämä on lähes antioidipaalinen vastaus: kapitalismi täytyy pakottaa juoksemaan innovaatioiden perässä vetämällä paon viivoja. Tätähän prekariaatti.org on harrastanut.

Mitä konkreettisia hedelmiä vuosituhannen vaihteen liikehdinnästä syntyi? Lindholm luettelee: globalisaatiokritiikki levisi ulkoministeriin (Tuomioja mm. liittyi Attaciin) ja presidenttiin asti, mikä näkyi lausunnoissa ja vierailuissa. Entiset kauppatekniset asiat politisoitiin ja kytkettiin mm. ympäristöhaittoihin. Enää maailmankaupasta ei voinut puhua neutraaliutta teeskennellen. Ympäristö- ja sosiaalikysymys nostettiin uudestaan pöydälle. WTO suoritti pienen reformin, joka antoi kehitysmaille lupia tehdä halvempia kopioita patenttilääkkeistä. Yleiset puhetavat ja valtapolitiikka muuttuivat jonkin verran. 9/11 jälkeen aktivistit leimattiin terroristeiksi. Siinä kaikki valtamedian tietoisuuden kannalta.

 

Se, mitä Lindholm saavutti

Tarinassa on kolme uhkaavaa juonnetta. Ensiksi Lindholm käyttää valtion virallista retoriikkaa ja puolustautuu vetoamalla "mediassa vakiintuneisiin" ja "yleisesti käytettyihin" termeihin. Mitä muuta tällaiset termit voisivat olla kuin enemmistön valtaa pönkittäviä?

Kirjassa puhutaan "kansalaisaktivismista", vaikka Lindholm kertoo, että Suomen Anarkistiliitto SAL purettiin juuri vastenmieliseksi koettujen kansalais-, kansallisuus- ja nationalismiassosiaatioiden takia. Samoin puhutaan mielenosoitusten väkivaltaisuudesta, kun tarkoitetaan omaisuuden tuhoamista. Lindholm puolustelee: "Koska tämänkaltaisesta väkivallan käsitteen laajentamisesta on tullut tapa, käytän myös itse sitä tässä merkityksessä puhuessani mielenosoitusten väkivallasta." (s. 107) Sama perustelu oikeuttaa käyttämään termiä "globalisaation vastainen mielenosoitus".

Toiseksi kirjasta puuttuu poliittisen kontekstin laajempi esittely. Se on neutraaliksi naamioituva aidattu, saksittu ja seminaarikelpoiseksi kesytetty aktivismin kiinniotto. Se haluaa nostaa esiin aktivismin yksilölle hyödyllisiä puolia tai kollektiivisia rituaaleja, mikä jostain syystä tarkoittaa tutkimuskohteen omien taustateorioiden esittelyn jättämistä pariin sivuun.

Kolmanneksi "identiteetin" ja "kollektiivisen identiteetin" käsitteet ovat itsessään uuden aktivismin vihollisia. Kannattaako identiteetin kategorialla lähestyä sukupolvea, joka imi Derridaa äidinmaidossaan ja joka organisoituu Deleuzen ja Guattarin rihmasto-käsitteen pohjalta?

Aktivistien kollektiivisen identiteetin piirteitä ovat Lindholmille moninaisuus (pienet kertomukset, moninaisuuden itsearvo, moniäänisyys), postnationalismi (kansallivaltion hylkäys, autonomia, valtio ei enää ole niin suuri vihollinen kuin ylikansalliset yhtiöt) ja "kaupunkisissiys". Kaikki ovat pakoa, liikettä, konfliktia ja moneutta korostavia piirteitä, joihin identiteetti soveltuu korkeintaan poliisikäsitteenä.

Identiteetti pysäyttää liikkeen jo käsitteenä, joka kiinnittää huomion samana pysymiseen ja vakaiden olioiden dialektiseen erotteluun. Identiteetin laki A=A sanoo olennaisen: identiteetissä on kyse tautologiasta. "Pojat on poikia. Aktivistit on aktivisteja. No, kyllä Racine sentään on aina Racine ja kossu on kossua." Identiteetti on homogeenimanipulaatiota, hidastusta ja saman toistoa.

Lindholm kirjoittaa:

Liikkeiden verkostomainen ja solumainen rakenne suojaa liikkeitä mahdollisilta viranomaisten tukahduttamispyrkimyksiltä mutta myös liikkeiden tutkijoilta. Miten siis tutkia ideologioita karttavaa ja moninaisuutta suosivaa monisubjektista ja verkostomaista liikettä? […] Minulle avoimeksi jää kysymys siitä, millä metodeilla aktivistiverkostoissa kulkevia tietovirtoja, siellä olevaa valtaa ja verkon osien dynaamista vuorovaikutusta voidaan järjestelmällisesti analysoida, ja miten voidaan sukeltaa siihen syvyyteen, johon tämän tutkimuksen keinoilla ei ollut mahdollista päästä. (s. 199)

Jossakin identiteetin vastainen aktivismi on siis onnistunut.

 

Kättä pidempää vuosien 1990-2006 aallokosta saattaa löytyä seuraavista suunnista:

Directory of Social Movements
Jukka Peltokosken kirjoituksia
Antti Rautiaisen kirjoituksia (erityisesti tämä)
Antti Tietäväinen: Valkohaalaritutkimus
Tottelemattomat 

Suomen yhteiskunnallinen tilanne on yksinkertaisesti sellainen ettei ihmisten enemmistöllä ole intressiä piitata kansalaisaktivismista, eikä päättäjien pidä aktivismia yleensä huomioida kun hyvää hyvyyttään tai pelkuruuttaan. Koska kansalaisaktivistit kuitenkin kenties haluavat saada jotain aikaan, on heidän sitten työskenneltävä täysin rinnoin, mikä johtaakin helposti loppuun palamisiin ja nopeaan ihmisten kiertoon. Nämä ovat siis ne realiteetit, joista pitää lähteä kehittämään toimintaa joka on sekä aikaansaavaa että mielekästä sen tekijöille.

[Antti Rautiainen: Ylikansalliset kuriin -ryhmän oppivuodet]

The Independentin artikkelin mukaan Japanin ja Havaijin välillä on kaksi yhteensä USA:n osavaltion kokoista keittomaista jätevyöhykettä, jotka läpikuultavuutensa takia eivät näy satelliittikuvissa. Liemeen on päätynyt lähinnä muovia, ja keitos tappaa  merenelävien lisäksi paljon lintuja.

Keskellä merta Moorea odotti järkyttävä näky: hän kertoo muovipussien, shampoopullojen ja rantasandaalien muodostamasta, silmänkantamattomiin ulottuvasta muovikeitosta. Satelliittikuvissa se ei Mooren mukaan näy, koska lautta lilluu hiukan pinnan alla.

Jätepyörteessä nämä Kiinan, Japanin ja Yhdysvaltain rannikoilta muovirojua mukaansa kaapaisseet merivirrat kohtaavat ja hidastuvat, ja muovikeitto jää kellumaan, kunnes jätteet pikkuhiljaa alkavat valua kohti pohjaa. [YLE]

Frank Zappa olisi voinut kirjoittaa hyvän biisin tästä: Plastic people, oh baby now you’re such a …

Toisen aiheen Zappa olisi saanut sensuurista, jota Suomessa on vaivihkaa alettu harrastaa lapsipornokortin varjolla. Blogiin on tullut Googlesta hittejä hakusanoilla "lapsiporno" ja "sensuuri". Syy lienee Tietokone-lehden uutisessa (toinen): nettisensuurin kriitikko päätyi eilen itse poliisin sensuurilistalle.

Matti Nikin lapsiporno.info on selvitys valtion nettisensuurista ja lista poliisin blokkaamista osoitteista. Poliisi on tulkinnut mielenkiintoisesti lakia, jonka ideana on estää pääsy ulkomaisille lapsipornosivuille; lapsiporno.info tuskin täyttää kumpaakaan määrettä. Eivätkä ilmeisesti Nikin linkittämät sivutkaan ole lapsipornoa.

Edit: tulevien väärinkäsitysten välttämiseksi taustoja:

• HS: Sensuuria vastustava nettisivu poliisin suodatuslistalle
• JJ Kasvi: Miksi kotimainen sivu sensuroitiin?
• Tietokone: Poliisi ei kommentoi Nikin sivuja
• Piraattiliitto haastattelee Nikkiä
• Piraattiliitto: KRP uhkailee jo Nikkiä!

15.2 lisää:

• EFFI: Sensuuri osuu sivullisiin
• Kasvi kovistelee sisäministeriä KRP:n sensuurista
• Nikki joutuu kuulusteluun rikoksesta epäiltynä

Ennen pitkää Suomessa tarvitaan tekijänoikeustilanteen ja sensuurin vuoksi atk-lakkoja, vetoomuksia, linkkejä ja mirroreita.

Sensuuri ja muovikeitto ovat koneita Imperiumissa, joka hallitsee planeettaa.