OT 5-6: Neuvoja nuorelle opiskelijatoimijalle

04.09.2009, 19:09

 (Viimeinen OT-postaus - aiemmat osat)

 

Nuorempana meillä oli poliittisia idoleita, jotka nyt ovat kääntyneet kyynisiksi. He vastustavat spektaakkeleita ja sanovat että näkevät etukäteen seuraukset kaikesta, mitä yritetään tehdä. Kerrataan heitä varten, mitä merkitystä kuluneen vuoden yliopistotoiminnalla on ollut.

Yksi Megafonin toimittajista kirjoitti joitakin vuosia sitten näin:

 

Pohdin varsin pessimistisesti, josko Suomessa on mitään mahdollisuuksia avata antagonistista vastarintaa yliopistojen näivettymisen tiimoilta. Kokemukseni yliopistopolitiikasta ja opiskelijoiden protestihaluista eivät ole olleet järin rohkaisevia.

(Kohti autonomista yliopistoa?)

 

Sitaatti tavoittaa lähtötilanteen: opiskelijaliikkeet ovat organisoituneet melkein tyhjästä. Vuosi sitten tähän aikaan yliopistoissa ei ollut käynnissä mitään näkyvää edustuksellisten järjestelmien ulkopuolista poliittista toimintaa. Kukaan ei puhunut uudesta yliopistolaista tai opiskelijoiden toimeentulosta.

Tämän vuoden helmikuussa eräs toinen (entinen) Megafonin kirjoittaja lausui:

 

Opiskelijoiden järjestämä toiminta on jo nyt yksi viime vuosien tärkeimpiä yhteiskunnallisia ja poliittisia tapahtumia Suomessa.

(Joensuun yliopistotoiminnan toimintapäivän kokouksessa 19.02.09)

 

Miksi yliopistoliike on ollut "yksi viime vuosien tärkeimpiä yhteiskunnallisia ja poliittisia tapahtumia"? Opiskelijatoiminnan näkökulmasta tulee mieleen neljä syytä.

Ensiksi, niin kuin tapana on, liike vaikutti eniten toimijoihinsa. Helsingissä toiminta aktivoi paljon uusia ihmisiä, jotka eivät aikaisemmin olleet osallistuneet yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Nykyään talonvaltaajatkin kääntyvät OT:n puoleen, kun haluavat värvätä ihmisiä marssimaan poliisirivien läpi: ei sillä että OT:n tyypit olisivat jotenkin militantteja tai kokeneita, vaan sillä että heitä on suhteellisen paljon ja että he todennäköisesti ovat erityisen motivoituneita sitoutumaan toimintaan. Osa uusista ihmisistä toimi kevään aikana välillä melkein täyspäiväisesti, ja osa on sittemmin osallistunut myös sosiaalikeskus- ja asuntovaltausprojekteihin. Opiskelijatoiminta oli ainakin muutamille uusille ihmisille väylä uudenlaiseen elämäntapaan: "aktivismi", edustuksellinen politiikka, katutaiteesta kiinnostuminen, sosiaalikeskuksilla hengailu… Jostain syystä radikalisoituneista suurin osa on ollut filosofian opiskelijoita.

Toiseksi liike on tuottanut yliopistolla harvinaisen poliittisen tilan, jossa on ollut ja on edelleen mahdollista tuottaa yhdessä ja kokeilla uusia asioita. Opiskelijatoiminnan tekemistä haastatteluista on selvinnyt, että kevään liikehdintä on esimerkiksi antanut lisää painoarvoa hallinnon opiskelijaedustajille: heitä kuunnellaan nyt tarkemmin. OT:lla on jonkin verran nimeä, siitä on tullut eräänlainen brändi, jota halutaan käyttää hyväksi.

Kolmanneksi Opiskelijatoiminta on ollut avoin ja alusta asti tarkasti dokumentoitu: sitä on helppo tutkia ja analysoida. OT:sta on olemassa julkisen tiedon lisäksi kymmeniä sivuja ja useita tunteja haastattelumateriaalia. Verkosto on hyvää tapaustutkimusmateriaalia siitä, miten liikkeitä ylipäänsä voidaan synnyttää, kehittää ja tappaa.

Neljänneksi ainakin Opiskelijatoiminta on riidoistaan ja spliteistään huolimatta kyennyt kehittämään Suomessa jonkinlaisen organisaatiomallin, jota jopa ihaillaan ja kopioidaan. Ehkä OT on onnistunut tulemaan aidosti avoimeksi, joustavaksi ja autonomiseksi – siis järjestöistä ja puolueista itsenäiseksi – verkostoksi, johon ei ole kovin suuri kynnys lähteä mukaan.

 

Se menneistä. Mitä seuraavaksi?

Opiskelijatoiminnan tulevaisuus riippuu sen kyvystä keksiä itsensä uudestaan ja rynniä ajankohtaisten kamppailujen etulinjaan (kuvainnollisesti: emme väheksy hiljaista vastarintaa tai äärimmäisen tärkeää poliittisen infrastruktuurin rakentamista).

Meillä on pieni tunne siitä, että tämä on jo tapahtumassa, eikä tapahtumista hyödytä loputon jauhaminen tässä blogissa.

Jatko tulee löytymään, jos tulee, täältä.

 

Asunnottomat opiskelijat joutuvat turvautumaan kavereihin tai hätämajoituksiin ja jonottamaan omaa kämppää kuukausien ajan. Väki pakotetaan töihin, joita ei ole, tai sitten elämään velaksi. Yliopisto vaatii suorittamaan nopeammin ja tehokkaammin, elinkeinoelämä vaatii tekemään enemmän töitä ja huonommilla ehdoilla. "Meiltä kielletään sekä ilmainen julkinen tila että oma koti. Tilanne on sietämätön", niin kuin viime keväänä kirjoitettiin. Tämä on edelleen se materiaalinen todellisuus, jossa eletään ja josta toiminta lähtee.

Ongelmana on näiden kokemusten muokkaaminen tunnistettavaksi ja järkeväksi "mytologiaksi", joka yhdistää ihmisiä ja saa heidät tekemään yhdessä jotain paremman elämän eteen.

Jatkamme myöhemmin syksyllä hieman aiheen vierestä "suurella" trilogialla: Suuri myytti - Suuri strategia - Suuri kertomus. Pohjustamme trilogiaa strategian klassikoista uutetuilla listalla asioista, jotka liikkeen kuin liikkeen tulisi tehdä. Ehkä trilogiamme käsittelee näitä asioita ja nousee sitä kautta yleisemmälle tasolle pohtimaan liikekenttää:

 

1. löytää yhteinen motivoiva teema, päämäärä, idea, ideologinen objekti, tarkoitus tai merkitys;

2. määritellä itsensä myös suhteessa "viholliseen";

3. nauttia toiminnasta ja pitää materiaaliset tarpeensa kunnossa;

4. hakeutua jatkuvasti relevantteihin kamppailuihin;

5. olla aktiivisia ja liikkuvia & keskittää voimansa "vihollisen" heikkoon pisteeseen;

6. tuottaa affekteja & vedota myös tunteisiin;

7. "koventaa" & "pehmentää" otteita tarpeen tullen & taktikoida;

8. toimia järkevästi & ajoissa häiriköiden kanssa;

9. rakentaa oma mytologia.

 

 

 

 

 OT-postaukset:

 Johdanto

1. Järjestäytyminen, sisäpiirit, avoimuus ja ristiriidat eli koko jutun lyhyt historia

2. Politiikka ja vaikutusmahdollisuudet

3. Sukupuoli

4. Konflikti, väkivalta ja laittomuus

5. & 6. Neuvoja nuorelle opiskelijatoimijalle

1930-luvun kansalaisaktivismia

01.09.2009, 00:45

Kuten eräs henkilö asian ilmaisi Facebookin puolella, tällaista aktivismia ei ole nähty sitten 30-luvun:

 

Kyläyhdistyksen puheenjohtaja on kokoomuslainen.

HS: Turvapaikanhakijoita ajetaan omiin oloihinsa Kontiolahdella

SPR: Punainen Risti ei rajoita kenenkään liikkumista Kontioniemessä

Vanun tiedote asiasta

 

Aiheen vierestä:

Sietämättömät siirtolaiset

Me fasistit

 

Pitäisi analysoida talouskriisin yhteyttä hitaasti nousevaan ulkomaalaispelkoon ja rasismiin ja vertailla tilannetta 1990-luvun lamaan.

OT4: Konflikti, väkivalta ja laittomuus

18.08.2009, 02:02

 

 

Opiskelijatoiminta tuotti viime syksynä ja keväänä muutaman lievän konfliktiin. Liikkeeseen ei liittynyt fyysisen konfliktin uhkaa, mitä nyt kerran joku heitti poliisiautoa lumipallolla, mistä syntyi keskustelua. OT myös enimmäkseen kaihtoi lain rikkomista. Ehkä siksi yliopistolakikin säilyi ehjänä.

Liike on ollut jatkuvasti pienessä konfliktissa yliopiston kanssa: tilojen luvaton käyttö, virallisen politiikan vastustaminen, kiistat tiedotuksesta. Ylioppilaskunnan kanssa väännettiin aluksi kättä ja myöhemmin tehtiin jonkinlaista yhteistyötä; mielenkiintoisesti HYY rekuperoi joitakin OT:n teemoja ja tapoja. Poliittiset puolueet olivat jähmeitä, eivätkä ne jotain Paavo Arhinmäkeä ja muutamaa vihreää kansanedustajaa lukuun ottamatta tarjonneet liikkeelle paljon; kuitenkaan niiden kanssa ei osattu olla konfliktissa kuin välillä retoriikan tasolla.

 

Ei konfliktuaalisuus ole itseisarvo. Ylioppilaskunta, puolueet, kaupunginvaltuusto jne. voivat suojella liikettä kuin liikettä ja antaa resursseja, ja yliopistonkin kanssa voi neuvotella. Mutta yleisesti konfliktin kärjistäminen oikeaan suuntaan olisi keväällä saattanut pakottaa hallituksen ja eduskunnan ottamaan liikkeen vakavammin.

Lisäksi on valitettava fakta, että mielenosoituksissa ja aktioissa vain konfliktin tai ainakin sen uhan ylläpitäminen tuottaa tarpeeksi vahvoja affekteja lyömään tapahtuma läpi mediassa ja mielissä (sikäli kuin sellaista yritetään). Ketään ei tässä yhteiskunnassa satu kiinnostamaan tavallinen lippumarssi.

 

OT:n mielenosoituksissa oli hyvin vähän poliiseja, vaikka mielenosoittajia oli helmikuussa ja maaliskuussa 500-1500. Eduskuntatalon kautta kiertänyt kulkue olisi helposti voinut marssia talon eteiseen ja pistää pystyyn vähän räväkämmän performanssin. Päättäjät ja media olisi pitänyt pakottaa ottamaan kantaa ja myöntymään. Liikkeen organisointi ei kuitenkaan ollut laajan (väkivallattoman) tottelemattoman toiminnan mahdollistavalla tasolla.

Maaliskuun mielenosoituksessa tuli ilmi myös OT:n vaikeus toimia kadulla. Helmikuun mielenosoitus onnistui helposti tukkimaan Mannerheimintien ja Kaivokadun risteyksen, mutta maaliskuussa tehty Mannerheimintien blokkaus eduskuntatalon edessä uhkasi hajota käsiin, kun osa toimijoista totteli yhtä poliisia ja osa ei, eikä kukaan lopulta ollut varma mitä tehdä. Opetus: tärkeät tai uhkaavat tilanteet pitäisi etukäteen käydä läpi, suunnitella ja harjoitella tarkemmin. Osittain mutta vain osittain tähän päästiin seuraavassa mielenosoituksessa (vappu), joka tosin jäi muista syistä OT:n kohdalla aikaisempia pienemmäksi.

Vahvimmaksi tunteeksi konfliktikysymyksestä jäi OT:n hyllytetyn toimintaviikkomanifestin lause:

 

Meidän olisikin hyvä tunnustaa se tosiseikka, että yliopistolain tai johtosääntöuudistuksen valmistelun ongelma ei ole ollut se, että opiskelijoita tai henkilökuntaa ei ole kuultu riittävästi tai että asioista ei ole keskusteltu tarpeeksi niiden valmistelun aikana. Suurin ongelma valmistelun aikana on ollut opiskelijoiden ja henkilökunnan passiivisuus, vastarinnan puute. Myös aiemmat uudistukset on ajettu läpi ilman merkittävää tai tehokasta vastarintaa.

 

Kun joukko opiskelijoita valtasi toimistotalon huhtikuussa, poliisia ei kiinnostanut. Mediasta tuli lähinnä positiivista hajahuomiota. Muuten ihmiset kehuivat. Tuntuukin, että opiskelijat voisivat tehdä melkein mitä tahansa.

Ehkä sitä pitäisi käyttää hyväksi.

Opiskelijoiden materiaalinen asema on huono, mutta Suomessa opiskelijoilla on kulttuurillisesti jonkinlainen status. Jostain syystä tässä maassa on perinteisesti arvostettu kouluttautumista ja tietämistä. Kahvipöydässä opiskelija saattaa olla sylkykuppi, mutta jollain tasolla opiskelijoita kuitenkin pidetään yhä tietävinä, älykkäinä ja maltillisina.

Jos tietävinä, älykkäinä ja maltillisina pidetyt ihmiset esimerkiksi valtaavat talon, menevät kategoriat vähän sekaisin. On vaikea kehittää nopeaa reaktiota.

Tässä saattaa olla pieni ristiriita jonkun näkökulmasta. Yhtäällä meidän kannattaa purkaa opiskelijan identiteettiä (koska "opiskelijaa ei ole olemassa") ja tehdä yliopistosta työläis- ja luokkatutkimusta. Toisaalla opiskelijaidentiteetti on taktisesti hyödyllinen suoja ja käsite, jonka politisointi on mielenkiintoista.

 

Opiskelijoiden tilanne ei taatusti parane, elleivät he sitä sitä itse paranna. Opiskelijoiden pitäisikin tehdä mitä tahansa, mitä voi väkivallattomasti tehdä.

Aluksi vaikka vallata lisää taloja ja yllyttää muita tekemään samaa. Kahden viikon sisällä uudet opiskelijat saapuvat kaupunkiin. Moni jää ilman asuntoa ja joutuu yöpymään sukulaistensa sohvilla, kavereiden nurkissa tai kaupungin hätämajoituksessa. Vielä pahempi tilanne on maahan tulevilla vaihto-opiskelijoilla, joilla harvemmin on kaupungissa asuvia tuttuja.

Viime syksynä Viikin metsästä löydettiin muistaakseni ranskalainen opiskelija, joka asui teltassa.

 

 

Seuraava OT-postaus on suuri finaali: Neuvoja tulevaisuuteen!

 

 Johdanto

1. Järjestäytyminen, sisäpiirit, avoimuus ja ristiriidat eli koko jutun lyhyt historia

2. Politiikka ja vaikutusmahdollisuudet

3. Sukupuoli

4. Konflikti, väkivalta ja laittomuus

5. -6. Neuvoja nuorelle opiskelijatoimijalle

 

OT3: Sukupuoli

11.08.2009, 05:12

 

Sukupuolten tutkimus on yksi tämän blogin sokeista pisteistä.

En tiedä kuinka paljon kiinnostavaa materiaalia on sukupuolijärjestelmien roolista Opiskelijatoiminnassa, mutta ainakin OT:n kautta voi avata liikekentän yleisiä sukupuoliongelmia.

 

1. Opiskelijatoiminta sisäisesti. Kokemukseni mukaan sukupuoli (hyvin naivisti käsitettynä) ei ole ollut OT:n suurimpia ongelmia. Mieleen tulee lähinnä Vallankumous-ylkkärin miesvaltainen tekijäjoukko ja joitakin loppukevään riitoja.

Yliopistossa on ruohonjuuritasolla enemmän naisia kuin miehiä. Tämä on näkynyt (ruohonjuuritason) opiskelijaliikehdinnässä. Tilastollisesti OT:ssa on toiminut tasapuolisesti "naisia" ja "miehiä"; esimerkiksi edellisessä suuressa kokouksessa sukupuolet taisivat mennä tasan. Viime syksyllä ja keväällä julkisia puheenvuoroja kierrätettiin ihmisiltä ja sukupuolilta toiselle. Naispuoliset saattoivat olla enemmän äänessä, miespuoliset ehkä kirjoittivat enemmän.

OT:n sisäinen sukupuolijärjestelmä saattoi olla jokseenkin hyvä alusta loppuun. Toisaalta OT ei käsittääkseni missään vaiheessa politisoinut sukupuolta tai ottanut kysymykseen minkäänlaista kantaa: "sukupuoli"-googlaus tuottaa OT:n sivuilta 0 osumaa jne. Sukupuoli ei vain kuulunut OT:n agendaan.

 

Iltalehti 10.8.2009

 

2. Opiskelijatoiminta suhteessa muuhun liikekenttään. Kovin pitkälle ei päästä, jos lasketaan vain eri sukupuolten osuuksia ryhmässä. Tarvitaan vähintään identeettien sekä "maskuliinisten" ja "feminiinisten" elementtien tuotannon analysointia. Siinä mielessä yliopistokapina on ollut mielenkiintoinen.

Opiskelijaliikkeestä on puuttunut talonvaltaajille ominainen machoismi, puhumattakaan jonkin graffitiskenen seksismistä. OT:ssa tämä auttoi tasoittamaan sukupuolten välisiä valtasuhteita ja ainakin henkilökohtaisesti teki toiminnasta vähemmän vituttavaa.

Toisaalta akateeminen teekerhokulttuuri voi laimentaa liikkeen loputtomaksi ja näkymättömäksi humanistidiskurssiksi…

Toive: jospa opiskelijat onnistuisivat tulemaan militantimmiksi tulematta machommiksi.

Eniten vittuilua ihmisiltä - anteeksi, miehiltä - tämän blogin tiimoilta tuli aikoinaan postauksesta, joka analysoi yhden mielenosoituksen surkeaa loppua:

 

1. sisäisessä riitatilanteessa syntyy helposti myös hierarkia, joka kyllä löytää johtajansa äänekkäimmistä miehistä

2. riitatilanteessa, jossa useimmat eivät tiedä asioista mitään ja ovat siksi epävarmoja tai eivät muusta syystä uskalla puuttua asiaan, johtajien on helppo kaapata koko väkiblokin energia ja heijastaa se halveksumaansa vähemmistöä vastaan

3. mitä vähemmän tilanteessa on naisia, sitä enemmän naamioituneet miehet machoilevat

 

Että miehet, jotka eivät olleet paikalla, puolustivat tilanteessa toimivia miehiä niin voimakkaasti, kertoi sosiaalikeskuksen sukupuoliongelmasta jotakin. (Yleisesti juttu kertoi ehkä valtausliikkeen tuolloisesta väsymisestä). Vastaavaa tapahtumaa olisi vaikea kuvitella Opiskelijatoiminnasta.

Sekä opiskelijaliikkeessä että talonvaltaajissa on mukana paljon "feministejä" ja "queer-henkisiä" ihmisiä. En osaa sanoa, miksi sukupuoli on ollut valtausliikkeessä niin paljon suurempi ongelma.

 

 

Graffiti ex-sosiaalikeskus Rajatilan seinässä

 

 Seuraava postaus on antagonistinen.

 

 Johdanto

1. Järjestäytyminen, sisäpiirit, avoimuus ja ristiriidat eli koko jutun lyhyt historia

2. Politiikka ja vaikutusmahdollisuudet

3. Sukupuoli

4. Konflikti, väkivalta ja laittomuus

5. Tips ‘n’ tricks

6. Tulevaisuus

OT2: Politiikka ja vaikutusmahdollisuudet

07.08.2009, 04:21

 

 

Tärkeintä ja voimakkainta Opiskelijatoiminnassa oli sen autonomisuus - silloin kun sitä toteutettiin.

Autonomia tarkoittaa toiminnan riippumattomuutta muodollisista valtarakenteista: yliopiston hallinnosta ja ylioppilaskunnasta, puolueista, järjestöistä ja yrityksistä. Se tarkoittaa pyrkimystä toimia pääoman ja markkinalogiikan ulkopuolella ja kykyä olla ottamatta vastaan käskyjä. Se tarkoittaa toiminnan perustamista ihmisten kokemuksiin ja tuntemuksiin, ei kuviteltuun yleistahtoon eikä Suomen valtion lakiin.

Autonominen toiminta ei pyri edustamaan "kaikkia". Autonomia kun tarkoittaa myös vapautta toiminnan ja tarpeiden omaehtoiseen määrittelyyn.

Ei sillä, että OT:sta olisi suljettu pois edes pahimpia häirikköjä. Ehkä autonomisuus olisi pitänyt tuoda vahvemmin esiin tämän vuoden alussa.

OT:n poliittinen ydin oli autonomia. Siitä tinkivä toiminta luiskahtikin epäpoliittiseksi.

Autonomia teki OT:sta välillä HYY:tä voimakkaamman. 

 

Mitä Opiskelijatoiminta sitten "saavutti"? Kysymys on fakki, koska saavutuksia on mahdotonta mitata, ellei liikettä tarkastella jonkin ulkoisen kehyksen (Suomen laki, valtamedia, puolueet jne.) kautta. Ei liikkeellä ollut mitään tiettyä yhtä tavoitetta.

Yliopistolakia ei saatu nurin, koska poliittisen paineen tuottamisen sijaan jumituttiin liiaksi pykälänviilausdiskurssiin ja muutosten anelemiseen Tieteen ja Kriittisen Ajattelun nimissä. Ei sillä, että ne olisivat pahoja asioita. Niillä ei vain ehkä olisi pitänyt tukahduttaa OT:ta.

Suomen valtiokin on edelleen pystyssä, kokoomus suosittu puolue ja Kauppatorin lokit röyhkeitä…

Muutamat tuhannet ihmiset osoittivat mieltään ja valtasivat rakennuksia. Kymmenet tuhannet lukivat ainakin muutaman sanan yliopiston ja opiskelijoiden tilanteesta. Syntyi pääkirjoituksia, lausuntoja, kiistoja, artikkeleita, esseitä, haastatteluja, kolumneja, mielipidekirjoituksia ja teoreettisia tekstejä. Vallanpitäjät opetusministeristä keskustanuoriin pakotettiin reagoimaan. Puolueissa kuhisi, varsinkin vasemmistossa ja Vihreissä. Vasemmiston suhteen esiteltiin käytännöllisesti kaksi merkittävää teemaa: tietotyöläisyyden sekä uusien yhteismaiden tai commonsien politisoiminen.

Kuten Jussi Vähämäki sanoi, opiskelijaliike on ollut viime vuosien ehkä merkittävin poliittinen avaus.

Suurimman vaikutuksen liikehdintä teki toimijoihinsa. Liike-elämä aktivoi uusia ihmisiä, yhdisti heidät toisiinsa ja synnytti ihmeellisiä verkostoja. Se tuotti paljon muutakin kuin politiikkaa.

Lisäksi yhteiskunnallinen säätäminen on keskimäärin helvetin hauskaa. Vallankumouksen hedelmiä suosittelee!

 

X X X

 

Yleinen johtopäätös lopulta on, että - edellisen postauksen sanoin - Suomen yliopistoliikkeet eivät kaataneet uutta yliopistolakia, koska ne eivät pistäneet vastaan tarpeeksi rajusti. Miten olisi sitten pitänyt "koventaa otteita" jotta laki ei olisi mennyt läpi niin kivuttomasti?

Nämä eivät ole kirjoittajan keksintöjä tai suosituksia, eivät ajankohtaisia ideoita eivätkä ehdotuksia jne. mutta jossittelu on mielenkiintoista:

- mitä jos eduskuntatalolla käynyt maaliskuussa käynyt suurmielenosoitus olisi mennyt sisälle taloon viemään terveisensä? Tai vallannut opetusministeriön?

- mitä jos syksystä 2008 alkaen ihmiset olisivat alkaneet laajasti tägätä yo-lain vastaisia iskulauseita esimerkiksi - jo valmiiksi tägättyihin - vessoihin ja hallintorakennukseen?

- mitä jos opetusministeriön seinään olisi vedetty valtava graffiti?

- mitä jos yliopiston pääsykokeiden pitäminen olisi estetty?

- mitä jos henkilökunta olisi todella mennyt lakkoon?

- mitä jos opiskelijat olisivat tukkineet moottoritien tai vallanneet rautatieaseman?

 

 

 

 Ensi kerralla jakaannutaan sukupuoliin.

 

Johdanto

1. Järjestäytyminen, sisäpiirit, avoimuus ja ristiriidat eli koko jutun lyhyt historia

2. Politiikka ja vaikutusmahdollisuudet

3. Sukupuoli

4. Konflikti, väkivalta ja laittomuus

5. Tips ‘n’ tricks

6. Tulevaisuus

OT 1: Järjestäytyminen, sisäpiirit, avoimuus ja ristiriidat eli koko jutun lyhyt historia

04.08.2009, 23:15

Seuraa harmaata historiankirjoitusta, josta ei luultavasti opita mitään. Tällaista tekstiä kirjoitetaan vain yliopistoon liittyvästä liikkeestä, niin idealistista ja avointa keskustelua tämä on olevinaan.

(Opiskelijatoiminnalla on muuten ollut paljon hauskempaa kuin mitä alla tulee ilmi…)

 

 

 

Opiskelijatoiminnan tähänastisen aktiivisuuden voi jakaa kolmeen päätoimikauteen:

1) järjestäytyminen ja hypen luominen: syyskuu - joulukuu 2008 (esim. asunnottomien yö, OT:n opintopiiri, oman lehden tuottaminen, Vanhan valtaus yli 300 ihmisen voimin),

2) intensiivisen toiminnan vaihe: tammikuu - maaliskuu 2009 (Tieteen päivien interventio, 500 yliopistolaisen yleiskokous, toiminnan leviäminen muihin kaupunkeihin, kansallinen tapaaminen, helmikuun toimintapäivä ja yli 500 ihmisen suurmielenosoitus, yliopiston johdon kuulemistilaisuus, maaliskuun 1300-1500 ihmisen suurmielenosoitus),

3) hidas jähmettyminen ja jakautuminen: huhtikuu - kesäkuu 2009 (sivistysvaliokunnan kuulemistilaisuus, huhtikuun toimintaviikko, toimistotalon valtaus, 150 + 1000 ihmisen osallistuminen vapun kolmen blokin mielenosoitukseen, viimeinen mielenilmaus eduskuntatalolla).

 

Ensimmäisellä kaudella toiminta oli kokemukseni mukaan enemmän tai vähemmän yksimielistä, ainakin ennen Vanhan valtausta, jota muutama toimija piti turhana spektaakkelina ja mielenkiinnottomana retroiluna. OT:n opintopiirin aloitteen takana olleet ihmiset tulivat ilmeisesti kuka mistäkin: osittain helsinkiläisistä riviopiskelijoista, osittain Autonomisista opiskelijoista, Vapaa Helsinki -projekteista, yliopiston vihreistä ja Sitoutumattomasta vasemmistosta, osittain entisistä jyväskyläläisistä  ja osittain "tyhjästä". Tutkijoita ja henkilökuntaa alkoi tulla mukaan vasta marraskuun lopussa.

Ihmisiä yhdisti väljästi antiautoritaarinen asenne, kyllästyminen yliopiston hierarkisoitumiseen ja yritysmäistymiseen, tympääntyminen opiskelijan huonoon asemaan (asunnottomuus ja asumisen kalleus, paskatyöt, tehokkuusvaatimukset, yhteiskunnan halveksunta) sekä - joiltain osin - "autonomistinen" yhteiskunta-analyysi. Esimerkiksi George Katsiaficasin kirja The Subversion of Politics: European Autonomous Social Movements and the Decolonization of Everyday Life innosti Italian ja Saksan vuosien 1967-1980 opiskelijatoiminnasta kertovine lukuineen. Osa kirjasta luettiin OT:n opintopiirissä, ja koko teoksen saa ilmaiseksi täältä.

Ennen Vanhan valtausta (24.11.2008) OT:n panokset olivat pieniä ja toiveet suuria, joten ei ollut syytä riidellä. Toiminta koostui lähinnä yhdessä opiskelusta, blogin tuottamisesta ja yliopiston tyhjien tilojen luvattomassa käytöstä. Ihmisiä oli aktiivisesti mukana aluksi vain joitakin kymmeniä. Yliopiston päärakennuksen valtaukseen asunnottomien yönä osallistui 60-100 ihmistä.

 

 

 

Sitten Vanhan spektaakkelia varten kahdessa päivässä tuotettu Vallankumous-ylkkäri julisti pääkirjoituksessaan olevansa "opiskelijatoiminnan manifesti, uuden liikkeen pääkirjoitus ja esiinmarssi". Mikä liike muka marssi esiin? Mahtipontista tekstiä, kun ottaa huomioon toimijoiden lukumäärän.

Lehti oli illuusio, joka tuotti todellisen efektin. Vanhalle tuli yli 300 ihmistä: eri kampusten opiskelijoita ja tutkijoita, taikkilaisia, teekkareita, lukiolaisia, näyttelijöitä, ohikulkijoita, toimittajia, kuvaajia, talonvaltaajia, 60-lukulaisia…

Vanhan tapaus vaikutti hyvin organisoidulta, vaikka se ei ollut. Kaikki tehtiin kiireessä ja ilman unta, niin kuin vapaaehtoisessa toiminnassa on tapana tehdä. Tässä ja myöhemmin näkee jälleen kerran, miten paljon sattuma, kiire ja väsymys voivat vaikuttaa liikkeen ulosantiin ja leimautumiseen. Kokemukset ovat totta  ja asenteet ovat harkittuja, mutta ulosanti ei välttämättä ole. Pääkirjoitukset tehdään öisin, manifestit välillä kännissä tai kymmenen ihmisen sekakirjoituksella. Tiedottaja sanoo toimittajalle ohimennen jotain punavihreydestä - mikä on tietenkin virhe eikä kata tapahtumassa toimivia ihmisiä - ja koko liike leimataan punavihreäksi. Yksi järjestäjistä ottaa tupakan pois sisällä polttavalta naiselta, ja tupakoitsija kirjoittaa katkeran kolumnin siitä, miten nykyajan nuorisoradikalismi on väljähtänyttä. Dramaturgia torutaan oppilaskunnan ravintolan lautasten rikkomisesta, ja dramaturgi kirjoittaa kahden aukeaman esseen vegaanilesbovaltaajien ilkeydestä.

Vanhan avaamaa momenttia ei osattu käyttää hyväksi. Siihen asti oli edetty määrätietoisesti, mutta jatko jäi suunnittelematta. OT vietti hiljaiseloa tammikuun alkuun asti, jolloin tehtiin interventio Tieteen päiville.

 

 

 

Toinen tärkeä tapahtuma oli tammikuun lopussa järjestetty yliopiston yleiskokous. Alustavissa kokouksissa oli parhaimmillaan yli 60 opiskelijaa ja henkilökunnan jäsentä. Tietenkin tapahtumaa ennen tehtiin taas paljon töitä kiireessä eikä OT:n omaa osuutta ehkä suunniteltu tarpeeksi napakasti. Opiskelijoiden tilaisuudessa esittämät puheenvuorot olivatkin vähän laimeita. Tämä antoi virkojansa puolustaville professoreille ja ihanteellista tiedettä tavoitteleville idealisteille mahdollisuuden kaapata tapahtuma ja kanavoida syntymässä olevan liikkeen energia edellisen syksyn agendaa kapeammin pelkän lain ympärille. Kokous oli sikäli menestys, että se "mobilisoi massat" (500 osallistujaa ja laaja mediahuomio) ja levitti yliopistokapinan Turkuun, Tampereelle, Jyväskylään, Joensuuhun ja Ouluun.

Yleiskokousta seurasi hitaasti tapahtunut kaksinkertainen jakautuminen. Se alkoi näkyä helmikuussa ja levähti absurdiksi maaliskuussa, kun kiisteltiin "Painajaisten perjantai" -mielenosoituksen reitistä ja tapahtumista.

Ensin opiskelijat jakaantuivat niihin, jotka halusivat pitää kiinni OT:n radikaalimmasta agendasta (asuminen, toimeentulo ja yliopisto + autonomistinen kapitalismianalyysi) ja niihin, jotka halusivat keskittyä vain yliopistolakiin. Toiseksi koko liike jakautui samoilla linjoilla, paljon jyrkemmin, "opiskelijoihin" ja "henkilökuntaan". Henkilökuntaa kiinnostivat enemmän lakiesityksen tekniset yksityiskohdat, "tieteen" puolustaminen ja Snellmanin käsitys sivistyksestä, opiskelijat taas halusivat lähteä liikkeelle kamppailun konkreettisesta ympäristöstä, siitä millaisia kokemuksia meillä on opiskelusta, aktivismista ja työnteosta, mikä on yliopiston ja uusien kontrollimuotojen kytkös kapitalismin muutokseen ja mitä voimme tehdä tässä ja nyt.

Riitely meni henkilökohtaisuuksiin, vei voimia ja välillä sai koko verkoston tuntumaan turhalta juorukerholta. Jokainen liike joutunee joskus vastaavaan tilanteeseen henkilösuhteiden tai toimintatapojen vuoksi; joskus yksikin ihminen riittää vahingoittamaan verkostoa tukevia solidaarisuuden ja vastavuoroisuuden kokemusrakenteita. Typerintä riidassa oli haitallisen vastakkainasettelun syntyminen ja oma kokemus joidenkin henkilökunnan jäsenten naiiviudesta: laki on tärkein, sivistystä täytyy puolustaa, yliopiston avaaminen yhteiskuntaan on vaarallista, kapitalismista ja luokasta ei saa puhua… Akatemiassa ei ole hirveästi edetty tämän tekstin analysoimasta tilanteesta:

 

Porvari ei luota omaan ainutkertaiseen kokemukseensa, omiin aisteihinsa, vaan haluaa toimia suoraan yleisten rakenteiden ja yleismaailmallisen alueella, universaalin asiantuntemuksen kentällä. Hänen puheensa on aina osoitettu toiselle porvarille, jonka hän myös odottaa käyttäytyvän samalla tavalla. Kunhan argumentoidaan tarpeeksi järkevästi ja selkeästi, hoituu kaikki lopulta parhain päin. Tämä argumentaation logiikka toistuu selvästi TATUSOTU-työryhmän toiminnassa. Tärkeintä on vedota kansanedustajiin, päättäjiin, valtiovaltaan, koska valtiovalta on universaali kaikkien etua ajava rakenne, objektiivisen hengen ruumiillistuma. Ja kansanedustajat tietenkin korjaavat ongelmamme, koska hekin ovat porvareita, hyviä ihmisiä. Mitään suurempaa muutosta ei tarvita, koska meitä kyykytetään ja meidät jätetään heitteille ja ilman oikeuksia vain vahingossa, siksi, että kukaan ei vielä ole kertonut kansanedustajille ja virkamiehille miten asiat ovat.

 

 

 

 

Olisiko Opiskelijatoiminnan sitten pitänyt splitata? Olisiko henkilökunnan "reformisteja" pitänyt käskeä painumaan vittuun niin kuin joku ehdotti? Olisiko kaikkien osapuolten pitänyt istua teepöytään puhumaan asioista rauhallisesti ja rationaalisesti?

Erimielisyydet tuntuivat olevan liian syvällä. Mistä puhua, jos yhdet haluavat rajoittua Suomen valtion lakiin, tieteeseen ja sivistykseen, ja toiset kyseenalaistavat valtion legitimiteetin, arvostelevat vanhaa ja nykyistä yliopistoa sekä haluavat materiaalisten etujensa ajamisen lisäksi kokeilla uusia elämisen muotoja. Yhdet kokevat, että toiset ovat tuhoamassa yleisen säädyllisyyden ohella koko yliopistoa. Toisista tuntuu, että yhdet haluavat kaapata ja laimentaa kapinan.

Jakautumisessa oli osin kyse klassikosta:

a) "käytetään mahdollisimman laajaa toimintatapojen kirjoa eikä rajoituta nöyrään akateemiseen diskurssiin, sitä paitsi pienemmän joukon radikaalimpi toiminta voi tuottaa enemmän kuin isomman joukon kaavanmukainen meno",

b) "ollaan kilttejä, totellaan ja argumentoidaan rauhallisesti, niin pysymme uskottavina, saamme lisää jäseniä ja meitä kuunnellaan".

Ehkä olisi kiistelyn sijaan pitänyt valita c): "Vaaditaan mahdotonta ja rynnäköidään taivasta vastaan!"

 

 

 

Tämä on ehkä latteaa common senseä, mutta elämänsä aikana OT toimi sommitelmana. Ilman opiskelijoiden energiaa ja yhteisiä mielenilmauksia kukaan ei olisi kuunnellut tieteen ihanteista huolestuneiden professoreiden puheenvuoroja. Toisaalta henkilökunnan tarjoama tuki ja tieto sekä vahvisti että helpotti OT:n "autonomista" toimintaa ja antoi sille mediauskottavuutta (oma kysymyksensä toki on, kuinka paljon "mediauskottavuutta" halutaan ja mitä sillä saavutetaan).

Kulissientakainen riitaantuminen ja jakautuminen rikkoi lopulta OT:n aivot, koska kummallakaan puolella ei ollut tarjota hyvää strategiaa eikä tarpeeksi voimakasta myyttiä. Yliopistolain jälkeen ei ole vielä tullut uutta kohdetta, joka yhdistäisi ihmisten kokemukset, nimeäisi ne ja voimauttaisi väen toimimaan yhdessä.

Samalla kun etsitään uutta yhdistävää kohdetta - vai sanoisinko ideologista objektia - pitäisi ehkä miettiä, mitä liikkeelle merkitsee suurten joukkojen, "uskottavuuden" tai spektaakkeleiden tavoittelu, missä määrin mitäkin näistä halutaan ja milloin ollaan unohdettu se mistä liike syntyi: kokemukset kontrollista ja epävarmuudesta sekä halu toimia paremman elämän puolesta.

Näin suuressa liikkeessä myös sisäpiirien muodostumisesta ja suunnittelun avoimuudesta saattaa tulla ongelmia. Mitä suurempia kokoukset ovat, sitä paremmin niihin täytyy valmistella ehdotuksia, mikä taas edellyttää jonkinlaisten sisäpiirien ja insider-sähköpostilistojen muodostumista. Jos ei ole oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ei päädy listalle, jolle kuitenkin on lisätty sattumalta ohikulkenut henkilökunnan jäsen. Toisaalta jos kaikki yrittävät tehdä kaikkea kaiken aikaa, mitään ei tapahdu, päätöksiä ei synny eikä minkäänlainen suora toiminta ole kuviteltavissa.

 

 

 

Opiskelijatoiminnan tarina on muodoltaan perin hegeliläinen, kuten muistaakseni Yrityksen Chief Analytics Officer huomautti. Aloite oli raju, jos ottaa huomioon suomalaisen yliopiston hymistely-ympäristön. Tammikuun yleiskokouksesta alkoi OT:n dialektinen nurinpäin kääntyminen, kun henkilökunta ja HYY yrittivät kaapata liikkeen. Loppukeväästä liike kumosi tämän negaationsa jotain säilyttäen ja radikalisoitui valtaamalla talon sekä osallistumalla laajempiin mielenosoituksiin vappuna ja kesäkuussa.

Liikkeen seuraavaa sykliä odotellessa painotan seuraavaa lausetta:

Suomen yliopistoliikkeet eivät kaataneet uutta yliopistolakia, koska ne eivät pistäneet vastaan tarpeeksi rajusti.

Otetaan se vielä toisen kerran:

Suomen yliopistoliikkeet eivät kaataneet uutta yliopistolakia, koska ne eivät pistäneet vastaan tarpeeksi rajusti.

Opittaisiinko tästä jotain ensi kertaa varten:

Suomen yliopistoliikkeet eivät kaataneet uutta yliopistolakia, koska ne eivät pistäneet vastaan tarpeeksi rajusti.

 


 

Seuraavassa postauksessa puhutaan politiikasta.

 

 Johdanto

1. Järjestäytyminen, sisäpiirit, avoimuus ja ristiriidat eli koko jutun lyhyt historia

2. Politiikka ja vaikutusmahdollisuudet

3. Sukupuoli

4. Konflikti, väkivalta ja laittomuus

5. Tips ‘n’ tricks

6. Tulevaisuus

Mitä yhteistä on Opiskelijatoiminnalla ja Michael Jacksonilla?

03.08.2009, 17:00

Mitä yhteistä on Opiskelijatoiminnalla ja Michael Jacksonilla?

- Kumpikaan ei koskaan kuole…

No ei.

Molemmat haudattiin ilman aivoja.

 

 

 

Havaitsemmeko epämääräisen viittauksen zombipolitiikan käsitteeseen?

 

Talvella opiskelijoiden, tutkijoiden ja yliopiston henkilökunnan liikehdintä levisi maanlaajuiseksi Opiskelijatoiminnan Helsingissä järjestämän yliopiston yleiskokouksen jälkeen. Ainakin viiden kaupungin kampuksilla ja kaduilla oli kuukausien ajan tekemisen meininkiä. Tuntui, että jotain tapahtui. Jotain avautui. Syntyi uusia kokemisen ja tekemisen tapoja. Tuskin kovi moni oli oikeasti kiinnostunut keskittymään vain uuteen yliopistolakiin; luultavasti vielä harvempi ajatteli, että saisimme koko lain kaadettua.

Pelissä tuntui olevan paljon enemmän kuin lain fetisoiminen, lain, joka osittain vain affirmoi sen, mitä yliopistossa oli jo tapahtunut. Ensiksi kyseessä olivat opiskelijoiden ja henkilökunnan (työ/)elämät niin kuin he ne haluavat elää ja kokea: viime kevät oli paras yliopistossa viettämäni lukukausi. Toiseksi, mahtipontisesti, kyseessä oli "yliopiston ja tietotyövoiman asema Suomen valtiossa ja kapitalistisessa yhteiskunnassa yleensä" (ks).

Tapahtumista uutisoitiin, blogattiin ja juoruttiin. Helsingissä oli viikossa kahdesta kuuteen Opiskelijatoiminnan kokousta tai talkoopäivää: maanantaina järjestettiin yleiskokous tulevasta toiminnasta, tiistaina oli mediaryhmän kokous ja keskiviikkona lakityöryhmän palaveri, torstaina suunniteltiin mielenosoitusta ja sunnuntaina kokoonnuttiin maalaamaan bandiksia. Rakennuksia vallattiin, oli mielenosoituksia, keskustelutilaisuuksia, pamfletteja, väittelyitä ja bileitä.

"Opiskelijatoiminnan villit päivät." Opiskelijat, yliopistojen henkilökunta ja muut osallistujat kokivat ja tuottivat utooppisia affekteja. Kunnes toiminta lässähti.

Toiminta lässähti, koska aivot putosivat päästä. Ilman aivoja Opiskelijatoiminta eli vielä hetken, niin kuin torakka, jolta on irrotettu pää ja joka siksi menehtyy nälkään.

Tässä on ero Michael Jacksoniin: Jacksonin aivot poistettiin vasta kuoleman jälkeen.

 

Aivot tarkoittavat tässä kahta asiaa: strategiaa ja mytologiaa. Strategialla voitetaan sota, mutta mytologia kertoo, miksi soditaan.

Vapun jälkeen Opiskelijatoiminnan molemmat aivopuoliskot olivat hävinneet. Niinpä liike ei saanut aikaan muuta kuin näkymättömän mielenilmauksen ja pari konservatiivista lausuntoa.

Nyt alkaisi olla tilinpäätöksen ja uudistumisen aika.

Siksi tästä postauksesta alkaa pieni sarja:

 

Mitä tapahtui & miksi eli OT:n tilinpäätöstä tekemässä

 

Megafoni on tekemässä kyselytutkimusta yliopistoliikehdinnästä. Toimijoita on lisäksi haastateltu kirjallisesti ja suullisesti eri tarkoituksia varten. Hahmotetaan tässä sarjassa yksi mahdollinen tapa vastata ja tehdä tilinpäätöstä. En tietenkään yritä puhua kaikkien puolesta.

Tämä hedelmä oli mukana alusta asti eli yliopiston päärakennuksen valtauksella asunnottomien yönä syksyllä 2008 sekä Opiskelijatoiminnan ensimmäisessä opintopiirissä samana syksynä. Aktiivisuuteni vastaa jokseenkin blogin Opiskelijatoiminta-aiheisten tekstien ilmestymistahtia:

  • joulukuu: 0
  • toukokuu: 1 + muut sivut + 2 lehtijuttua (1000vsek)
  • kesäkuu: 0

Jos haluaisi tutkia Opiskelijatoiminnan (julkista) aktiivisuutta tarkemmin, voisi tietenkin vääntää yksinkertaisen kaavion esimerkiksi foorumin kirjoituksista ja kalenterin tapahtumista.

Tarkastelen seuraavissa postauksissa Helsingin opiskelijaliikettä eri kenttien kautta:

 

OT-postaukset:

 Johdanto

1. Järjestäytyminen, sisäpiirit, avoimuus ja ristiriidat eli koko jutun lyhyt historia

2. Politiikka ja vaikutusmahdollisuudet

3. Sukupuoli

4. Konflikti, väkivalta ja laittomuus

5. & 6. Neuvoja nuorelle opiskelijatoimijalle

 

 

 

Tokyo-wikin sanoin:

"Opiskelijatoiminta on keskeinen osa opiskelijan elämää ja akateemiseen yhteisöönsä osallistumista."

 

Megakakkonen

29.07.2009, 21:43

 

 

Jos ensimmäinen teos sattuu olemaan läpimurto, toinen teos luodaan usein vain sen takia, että päästäisiin tekemään kolmas. Verkkolehti Megafonin kanssa on kenties käynyt näin. Ensimmäinen numero sytytti keskustelun organisoitumisesta ja, yhdessä muiden polkujen kanssa, johti Elinkeinoelämän Keskusliiton pääkonttorin ja tuhannen mielenosoittajan kohtaamiseen vappuna. Toinen numero julkaistiin toukokuun lopussa, eikä se reaktioiden puutteesta päätellen sytyttänyt edes juhannuskokkoa.

Kakkosnumero on enemmän työpaperinivaska kuin proletaarinen imuri. Tekstiä pitää työstää, jyystää ja raastaa. Kuten kirjoittajat asian ilmaisevat: lehti kulkee kuin itäsaksalainen traktori pellossa. Traktorin voi tietenkin purkaa ja osia voi käyttää muihin tarkoituksiin, mikä on kai deleuzelainen tapa sanoa, että tulostin lehden kakkosnumeron ja alleviivasin siitä kohtia, jotka saattavat kiinnostaa lukijoita.

Lehti kannattaa toki muutenkin selata läpi. Jokaisen opiskelijatoimijan kannattaa lukea "Wissenarbeit II" ja jokaisen vasemmistolaisen, anarkistin ja niin edelleen kannattaa lukea "Teesejä luokasta". Ja jos joku on edelleen sitä mieltä, että luokasta puhuminen täytyy kieltää, niin kannattaa lukea Beverly Skeggsin haastattelu.

 

Numeron tavoitteena on esitellä työläistutkimusta, "konkretisoida luokkien välisiä ristiriitoja" ja "asettaa tutkimusprosessi ja oppimisen vertaismuodot organisoitumisen välineeksi".

Otetaan aluksi luokkafeministi Skeggs. Vappuna Opiskelijatoiminnan uumenista ilmaistiin vastenmielisyyttä mielenosoituksen puheiden luokkaretoriikkaa kohtaan. No, puheissa ei sitten mainittu esimerkiksi ilmaisua "luokkaerojen kärjistyminen". Miksi luokasta puhuminen ahdistaa akateemisia toimijoita? Skeggsillä on vastaus:

 

On aina ollut joidenkin ihmisten etujen mukaista olla kuin luokkaa ei olisi olemassakaan. Andrew Sayerilla on loistava kirja, jossa hän tarkastelee sitä, miksi keskiluokasta tulevat oppilaat eivät halua puhua luokasta. Se on erittäin tärkeä ja ongelmallinen kysymys, sillä jos olet syntynyt keskiluokkaan, olet syntynyt etuoikeutettuna, etkä halua kulkea ympäriinsä hokien että "Voi, olen todella etuoikeutettu!". Tahdot sanoa, "Voi, tahdon olla tasa-arvoinen ja tahdon olla kiva ja haluan välittää kaikista". Joten luokka saa ihmiset ajattelemaan etuoikeuksia, joita heillä on ja joille he eivät voi juurikaan mitään.

 

Keskiluokasta tulevana (ja alimpaan duunariluokkaan päätyneenä) voin myöntää Skeggsin olevan oikeassa. On ahdistavaa ottaa luokka vakavasti ja kamppailla sisäistä porvariaan vastaan.

 

Puhutaan vähän opiskelusta. Kaitilan ja Peltokosken artikkeli esittelee luokkakomposition käsitteen (ks. alla) ja soveltaa sitä yliopistoon. Syntyy nelikenttä, joka näyttää miten yliopisto tuottaa 1) tietotyövoimaa, 2) kulttuurista rikkautta, 3) opintopisteitä ja tutkintoja ja 4) opiskelijoita halpana ja osaavana paskaduuniresurssina. Opiskelijaliikkeen sietäisi ottaa oppia tekstistä. Lisäksi kaikkien opiskelijoiden sietäisi ottaa oppia tästä virkkeestä:

 

Opiskelijat voivat hyvällä syyllä esittää kysymyksiä aktiivisen toimintansa tuottamien taloudellisten hyötyjen jakautumisesta sekä opiskelijoiden yhteiskunnalle antaman panoksen kompensoinnista.

 

Nöyristely pois, vaatimukset pöytään ja omaehtoinen toiminta käyntiin!

Hienoa, opiskelijaliikkeessä ehkä sanotaan, mutta miten muuten me voimme tehdä tuota kuin harrastamalla "luokkakompositioanalyysia"? Voimme, artikkelin sanoin, kääntää uudet opiskelumuodot ja tehokkuusvaateet niitä itseään vastaan:

 

Kuten tiedämme, nuppineulojenkin tuotantoprosessi kannattaa hajauttaa työnjaon avulla. On järjetöntä ja tehotonta, että opiskelijat pänttäävät tenttikirjoja eriöissään alusta loppuun. Jo minimaalisella työnjaolla säästäisi aikaa ja vaivaa. Pullonkaulana näyttäytyykin tentti ja muut yksilöivät suoritusmuodot, jotka mittaavat lähinnä ulkoaopetteluintoa. Ne eivät missään tapauksessa ole kovinkaan hyvä testi sille osaamiselle, mitä työelämä opiskelijoilta odottaa.

Suurempi ongelma on kuitenkin siinä, että tenttivetoinen suorittaminen rapauttaa kannustimia opiskella kollektiivisesti. Haasteena on keksiä kollektiivisia opiskelumuotoja ja porsaanreikiä, joilla opintorahaan oikeuttavat suoritukset voi hoitaa vähemmällä vaivalla oppimisen vaarantumatta.

 

Kolmas täky on luokkakomposition analyysi. Sitä käsittelevä artikkeli on jatkoa "Wissenarbeit macht freille", joka oli edellisen numeron jättihitti. Tiivistettynä artikkelin luokkateoreettinen pointti on nähdä luokkasuhde yhtä aikaa sekä subjektiivisena (halut, kokemukset, kamppailut) että objektiivisena (rakenteet) konfliktina tai kompositiona. Artikkeli täydentää ja korjaa Gunnin teesejä luokasta.

Luokkakomposition poliittisen analyysin tehtävät ovat:

1. tunnistaa kamppailun mahdollisuuksia ja kamppailujen välisiä suhteita,

2. vahvistaa kamppailujen subjektiivisuutta ja organisoitumista,

3. saada kamppailut kommunikoimaan keskenään ja tajuta niiden poliittinen merkitys sekä

4. hahmottaa millaisia resursseja toimijat voivat ottaa haltuunsa ja jakaa.

Eikö tuossa ole hyvä to-do-lista syksyä varten?

 

Chantal Mouffen artikkeli "Kritiikki vastahegemonisena interventiona" on yhdistelmä kateellisia väärinkäsityksiä ja tympeitä paluuyrityksiä. "Pakenemisen ja vetäytymisen sijaan on pyrittävä vallan solmukohtien avaamiseen", tekstin ingressissä sanotaan. "Sijaan" - olisi siis hylättävä pakeneminen ja vetäytyminen? Mitä tämä on muuta kuin paluuta bolsevishmiin? Pitäisi ehkä sittenkin laittaa valta umpisolmuun ja käyttää saksia.

Mouffen tiivistys Hardtin ja Negrin teeseistä on "ihan jees" enkä puutu siihen keskusteluun, koska en ole skolaari. Myös pointti uudelleenartikulaation tärkeydestä on erittäin olennainen:

 

Meillä on useita historiallisia esimerkkejä tilanteista, joissa vallitsevan järjestyksen kriisi on johtanut äärioikeistolaisiin ratkaisuihin. On siksi tärkeää, että de-identifikaation momenttia seuraa uudelleen-identifikaation momentti, ja että vallitsevan hegemonian kritiikki ja disartikulaatio kulkevat käsi kädessä uudelleen artikulaation prosessin kanssa.

 

Sitten alkavat erimielisyydet. Listaan Mouffen perseilyt:

1. Mouffe ei kykene käsittelemään autonomistista ajattelua affirmatiivisuuden kautta. ("Kritiikki" ylipäänsä on ongelmallinen yleiskäsite affirmatiivisesta näkökulmasta.) Esimerkiksi Hardtin ja Negrin paon logiikka määritellään "negaation muodoksi, joka rakentuu vetäytymisenä olemassa olevista instituutioista". Saman tien Hardtia ja Negriä syytetään "kyvyttömyydestä selittää radikaali negatiivisuus, sanalla sanoen antagonismi". Miten olisi antagonismi radikaalina affirmatiivisuutena?

2. Artikkelista saa käsityksen, jonka mukaan Hardt ja Negri tarkastelisivat luokkataistelun historiaa naivisti vain työläisten taistelujen logiikan kautta. Yhdeksi lääkkeeksi tähän Mouffe keksii vain yli 30 vuotta vanhan idean:

 

Voimme löytää mielenkiintoisia näkemyksiä Luc Boltanskin ja Ève Chiapellon teoksista, jotka kirjassaan The New Spirit of Capitalism5 nostavat esille tavan, jolla kapitalistit ovat onnistuneet hyödyntämään 1960-luvulla kehittyneiden uusien liikkeiden vaatimuksia autonomiasta valjastamalla ne postfordistisen verkostotalouden kehittämiseen sekä muuntamalla ne sosiaalisen kontrollin uusiksi muodoiksi. Sitä mitä he nimittävät "taiteelliseksi kritiikiksi" viitatessaan vastakulttuurin esteettisiin strategioihin - autenttisuuden etsintä, itsehallinnon ideaali, antihierarkkisuuden vaatimus - on käytetty uuden kapitalistisen säätelyn muodon edellyttämien olosuhteiden edistämiseen, korvaamaan fordistiselle ajanjaksolle ominaista kurinpidollista viitekehystä.

 

Luultavasti ymmärrän nyt jotain täysin väärin, sillä Mouffen luulisi tietävän, että tämäkin rekuperaatio-keskustelu satuttiin keksimään 1960-luvulla ja autonomit, jos jotkut, ovat sitä toistelleet. Mouffe ei näköjään ole lukenut Imperiumin postmodernismia käsittelevää lukua, jossa Hardt ja Negri osoittavat postmodernin ennen niin kapinallisen "logiikan" (dekonstruktio, deterritorialisaatio, moninaisuus, joustavuus jne.) palvelevan kapitalistista Imperiumia mainiosti.

3. Mouffe väittää, että "ontologiselle immanenssille perustuva eksoduksen strategia edellyttää mahdollisuutta pelastavaan loikkaan kohti politiikan ja suvereenisuuden tuolla puolen olevaa yhteiskuntaa". Melkoista mölinää. Mistä "loikka" ja mistä "politiikan tuolla puolen oleva yhteiskunta"?

(No, on myönnettävä, että Augustinuksen Jumalan valtio on tehnyt vahvan vaikutuksen Negriin…)

4. Mouffe väittää myös, että sekä autonomiassa että perinteisessä marxilaisuudessa "valtio nähdään monoliittisena hallintakoneistona, jota ei voi muuttaa". Väite on yksinkertaisesti niin typerä (paitsi jos se kohdistetaan anarkisteihin), että yksin se riittää tuhoamaan Mouffen artikkelin uskottavuuden.

Toivottavasti Hardtin ja Negrin lokakuussa julkaistava Commonwealth antaa ryhtiä liikekeskustelulle ja lakaisee veltot hegemonia-mouffet Tähtien Sota IV:n Kuolemantähden jätekuiluun.

 

 

 

Kun ehdotin että vasemmiston puolueohjelma pitäisi kirjoittaa uusiksi Megafonin pohjalta, tarkoitin tällaisia tekstejä. Muut, vielä mainitsemattomat artikkelit ovat kelvollisia, joskin kenties hieman yllätyksettömiä. Kiinaa käsittelevä juttu on mielenkiintoinen piristys keskellä joidenkin "aktivistien" me-ollaan-suomi-taviksia-jotka-kuuntelee-folkkia -kautta.

In conclusion: hätä ei ole niin iso, että kakkosmega olisi megakakkonen. Muutamassa jutussa ollaan kuitenkin lähellä. Jos ensimmäinen numero kusi liikekentän kintuille ja toinen kävi pikaisella kyykkykakalla Itä-Saksassa, niin toivotaan että kolmas tuottaa hedelmällisempiä eritteitä. Vaikka kyllähän ulosteet lannoittavat maaperää, josta versoaa vallankumouksen hedelmiä.

Utooppiset affektit

18.07.2009, 04:30

 

Olen kiinnostunut affekteista. Toisen blogin kirjoittaja on kiinnostunut utopioista. Kun eräänä päivänä Jyväskylän Vakiopaineessa yhdistimme kiinnostuksemme, syntyi "utooppisen affektin" käsite.

Kerrataan: affekti on ruumiillinen vaikutus (lat. affectus), jonka seuraus(*) (affectio) koetaan ja tulkitaan esimerkiksi "emootioksi". Utopia puolestaan on "paikka, jota ei ole", tai ihanteelliseksi ajateltu (yhteiskunta)tila. Utooppinen affekti on siis ruumiillinen vaikutus, johon liittyy kokemus tai ajatus paikasta, jota ei ole mutta jonka pitäisi olla.

Voi ehkä sanoa, että yksi utooppisten affektien tulkituista seurauksista on toivon tunne.

Affektit ovat tällä hetkellä muodissa filosofian kentällä. Utopiat eivät ole, koska postmodernismin jälkeen tuonpuoleisuus ja eskatologiat ovat olleet epäsuosittuja (hyvä niin). Toivon tunnekaan ei ole kovin suuressa huudossa, mikä on varmasti osittain (suosiossa olevan) Nietzschen ja (erittäin suuressa suosiossa olevan) Spinozan ansiota. Molemmat ovat pitkälti stoalaisia, ja muistaakseni molemmat vastustavat toivoa, koska se on joko heikko tai reaktiivinen (Nietzsche) tai sitten passivoiva (Spinoza) tunne.

Näin utooppinen affekti on syntyessään 2/3 epäsuosittu käsite.

 

Kuten tavallista, filosofit ovat tässä kohtaa väärässä. Mutta vain puoliksi. Pitää paikkaansa, että toivo voi kiepsahtaa passivoivaksi ja heikentäväksi tunteeksi, kun on kyse yksilöstä ja hänen hyvästä elämästään. Minun on järkevämpää rakastaa kohtaloani ja kokea iloa ymmärtämällä maailmaa kuin elätellä loputonta toivoa esimerkiksi Tapahtumasta, joka pelastaa elämäni kertaheitolla. On parempi kontrolloida sitä, mitä pystyy kontrolloimaan ja sulkeistaa tuomionsa siitä, mitä ei pysty kontrolloimaan, kuin toivoa että "jotakin tapahtuu" ja kärsiä, kun "mitään ei tapahdu".

Asetelma kuitenkin muuttuu, jos tarkastellaan (länsimaisia, kapitalistisessa yhteiskunnassa toimivia jne.) ihmisryhmiä. Tämä on niin yksinkertaista, että tuntuu absurdilta kirjoittaa, mutta näyttää olevan niin, että toivo tuottaa iloa ja yhdistää ihmisiä, kun taas epätoivon tuottama pettymys hajottaa ryhmiä.

Väite ei tietenkään voi pitää täysin paikkaansa. Epätoivoisten ja pettyneiden työmiesten muodostamat oikeistoryhmät ovat ilmeinen vastaesimerkki. Ehkä esimerkin voisi kääntää jotenkin niin, että oikeistolaisetkin ryhmät pysyvät koossa niin kauan kun niillä on toivoa omista vaikutusmahdollisuuksistaan - vaikka ryhmän taustalla toimisikin pettymys ja epätoivo.

Joka tapauksessa: toimiakseen ihmisryhmät tarvitsevat toivoa riippumatta siitä, onko toivo "realistista" vai ei ja perustuuko se illuusiolle vai ei. Utooppisten affektien synty, liike ja kuolema ovat tärkeä tutkimuskohde ryhmien ja organisaatioiden kannalta - myös ja varsinkin yhteiskunnallisten liikkeiden kannalta.

Toivoa ei kannata väheksyä. Miten se menikään: "Saavuttaakseen edes vähän on vaadittava mahdotonta."

 

Tämän postauksen eettinen opetus on: henkilökohtaisesti ole stoalainen, mutta kollektiivisesti etsi jotain muuta. Kokeile ja toivo. Ole realistinen ja vaadi mahdotonta.

Lisäksi lue Lavastekaupunkia: sellaiset blogit tuottavat toivoa.

 

 

 

(*) "Vaikutuksen seuraus?" Tässä "vaikutus" viittaa prosessiin (A<->B) ja "seuraus" prosessin jättämään jälkeen tai tilaan (B’). Affekteista tässä blogissa ks. Spinozan syntiset sulot, Emme ole koskaan olleet mainoskriittisiä sekä Affekti ja shokki.

Voiko Hitlerin pysäyttää dyykkaamalla?

10.07.2009, 01:03

Edit: lähdeteksti löytyy nyt suomennettuna Takusta

Derrick Jensen osuu häränsilmään:

 

Would any sane person think dumpster diving would have stopped Hitler, or that composting would have ended slavery or brought about the eight-hour workday, or that chopping wood and carrying water would have gotten people out of Tsarist prisons, or that dancing naked around a fire would have helped put in place the Voting Rights Act of 1957 or the Civil Rights Act of 1964? Then why now, with all the world at stake, do so many people retreat into these entirely personal “solutions”?

 

Vaikka jokainen USAn kansalainen tekisi kaiken, mitä Al Goren Epämiellyttävä totuus suosittelee (energiansäästölamput, hybridiautot…), niin tekstin mukaan maan hiilidioksidipäästöt laskisivat vain 22 %, kun tarvittaisiin 75 % vähennys. Jäljet johtavat teollisuuteen, valtioon, eliittijärjestöihin, valtahierarkioihin. Yksilöiden syyllistäminen pelkistää ihmiset kuluttajiksi ja passivoi heidät.

Henkilökohtaiset ratkaisut toimivat ehkä pienen materiaalisen, sosiaalisen ja esteettisen efektin lisäksi joko lisäämällä tai vähentämällä syyllisyyttä maapallon psykologisen, sosiaalisen ja materiaalisen ekologian tuhoutumisesta. Muilta osin kannattaa ensisijaisesti suunnitella kollektiivisempia ja kokonaisvaltaisempia ratkaisuja ja potea vähemmän syyllisyyttä.

Kasvissyönti on minulle poikkeus - vähintään siihen asti, että ihmiset kasvattavat ja murhaavat eläimensä itse.

 

I want to be clear. I’m not saying we shouldn’t live simply. I live reasonably simply myself, but I don’t pretend that not buying much (or not driving much, or not having kids) is a powerful political act, or that it’s deeply revolutionary. It’s not. Personal change doesn’t equal social change.

[…] We can follow the examples of brave activists who lived through the difficult times I mentioned—Nazi Germany, Tsarist Russia, antebellum United States—who did far more than manifest a form of moral purity; they actively opposed the injustices that surrounded them. We can follow the example of those who remembered that the role of an activist is not to navigate systems of oppressive power with as much integrity as possible, but rather to confront and take down those systems.

Forget Shorter Showers: Why Personal Change Does Not Equal Political Change