Postmoderni epäpolitiikan filosofia
Se väärä käsitys postmodernista
Olin jo luvannut, ettei 2010-luvulla mainita enää termejä kuten "postmoderni". Olen pahoillani.
Tuija Pulkkisen Postmoderni politiikan filosofia (1998) lienee hyödyllisimpiä suomeksi ilmestyneitä poliittisia väitöskirjoja. Teos esitteli politiikan teorian nykykeskustelun useammallekin teinille (sillä kokemukseni mukaan teosta ovat eniten lukeneet juuri teinit), onnistui käsittelemään postmodernia kerrankin uskottavasti ja selkeällä kielellä sekä kohosi yhdeksi parhaimmista "Foucault’n genealogiaa idiooteille" -oppaista. Kirjaa taidettiin tankata myös Helsingin aktivistipiireissä joskus 2005-2006, ja tuolloin Pulkkinen kävi myös puhumassa Nuorten filosofiatapahtumassa - taas teineille.
Lyhyesti tiivistettynä kirja esittelee sellaista poliittista ajattelua, jossa poliittinen toimija ymmärretään vallan rakenteissa muodostuvaksi avoimeksi prosessiksi, eikä vapaaksi yksilöksi tai suljetuksi yhteisöksi niin kuin liberaalissa ja hegeliläisessä perinteessä. Moderni ajattelu pyrkii kuorimaan kerroksia, jotta löytäisi niiden alta oletetun ytimen (esimerkiksi aidon minän, vapaan tahdon tai vastaavan), kun postmoderni hylkää oletuksen ytimestä ja perustasta ja operoi pelkillä kerrostumilla ja niiden sarjoilla. Tämä klassinen kanta on peräisin Foucault’lta sekä Deleuzelta - jostain syystä Pulkkinen ei kertaakaan viittaa jälkimmäiseen. Itse politiikasta Pulkkisen teos esittää Lyotardiin tukeutuvan "agonistisen" tulkinnan, eli siinä ymmärretään politiikka keskustelun, intressitaistelun tai yleistahdon ilmaisemisen sijaan erilaisuuksien kamppailuksi ja kilpailuksi, jonka tavoitteena ei ole konsensus.
Kirjaa vastaan on joskus nostettu kysymys osuvuudesta. Esimerkiksi eräs arvostamani Hegelin ja Marxin tuntija arvioi teoksen hegeliläis-marxilaista poliittista subjektia koskevat osuudet "täydeksi paskaksi". Ehkäpä marxilainen subjekti ei tosiaankaan palaudu kantilaisittain ymmärrettyyn itse itseään sääntelevään orgaaniseen yhteisöön, kuten Pulkkinen ideaalityypillään tuntuu esittävän. No, Pulkkinen esittää kirjassa yhtä ja toista sellaisella olkinukketyylillä, jolla postmodernia itseään usein on kuvattu. Osuvuutta enemmän teoksessa kiinnostaa näin jälkikäteen sen esteettisyys ja perimmäinen epäpoliittisuus - piirteitä, jotka tuntuvat vihjaavan kirjan esittämän politiikkakäsityksen ja nykyisen liberalismin läheisyyteen.
Yllä linkattu arvostelu tiivistää Pulkkisen politiikan tavoitteen: "… pysyvä erimielisyyden tila, jossa toimijat esittävät arvostelmia esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden tunteen perusteella, ei minkään valmiin ohjelman perusteella." Tämä on aika tarkka kuvaus nykyisen liberalismin käytännön toiminnasta. Esitämme mielipiteitä ja moralisoimme tunteidemme perusteella, emmekä oleta että saisimme kaikki käännytettyä puolellemme tai että toimintamme ylipäätään johtaisi yhtään mihinkään. Mikä tärkeintä, meillä ei ole mitään ohjelmia, koska sellaisiin ei enää uskota ja jos uskottaisiin, ne koettaisiin vain alistaviksi.
Pulkkinen kirjoittaa "kulttuurien kohtaamispisteestä" (s. 238) ja "monikulttuurisuudesta, jossa eroja kunnioitetaan ja edistetään" (s. 239). Olisiko Foucault voinut puhua tällaisesta? Nämä ovat tavoitteita, jotka postmoderni liberalismi on täydellisesti omaksunut. Milloin liberalismi oikeastaan on viimeksi ollut sellaista kuin millaisena se Pulkkisen kirjassa näytetään? Ehkä tietyissä vanhan koulukunnan analyyttisten valtiofilosofien teksteissä. Mutta jos on viimeisen viidentoista vuoden aikana lukenut Helsingin Sanomia tai Zizekiä, niin ei ole voinut välttyä postmodernin liberalismin dogmeilta ja niiden kritiikiltä. Eivät erot liberalistista politiikkaa uhkaa, päin vastoin! Kaikki liberaalithan ovat multikulturelleja eron peukuttajia, jotka vaativat toiseuden kunnioittamista ja erilaisuuden suvaitsemista, eikä heidän puheensa lopulta eroa kirjan "postmodernista" puheesta kovinkaan paljon, mitä he nyt välillä vaativat universaalia-jotakin.
Itse asiassa jo 1990-luvulla kirjoitettu Hardtin ja Negrin Imperiumi analysoi postmodernia yhtenä tietokapitalismin kasautumisvaiheena, jossa "postmodernit erot" ja "dekonstruoidut identiteetit" laitetaan tuottamaan lisäarvoa. "Imperiumilla riittää työtä kaikille." Sokeus tälle kiinniottomekanismille on yksi merkki siitä, mihin postmoderni materialismin ja erityisesti kapitalismianalyysin hylkääminen johtaa. Postmodernikin on eräänlaista idealismia - jossa politiikkaa tehdään korkeintaan analysoimalla loputtomiin kriittisesti erilaisia kulttuurituotteita, diskursseja, kuvia, elokuvia, jne.
Kuinkahan korkealta tällainen ajattelu lopulta ylittää arvostelemansa "arvovasemmistolaisen" liberalismin? Kaikki kirjat toimivat tosiaankin sommitelmina, jotka kytkeytyvät ajallisiin ja paikallisiin ympäristöihinsä. Nykyään Pulkkisen teos voisi hyvin lukea esittelemänsä postmodernin ajattelun liberaalin "epäpoliittisen politiikan" perinteen jatkoksi.
Pulkkisen kirjasta pitäisi säilyttää itse "postmodernin politiikan filosofian" radikaali ydin (sic), eli liberalismin ja vanhan hegelismin kritiikki, genealogia ja ei-perustahakuinen ajattelu. Tätä ydintä voi yhä käyttää vapauttavasti tietyillä alueilla, erityisesti niillä, joilla on edelleen pakko pelata identiteettikäsitteillä. Toinen erittäin tärkeä pointti kirjassa on Foucault’n valtakäsityksen selventäminen ja johtopäätösten vetäminen: koska valta on suhdeverkosto, joka ulottuu kaikkialle, "vallan alta ei pyritä pois vaan tavoitteena on aikaansaada muutoksia vallassa".
Samalla kun arvostaa näitä kohtia pitäisi pystyä heittämään pois kirjan epäpoliittinen ja postmoderniin liberalismiin kytkeytyvä politiikkakäsitys. Olisi aika liikkua eteenpäin (edistystä, sic!). Tämä politiikasta.
Filosofisesti Postmodernin politiikan filosofian suurin heikkous on sen kyvyttömyys havaita omaa kantilaisuuttaan. Kun Pulkkinen arvostelee hegeliläis-marxilaisen poliittisen ontologian perinnettä kantilaisuudesta, hän ei näe postmodernia itseään kantilaisuutena. Postmoderni ajatteluhan nimenomaan nostaa Kantin transsendentaalifilosofian n:nteen potenssiin historisoimalla, politisoimalla, metatasottamalla jne. Zizekin vitsiä mukaillen: postmodernissa ajattelussa kahvikuppia ei voi sanoa kahvikupiksi ottamatta huomioon biljoonaa transsendentaalista kehystä, joiden läpi havaintomme kahvikupista suodattuu: länsimainen metafysiikka, historia, kieli, valta, sukupuoli, oidipuskompleksi…
Todella (sic) radikaali politiikan filosofia onnistuisi ohittamaan kantilaisen viitekehyksen kokonaan. Se tarkoittaisi loputtoman etäännyttämisen, rajallisuuden ja lykkäämisen hylkäämistä sekä mahdollisesti paluuta jonkinlaiseen (ei kuitenkaan dogmaattiseen) absoluuttisuuteen. Ennen kaikkea se tarkoittaisi materiaalisuuden vakavasti ottamista.
Pulkkisen teos vastaa jälkimmäisen väitteeseen yrittämällä "dekonstruoida" jaottelun materialismi-idealismi, mutta tämä on jokseenkin sama hanke kuin yritys purkaa vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelu. Sitäkin on yritetty, mutta jostain syystä yritykset tulevat useimmiten oikealta päin ja päätyvät keskustaan.
Ps. Lukekaa, oikeasti, Pulkkisen kirja. Se on hyvä.
