Postmoderni epäpolitiikan filosofia
Se väärä käsitys postmodernista
Olin jo luvannut, ettei 2010-luvulla mainita enää termejä kuten "postmoderni". Olen pahoillani.
Tuija Pulkkisen Postmoderni politiikan filosofia (1998) lienee hyödyllisimpiä suomeksi ilmestyneitä poliittisia väitöskirjoja. Teos esitteli politiikan teorian nykykeskustelun useammallekin teinille (sillä kokemukseni mukaan teosta ovat eniten lukeneet juuri teinit), onnistui käsittelemään postmodernia kerrankin uskottavasti ja selkeällä kielellä sekä kohosi yhdeksi parhaimmista "Foucault’n genealogiaa idiooteille" -oppaista. Kirjaa taidettiin tankata myös Helsingin aktivistipiireissä joskus 2005-2006, ja tuolloin Pulkkinen kävi myös puhumassa Nuorten filosofiatapahtumassa - taas teineille.
Lyhyesti tiivistettynä kirja esittelee sellaista poliittista ajattelua, jossa poliittinen toimija ymmärretään vallan rakenteissa muodostuvaksi avoimeksi prosessiksi, eikä vapaaksi yksilöksi tai suljetuksi yhteisöksi niin kuin liberaalissa ja hegeliläisessä perinteessä. Moderni ajattelu pyrkii kuorimaan kerroksia, jotta löytäisi niiden alta oletetun ytimen (esimerkiksi aidon minän, vapaan tahdon tai vastaavan), kun postmoderni hylkää oletuksen ytimestä ja perustasta ja operoi pelkillä kerrostumilla ja niiden sarjoilla. Tämä klassinen kanta on peräisin Foucault’lta sekä Deleuzelta - jostain syystä Pulkkinen ei kertaakaan viittaa jälkimmäiseen. Itse politiikasta Pulkkisen teos esittää Lyotardiin tukeutuvan "agonistisen" tulkinnan, eli siinä ymmärretään politiikka keskustelun, intressitaistelun tai yleistahdon ilmaisemisen sijaan erilaisuuksien kamppailuksi ja kilpailuksi, jonka tavoitteena ei ole konsensus.
Kirjaa vastaan on joskus nostettu kysymys osuvuudesta. Esimerkiksi eräs arvostamani Hegelin ja Marxin tuntija arvioi teoksen hegeliläis-marxilaista poliittista subjektia koskevat osuudet "täydeksi paskaksi". Ehkäpä marxilainen subjekti ei tosiaankaan palaudu kantilaisittain ymmärrettyyn itse itseään sääntelevään orgaaniseen yhteisöön, kuten Pulkkinen ideaalityypillään tuntuu esittävän. No, Pulkkinen esittää kirjassa yhtä ja toista sellaisella olkinukketyylillä, jolla postmodernia itseään usein on kuvattu. Osuvuutta enemmän teoksessa kiinnostaa näin jälkikäteen sen esteettisyys ja perimmäinen epäpoliittisuus - piirteitä, jotka tuntuvat vihjaavan kirjan esittämän politiikkakäsityksen ja nykyisen liberalismin läheisyyteen.
Yllä linkattu arvostelu tiivistää Pulkkisen politiikan tavoitteen: "… pysyvä erimielisyyden tila, jossa toimijat esittävät arvostelmia esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden tunteen perusteella, ei minkään valmiin ohjelman perusteella." Tämä on aika tarkka kuvaus nykyisen liberalismin käytännön toiminnasta. Esitämme mielipiteitä ja moralisoimme tunteidemme perusteella, emmekä oleta että saisimme kaikki käännytettyä puolellemme tai että toimintamme ylipäätään johtaisi yhtään mihinkään. Mikä tärkeintä, meillä ei ole mitään ohjelmia, koska sellaisiin ei enää uskota ja jos uskottaisiin, ne koettaisiin vain alistaviksi.
Pulkkinen kirjoittaa "kulttuurien kohtaamispisteestä" (s. 238) ja "monikulttuurisuudesta, jossa eroja kunnioitetaan ja edistetään" (s. 239). Olisiko Foucault voinut puhua tällaisesta? Nämä ovat tavoitteita, jotka postmoderni liberalismi on täydellisesti omaksunut. Milloin liberalismi oikeastaan on viimeksi ollut sellaista kuin millaisena se Pulkkisen kirjassa näytetään? Ehkä tietyissä vanhan koulukunnan analyyttisten valtiofilosofien teksteissä. Mutta jos on viimeisen viidentoista vuoden aikana lukenut Helsingin Sanomia tai Zizekiä, niin ei ole voinut välttyä postmodernin liberalismin dogmeilta ja niiden kritiikiltä. Eivät erot liberalistista politiikkaa uhkaa, päin vastoin! Kaikki liberaalithan ovat multikulturelleja eron peukuttajia, jotka vaativat toiseuden kunnioittamista ja erilaisuuden suvaitsemista, eikä heidän puheensa lopulta eroa kirjan "postmodernista" puheesta kovinkaan paljon, mitä he nyt välillä vaativat universaalia-jotakin.
Itse asiassa jo 1990-luvulla kirjoitettu Hardtin ja Negrin Imperiumi analysoi postmodernia yhtenä tietokapitalismin kasautumisvaiheena, jossa "postmodernit erot" ja "dekonstruoidut identiteetit" laitetaan tuottamaan lisäarvoa. "Imperiumilla riittää työtä kaikille." Sokeus tälle kiinniottomekanismille on yksi merkki siitä, mihin postmoderni materialismin ja erityisesti kapitalismianalyysin hylkääminen johtaa. Postmodernikin on eräänlaista idealismia - jossa politiikkaa tehdään korkeintaan analysoimalla loputtomiin kriittisesti erilaisia kulttuurituotteita, diskursseja, kuvia, elokuvia, jne.
Kuinkahan korkealta tällainen ajattelu lopulta ylittää arvostelemansa "arvovasemmistolaisen" liberalismin? Kaikki kirjat toimivat tosiaankin sommitelmina, jotka kytkeytyvät ajallisiin ja paikallisiin ympäristöihinsä. Nykyään Pulkkisen teos voisi hyvin lukea esittelemänsä postmodernin ajattelun liberaalin "epäpoliittisen politiikan" perinteen jatkoksi.
Pulkkisen kirjasta pitäisi säilyttää itse "postmodernin politiikan filosofian" radikaali ydin (sic), eli liberalismin ja vanhan hegelismin kritiikki, genealogia ja ei-perustahakuinen ajattelu. Tätä ydintä voi yhä käyttää vapauttavasti tietyillä alueilla, erityisesti niillä, joilla on edelleen pakko pelata identiteettikäsitteillä. Toinen erittäin tärkeä pointti kirjassa on Foucault’n valtakäsityksen selventäminen ja johtopäätösten vetäminen: koska valta on suhdeverkosto, joka ulottuu kaikkialle, "vallan alta ei pyritä pois vaan tavoitteena on aikaansaada muutoksia vallassa".
Samalla kun arvostaa näitä kohtia pitäisi pystyä heittämään pois kirjan epäpoliittinen ja postmoderniin liberalismiin kytkeytyvä politiikkakäsitys. Olisi aika liikkua eteenpäin (edistystä, sic!). Tämä politiikasta.
Filosofisesti Postmodernin politiikan filosofian suurin heikkous on sen kyvyttömyys havaita omaa kantilaisuuttaan. Kun Pulkkinen arvostelee hegeliläis-marxilaisen poliittisen ontologian perinnettä kantilaisuudesta, hän ei näe postmodernia itseään kantilaisuutena. Postmoderni ajatteluhan nimenomaan nostaa Kantin transsendentaalifilosofian n:nteen potenssiin historisoimalla, politisoimalla, metatasottamalla jne. Zizekin vitsiä mukaillen: postmodernissa ajattelussa kahvikuppia ei voi sanoa kahvikupiksi ottamatta huomioon biljoonaa transsendentaalista kehystä, joiden läpi havaintomme kahvikupista suodattuu: länsimainen metafysiikka, historia, kieli, valta, sukupuoli, oidipuskompleksi…
Todella (sic) radikaali politiikan filosofia onnistuisi ohittamaan kantilaisen viitekehyksen kokonaan. Se tarkoittaisi loputtoman etäännyttämisen, rajallisuuden ja lykkäämisen hylkäämistä sekä mahdollisesti paluuta jonkinlaiseen (ei kuitenkaan dogmaattiseen) absoluuttisuuteen. Ennen kaikkea se tarkoittaisi materiaalisuuden vakavasti ottamista.
Pulkkisen teos vastaa jälkimmäisen väitteeseen yrittämällä "dekonstruoida" jaottelun materialismi-idealismi, mutta tämä on jokseenkin sama hanke kuin yritys purkaa vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelu. Sitäkin on yritetty, mutta jostain syystä yritykset tulevat useimmiten oikealta päin ja päätyvät keskustaan.
Ps. Lukekaa, oikeasti, Pulkkisen kirja. Se on hyvä.
Tämä voi olla tyhmä kommentti, mutta melkein aina näissä mua hämää tekstien sijoittautuminen ahtaasti ‘länsimaiseen’ (ts. kapitalismin taloudellisten ja historiallisten keskusalueiden) kontekstiin, eli kommentoidaan universaaleina kehityskulkuina sellaista, mikä on tapahtunut vain osassa maailmaa(/njärjestelmää). Samanaikaisesti keskusten samankaltaistumisen kanssa nimittäin periferiat voivat erilaistua. Tämä näin hätäisenä tölväisynä tuotakin kirjaa kohtaan (joka siis kuitenkin vaikuttaa ihan hyödylliseltä lukaistavalta).
Comment by Miika — 02.02.2010, 09:33 @ 09:33
Pulkkinen määrittelee tarkoittavansa postmodernilla “nimenomaisesti ajattelutapoja ja ajatteluasenteita - en esimerkiksi historiallisia aikakausia, yhteiskuntamuodostelmia, esteettisiä tyylejä tai kulttuurisia ilmiöitä” (s. 9), joten en ole varma miten hyvin tuo kritiikki osuu tässä tapauksessa. Postmoderneja tapoja ja asenteita löytyy aika hyvin esimerkiksi islamistisista valtioista (fundamentalistinen islam on itsessään hyvin postmoderni ilmiö) ja esimerkiksi Japanista, vaikka ei ehkä ihan Pulkkisen määrittelemässä mielessä.
Comment by Klementiini — 02.02.2010, 14:16 @ 14:16
Ehkäpä marxilainen subjekti ei tosiaankaan palaudu kantilaisittain ymmärrettyyn itse itseään sääntelevään orgaaniseen yhteisöön, kuten Pulkkinen ideaalityypillään tuntuu esittävän.
En nyt muista miten Pulkkinen asian esitti, mutta minusta tuommoinen kritiikki yleisellä tasolla tietää paikkansa ihan hyvin, varsinkin jos jätetään sivuun se marginaalikama mitä jotkut intellektuellit mielestään löytävät Grundrissesta jne., ja katsotaan sitä arkiretoriikkaa jota kommunistien keskuudessa käytetään. (Ja varsinkin jos katsotaan minkälaisen materiaalin kautta itse on omaksunut marxilaisuuden aakkosia.. vai mitä Miika
)
Itselleni Mark Posterin ‘Foucault, Marxism and History’ oli silmiäavaava kirja, mitä tulee marxilaisen valistuksen kritiikkiin ja Foucaultin ansioihin. Se löytyy netistäkin:
http://www.humanities.uci.edu/mposter/books/
Toveri Klementiinillä näyttäisi olevan aiheesta selvempi mielipide kuin minulla, joten haluaisin pyytää selventämään kappaletta “Pulkkisen kirjasta pitäisi säilyttää..”. Se saa minut nyökkäilemään, mutta en osaa sittenkään päättää, kuinka radikaalia ei-perustahakuisuutta siinä kannatetaan.
Siis varmaan senkin joku vie niin pitkälle kuin (analogiana) jotkut anarkistit halutessaan ei enempää eikä vähempää kuin “täydellistä vapautta”, mutta itse en ole ollut oikein varma että olemuksen etsintä on aina turhaa/harhaa. Itse uskon että luonnontieteissä on saavutettu ja saavutetaan jatkossakin ihan oikeaa edistystä (modernissa merkityksessä, ehkä jollain rutiininomaisella disclaimerilla varustettuna, mutta kumminkin) eikä vain (tai enimmäkseen) muuttuneita näkökulmia tai “vain” uusia kerroksia. Tässä mielessä uskon että esim. maailmasta voi saada olennaisesti objektiivista tietoa, ja että olemuksen etsinnän mielekkyys vaihtelee aiheesta riippuen. Niinikään minusta periaatteellinen jako luonnon- ja yhteiskuntatieteisiin (miltä pohjalta voi hahmottaa erilaisia yhdistelmiä) on perusteltu (tai ainakin uskottava
.
Tai siis voi olla että olen käsittänyt väärin mitä pomot asiassa tarkoittavat, ja kyseessä on väärinkäsitys, mutta oli pakko kysyä.
Comment by Joonas Laine — 04.02.2010, 10:32 @ 10:32
@Joonas: Pulkkisen kirja käsittelee lähinnä kysymystä politiikan toimijasta ja siihen liittyen poliittisia ontologioita eli näkemyksiä siitä, millaisia toimijoita poliittisella kentällä on. Tältä pohjalta ajattelin automaattisesti, että perustahakuisuuden välttäminen liittyy ensisijaisesti poliittisiin toimijoihin ja muodostelmiin.
Luonnontieteiden ja pomon suhde on tietenkin pahamaineinen ja hyvällä syyllä. Pomo-puhe on synnyttänyt paljon turhaa savua, mikä on (enemmän) pomojen itsensä retoriikan syytä ja (vähemmän, mutta silti myös) lukijoiden typeryydestä tai puhtaasta pahantahtoisuudesta johtuvaa. Velttoa “postmodernia relativismia” tieteenfilosofian suhteen varmasti moni meistä vastustaa. Toisaalta jos lukee pomoon (oikein tai väärin) liitettyjä klassikoita, niin kuin Lyotardia ja Foucault’ta, niin heiltä ei ihan tällaista löydy, ja toiset (minusta täysin mielettömästi) postmoderneiksi leimatut ajattelijat puolestaan ovat luonnontieteestä kiinnostuneita realisteja ja materialisteja, kuten Deleuze ja Guattari.
Mitä olemuksiin tulee, en ymmärrä, millä tavalla luonnontieteet voisivat etsiä niitä. Luonnontieteiden kehitys on tarkoittanut juuri olemusajattelusta eroon pääsemistä. Esimerkiksi ennen Darwinia ajateltiin, että eläinlajeilla on jokin tietty muuttumaton olemus, ja Darwinin jälkeen jäljellä on vain historiallisia ja suurilta osin satunnaisia valikoitumisprosesseja, joiden tuloksia kulloisetkin populaatiot ovat. Darwin siis tuhosi olemukset biologiassa, mitä kaikki eivät valitettavasti ole vieläkään sisäistäneet. Kosmologia on tehnyt saman fysiikalle (vrt. fysiikan voimien ja “lakien” syntyminen), ja niin edelleen.
Yksi humanistien perinteinen pointti luonnontieteistä on muuten jo sadan vuoden ajan ollut, että riippumatta siitä, onko jokin luonnontieteen tulos “objektiivinen” vai mitä lie, niin tulos on tulkittava - eikä tulkinta ole koskaan yksiselitteistä. Tämä pätee edelleen.
Comment by Klementiini — 04.02.2010, 23:03 @ 23:03
Mun mielestäni “objektiivinen” ja “subjektiivinen” yhdistyvät kokemuksessa, jonka käsitän tilanteen (tai koetun tilan ymmärrettynä suomeksi, eli käsitteenä jossa yhdistyvät esimerkiksi englannin state ja condition(s), space ja situation jne.) ymmärtämisenä (tai käsittämisenä? aistimisena?)kehittyneen eli kasvatetun ja kasvaneen persoonallisuuden, opetetun ja opiskellun käsitteistön ja aistien läpi puristautuneena todellisuutena.
Osapuilleen näin tiivistettynä
Eli kokemuksessa todellisuuden objektit (ts. “tosiasiat”, fysikaaliset tai ei) aistitaan, havaitaan ja käsitetään (enemmän tai vähemmän ”oikein”) sekä yhteiskunnallisten että ”ruumiillisten” ja ”henkisten” ehtojen ja tekijöiden kautta. Eli kokemuksessa yhdistyvät sekä objektiivinen että subjektiivinen (mukaanlukien biologinen ja yhteiskunnallinen).
Ymmärrän asiasn siten, että “objektiivista” voidaan ehdottomasti tavoittaa (muuten maailmassa toimiminen olisi aika hankalaa, mahdotonta) mutta se on aina “subjektiivisen” (laajasti ymmärrettynä) muovaamaa.
Comment by Miika — 05.02.2010, 09:32 @ 09:32
@Klementiini: Itselläni ei ole kummoistakaan tietämystä olemus-keskusteluun liittyvästä aatehistoriasta, joten minulla on varmaan ollut väärä käsitys siitä, mitä pomot ovat tarkoittaneet olemuskritiikillään.. koska se mitä sanot on minusta ihan järkevää. Itse olen ymmärtänyt olemuksen aina dynaamisena ja muuttuvana, en ikuisena ja muuttumattomana (sen verran opin jo ensimmäisestä lukemastani dialektisen materialismin oppikirjasta
. Lähinnä
olen ajatellut, että olemus (essence) on suhteellisesti pysyvämpää kuin muoto (form), ja minusta tällainen olemuksen ja muodon dialektiikka on hyvä tapa jäsentää asioita. Tästä näkökulmasta käsin en ole hyväksynyt pomojen (ehkä väärin käsittämääni) näkemystä siitä, että on vain uusia ja uusia kerroksia. Jos he tarkoittavat tällä vain, että kerroksien alta ei koskaan löydy mitään ikuista, niin siitä olen samaa mieltä; jos taas tarkoitetaan, että mitään “gravitaatiokeskusta” ei myöskään voida löytää, niin se on minusta virheellistä.
“Everything, it is said, has an Essence; that is, things really are not what they immediately show themselves. There is something more to be done than merely rove from one quality to another, and merely to advance from qualitative to quantitative, and vice versa: there is a permanence in things, and that permanence is in the first instance their Essence.”
http://www.marxists.org/reference/archive/hegel/works/sl/slessenc.htm
@Miika: Ainakin viimeisestä kappaleesta olen samaa mieltä
Comment by Joonas Laine — 05.02.2010, 10:12 @ 10:12
@Joonas: Sama asia on edellisissäkin, vain hämärämmin ilmaistuna
Comment by Miika — 05.02.2010, 12:19 @ 12:19
Toi sarjakuva on erinomainen, postmoderni samaa klassista liibalaabaa. Yleensä tosin ajattelijat eivät hylkää universaaleja, vaan hyväksyvät ne kun ne esitetään oikean kielipelin kautta ja oikeassa (akateemisessa) kontekstissa. Subjekti, substanssi, halukone, vastarinta etc. käyvät yhä, vaikka puhuminen sosiaalisuudesta tai luovuudesta tarkoittaa aivan samaa asiaa. Tällöin kaikki jotka eivät hallitse annettua horinaa, voidaan teilata “porvarillisina” tai patavanhoillisina modernisteina. Postmodernin kieli on myös kritiikin rakentamista niin norsunluutorniseksi kuin mahdollista niin että voi kritisoida valtiota ja kapitalismia niiden rahoilla niiden määrittämässä muodossa niin turvallisesti että mahdolliisimman harva ymmärtää mitä sanotaan.
Comment by Hemi — 06.02.2010, 16:35 @ 16:35
Noh, ehkä Hemin esittämä kritiikki on turhan kärjistettyä, mutta pakko vielä sanoa, että kyllä minuakin ihmetyttää jonkun Foucaultin hämmästely erinäisissä haastatteluissa, kuinka hänen sanomansa on taas kerran käsitetty ihan väärin.
Comment by Joonas Laine — 06.02.2010, 18:29 @ 18:29