Niin kuuma ettet voi enää paeta nurkkiin
Useat bloggaajat, jotka ovat asuneet Japanissa yli kolme viikkoa, pysähtyvät yhtäkkiä. Se on ymmärrettävää. Maassa on muuta tekemistä, ja kolmessa viikossa mieli on ehtinyt alistua japanilaisten tyhjään formalismiin. Se saa kirjoittamisen tuntumaan turhalta. Ei vain turhalta, vaan myös tyhjältä. Turhalta ja tyhjältä ilman eurooppalaista angstia. Puhtaasti tyhjältä.
Kapitalismin kritiikki? Hähää. Ei Japanissa. Paitsi osana koneistoa. Ehkä se on vain rehellisempi tapa elää, kaikille.
Kaupallisuuden kritiikki? No jos siitä saa rahaa.
Auktoriteettien kritiiki?
Mitä?
Nautintojen suhteen Japani on hyvä, koska Japanissa ymmärretään itsekurin ja asketismin olevan osa nautintoa, toisin kuin Amerikassa. Estetiikan suhteen Japani on hyvä, koska siellä ei ole mitään erillistä estetiikkaa ja kaikki näyttää ja tuoksuu kauniimmalta. Arjen kannalta Japani on hyvä, koska kaikki siellä on ajoissa ja toimii.
Mutta politiikan kannalta Japani tekee kyyniseksi. Jussi Vähämäki saattaisi olla tyytyväinen.
Tämän postauksen tarkoitus ei ole kertoa, että pysähtyisimme. Sitä paitsi olemme jo palanneet Tokiosta.
Ennen kuin lähdimme, varjossa oli virallisesti 31 astetta ja matka Meguron asemalle kulutti puolitoista vesipulloa, koska hikoilu on Japanissa kielletty. Vallankumous alkoi silti olla Tokiossa cool, koska tämänkin kirjoittajaa pyydettiin malliksi koekuvauksiin, kun hengasin Shibuyan Hachiko-aukiolla.
Kieltäydyin. Ehkä se johtuu siitä, että kyynisistä ihmisistä ei saa otetta.
Tämän postauksen yksi tarkoitus on ihmetellä, miten kahden ja puolen viikon kirjoittamattomuus tuottaa velvollisuuden "tunnustaa" enimmäkseen tuntemattomille lukijoille syitä siihen, miksi ei ole kirjoittanut. Ihan niin kuin kirjoittaminen olisi jotenkin oletusarvo tai siinä itsessään olisi jotain arvokasta. Tai niin kuin kesä ei olisi tarpeeksi hyvä syy.
Itsensä ilmaiseminen. Itsensä toteuttaminen. 30 vuotta sitten Suomessa elettiin viattomuuden aikaa:
Tämä Suomi on loppujen lopuksi julma yhteiskunta, joka vanhempien ja muiden auktoriteettien arvovallalla kontrolloi jäsentensä vapautta. Itsensä toteuttaminen, joka on suuren taiteen perusedellytys, on Suomessa ylenkatsottu ylellisyys.
(Kirsti Simonsuuri, Pohjoinen yökirja, 1981/2001, s. 83.)
Simonsuuri kirjoitti tuon ilman ironiaa! Ja vielä kirjassa, joka suhtautui ironisesti suomalaisen "älymystön" sivistymättömyyteen.
Nyt voitaisiin kirjoittaa: "Tämä Suomi on loppujen lopuksi julma yhteiskunta, joka median ja muiden valtajärjestelmien notkealla syyllistämis- ja velkaannuttamissysteemillä kontrolloi jäsentensä vapautta. Itsensä toteuttaminen, joka on porvarillisen taiteen perusedellytys, on niin Suomessa kuin muuallakin kontrolloidun käyttäytymisen ensimmäinen askel."
Sitä valittaa, että maailmassa on liikaa kommunikaatiota ja että meitä hallitaan itseilmaisuun pakottamisella. Sitä perustaa blogin joka väittää ettei "kommunikoi". Puolentoista vuoden jälkeen sitä huomaa olevansa väsynyt ja edelleen kaikkien kommunikaation sääntöjen sitoma.
Sitä puhutaan työstä kieltäytymisestä mutta ei kieltäydytä työstä.
Puhutaan perustuloon pakottamisesta mutta ei olla pakottamassa.
Puhutaan laajasta kertarynnäköstä mutta ei olla värväämässä armeijaa.
Mutistaan mutta ei kapinoida.
Tämähän on vasemmiston klassisia teemoja: disilluusio sanoihin, mistä seuraa illuusio "suorasta toiminnasta". Yleensä viimeistään silloin ollaan kusessa.
"Mitään ei tapahdu, mikään ei muutu…"
Paitsi tietenkin HUOMENNA, ENSI VIIKOLLA, ENSI VUONNA: "Pinnan alla saattaa olla hiljalleen kypsymässä antipoliittinen kapina, jonka tarkoitus ei ole enää saattaa valtaan uusia johtajia, vaan lakkauttaa valtio ja muut luokkayhteiskunnan rakenteet välittömästi."
Saattaahan se olla kypsymässä.
Sitä odotellessa: massit täällä kiertää, muttei päästä niihin käsiksi (Asa).
Kirjoittaminen on kommunikaatiota, mutta ei mulkku-Habermasin kommunikaatiota. Kirjoittaminen on kommunikaatiota, joka ei pyri totuuteen tai konsensukseen, vaan vaikutusten tuottamiseen. Kommunikaatio vaikuttaa myös kommunikaation lähteeseen.
Siksi blogi voi tuottaa tarpeen kirjoittaa siitä, miksi ei ole tarvetta kirjoittaa. Ehkä tämä on pienten blogien heikkous: henkilökohtaisuus ja ruumiillisuus. Suurempien projektien kirjoittajien ei tarvitse välittää itsestään.
Jos voisikin päästä eroon itsestään ja kirjoittaa niin kuin Ismo Alanko laulaa: mitä se mulle kuuluu mitä mä teen…
Viestintä ekologisena sommitelmana ja ainutkertaisten vaikutusten (erojen) tuottamisena: materialistinen teoria kommunikaatiosta. Ota Mille plateaux ja lyö sillä semiotiikan professoria.
Sitten parempia uutisia: aktivismi on Japanissa in enemmän kuin aikoihin, kertoo Tokyo University of Artsin professori Yoshitaka Mouri International Herald Tribunessa (26.6). "This is the most significant rise in activism I’ve seen in years … A movement is brewing among young Japanese."
Talouskriisi on tuottanut repeämän myös Japanin wasistiseen yhteiskuntaan. Kriisi, irtisanomiset ja lisääntyvä prekarisaatio - epävarmuus ja toisten armoilla eläminen - murjovat eniten nuoria. Päättäjät keskittävät kosiskelunsa keski-ikäisiin äänestäjiin, ja vanhuksiin: Japani on nopeasti ikääntyvä maa.
"Once we’re done, we’ll overrun Japan with demonstrations," Seiko Uchida, the head of the [activists’ training] center, told the cheering crowd.
Tähän vaadittiin vain kuukauden oleskelu maassa…
No, joo. Vallankumous on kaukana. Mutta epäilemättä saisimme välittömän orgasmin, jos näkisimme 10 000 prekaaria marssimassa Ginzaa pitkin Twisted Sistersin "We’re Not Gonna Take Itin" tahdissa.
Children of Bodom - Tokyo Warhearts
Zengakuren (kuva: dailylife.com)
Raivon kesä, Raimon kesä, pitkä kuuma kesä, helvetti irti -kesä, rakkauden kesä, "luokkakantainen" kesä: retoriset lämmöt ovat nousseet koko talouskriisin ajan, vaikka ulkona on satanut ja paistanut. Ehkä joku päivä näemme retoriikkaa toiminnassa muuallakin kuin blogeissa ja lehdissä.
Kirsti Simonsuuri kirjoitti Pohjoisessa yökirjassaan myös, että keskikesä on vuoden kohokohta: silloin vuosi on paljastanut kaikki korttinsa.
Toivottavasti Simonsuuri on hyvin väärässä.
Muuten vuosi on tässä:
Odottelustahan ei kukaan puhu mitään. Samasta tekstistä.
“On alettava rakentaa todellista materiaalista voimaa, jonka avulla voimme vapautua luokkayhteiskunnan ja palkkatyön sanelemista sosiaalisten suhteiden muodoista.
Kaikki voima kommuuneille”
Comment by rot — 15.07.2009, 13:59 @ 13:59
Vasemmistosta en tiedä mitä ne tekee, mutta kyllä työstä kieltäytymistä ja kapinointia tapahtuu jatkuvasti, joskaan ei välttämättä poliittisen vasemmiston tai jonkun muun instituution kehyksessä ja spektaakkeleissa.
Comment by rot — 15.07.2009, 14:09 @ 14:09
rot: samaa mieltä. Postaus ilmaisee tuskastumista prosessien heikkouteen ja hitauteen. Organisoitunut vasemmisto on edelleen liian maltillinen, ja muu kapinointi on hajanaista ja näkymätöntä.
Jotain on silti ilmassa, se on totta: opiskelijat ja tutkijat ovat aktivoituneet, talonvaltaus”liike” voinee paremmin kuin koskaan, Vasemmistoliitossa ja Vanussakin vaihtuivat pj:t parempaan suuntaan…
Comment by Klementiini — 15.07.2009, 22:20 @ 22:20
Toistat edelleen ajatusta että “itsensä toteuttaminen” olisi porvarillisen taiteen perusta, mikä on minusta kummallinen väite, kun se on myös perusta sille, että ihminen on halukone. Halu luoda maailmaa ja virtuaalista, kirjoittaa, tehdä musiikkia, ilmaista, jakaa, on yksinkertaisesti inhimillinen perustarve.
Mainittakoon, etten ole lukenut Anti-Oidipusta, vaan tämän tyyppisiä tekstejä http://cc.joensuu.fi/~jnsoa/kokoelma/perez3.htm
joista saa käsityksen, mitä tuolla termillä tarkoitetaan. Itseasiassa, en ole edes kiinnostunut onko käsitys “oikea” vaan siitä, että tuollatavalla ymmärrettynä käsite on kiinnostava.
Tarkoitatko alkeellista itseriittoista käsitettä, jossa ihminen nähdään jotenkin “saarena”? Ei siis omalaatuisena pisteenä, jossa moneus virtaa toiseen moneuteen?
Tämä maailman luomisen halu on sitten se jota normaliteetin ja pääoman sfäärit koettavat ottaa haltuunsa…
Comment by Hemi — 28.07.2009, 03:29 @ 03:29
Itsensä toteuttaminen on porvarillisen taiteen perusta, koska “itse” tai “minä” on tässä yhteydessä porvarillinen muodostelma.
Eivätkä antiikin taiteilijat tainneet “toteuttaa itseään”, puhumattakaan aasialaisista taiteenmuodoista.
Minusta tämä on klassista tyhjää retoriikkaa, joka ei sano yhtään mitään. Joo, syöminen ja nussiminen ovat “inhimillisiä perustarpeita”, entä sitten? Tällaiset lausumat sanovat yhtä vähän kuin joidenkin luonnontieteilijöiden ja keittiöpsykologien yritykset määrittää “ihmisen olemus”. Halu tai tarve siihen-ja-siihen ei tarkoita mitään, ellei sitä sijoiteta johonkin konkreettisesti: MITÄ halutaan luoda ja MITEN ja MIKSI ja MISSÄ YMPÄRISTÖSSÄ, miten KULTTUURI ja VALTASUHTEET rakentavat halua jne.
Tuo on tietysti vain sivukommentti. Jos “itse” käsitetään “omalaatuiseksi pisteeksi, jossa moneus virtaa toiseen moneuteen”, niin miksi puhua enää itsestä tai minästä? Minulle se on ristiriitaista: otetaan porvarillien käsite ja käytetään sitä porvarillisessa yhteydessä mutta määritellään se ei-porvarillisesti, eikö olisi helpompaa puhua saman tien jollain toisella käsitteellä.
Comment by Klementiini — 29.07.2009, 16:11 @ 16:11
Minusta ihmisen olemuksen määrittäminne on tärkeää! Jos todetaan yhteiskunta repressiiviseksi, niin silloin meidän täytyy pystyä määrittelemään mihin oikeutettuihin haluihin tuo repressio kohdistuu. Kuten vaikkapa, että koska ihmisillä on oikeus jakaa yhteistä kulttuuria, copyright on sortava järjestelmä. Tai koska ihmisellä on tarve voimauttaa elämäänsä, immateriaalioikeuksia ja työvoimaa tuottava yliopisto on sortava järjestelmä. Ja niin edelleen.
Sinänsä en näe hedelmällisenä toisaalta pyytää tai vaatia näiltä järjestelmiltä yhtään mitään. Vaan korvata ne toisilla, jakokulttuurilla ja free-schooleilla. Järjestelmä taipuu siihen, jos on taipuakseen.
Muuten, mitä sanoit siitä, ettei työstä kieltäydytä, niin sitä tekevät juuri ne, hipit ja työttömät muusikot, jotka todella pistävät elämänsä peliin, ja joista vasemmisto erottautuu nuollakseen valtakulttuurin normaliteetti-fasismia. Jopa talolla voi jotkut vaatia vallankumousta, pystymättä edes viemään roskia ulos.
Muuten, miten määrittelet “mistä aiheesta” tai “mitä varten” joku tekee musiikkia? Ehkä yksinkertaisesti antaakseen tunnetilan virratakseen itsestään ulkomaailmaan. Eli “ilmaistakseen itseään”. Jos tuon käsitteen yksi määritelmä on porvarillinen, se ei tarkoita, että se olisi, mitä ihmiset tarkoittavat kun käyttävät sitä. Semiotiikka on paljon monimutkaisempaa, ole varovaisempi.
Comment by Hemi — 29.07.2009, 16:45 @ 16:45
Filosofiassa on Nietzschestä alkaen kamppailtu, jotta päästäisiin eroon olemusajattelusta. Nytkö se pitäisi ottaa takaisin?
Olemuksiin vetoava politiikka on pohjimmiltaan konservatiivista (ja voimatonta!), niin kuin oikeuksiin vetoava politiikka on liberalistista ja siten idealistista. Minusta se on täydellisen väärä lähtökohta minkään tekemiselle.
Jep, jotkut “kulttuurintuottajat” kieltäytyvät kyllä palkkatöistä, mutta se ei vaikuta vielä tarpeeksi. Ja roskat on tosiaan hyvä osata viedä ulos.
Näin voi olla subjektiivisesti, mutta tulee mieleen kysyä että mistä ne tunnetilat virtaavat sinne “itseen” ja millainen järjestelmä ylipäänsä rakentaa sellaisen minän joka kokee taiteen tekemisen itsensä toteuttamiseksi. Semiotiikka onkin merkkijärjestelmien sen tutkimista.
Comment by Klementiini — 29.07.2009, 19:23 @ 19:23
Niin, olemuksellinen politiikka on tietenkin voimatonta, jos sillä tarkoitetaan argumentointia sen suhteen, mitä järjestelmien pitäisi tehdä, että inhimmillinen autuus vallitsisi, tai miten nostaa kapinan aalto, että tälläinen järjestelmä saataisiin aikaan.
Poliittiset rakenteet ovat tunnetusti korruptoitavia, ja se ottaa vallan joka haluaa vallan eikä anna sitä muille, ja tekee mitä tahansa pitääkseen sen.
Sen sijaan ihmisten on hyvä istua alas, ja miettiä, mitä todella haluavat elämältään ja mikä estää. Ja sitten keksiä tapoja tehdä se.
Minusta tässä on hyvä nähdä, että aika harvalle pelkkä materiaalinen perusta - ruokaa, vettä ja suojaa - riittää, vaan tarve jonkin luomiseen, sosiaalisuuteen ja jakamiseen on perustava. Ei ehkä kaikilla, mutta itse en ole koskaan tavannut tälläistä ihmistä, enkä usko että tapaankaan. Siksi pelkkään toimeentuloon liittyävä keskustelukin on varsin homehtunutta.
Sitten toteuttaa se. Käyttää hyväkseen järjestelmiä ja ohittaa ne. Tämä on itsestään selvää. Ongelmä on, että suurin osa niin sanotusta politiikasta on näiden asioiden suhteen toivottoman naiivia, reaktiivista ja pelkurimaista.
Tämän suhteen kommunikaatio ja taide on myös tärkeää, irrottamaan normaalin kahleista. Sekä elämään elämäänsä rehellisesti. Jos siinä joutuu sitten konfliktiin konformismin tai suurten valtarakenteiden kanssa, so be it.
Jos sanot, että tarpeeni kirjoittaa - se mitä ilmaisen on tietyssä mielessä itse, tietyssä mielessä kollektiivinen, tietyssä mielessä henkinen - on yksinkertaisesti “väärää tietoisuutta” niin väite on mielestäni yksinkertaisesti järjetön, eikä kyllä oikein johda mihinkään. Tavallaan tekemäni teos on siksi omani, mutta tavallaan ei.
Sen sijaan kysymys on: miten voin kirjoittaa sellaisella tavalla, joka ei loppujenlopuksi enemmän hyödytä niitä voimia jotka yrittävät hallita ja suunnata haluani ja samalla luovat ne ongelmat joita minulla on, niin meillä on oikea kysymys. Tähän copyleft, freireläisyys, queer-feminismi ja niin edelleen voivat tarjota vastauksia.
Toisaalta, on myös totta, että jos yritetään olla edesauttamatta mitään ongelmallisia voimia, vaikkapa gentrifikaatiota, ei voi tehdä yhtään mitään.
Olennaista tällöin on, miten voin ohittaa kustannustalot. Miten voin ohittaa ne kielen rakenteet, jotka vain toistavat repressiivisiä rakenteita, ja ymmärränkö ne oikein. “itsensä ilmaisu” ei ole sellainen rakenne. Se on epätarkka, mutta epäolennainen.
Tämä on hidasta, turhauttavaa ja epäseksikästä. Mutta toisaalta vain se voi luoda jotakin tuloksia. ja niin, jos kysytään, mistä tunnetilat virtaavat itseen, jos todella kysytään, niin se on kyllä kiehtova aihe. Kuitenkin, jos puhutaan kulttuurin (tai sivilisaation) siihen luomista solmuista, se edellyttää jonkenlaisen olemuksellisuuden. Postmodernin projekti (joko kielletään perusta tai ei oteta siihen kantaa) tuottaa paljon hyvää, mutta se on viimekädessä kykenemätöntä ymmärtämään elämää.
Comment by Hemi — 30.07.2009, 03:18 @ 03:18