Vai loistaako?
Meitä aivopestään joka vitun päivä
Seinät äänettömästi kertovat mitä sun pitäis olla
Haluun lähestymiskiellon mainoksille
Tämä ja ylempi via Anti-Advertising Agency
Emme ole koskaan olleet mainoskriittisiä!
Nollatoleranssi mainoksille!
quality time (uncountable)
Laatuaika on amerikan englannista käännetty termi, jota käytettiin ensimmäisen kerran ilmeisesti Yhdysvalloissa vuonna 1973. Tänään Google antaa hakusanalla laatuaika 5100 osumaa (quality time: 151 000 000 osumaa). Otetaan muutama esimerkki:
[…] hukkuuko laatuaika tasapaksun arjen sekaan […]
Laatuaika on sitä kun perhe on yhdessä, eli meillä se sijoittuu v-loppuun. Silloin on kiva joko olla vaan perheen kesken kotona tai lähteä vaikka uimaan […]
Perheiden laatuaika ei saisi syntyä ostamisesta.
Laatuaika on väkivaltaa lapsille.
Laatuaika – veruke vastuuttomuudelle.
"Laatuaika" keksittiin joskus 80-luvulla kun oltiin niin nousukkaita. Nämä nousukkaat selittivät itselleen ja lapsilleen ajan puutteensa ns. laatuajalla.
Esimerkit yhdessä Wiktionaryn määritelmän kanssa riittävät selvittämään termin filosofista merkitystä. Laatuaika asettuu vastakkain "tasapaksun arjen" kanssa, eikä se "saisi syntyä ostamisesta", vaan se tapahtuu silloin kun "perhe on yhdessä", jolloin on "kiva joko olla vaan perheen kanssa kotona tai lähteä vaikka uimaan". Laatuajassa näyttää olevan kyse jonkinlaisesta aidosta, avoimesta ja luovasta olemisesta (Wiktionary: especially time given over to productive or creative attention), jossa keskitytään huomioimaan toisia. Jotkut kuitenkin hyökkäävät jyrkästi termiä vastaan ja soimaavat sitä äärimmäisin sanoin "väkivallaksi" tai "nousukkaiden" keksimäksi "verukkeeksi vastikkeettomuudelle".
Miksi tarvitaan etuliite "laatu": miksei esimerkiksi pelkkä "kotiaika", "perheaika" tai vanha kunnon "vapaa-aika" käy? Perinteisesti laatu on erotettu määrästä sen vastakohtana. Samoin on tässä: laatuaika eroaa määräajasta. Kapitalistisessa yhteiskunnassa normaali aika on määräaikaa eli "tasapaksua arkea", pakollista tavaroiden ostamista ja tuntipalkalla töissä kellon mukaan raatamista. Määräaika on mitattavaa, tyhjää ja homogeenista aikaa, jonka yksiköt ovat yhteismitallisia. Määräaika on ikään kuin säiliöiden sarja, jolla mitataan tapahtumien kulkua, tai niin kuin raha, jonka sanotaan olevan asioiden arvon mittarina toimiva sosiaalinen sopimus. Määräaika käsitetäänkin resurssiksi (aika = rahaa), jota on osattava hallita ja säästää. Ajan ja arvon määriä täytyy laskelmoida: käytätkö aikaasi tehokkaasti vai menetätkö rahaa tuhlaamalla aikavarojasi.
Ne, jotka puhuvat laatuajasta, olettavat määräajan olevan työn ja kapitalismin aikaa, jonka ulkopuolelle pääsemistä täytyy painottaa laadusta puhumalla. Laatu on filosofiassa edustanut usein subjektiivisuutta, vapautta tai molempia. Esimerkiksi klassisessa erottelussa kappaleiden ensisijaisiin ja toissijaisiin ominaisuuksiin (primaari- ja sekundaarikvaliteetteihin) ensisijaiset ominaisuudet ovat yleensä, kuten Descartesilla ja Lockella, objektiivisia ja määrällisiä (koko, massa, nopeus) ominaisuuksia, kun taas toissijaiset ominaisuudet käsitetään subjektiivisiksi eli havaitsijasta itsestään johtuviksi tai havaitsijan mielessä oleviksi laadullisiksi ominaisuuksiksi (väri, maku, haju, kipu). Vastaavasti laatuaika on subjektiivista ja omaa aikaa.
Laadusta vapautena on ehkä tunnetuimpana kirjoittanut Henri Bergson. Bergsonin aloittaa argumenttinsa tietoisuuden vapaudesta huomauttamalla, että determinismi edellyttää määrällistä vertailua. Määrällinen vertailu ei kuitenkaan Bergsonin mukaan ole mahdollista mentaalisten tapahtumien kohdalla, koska mentaalinen on ajallista, ja ajallisuus koettuna ei koostu toisiaan seuraavista määrällisistä ajankohdista, vaan laadullisesta kestosta (durée). Kesto on absoluuttisesti heterogeeninen moneus, joka koostuu tapahtumien virran fuusioitumisista ja sekoittumisista. Tietoisuus on laadullinen prosessi, laadullista aikaa, ja jokainen käsitteellinen kuvaus tietoisuudesta muuttaa sen pelkäksi määrälliseksi joukoksi still-kuvia. Tietoisuuden vapaa kesto Bergsonilla on laatuaikaa par excellance.
Jos laatuaika tarkoittaa subjektiivista vapautta ja omaa laadullista kestoa - erotuksena pääomaa palvelevasta määrällisestä ajasta -, niin miksi se herättää aggressiota? Eivätkö oma aika ja vapaus ole kaiken yhteiskunnallisen toiminnan päämääriä? Eikö meidän pitäisi hyväksyä yksinkertainen dualismi hyvä laatuaika vs. huono määräaika?
Ehkä termiin vihamielisesti reagoivat ihmiset vaistoavat laatuajasta puhuvan porvarin falskiuden. Ensiksi termissä falskaa sen arkipäiväinen toiminta. Porvari nimittäin yrittää käyttää laatuaikaa määräajan tavoin, eli tehokkaasti ja rationaalisesti. Porvari yrittää taylorisoida laatuajan, jotta se tuottaisi mahdollisimman paljon tulosta (esimerkiksi korvaisi perheelle määräajassa tuhlatun ajan). Tämän vuoksi porvarin laatuaika on "väkivaltaa lapsille" ja "veruke vastuuttomuudelle". Määräajassa oleskellaan niin paljon, että sen tuhoja yritetään paikata laatuajalla, jota kuitenkin käytetään määräajan tavoin. Voisiko ristiriita enää olla tämän selkeämpi?
Toiseksi porvari jättää sanomatta, että hänen järjestelmässään laatuajan lopullinen tarkoitus on palvella määräaikaa. Laatuaika on vain lepohetki, joka mahdollistaa paluun määräaikaan eli töihin, määräaikaan joka on myös määrättyä, pomon ja pääoman komentamaa aikaa. Laatuaika virkistää työntekijää ja mahdollistaa paluun määräaikaan.
Tämä toinen piirre on kiinnostava: laatuaika on määräajan välttämätön edellytys. Kapitalismi ehkä kääntäisi kaiken ajan mitattavaksi ja suoraan voittoa tuottavaksi määräajaksi, jos se olisi mahdollista. Käännös kuitenkin tukehduttaisi koko systeemin: mitään uutta ei syntyisi, ei tapahtuisi minkäänlaisia "innovaatioita". Kapitalismilla ei olisi enää mitään laadullisesti uutta riistettävää, ja kuten tiedämme, kunkin määrällisen tason resurssit tulee kulutettua loppuun, minkä jälkeen kapitalismi päätyy kriisiin (joko resurssien niukkuuden tai voiton suhdeluvun alenemisen kautta), jossa sen on uudistuttava laadullisesti tai menehdyttävä. Siksi kapitalismi tarvitsee laatuaikaa.
Tässä vaiheessa täytyy pysähtyä hetkeksi ja selventää mitä on tullut sanottua. Voisiko erottelun laatuaika - määräaika kääntää Deleuzen ja Guattarin kielelle? Laatuajan luovuus ja heterogeenisuus viittaavat deterritorialisaatioon, määräajan jäykkä ja kiinniottava liike reterritorialisaatioon. D&G:n avointen systeemien teoriassa absoluuttinen deterritorialisaatio (fysikaalisessa systeemissä esimerkiksi entropian kasvu) on liike, joka pitää systeemin käynnissä. Absoluuttinen deterritorialisaatio on suuri kertomus, jonka luvut koostuvat deterritorialisaation ja reterritorialisaation muka-dialektiikasta. Deterritorialisaatiota, tai vapautumista tai hajoamista tai kaaosta tai laatuaikaa, seuraa aina jonkinlainen reterritorialisaatio, tai kiinniotto tai rakentuminen tai järjestys tai määräaika.
(Suonette anteeksi säännölliset syrjähyppyni Deleuzen ja Guattarin maailmaan. Tarkoitus ei ole näyttää että "D&G kävivät jo tälläkin alueella ja kaikki on tehty, lukekaa mestareita", vaan osoittaa kuinka käyttö- ja kehityskelpoisen viitekehyksen he tarjoavat ajattelulle.)
–
Laadullisen ja määrällisen ajan erottaminen on vain alkua ajan ajattelulle. Täytyisi tutkia myös muita ulottuvuuksia: työaika (viljan kylväminen, sadonkorjuu), tuotantoaika (työaikojen välissä: viljan itäminen ja kasvaminen), kollektiivinen aika (ryhmäfenomenologiassa koettu aika), konstitutiivinen aika (instituutioiden ja fysikaalisten systeemien muodostama aika, joka toimii olioiden elinympäristönä) ja lopulta vallankumouksellinen aika (Negri: Time for Revolution). Samalla tulisi selvittää laatuajan ja määräajan täsmällinen suhde uuden työn postfordistisessa taloudessa, luokkataistelun rooli kapitalismin kriisiytymisessä (kriisit tuskin syntyvät vain resurssipulasta tai voiton suhdeluvun alenemisesta) sekä erilaisten aikojen suhde siihen.
Seuraavaan aikaan mennessä meidän tulisi taistella määräaikaistamista vastaan ja perustaa laadullisen ajan saarekkeita, joiden hedelmiä ei luovuteta pääomalle - ei porvarillisen lepolaatuajan, vaan autonomisen ja vallankumouksellisen laatuajan saarekkeita, jotka toteuttavat laadun kahta filosofista ulottuvuutta: subjektiivisuutta ja vapautta.
123 postausta ja 148 kommenttia vuodessa. 11879 kävijää puolessa vuodessa. Tapoja löytää blogi: Google, Takku, Blogilista, rss, toiset blogit. Search query stats from December:
Data transferred: 4.66 gigabytes
Average data transferred per day: 153.94 megabytes
Vallankumouksen hedelmiä @ Wordle, joulukuu 2008:
Tämä postaus on esimerkki laatuajan (luomisen ja bloggaamisen luonnollinen ympäristö; nautinnollinen aika) muuttamisesta määräajaksi (kapitalismin ja riiston luonnollinen ympäristö; aika resurssina, porvarin aika). Ajan vallankumouksellisuudesta lisää seuraavassa. Muita aiheita: Kreikan tapahtumien jatkokehittely, kapitalismi ulkoavaruudesta tulleena loisena, maanalaisen tai hiljaisen vallankumouksen mahdollisuus, 1900-luku pila-Hegelin silmin, asuminen ja vallankumous, Antonio Negri, Quentin Meillassoux ja Badiou.
Niin ja hyvää uutta vuotta.
Gazassa kaivetaan Israelin uhrien ruumiita
Viime päivinä on räjähdellyt. Ensiksi Itä-Helsinki on ollut epäsäännöllisen mutta ympärivuorokautisen rakettikeskityksen kohteena, kun skidit purkavat helvetillistä kyllästymistään ilotulitteiden avulla (tuossa vieressä paloi päiväkoti). Toiseksi Israelin nationalistiset militaristit ovat teurastaneet sadoittain palestiinalaisia kostoksi yhdestä Hamasin raketin tappamasta miehestä (*). Zizekiä mukaillen: israelilaisten verellä ja raudalla ylläpitämä rasismikoneisto on tutkielma väkivallasta, joka valtion perustamiseen aina liittyy.
Räjähdykset eivät estäneet huomaamasta, että toinen Suomen filosofisista aikakauslehdistä julkaisi joulun alla yhden mielenkiintoisimmista numeroistaan, joka on vieläpä opiskelijanumero. Niin & näin 4/2008 surisee alkaen pääkirjoituksesta. Siinä huomioidaan, että "sossu vaihtoi kevytmarxilaisuuden vulgäärinietzscheläisyyteen ja kyökkideleuzeen", mutta päädytään kuitenkin väittämään Tommi Uschanovin demaripamflettia "nautinnollis-vasemmistolaiseksi".
Nostan lehdestä esille kaksi teemapakettia. Aristoteleen Oksyrhynkhoksen papyruksen numero 666 suomennoksen, opiskelutovereiden ajankohtaisten käännösten, esseiden ja hehkutusjuttujen lomassa on esittely Mikko Leinosen väitöskirjasta Tieteellinen ajattelu ja filosofian rikkaruohot. Leinosen kirja tutkii analyyttisen filosofian ylimielistä vallankäyttöä.
Tutkimuksen vahvimpiin alueisiin kuuluvat Leinosen pohdinnat suomalaisen filosofian lähihistorian erilaisista narratiiveista. Leinonen osoittaa kuinka analyyttisen filosofian omasta historiastaan Suomessa kertoma menestystarina on osittain yksipuolinen, osittain virheellinen osatotuus, jossa on yhtäältä unohdettu ne tiedepoliittiset ja tieteensosiologiset valtarakenteet, jotka ovat akateemisten ja henkilökohtaisten tekijöiden ohella vaikuttaneet kyseisen suuntauksen nousuun, ja jossa on toisaalta mytologisoitu analyyttisen filosofian menestystä selittämällä se suomalaisen kansanluonteeseen erityisen hyvin soveltuvana.
There you have it!
Uskonto on pitkään ollut tapetilla politiikassa, ja nyt siitä on tekstiä myös n&n:n kiiltävillä sivuilla. Tapani Kilpeläisen, tuon mainion Anti-Oidipuksen suomentajan, Onfray-arvostelu osuu nappiin kolme kertaa:
1. Uskontokritiikki yrittää usein sieltä, missä aita on matalin. Uskonnolliseen katsomukseen suhtaudutaan tiedollisena virheenä ja uskontojen pyhät kirjat leimataan pelkäksi satuiluksi vaivautumatta hetkeksikään miettimään, miksi niillä on ollut niin paljon merkitystä niin monille. Samalla päivitellään, miksi ihmeessä uskonnollinen ihminen ei luovu maailmankuvastaan, vaikka luonnontiede ei ole löytänyt jumalaa sen paremmin kiven alta kuin tähtitarhoista. Uskontoa toisin sanoen kritisoidaan ymmärtämättä, mitä se on.
Yksiniittisen uskontokritiikin itseymmärrys ei ulotu niin pitkälle, että se tajuaisi itse edustavansa samanlaista silmäpuolista ja todellisuuden osia huomiotta jättävää maailmankuvaa, josta se uskontoja syyttää. Uskonnon osuva arvostelu edellyttää sen pontimien analyysia.
In your face, Valtaoja & Enqvist: lukekaa Marxia!
(Valtaojasta kts. Ville Lähteen "Lectio precursioria" s. 88.)
2. Uskonnon synnyttämät estot ja ennakkoluulot ohjaavat ihmisten ajattelua: oikeudenkäytössä ihminen oletetaan vapaaksi ja sitä myöten vastuulliseksi, jotta häntä voitaisiin rangaista. Vapaa tahto on Onfraylle yksi uskonnollisen ajattelutavan turmiollisimmista jäännöksistä, maagista ajattelua, jossa oletetaan, että ihminen toimii tahdonalaisesti ja tiedostaa motiivinsa. Onfrayn mielestä pedofiilin vangitseminen on yhtä mielekästä kuin aivokasvainpotilaan viskaaminen vankilaan, sillä oletus vapaasta tahdosta jatkaa hyvän ja pahan tiedon puusta syömisen teemaa: vapaaksi oletettu ihminen voidaan tuomita ja samalla hänen tekoihinsa voidaan suhtautua tunteenomaisesti, ymmärtämistä vältellen. Onfrayn kritiikki tahdonvapautta kohtaan on sitäkin arvokkaampaa koska juuri kukaan ei tohdi vapaata tahtoa kiistää.
Tahdonvapauden voi ongelmallistaa kysymällä: miksi on niin, että olemme tunteidemme vietävinä mutta vastuussa järjestämme? Miksi tunteiden vallassa tehdyt teot voidaan antaa anteeksi mutta järjen vallassa tehdyistä meidät "itse" pannaan vastuuseen?
3. Onfray korostaa, että teologinen ajattelutapa on pohjimmiltaan epädemokraattinen, sillä yhteen totuuteen ja yhteen elämäntapaan velvoittaminen, tapahtuu se sitten jumalan, isänmaan tai työn varjolla, on tasavaltalaisuuden antiteesi. Totuuden omistajana esiintyvä uskonto pyrkii sanelemaan ihmisten elämäntavan ja vaientamaan kysymykset.
Teologinen ajattelu on moneuden pelkoa, kuten autoritaarinen ajattelu aina kapitalismista analyyttiseen valtiofilosofiaan.
300 000 joulun vuoksi lahdatun possun puolesta.
Laitetaan ensin joululaulu soimaan.
Joulu on peruutettu, koska pukin täytyy dyykata.
Turha luulla, että Securitas päästäisi pukin sisälle lämmittelemään. Pukki makaa sillan alla samalla, kun muori luuttuaa lattioita paskaduunissa.
Sisällä takkatulen ääressä lahjat avaavat ihmisiä.
Yhdestä paketista kuoriutuu yllättäen suuri Cthulhu. Tuhoutuuko ihmiskunta?
Cthulhukaan ei pärjää kapitalismin rekuperaatiokoneistolle. Ihmiset on pelastettu. Otetaan sille keskimmäinen biisi seuraavista, Joulupylly:
Edellinen postaus on muistiinpano, joka auttaa itseäni palauttamaan mieleen, millaista on innostua assosioivasta kielestä. Olen melkein unohtanut sen.
On kaksi mielenkiintoista tapaa kirjoittaa: puumais-analyyttinen (siis hierarkkinen) ja rihmastollis-liukuva (siis horisontaalinen).
Tämä ei tarkoita, ettei suoraviivainen ja "selkeäjärkinen" kirjoitus voisi liukua tai ettei assosioivampi rihmastoteksti voisi olla analyyttinen; molemmissa on molempia.
On kolmas ja neljäskin tärkeä tapa kirjoittaa. Jos tekstin ensimmäinen ulottuvuus on erottelu puuteksti - rihmastoteksti, toinen voisi olla käsiteteksti - affektiteksti. "Käsite" tarkoittaa tässä loogisten rakenteiden ja termien välisten suhteiden painottamista. "Affektissa" on kysymys kappaleiden ja liikkeiden aiheuttamasta ruumiillisesta vaikutuksesta, jonka efektit rekisteröidään esimerkiksi tunteina.
Erotteluista saadaan kaunis nelikenttä, jolla voidaan helposti lokeroida teoksia ja tyylejä. Esimerkiksi koulukaanonin mukaan postmoderni lyriikka olisi suurilta osin rihmasto + affektitekstiä, klassinen romaani puu + affektitekstiä, akateeminen artikkeli puu + käsitetekstiä ja Deleuzen ja Guattarin Mille plateux rihmasto + käsite + affektitekstiä. (Jaottelu tietysti edellyttää lausumattoman käsityksen kirjallisuudesta, ja tässä tapauksessa käsitys on yhtä aikaa melko konservatiivinen ja mielivaltainen.)
| käsiteteksti | affektiteksti | |
| puuteksti |
[tiede?] | [epiikka?] |
| rihmastoteksti | [filosofia?] | [lyriikka?] |
Olen kai itse juuri nyt lähestynyt ensimmäistä ruutua eli "loogis-argumentatiivista" kirjoittamista ja etääntynyt kaikista muista ruuduista, mikä tarkoittaa myös, että olen etääntynyt kaunokirjallisuudesta ja lähentynyt kuivaa asiatekstiä sekä lukemisessa että kirjoittamisessa.
(Ehkä filosofian laitoksen analyyttisella kurikoneella on jotain tekemistä tämän kanssa. Olen kirjoittanut parhaat tenttivastaukseni loogisesta positivismista.)
Nyt liukuvan zappanietzschetekstin lukeminen tuntuu lähinnä ärsyttävän epätieteelliseltä humanistifiilistelyltä: miksei voi kirjoittaa selkeästi, jos kerran on jotain sanottavaa…
Yksi eurooppalaisen filosofian hienouksista on monien ranskalaisten ja italialaisten ajattelijoiden kyky yhdistää kirjoitustyyli tekstin "sisältämään" argumenttiin, jolloin molemmat puolet vahvistavat toisiaan. Metodin ongelma tulee esille siinä vaiheessa, kun tyyli ei enää palvele uusien argumenttien luomista tai edes tehosta argumenttia affektiivisesti, vaan jähmettyy mestari-isukin matkimiseksi tai jonkinlaiseksi itseisarvoksi.
Jotkut Deleuzen ja Derridan lukijat kapsahtavat tähän ja vaikuttavat lähinnä humanistiteineiltä, jotka kopioivat runovihkoonsa A. W. Yrjänän säkeitä.
Toistetaan tässä varmuuden vuoksi, että kyllä, akateeminenkin kieli on retoriikkaa. Mikä tekisi akateemisesta retoriikasta filosofian kannalta tärkeämpää kuin jostakin, joka mahdollistaa toisenlaisen luovuuden? Korkeintaan valta. Jos ajattelu rajoittaa itsensä vallan hyväksymään tieteelliseen kieleen (tiettyjen kontrollisääntöjen tottelemiseen) ja siihen, mikä vaikuttaa "järkevältä", se jää sovinnaisten tapojen ja terveen järjen kurinpidon sfääriin.
Tällaisen autoritaarisuuden tuhoaminen on yksi tärkeimmistä syistä harrastaa filosofiaa.
Jos kuitenkin on tarkoitus varioida luomisesta kirjoittavien Deleuzen ja Guattarin ajatuksia, niin sen voi ehkä tehdä luovemminkin kuin kopioimalla heidän kirjoitustyyliään. Esimerkkinä epäilyttävästä kommentaarista toimikoon Brian Massumin A User’s Guide to Capitalism and Schizophrenia (1992). Massumilla on omakin projektinsa, joka eksplikoituu enemmän myöhemmissä töissä, mutta sikäli kun olen raivoltani saanut luettua, tekstin pääfunktio tuntuu olevan Deleuzen ja Guattarin esitteleminen amerikkalaiselle yleisölle ja käsiteltyjen teemojen kevyt kierrättäminen. Valitettavasti Massumi on matkinut tyylinsä esikuvilta, mikä nakertaa muuten mainiota rakennetta. Herää ärsyttävä kysymys: ovatko Deleuze ja Guattari nyt sitten kovinkaan luovia, kun heidän esittelijänsä pöllii tyylinsä heiltä eikä juuri yritä kääntää D&G:n teosten keskeisiä ajatuskuvioita muille kielille.
Voi tietysti olla, että äkillinen ärsyyntymiseni Massumin tekstiin on vain ohimenevä oire - esimerkiksi joulusta. Voi myös olla, että jonkun vain pitäisi kirjoittaa kriittinen analyysi erilaisista filosofisista kirjoitustyyleistä ja määrittää niiden "legiitimit ja illegitiimit" käytöt, vähän niin kuin Kant teki järjen kritiikissään: illegitiimiksi tyylin tai järjen käyttö menee ulottuessaan dogmaattiseen transsendenssiin, jolloin se muuttuu metafysiikaksi.
Frank Zappan livebiisit rikkovat musiikin kliseisiä kaavoja ja luovat avoimia, maasta irtautuvia ja vapauttavia jammailutiloja. Zappa käyttää progen, jazzin, hippirockin, reggaen, skan ja atonaalisen musiikin kuviota omiin perverssiin tarkoituksiinsa, luodakseen jotain kokeilevaa, autonomisen tilan, joka ei suostu tavaramuotoistumaan, jota on vaikea kuluttaa ja joka toimii vallitsevassa "diskurssissa" epäharmonisena pommina. Eikö Deleuzen filosofianhistoriallisessa takaapäinnaimisen metodissa ole jotain samaa? Zappa ottaa musiikin genret takaapäin ja antaa niille hirviölapsia. Molemmat napsauttavat vallitsevan järjestyksen auki ja tekevät tilaa kokeilemiselle, luovuudelle ja ajattelulle.
Zappa ja Deleuze luovat väliaikaisesti vapautettuja tiloja, jotka toimivat kuten Nietzschen aforismi. Tilat avautuvat avoimina ja immanentteina autiomaan tasankoina, jossa voimat virtaavat, jakautuvat ja leikkivät. Zappan biisi, Deleuzen kirjoitus ja Nietzschen aforismi etääntyvät lineaarisista puroista, jotka vain etenevät johdannosta johdon-mukaisen käsittelyn kautta lopetukseen ja haarautuivat, jos haarautuvat, korkeintaan puumaisesti. Puu-purojen sijaan - vaikka niissä on sitäkin - Zappa ja Deleuze rihmastoituvat. "Paon viivoja, destratifikaation ja deterritorialisaation liikkeitä."
Zappan biisi on talonvaltaus musiikissa. Deleuzen teksti on kadunvaltaus ajattelussa, Nietzschen aforismi liikkuva valtauskulkue kielessä. Ei merkityksellisyyttä eikä ymmärtämistä, vaan tutkimusmatkoja ja kartoituksia. Valtaajat, Zappa, Deleuze ja Nietzsche ovat paimentolaisia, jotka rakentavat sotakoneita. Sotakoneet soivat Zappan musiikkina, ne kirjoittautuvat deleuzelaisina teksteinä ja Nietzschen aforismeina. Ne muodostavat viivoja ja tihentymiä ja deterritorialisoivat tilaa, piirtävät avointa ja muuttuvaa karttaa, jossa on monia sisäänkäyntejä ja pakoreittejä.
Nämä ovat taktiikoita, joita täytyy osata käyttää ja myös olla käyttämättä.
(Klikkaa isommaksi)
HS: Seksuaalinen häirintä on teatterissa tapa ja tabu
… kyselyn perusteella häirintää esiintyy siinä määrin yleisesti, että jokseenkin kaikki alalla työskentelevät ovat joko olleet jonkinasteisen sukupuolisen häirinnän kohteena, nähneet sitä tai kuulleet erilaisista häirintätapauksista.
Tavallisimpia uhreja ovat nuoret, kokemattomat naisnäyttelijät ja tyypillisimpiä häiritsijöitä vanhemmat miehet: teatterinjohtajat, ohjaajat, näyttelijäkollegat ja opettajat.
… ehdotukseen seksuaalisen häirinnän ottamisesta näyttelijöiden työsuojelukoulutuksen teemaksi ei reagoitu.
Ongelman yleisyyteen nähden siitä vaikeneminen vaikuttaa siltä, että seksuaalinen häirintä on teatterialalla vaiettu käytäntö, sekä tapa että tabu.
Häiriötekijät vaihtelevat lehden saamien vastausten perusteella rivoista puheista, ulkonäön kommentoimisesta, tirkistelystä ja intiimeistä illallistarjouksista ruumiilliseen lähentelyyn, seksillä kiristämiseen sekä eriasteiseen kosketteluun, kuten kielisuudelmiin pakottamiseen harjoituksissa ja jopa esityksissä.
… Koska piirit ovat Suomessa pienet, häirinnästä valittavat näyttelijät pelkäävät saavansa hankalan maineen, menettävänsä tietyn roolin tai muitakin tulevia työtilaisuuksia. Tätä pelkoa saatetaan käyttää hyväksi, jos alalla vallitsevat käytännöt sen sallivat.
Olin Vanhan vuoden 2008 valtauksessa paikalla ensimmäisenä ja viimeisenä. Totuus Vanhan valtauksesta on tämä: sen tekivät ylioppilasteatterilaiset ja se tehtiin vasta varhain aamulla. Rikotun ikkunan sijaan keskustelua herätti palava savuke.
Vallankumous-ylioppilaslehti: "Riidellään enemmän. Nykyään taiteen suurin kipupiste on se, että poikakaveri laittoi pippelin vieraaseen pimppiin"
Me teemme neuvostotaidetta.
Suomalainen teatterintekijä opetetaan etsimään samankaltaisuuksia, paralleelisuuksia tämän meidän aikamme ja menneen välillä.
Seuraukset ovat karut. Täällä pohjantähden alla yhä uusina ja uusina tulkintoina. Tuntematonta sotilasta, Wuolijokea, Lapualaisoopperaa, menneitä vääryyksiä, menneitä taisteluita, klassikkoja. Käsiohjelmassa pari lehtileikettä pätkätyöntekijöistä. Ohjaajan
sanassa pari lausetta siitä, kuinka pätkätyöntekijät ovat nykyajan torppareita.So fucking what? Suomalainen teatteri tunnerunkkaa jäähtyneen hiilloksen ääressä.
… Taitaa olla niin, että me taiteilijat mietimme kuumeisesti, mitä asioita voimme toistaa ilman, että tulisi vanhingossakaan väitettyä mitään nykyajasta.
Mikä teatteria oikein vaivaa? Freudilla voisi olla sanottavaa, tai Wilhelm Reichilla.
Takku.net: "Nelisenkymmentä ihmistä kokoontui perjantaina Kreikan Helsingin suurlähetystölle osoittamaan tukensa käynnissä olevalle kansannousulle."
"Mielenosoitus oli jo toinen Helsingissä kapinan puhkeamisen jälkeen."
"Katkaistuaan ensin liikenteen lähetystön edestä noin puoleksi tunniksi, lähti mielenosoitus liikkeelle kohti Senaatintoria…"
"Kulkueen päästyä Senaatintorille Unioninkadun ja Aleksanterinkadun risteykseen poliisi jostain syystä hyökkäsi ja yritti ottaa kiinni yhden kulkueen loppupäässä kulkeneen mielenosoittajan."
"Poliisi siirsi kiinniotetun maijaan, mutta hetkessä kulkue pysähtyi ja ihmiset piirittivät poliisit…"
"Pienen miettimisen jälkeen poliisi avasi maijan ovet ja vapautti kiinniotetun."
" Lyhyiden juhlimisten jälkeen kulkue jatkoi matkaansa joulushoppaajien ihmettelevien katseiden alla…"
"… jonka jälkeen pari maalipommia löysivät tiensä Nokian myymälän sekä World Trade Centerin seinään."
"Kulkue päättyi lopulta Rautatientorille…"
Vartti: "Mielenosoittajat sulkivat Helsingin rautatieaseman ovet", vaikka selvästihän kuvassa on FPS:n mikkihiiri ovia sulkemassa.
Miksi poliisin on aina pakko löytää mellakalle johtaja? Väkivaltaisen mellakan johtaminen on Suomessa rikosnimike, ikään kuin mellakkaa voisi johtaa, vaikka kuinka yrittäisi. Poliisi joutuukin yleensä kirjoittamaan fiktiivisen kertomuksen palauttaakseen väen epäilyttävän moneuden takaisin yhteen selkeään isään (tai vanhempiin/sukuun, jos "johtajia" tarvitaan useampia). Eläinten vapautusrintamalle poliisi haluaa yhden Johtajan ja mielenosoitukselle yhden Järjestäjän, oli se jokin järjestö (jolla on Yksi puheenjohtaja) tai sitten Yksi yksityinen vastuuhenkilö.
Ykseydestä polveutuva poliittinen toiminta on vielä hallittavissa ja siedettävissä, moneuden toiminta ei. (Natsit ovat pelottavia, kun he palvelevat Yhtä Hitleriä, mutta kuinka pelottaviksi he muuttuvatkaan kun ymmärretään, että sadat tuhannet pikkuhitlerit äänestivät heidät valtaan.) Palauttamalla tapahtuman pelottava moninaisuus yhteen tekijään tapahtuma yritetään ymmärtää, siis kesyttää. Ymmärtäminen jähmettää tapahtuman. Jos tapahtumassa onkin ollut jotain purkavaa ja kohtuutonta, niin ymmärtäjä mielellään näkee jokaisen pakenevan säikeen paikalleen naulittuna, vastuuseen asetettuna ja tuomioistuimelle alistettuna.
Redusoimalla tapahtumasta moneuden ymmärtäjä voi mieltää tapahtuman ruumiilliseksi olioksi ja kuvitella, että jos siltä leikkaa pään irti, niin koko tapahtuma kuolee. Aivot ovat kaiken takana, ja ruumis vain tottelee passiivisesti…
Yksi on kaiken selittävä periaate, joka tekee kontrollin kohteen ymmärrettäväksi. Yksi helpottaa ja moneus pelottaa, koska moneus on sietämätöntä, hallitsematonta, kaoottista ja epämääräistä. Yksi on tuonpuoleinen jumala, jonka kuoleman jälkeen koittaa moneuden kausi. Moneudelta voi odottaa mitä tahansa siinä missä Yksi vain komentaa tai korkeintaan jakautuu kahdeksi.
Toimittajien rooliin on sisäänrakennettu sietämättömyys moneutta kohtaan. Tämän pelon ja närkästyksen muoto tulee esille esimerkiksi Voiman toimittajan tekstissä, joka yrittää etsiä suomalaisia aktivistijohtajia (sen sijaan, että kirjoittaisi esimerkiksi Kreikan tapahtumista, jotka pakottavat käsittelemään moneutta):
Luen Opiskelijatoiminta-nimistä blogia, enkä löydä nimiä. Luen valtauksen tiedotusblogia. Luen Valtamediaa. Kenenkään koko nimi ei käy ilmi.
Jos opiskelijatoiminnan on tarkoitus vaikuttaa yhteiskuntaan, eikö meillä muilla yhteiskunnan jäsenillä ole oikeus tietää, ketkä sen takana ovat?
Soitan muutaman puhelun, mutta en löydä haastateltavia. Melko ilmeisesti järjestäjinä toimineet kieltäytyvät jyrkästi kunniasta esiintyä Fifissä nimellään.
Konservatiivinen psykoanalyysi palautti 1900-luvulla potilaan traumat perheeseen. Humanistinen psykologia puhuu toisinaan vieläkin ykseyttä korostavaa harmonian ja eheyden porvarillista kieltä. Jos ykseyttä ei löydy tapahtumien alkupisteestä, niin ainakin voidaan tavoitella toiminnan päättymistä ykseyteen. Toimittajan halu löytää valtaukselle tai vaikka luvattomalle seminaarille etu- ja sukunimillä yksilöidyt johtajat vastaa poliisin halua palauttaa mellakka Yhteen, jotta Yksi voidaan tuomita tai palkita. Moneus, joukko, ryhmä on vastuuton ja pelottava. Siksi valta vaatii yksilöitynyttä vastuuta, kuten uusi yliopistolaki, joka tekee hierarkioista tiiviimpiä ja keskittää vastuuta taloudellisen tehokkuuden nimissä yksittäisille henkilöille (koska "joukko ei voi kantaa vastuuta").
Toimittajien tapa "jäljittää" jokin tapahtuma Yhteen nimitettyyn tekijään tai perheeseen epäpolitisoi toimintaa - vai pitäisikö puhua oikeistolaistamisesta, kun kyseessä on abstraktin yksilökeskeisyyden edistäminen. Muutaman johtajan nimeäminen palauttaa konkreettisen moneuden yhdeksi, valikoi tietyt henkilöt koko tapahtuman julkisiksi edustajiksi ja työntää syrjään muut ihmiset, sivujuonet, sattumat, kieliopit ja suunnitelmat. Puhumattakaan siitä, että lähes aina enemmän organisoivat ihmiset eivät halua puhua toisten puolesta, koska toisten puolesta puhuminen on, Foucault’n sanoin, mitätöntä.
Onko ihme, että journalismin instituutiot ovat kehittyneet lähes samaa tahtia edustuksellisen politiikan kanssa. Molemmat vaativat kuria kansalle ja valtaa edustajille. Toimittajat edustavat "kansan" mielipidettä ja osaavat tuoda sen esiin. Parlamentti edustaa "kansan" poliittista tahtoa ja osaa toteuttaa sen. Kaikki on hyvin niin kauan, kun valta on edustajilla ja alamaiset seuraavat asioiden kulkua kaukana. Edustuksellinen ajattelu joutuu heti kriisiin, jos edustaja ei tahdo ottaa valtaa tai jos alamaiset ottavat itse vallan takaisin. Toimittajat eivät vieläkään ole toipuneet blogien aiheuttamasta valtakriisistä, ja Timo Soini nostattaa moraalista paheksuntaa vain sanomalla, ettei mene Euroopan parlamenttiin, vaikka saisi siihen riittävän määrän ääniä.
Moneuden pelko on suvereenin vallan raja (Spinoza). Uuden ajan alun suvereeni oli rahvaan moneutta pelkäävä monarkki. Nykyajan suvereeni on rahvaan moneutta pelkäävä spektaakkeli, jonka lakeijoita toimittajat ovat.
| M | T | W | T | F | S | S |
|---|---|---|---|---|---|---|
| « Apr | ||||||
| 1 | 2 | 3 | 4 | 5 | ||
| 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12 |
| 13 | 14 | 15 | 16 | 17 | 18 | 19 |
| 20 | 21 | 22 | 23 | 24 | 25 | 26 |
| 27 | 28 | 29 | 30 | 31 | ||